Hae
Kuka huusi äiti?

82. Ensimmäinen joulukuuta

(Miss Wienna 1.12.2021 aamuna.)

Jokin kuulosti väärältä. Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun heräsin. Makasin pilkkopimeässä huoneessa ja kuuntelin. Poikani Mr. Berlinin ääni oli herättänyt minut, mutta miksi? Se, että hän hihkui aamuyön pimeydessä omaa taaperokieltään, ei periaatteessa ollut mitenkään ”väärää”, mutta ääni ei kuulunut itkuhälyttimen kaiuttimesta. Se kuului paljon kauempaa, alakerrasta. Aivoillani kesti hetki ymmärtää, että poika oli onnistunut pääsemään aidatusta sängystään ja matkaamaan portaat eteiseen asti. Eteiseen, jossa isä oli juuri tullut sisään koirien kanssa aamulenkiltä.

 

Avainten kääntyminen lukossa, remmien kilinä, isän työkenkien kopina lattiaa vasten, ne olivat tuttuja, joka-aamuisia ääniä, jotka pystyin välittömästi yhdistämään tapahtumiin niitä näkemättä. Mutta se, että isä ihmeissään tervehti innokasta poikaa, joka lelunsa tiukasti sylissä oli ilmestynyt ovelle pelkkä pyjama päällä, se ääni ei kuulunut kuvioon. Jos jalkani ei olisi ollut kipsissä olisin ehkä ponkaissut sängystä ylös ja kiirehtinyt alas katsomaan tilannetta, mutta nyt totesin, että siihen mennessä, kun minä olisin könkännyt sauvoineni alakertaan asti, olisi isä jo istuskelemassa sohvalla poikansa kanssa.

 

Kohta piirretyt olivatkin jo päällä, kuulin tutun tunnusmusiikin pärähtävän ilmoille televisiosta. Herätyskelloni soi tässä vaiheessa ja käännyin ähisten laittaman pienen seinälampun päälle, jonka valo häikäisi ilkeästi silmiä. Aloin olla jo sen verran hereillä, että muistin mikä päivä nyt oli. Ensimmäinen joulukuuta. Könysin itseäni ylemmäs sängyn pohjalta ja otin kännykän käteeni. Aikuiskoulutustuki, jonka varassa olin voinut lähteä opintovapaalle, haettiin aina kuun ensimmäinen päivä. Olin ehtinyt naputella hakemuksen siinä vaiheessa, kun Mr. Scot kiipesi yläkertaan ja tuli kertomaan minulle, että poika oli jo herännyt.

 

”Hän ei ole tullut meidän makuuhuoneeseen, olisin herännyt siihen.”

Olen äärimmäisen herkkäuninen, ja kaikkina aikaisempina kertoina, kun pikku Houdini on onnistunut murtautumaan pois sänkynsä aitauksista, olen herännyt hänen pienten jalkojensa sipsutukseen, kun lapsi on kiirehtinyt sänkymme laidalle. Mr. Scot saattaa jatkaa kuorsaamista, vaikka itkuhälyttimen voluumi olisi täysillä ja lapset huutaisivat täyttä kurkkua, mutta minä säpsähdän hereille, jos yläkerran tasanteella rapisee epäilyttävästi. Yleensä niin tarkka tutkani oli kuitenkin pettänyt tänä aamuna. Onneksi ovet ovat lukossa, eikä poika ole päässyt pihalle lumihankeen isänsä perässä.

 

Mr. Berlin on isin poika. Olen varma, että hän on herännyt siihen, että Mr. Scot on lähtenyt koirien kanssa lenkille ja yrittänyt mennä perässä. Minne ikinä isukki meneekään sinne poika haluaisi mukana, ja mieluiten sylissä. Tilanne ei ole enää niin paha, että äiti ei kelpaisi ollenkaan. Itseasiassa olemme löytäneet taas paremman yhteyden toisiimme viime aikoina ja Mr. Berlin tykkää kyöhnätä kainalossani tarhapäivän jälkeen sohvalla. Hän tulee spontaanisti halimaan ja silittelemään minua, esittelemään lelujaan ja ottamaan kädestä kiinni, kun haluaa, että osallistun johonkin leikkiin. Ja tietysti minä pusuttelen ja sylittelen poikaa aina kun vain saan hänet käsiini.

