Hae
Kuka huusi äiti?

06. Tuplanegatiivinen

Joskus on vaikea saada sanotuksi mitään. Sain itse kokea sen, kun tuijotin tietokoneen näppäimistöä miettiessäni mitä kertoisin viime päivistä. Näin sen myös ystävieni ja mieheni kasvoilla. Se on kuin blanko paperi, puhtaaksi pyyhitty tabula rasa. Sitten pinnan alla alkaa myllertää tunteita, mutta ne johtavat vain jäsentelemättömiin ajatuksiin eikä ulos tule edelleenkään mitään. Yhteiskuntamme on varustanut meidät vain yhdellä sananparrella; ”olen pahoillani”.

 

Olen pahoillani, niin sanoi hoitaja, joka kertoi minulle, että verikokeen tulos oli negatiivinen. Olen ihan kauhean pahoillani, sanoivat työkaverini ja perheenjäseneni ja ystävät, joille kerroin tuloksen. Mitä siihen pitäisi vastata? Tavallaan nuo sanat ovat lohduttavat ja odotatkin kuulevasi ne, koska suomalaiset käytöstavat velvoittavat sitä. ”Kiitos” vastasin jokaiselle. Yritin hymyillä, mutta tunsin irvistäväni, koska olisin mieluummin itkenyt tai kiroillut. Tyhjiä sanoja kaikki. Silti myöhään illalla huomasin sanovani miehelleni sen saman ”olen pahoillani” kun mitään muuta sanottavaa ei enää tuntunut olevan.

 

Huolimatta siitä, että minua oli kielletty tekemästä raskaustestiä kotona en malttanut odottaa maanantaita ja tein pissatestin jo sunnuntaina. Olimme käyneet vähän sukuloimassa ja istuimme autossa, kun aloin ylipuhua miestä testin kannalle. Meillä oli 20 minuuttia ennen kuin apteekki menisi kiinni. Parissa minuutissa olin saanut Mr. Scotin mielen kääntymään ja kaahasimme apoteekkiin, josta ostimme halvimman testin. Jäimme odottamaan aamua, jolloin saa varmimman tuloksen.

 

Näin koko yön unta testin tekemisestä. Heräsin varmaan viisi kertaa painajaisista, jotka alkoivat olla koko ajan mielikuvituksellisimpia tapahtumineen ja tuloksineen. Puoli kuudelta aamulla päättelin, että pissaan kohta alleni, kun olen unissani jatkuvasti kykkimässä jossain tikku kädessäni, joten nousin ylös ja hoipertelin vessaan. En tiedä kuinka tällaisen testin tekeminen teiltä muilta onnistuu, mutta minä en siitä kovin siististi suoriudu ja kultaista nestettä roiskuu reisille ja käsille joka kerta. Yök. Tulosta odotellessa onkin sitten aikaa peseytyä ja kuivailla, vaikka todellisuudessa tulosta ei joudu odottamaan kolmea minuuttia, vaan noin kolme sekuntia.

 

Negatiivinen. Sen näki heti. Olen kerran saanut positiivisen testituloksen, silloin kuusi vuotta sitten, ja ne kaksi viivaa kirkuivat yhtä selvästi silloin kuin tämän negatiivisen testin ainokainen viiva nyt. Ei mitään epäselvää. En ole koskaan saanut epäselvää tulosta edes ovulaatiotestistä vaan aina kyllä tai ei niin päivänselvästi kuin voi olla. Tuijotin tikkua hetken ja tunsin vain kylmää. Oliko se vihaa, epätoivoa, surua, en osaa määritellä. Päätin mennä kuumaan suihkuun, sitten katsoin testiä uudestaan, mutta tulos ei tietenkään ollut muuttunut. Järjellä osasin päätellä, että jo ennen verikoetta oli nyt selvää, että en ole raskaana, mutta sydämeni yritti vikistä vastaan, että pissatestihän on vain 99% varma. Kirosin omaa typeryyttäni ja menin sänkyyn.