 

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

 

Ei kuitenkaan ole isin voittanutta. Isin, jonka kanssa vaihdetaan vaippa, puetaan päälle, joka öisin tulee sängyn vierelle kun huudat pahaa unta, auttaa sinua syömään ruokasi ja vie että hakee sinut tarhasta, hän on Mr. Berlinin mielestä parasta maailmassa ja siihen äidin on ollut vain pakko sopeutua. Tavallaanhan se on oma vikanikin – kun palasin töihin äitiyslomalta ja Mr. Scot jäi kotiin pariksi kuukaudeksi niin poikamme koki minun hylänneen hänet. Ja koska jätin lapsen isän vastuulle sitten töiden jälkeenkin, jotta hän voisi bondata poikansa kanssa, loin itse pohjan tälle etäisyydelle, mikä pääsi väliimme. Ja kun sanon etäisyydelle en tarkoita mitään dramaattista. Lapsilla vain on tapana valita se oma ”luotto vanhempi” ja hän on se, joka on enemmän läsnä.

 

Sama tilanne oli Miss Aprilin kanssa jonkin aikaa, mutta nykyään tyttömme on aika tasapuolisesti molempiin vanhempiinsa päin. Minä teen ehkä aavistuksen enemmän asioita tytön kanssa, mutta kohta nelivuotias alkaa olla niin itsenäinen, ettei hän enää takerru vanhempiin samalla tavalla ja kohtelee meitä 50-50 periaatteella, huolimatta siitä kumpi hänelle vähän enemmän antaa huomiota. Tiedä sitten, miten lapset reagoivat, kun uusin perheenjäsen saapuu maailmaan? Vauva vie kuitenkin äidin huomion aika täysvaltaisesti synnyttyään. Pelkään, että jään paitsi niistä pienistä, tärkeistä hetkistä, jotka isommat lapset kokevat jokapäiväisessä elämässään, minun häärätessä vain vauvelin kanssa.

 

Toisaalta tuntuu, että jään paitsi asioista jo nyt, kun tämä kirottu kipsi vaikeuttaa elämääni. Miss April nousi tänään ihan kiltisti ylös sängystä (yleensä hän kiukkuaa ainakin vartin, ettei halua herätä), sillä hän tiesi mikä alakerrassa odottaa. Joulukalenteri! Minä olin juuri klinkannut vessaan aloittelemaan aamupuuhat, kun kuulin, että isä jo availi ensimmäisiä luukkuja pienten kanssa. Yritin huudella oven läpi, että hei odottakaa minua! Muttei mies kuullut, ja niinpä minulta jäi näkemättä se taianomainen innostuksen hetki, se joulun alun taika, ihan vain sen takia, etten ollut vielä ehtinyt jalkavammani kanssa hoitaa aamutoimia. Toki luukkuja on 24, että onhan tässä vielä aamuja, mutta vihaan missata näitä pieniä hetkiä.

 

Olisin muuten kiukutellut Mr. Scotille, että hän ajattelemattomuuttaan ei voinut odottaa minua, mutta mies lähtee huomenna työreissulle Espanjaan eikä ole paikalla seuraavaan neljään kalenteriluukun avaamiseen, joten en kehdannut. Tuo työreissu on vaatinut aika paljon valmisteluja meidän osaltamme, sillä en voi jäädä lasten kanssa yksin juuri nyt. Tarvitaan koirienhoitaja että lastenhoitaja auttamaan jokapäiväisessä elämässä ja onneksi ne järjestyivätkin, mutta sitten tarvitaan lisävuodetta ja ekstra rahaa ja autokyytiä ja mitä kaikkea. Toki Mr. Scot alkaa olla jo vähän loman tarpeessa, mutta välillä ärsyttää, että hän jättää minut juuri tässä tilanteessa neljäksi päiväksi pärjäämään omillani.

 

Jos jalkani ei olisi murtunut olisimme olleet viime viikonlopun Roomassa kuhertelemassa babymoon lomallamme. Ajoitus olisi ollut täydellinen, sillä sain juuri ammattitutkintotodistuksen käteeni, raskauspahoinvointi on loppunut ja rautainfuusion jälkeen yleisvointini on parantunut kohisten. Vaan ei, jalkani on kipsissä, istun kotona sohvan vankina, piikittelen mahaani verenohennuslääkkeillä ja tuijotan ulos ikkunasta synkkään pohjolan pimeyteen. Voin vain haaveilla aurinkoisista bulevardeista, joilla olisin kävellyt mieheni kanssa käsi kädessä, tai ihanista kahviloista ja ravintoloista, joiden pöytien ääreen olisimme siirtyneet nauttimaan italialaisia herkkuja.

 

Herkkuja ei ole nyt kuitenkaan tarjolla, eikä tule ihan kohta, sillä kävin sokerirasituskokeessa alkuviikosta ja katsoin juuri tulokset Maisasta. Olen odotellut neuvolan soittoa, että he kertoisivat miten kävi, mutta kun mitään ei ole vielä kuulunut oletin, että kaikki on hyvin. Varmuudeksi kävin kuitenkin vilkaisemassa veriarvoni. Verikokeita otetaan sokerirasituksen aikana kolme. Ensimmäinen on paasto arvo, eli kokeeseen kuuluva sokerilitku ei ole ehtinyt vielä alkaa vaikuttamaan, mutta 10-12h paasto, jolla olet ollut, sen sijaan kyllä. Tulokseni oli 5,1/5,3 eli siinä ei ollut mitään vikaa. Tunnin odottelun jälkeen otetaan toinen verikoe, joka on sitten muuten aika inhottavaa, kun tungetaan piikki samaan suoneen, mistä edellinenkin koe otettiin.

 

Turvonnut ja ärtynyt suoni oli hemmetin kipeä pistäessä, ihan kuten muistelinkin, että kävisi. En kuitenkaan olisi halunnut näytteenottoa toisesta kädestä, sillä kukaan ei ole vielä pistänyt oikeaan niin, ettei se sattuisi. Vain vasemmasta tuntuvat nuo ”ammattilaiset” osaavan pistää niin, ettei tarvitse irvistää ja vääntelehtiä kivuista. Noh, kolmas verikoe otettiin sitten oikeasta kädestä ja kipeäähän se teki, kuten osasin odottaa. Tuo kahden tunnin arvo oli 6,2/8,6 eli ihan heittämällä raja-arvon alle. Valitettavasti samoin ei ollut keskimmäisen verikokeen kanssa. Sain tulokseksi 10,1/10,0.

 

Ennen kuin mietit, että no sehän on melkein! Ihan super lähelle, eihän tuosta voi valittaa, niin voin kertoa sinulla katkeran kokemuksen syvällä rintaäänellä, että voi. Vaikka arvo olisi ollut 10,0 olisin silti saanut raskausdiabetes tuomion. Kaikki kolme arvoa pitää olla alle viitearvojen, muuten saat ison leiman otsaasi. Vuonna 2018 sain arvoiksi 5,4/5,3 ja 10,3/10,o sekä 5,4/8,6. Eivät nuo silloinkaan ole paljoa yli olleet, mutta hirveä haloo silti nousi. Eli nyt jään odottelemaan sitä soittoa, jossa minulle kerrotaan, että ruokavalioni täytyy muuttaa kokonaan ja joudun ryhtyä ottamaan itseltäni verinäytteitä sormesta joka päivä.

 

Ugh, olen niin vihainen. Ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi murhetta ja mietittävää muutenkin. Outoa, miten minulla on raskausdiabetes joka toisessa raskaudessa (ei ensimmäisessä, oli tokassa, ei kolmannessa, on nyt neljännessä). Yleensä raskausdiabetes puhkeaa jo ensimmäisessä raskaudessa ja uusiutuu seuraavissa. Oletan olevani jokin rajatapaus, että sokeriarvoni heiluvat ihan siinä kinttaalla. Osittain perustan tämän siihen, että arvoni eivät 2018 sitten kuitenkaan nousseet, kun niitä seurattiin, ja koko vaiva pysyi kontrollissa ruokavaliolla (juurikaan edes yrittämättä). Voi toki olla, että nyt tilanne on eri, mutten jaksaisi uskoa sitä. Nähtäväksi jää pysyvätkö arvot alhaalla vai eivät. Tiedossa on kuitenkin siis lisää neuloja. Isoa piikkiä pistelen mahaani ja tungen itseeni tavaraa, pientä piikkiä tökin sormeeni ja leikin verellä.

 

Yyh. Ymmärrän, että näitä asioita halutaan tehdä niin äidin kuin vauvan terveyden vuoksi, mutta kiusaamiselta ne tuntuvat. Onneksi vauva on kaikkien ultrien ja käyrien mukaan kasvanut tasaista keskiarvoa, ei mitään viitteitä suurikokoisuudesta tai ongelmista. Makrosomia on hieman todennäköisempää lihavilla äideillä että raskausdiabeetikoilla, joten siitä saan varmaan kuulla sitten tästä eteenpäin. Ei käy kieltäminen, että ylipaino on riskitekijä ja voi aiheuttaa ongelmia, mutten jaksaisi taas kuunnella joka lääkärin suusta painostani. Suunnilleen saman kokoinen olin viime raskaudessa ja eivätpä nuo edellisetkään lapset olleet mitään järkky isoja, vaikka niin Miss Aprilin kuin Mr. Berlinin kohdallakin lääkärit epäilivät sikiön suurikasvuisuutta kohdunpohjan korkeuden takia.

 

Miss Wienna syntyi viikon yli lasketun ajan ja painoi 3830g, hänen kohdallaan ei ollut raskausdiabetestä ja hän kasvoi keskikäyrällä, eli suurikokoisuus epäilyjäkään ei ollut. Kuusi vuotta myöhemmin Miss Aprilin kohdalla todettiin raskausdiabetes, hän kasvoi +2 käyrällä ja synnytys käynnistettiin viikon etuajassa suurikokoisuuden takia, mutta syntymäpaino oli vain 3730g. Mr. Berlinin kohdalla raskausdiabetestä ei ollut, hän kasvoi +3 käyrällä, sektio tehtiin viikko ennen laskettua aikaa ja painoa pojalla oli 4150g. Mitään vikaa sokereissa ei ole todettu lapsilla. Joten kaikki tämä saa minut lähes vainoharhaisen epäileväiseksi mistään raskausdiabetes tuomioista tai makrosomia epäilyistä, kun eivät ne ennusteet ennenkään ole mitään merkinneet.

 

Olen yllättävän stressaantunut kaikesta tästä, niin jalkani tilasta, miehen matkasta, raskausdiabeteksestä kuin tulevasta joulusta. Mr. Berlinin puheterapian tehtävät jäivät välistä viime viikolla sairastelujen takia ja poden paska äiti syndroomaa varmaan ihan turhaan sen takia. Ahdistaa miten kaikki on jotenkin tekemättä ja lisää vaikeuksia kasaantuu eteen koko ajan, eikä niille voi mitään. Tiedän, että tässä vaiheessa pitäisi vain vetää syvään henkeä ja päästää irti, yrittää olla panikoimatta kaikesta ympärillä pyörivästä, olla miettimättä raha-asioita ja arjen vaikeuksia koko ajan. Fakta kun on, että eteemme on nyt jaettu nämä kortit ja niillä on pelattava, eivätkä ne miksikään muutu, vaikka kuinka stressaisi.

 

Kaipaisin lisää onnellisia asioita elämääni, ilon ja onnistumisen pilkahduksia. Mikä on tietysti hassua sanoa, kun juuri valmistuin koulusta erityisen onnistuneesti, kävin ravintolassa äitini kanssa syömässä ja vietin leffaillan puolison kanssa. Kaiken hyrskynmyrskyn keskellä vaakakuppi on heilunut kuitenkin enemmän negatiivisella ja sieltä on vaikea puskea ylös. Tiedän, että toimivin tapa olisi vain itse keskittyä siihen positiiviseen, koska se, mille päässäsi annat eniten aikaa, on se, mikä dominoi elämääsi, hyvässä ja pahassa. Niinpä yritän tsempata ja keskittyä hyviin asioihin täysillä, vaikka niitä olisi vähemmän. Ja esimerkiksi, vaikka tämä raskaus ja sitä myöten vauva aiheuttaa minulle vaikka mitä kärsimystä, yritän keskittyä ajattelemaan hänestä vain positiivisesti. Että tämä uusi tulokas on vain hyvä asia.

 

Kuten melkein kaikki asiat elämässä, mikään ei ole mustavalkoista, ei edes uuden vauvan saaminen. Mutta jos odotusaika ei olekaan pelkkää ruusuilla tanssimista, niin onhan siinä hyvätkin puolensa, muun muassa se, että mies toi eilen postista kelapakkauksen, joka sai aikaan valtaisan kestohymyn kasvoilleni. Olin haljeta innosta, kun kävin läpi kaikki ihanat pikkuruiset vaatteet ja huokailin, että eihän se vauva voi mitenkään mahtua näihin lilliputtisiin potkuhousuihin! Olisi kai meillä kahden tytön jälkeen ollut tarpeeksi omastakin takaa vaatetta sun muuta vauvaroinaa, mutta Kela-pakkaus jotenkin vain kuuluu äitiyden valmisteluihin. Ja minusta on ihanaa, että tämäkin lapsi saa jotain uutta ja ihan omaa, eikä vain siskojen vanhoja.

 

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen. Kuvan Kelan sivuilta.)

 

Olen jo suunnitellut paikkaa kehdolle meidän makuuhuoneessa. Tosin ensin kehto täytyy toimittaa mummille, joka verhoilee sen uudestaan. Tämä on sukumme erikoinen tapa, jonkinlainen perintö myöskin. Suvussa kulkeva kehto tuodaan äidin synnytyssairaalassa olon aikana vanhempien kotiin, sitä ei ole saanut nähdä etukäteen, ja kaikki laitetaan muiden toimesta vauvalle valmiiksi. Sekin on näitä nostalgisia äitiyteen hyvin vahvasti kuuluvia etappeja, joita odotan. Mietin myös jo ristiäisiä, missä ne pidetään ja koska (ensimmäiset kesäristiäiset, jännää!). Ja kaikkea muutakin, mitä ei pitäisi vielä suunnitella moneen kuukauteen, mutta kun on niin vaikea olla innostumatta edes vähän.

 

Ja kun innostuu vähän on helpompi jaksaa kaikki se paska, minkä läpi täytyy rämpiä päästäkseen sinne hyviin juttuihin asti. Sitä kai se meidän elämämme tällä hetkellä on, joku pieni ääni sinnikkäästi takaraivossa sanoo, että ”jaksaa, jaksaa”. Eteen tulee isompia ja isompia vuoria kiivettäväksi ja ”jaksaa, jaksaa” sen kun kaikuu päässä. Vielä vähän! Vaikka ollaan vasta puolessa välissä. Puolessa välissä raskautta, puolessa välissä kipsin kanssa. Jalka murtui tasan kuukausi sitten ja tasan kuukauden päästä saan sen pois. Sitten on vielä kaksi ja puoli kuukautta oletettuun sektio aikaan. Puuh mikä maraton! ”Jaksaa, jaksaa!”

81. Arjen tavoittelua

(Nämä kaksi ovat kuin yö ja päivä. Näette varmaan kumpi rakastaa kameraa…)

Takana on rankka viiden päivän rupeama, sillä Mr. Berlin ja Miss April ovat olleet kipeänä. Olimme lauantaina sisareni luona kylässä, kun poikamme alkoi aivastella ja yskiä. Ensin vaikutti siltä, että hänellä oli perus flunssa, mutta seuraavana päivänä nousi kuume ja päiväunien jälkeen Mr. Berlin oksensi, samoin teki Miss April. Siitä alkoikin sitten järkyttävä oksentelurumba, joka jatkui pitkälle yöhön. Lakanoita ja yöpukuja tuli vaihdettua vauhdilla, nukkumisesta ei ollut tulla mitään. Seuraavana päivänä Miss Aprilille nousi myös kuume ja veli jatkoi yskimistään.

 

Vatsataudit eivät onneksi yleensä kestä kovin kauan, mutta vaikka sisko alkoi osoittaa toipumisen merkkejä, jatkoi Mr. Berlin sairasteluaan räkäflunssan muodossa vielä kolme päivää. Myös isosisko Miss Wienna ja isä saivat flunssan, mutteivät vatsatautia. Minä pysyin kuin jonkin ihmeen kautta terveenä, mutta toki se tarkoitti sitten sitä, että kun Mr. Berlin ei pystynyt nukkumaan kuin pystyasennossa, yskiessään keuhkojaan pihalle kaiken yön, niin minä olin se, joka kipsatun jalkani kanssa kömmin hänen sänkyynsä ollakseni pojan pystyssä pysyvä patja, jota vasten hän voisi nukkua tarpeeksi koholla, ettei koko ajan heräisi siihen, ettei saa henkeä.

 

Viime yönä poika kuitenkin vihdoin sai nukuttua ilman apuja. Hän alkoi osoittamaan paranemisen merkkejä jo päivällä, pursuen energiaa ja käyttäytyen, kauniista sanottuna, kuin kusipää. Ilmeisesti viisi päivää sairastelua ja tekemättömyyttä on padonnut Mr. Berlinille vähän energiaa, jota hän ryhtyi purkamaan kaikilla mahdollisilla, epämukavilla tavoilla. Minua muun muassa heitettiin liidulla takaraivoon, siskon tukasta revittiin irti pinnejä, isosisko sai dublosta silmäkulmaan ja isän päälle loikittiin sohvan käsinojalta. Poika siis heittäytyi täydeksi riiviöksi, juosten ja riehuen ympäri taloa, mikä oli selkeä merkki, että nyt on aika palata tarhaan.

 

Myös lapsi oli samaa mieltä, sillä tänä aamuna, kun hänelle tuotiin haalari ja sanottiin, että mennään tarhaan, Mr. Berlin suorastaan hihkui innosta. Hänen virneensä oli korvasta korvaan, kun poika kiirehti etuovelle vilkuttamaan äidille ”hei hei” ennen kuin isä tai sisko olivat edes valmiit. Ja miehen sanojen mukaan lapsi ”kirmasi kuin poni kesälaitumelle” päästessään tarhaan perille. Mr. Berlin kyllä pitää tarhasta, mutta ei hän yleensä ihan noin innoissaan ole. Otan sen kuitenkin hyvänä merkkinä, ei hänellä kovin kamalaa hoidossa voi olla, jos sinne palaaminen tuntuu riemuvoitolta.

 

Tai ehkä meillä kotona on vain niin äärettömän tylsää? Sen takia kai Miss Wiennakin pyysi päästä tänään jo kouluun, vaikka olin ajatellut pitää hänet vielä yhden päivän kotona. Ei tyttö varsinaisesti enää kipeä ole, ääni vain maassa ja karheana, joten olisin halunnut säästellä kurkunpäätä levolla. Olisin myös kuvitellut, että hän olisi halunnut hengailla himassa pelaamassa x-boxilla ja tuijottamassa videoita YouTubesta, kun siihen kerran oli mahdollisuus, mutta ilmeisesti matikan koe kiinnosti enemmän… Mr. Berlin lähti myös tänään töihin ja hänkin vaikutti sangen onnelliselta voidessaan palata sorvin ääreen, vaikka emme ole nukkuneet juuri ollenkaan viiteen yöhön.

 

Voidaanko tästä vetää johtopäätöksiä, että minun kanssani kotona oleminen on kamalaa, kun kaikki pakenevat paikalta heti kun siihen kykenevät? Toki minäkin olen äärimmäisen kyllästynyt vain norkoilemaan kotona, siirtymään sohvan ja sängyn väliä tekemättä oikeastaan mitään. Siitä on nyt yli kolme viikkoa, kun mursin jalkani, joten talon seinät alkavat kaatua päälle. Viisi viikkoa vielä, ennen kuin saan kipsin pois jalasta. Olettaen, että joulukuussa tehtävä röntgen antaa sellaiset tulokset, joita toivotaan. Fysioterapiakin alkaa joulukuussa, päivä sen jälkeen, kun olen käynyt Jorvin pelkopolilla keskustelemassa tulevasta synnytyksestä.

 

Raskaus on jäänyt auttamatta taka-alalle kaiken tämän härdellin keskellä. Enää ei ole raskauspahoinvointia, joka muistuttaisi ”siunatusta tilasta” jatkuvasti, mutta vaikka muut perheessä ehkä autuaasti unohtavat tulevan perheenjäsenen aina silloin tällöin, pitää pieni tyttäremme huolta, että äiti muistaa. Pikkuinen papaija on kasvanut jo niin isoksi, ettei hänen liikkeitään voi olla tuntematta. Tämä yksilö vaikuttaisi vilkkaalta vintiöltä, potkien minua pitkin päivää ja yötä. Tai oikeastaan hänen rytminsä vaikuttaisi olevan sellainen, että tyttö nukkuu aamu- ja keskipäivän, mutta herää sitten illalla ja bilettää läpi yön.

 

Kun lopen uupunut isä painoi päänsä vatsalleni toissailtana voidakseen käyttää sitä tyynynä röhnöttäessämme voipuneina sohvalla, potki vauva iloisesti isänsä poskea, kunnes herra suvaitsi siirtää painavan kallonsa neidin valtakunnan päältä. Meneillään on vasta raskausviikko 23, mutta liikkeet tuntuvat jo hyvin vahvoina. Tästä eteenpäin vauva yritettäisiin jo pelastaa, jos hän lähtisi syntymään ennenaikaisesti. Mahdollisuudet selviämiseen olisivat häkellyttävät 50-50, mitä on vaikea kuvitella, kun ollaan vasta vähän yli puolen välin raskautta. Nykylääketiede on kyllä ihmeellinen! Toki ei tarvitse mennä kuin kuukausi eteenpäin, niin käytännössä jo jokainen keskonen selviää, kunhan ei ole mitään synnynnäisiä sairauksia.

 

Ei niin, että pelkäisin kovasti synnytyksen tästä yhtäkkiä alkavan. Mr. Scot muistaa kyllä kysellä kerran tai kaksi viikossa, että supistaako, onko kipuja? Mihin olen alkanut nauramaan, että ei kyllä tosiaan ole! Minähän olen käytännössä vuodelevossa! Vaikka olisin sairaalassa osastohoidossa, liikkuisin suunnilleen yhtä vähän kuin nyt kotona. Jalkaa täytyy pitää ylhäällä, joten makaan suurimman osan ajasta. Käveleminen sauvoilla on tuskallista, joten en tee sitä, ellei tarvitse mennä vessaan tai hakea ruokaa. Jos kukaan muu on kotona he tuovat ruoan minulle enkä liiku senkään vertaa. Jos olen yksin, syön jotain mikro lämmitettävää, jolloin ei tarvitse seisoa hellan edessä. Olen sellainen laiskiais-lahna, että oksat pois!

 

Luotan myös siihen, että kroppani toimii samalla sabluunalla, kuin ennenkin. Miss Wienna, esikoiseni, on ainoa spontaanisti käynnistynyt synnytys, ja hän lähti tulemaan viikon yli lasketun ajan. Miss Aprilin synnytys käynnistettiin viikko etuajassa, eikä hän ollut osoittanut kerrassaan minkäänlaista halua tulla ulos ennen sitä. Mr. Berlin syntyi sektiolla viikon etuajassa, eikä hänkään todellakaan ollut vielä lähdössä minnekään. Jos siis mitään päätelmiä voidaan vetää aikaisemmasta, niin tämäkin maha-asukki on suhteellisen vaikea häätää yksiöstään. Toki tiedostan, että jokainen raskaus on erilainen, eikä näitä asioita voi ennustaa, mutta näääh aion silti luottaa siihen, että muksu hengailee mukana loppuun asti.

 

Parempi olisikin, sillä aion tosiaan vaatia sektiota tälläkin kertaa. Ne teistä, jotka ovat seurailleet minua jo pidempään, tietävät miten hirveitä kokemuksia kahden ensimmäisen lapseni synnytykset olivat. Sen sijaan sektio oli korjaava, hyvä kokemus, enkä voi edes kuvitella enää synnyttäväni millään muulla tavalla. Suomessa ei vaan valitettavasti saa valita omaa synnytystapaansa, ei ole sellaista asiaa kuin ”järkisektio”. Ensin täytyy saada pelkodiagnoosi ja lääkärin/synnytyssairaalan lupaus sektiosta tietoihisi, muuten hoitava lääkäri voi aina kieltäytyä tekemästä sektiota. Koska naiset eivät saa itse päättää omasta kehostaan tässä asiassa.

 

Minulle on sanottu, ettei ”ketään Suomessa pakoteta alatiesynnytykseen”, mikä on aika räikeässä ristiriidassa sen kanssa, että sektiota et kuitenkaan välttämättä saa. Eikä se vauva sinne mahaankaan lopulta jää, eli jos häntä ei leikata ulos, eikö alatie sitten ole ainoa vaihtoehto? Ai niin, mutta sehän vain ”luonnollisesti tapahtuu” pakottamatta. Noh, sitä en aio jäädä odottelemaan, vaan kiihkeästi haluaisin jo päästä lääkärin kanssa sopimaan asiasta. Itse synnytystraumojahan olen käynyt läpi yli vuoden terapiassa, joten synnytyspelko ei enää hallitse elämääni, eikä tämä uusi raskaus ole laukaissut PTSD oireitani uudestaan, kuten pelkäsin, että kävisi. Suurin syy siihen on varmasti juuri tuo luottamukseni omaan kehooni ja toisaalta raudanluja päättäväisyyteni saada sektio keinolla millä hyvänsä.

 

Raskaus itsessään on juuri nyt siinä kivassa vaiheessa, kun maha on vielä kevyt, ei ole selkäkipuja, ei liitoskipuja, ei harjoitussupistuksia. En enää oksenna, en ole enää totaalisen väsynyt, eivätkä mielialani heittele (pahasti ainakaan). Rautainfuusio tehosi ja ferritiini arvo, joka oli 4, on noussut 96 asti. Hemoglobiini ei infuusiosta paljoa hetkahtanut, 105 on nyt 120, mutta on se kuitenkin yli alarajan joten jee, kaikki mallillaan! Pikku papaija pitää seuraa potkimalla ja myllertämällä mahassa, mutta tilaa on vielä niin paljon, että liikkeet eivät tunnu tukalilta vaan hauskoilta. Parin kuukauden päästä lapsen mellastus alkaa tuntua pahoinpitelyltä, mutta ei vielä.

 

Valitettavasti raskaus on riskitekijä laskimotukokselle ja yhdistettynä jalan murtumiseen ja liikkumattomuuteen sain määräyksen ryhtyä pistämään itseeni verenohennuslääkettä. Muistan, miten innostuneena seurailin masuni kasvamista ensimmäisessä ja toisessa raskaudessa, mutta nyt ei ole kyllä yhtään intoa vilkuilla peiliin, sillä nahkani on täynnä mustelmia pistoksista. Olen toki tottunut jo itseni pistämiseen, kiitos pitkien hedelmöityshoitojen, mutta tästä lääkkeestä näyttäisi tulevan erityisen helposti ruhjeita, ja se myös sattuu pistäessä että sen jälkeen. Edellisistä raskauksista jääneet raskausarvet siihen sitten vielä päälle ja kertyneet liikakilot, niin peili ei tällä hetkellä ole ystäväni.

 

Muistuttelen itseäni, että nämä ovat pieniä huolia kaiken muun rinnalla. Laskimotukos olisi varmasti pahempi asia, kuin mustelmainen maha. Suuntaan energiani ja huoleni mieluummin lasteni hoitamiseen kuin liikakiloista murehtimiseen. Kaikki vanhemmat tietävä sen järjettömän huolen määrän, mitä tunnet, kun lapsesi sairastaa. Se pelko ja avuttomuus, mitä tunnet, on jotain ihan kauheaa, ja saa kyseenalaistamaan miksi koskaan hankit lapsia, kun se sattuu sieluun asti, jos he kärsivät. Talo on ehkä tänään tyhjä ja olen yksin kotona tylsistymässä, mutta huokaisen silti helpotuksesta. Tämä tyhjyys tarkoittaa, että kaikki on hyvin, elämä palaamassa raiteilleen.

 

Olen huojentunut, että sairastelut vaikuttaisivat olevan nyt hetkeksi meidän kohdaltamme ohi. Toki pikkulapsiperheessä tämä on vain väliaikainen tila, sillä tarhasta tulee kyllä uusia pöpöjä tasaista tahtia, sitä ei tarvitse epäillä. Ja kaiketi tämän paketissa olevan jalkani voi laskea pitkäaikaiseksi sairasteluksi, vaikka enemmänkin koen sen vain ärsyttävänä vaivana. Oloni kun ei onneksi ole mitenkään poikkeava normaalista, vain liikkuminen on rajoittunutta. Ja niin kauan kuin on lapsia voi olla varma siitä, että arki jatkuu kuin japanilainen juna aikataulussaan, sitä ei pysty pysäyttämään tuosta noin vain. Tänään tuo arki tosin tuntuu hyvältä, suorastaan nautinnolliselta. Onneksi se taas alkoi!