 

Herätin Mr. Scotin, joka kuorsasi rauhallisesti. Kerroin hänelle lyhyesti, että testi on negatiivinen ja varmuuden vuoksi vielä muistutin siitä mitä se tarkoittaa. Ei vauvaa, ei raskaana. Mies oli hetken hiljaa ja vastasi sitten vain ”aijaa” ja vajosi taas uneen. Niinpä makasin sitten valveilla melkein kaksi tuntia ristiriitaisten tunteitteni kanssa ja yritin prosessoida tulosta. Lopulta en kestänyt olla enää vain oman pääni sisällä ja herätin vierustoverini uudestaan. Olimme sopineet, että teemme testin siksi, että voimme varautua verikokeen tulokseen ennen kuin olemme töissä. En kyennyt kuvittelemaan tilannetta, että kesken työpäivää olisin saanut negatiivisen tuloksen ja sitten olisi pitänyt jatkaa duunin tekemistä muina miehinä.

 

Juttelimmekin Mr. Scotin kanssa kaksi tuntia. Kävimme läpi sekavia tunteitamme, vihaa, pettymystä, masennusta, vitutusta ja surua. Takerruimme väkisinkin siihen 1% mahdollisuuteen, että ehkä testi oli väärässä. Lopulta söimme aamiaista ja mies käytti koirat ulkona, jonka jälkeen puhuimme tunnin siitä mitä nyt? Laskimme kuinka paljon maksaisi tehdä koko prosessi uudestaan yksityisellä klinikalla ja pohdimme siirtymistä julkiselle puolelle. Mies heitti ilmoille adoption, minä tyrmäsin sen. Lopulta hiljenimme ja vain makasimme tunnin sängyssä sanomatta mitään.

 

Tuijotin kattoa hautautuneena omaan päähäni ja harvoin ovat ajatukseni olleet yhtä negatiivisia. Pahaa mieltä pahan mielen päälle, kunnes lopulta vain paiskasin kannen kiinni ja henkäisin syvään. Käännyin miehen puoleen ja ilmoitin tarvitsevani täyden nollauksen. Mr. Scot kohotti kulmaansa kysyvästi ja totesin, että seksiä. Se oli kuulemma viimeinen asia hänen mielessään. Annoin miehen ymmärtää, että ihan sama mitä pervoa nyt tarvitaan siihen, että moottori lähtee käyntiin, niin nyt harrastetaan seksiä.

 

Kaikilla on kaiketi omat konstinsa nollata päänsä, joillain viina tai rööki tai juoksulenkki. Kun me pääsimme lopulta sängystä ja sitten suihkusta, oli oloni jo siedettävä, lähes normaali. Eikä oloni ollut mitenkään erikoinen, kun parkkeerasin auton keskustaan ja kävelin kylmässä sekä kirkkaassa talviaamussa kohti Felicitas klinikkaa. Jännitys alkoi kasaantua vasta kun istuin tuolille odottamaan ja jäin tuijottamaan labran oven punaista varattu valoa. Hengittäminen oli raskasta ahdistuksen takia ja yritin vähän väliä vetää oikein syvään henkeä. En joutunut odottamaan kauan, kun hyväntuulinen hoitaja kutsui minut sisään.

 

Istuin näytteenotto tuoliin ja käänsin sen niin, että näyte otettaisiin vasemmasta käsivarresta. Hoitaja kysyi mikä olo on ja vastasin hymyillen, että onneksi tässä ei nyt mitata verenpainetta. Sain hänet nauramaan, kuten olin tarkoittanutkin. Hoitajan ilme muuttui paljon vakavammaksi, kun kerroin negatiivisesta raskaustestistä. Hän kertoi, että oli erittäin epätodennäköistä, että verikoe olisi positiivinen, jos pissatesti oli ollut negatiivinen. ”Onhan se mahdollista, mutta…” Piikki lihaan, veri purkkiin, luettelin henkilötunnukseni ja sanoin hoitajalle heippa, jonka kasvoilla oli jo nyt pahoitteleva ilme.

 

Ajoin töihin henkisessä sumussa. Vedin työkamat päälle ja tuijotin itseäni silmiin peilin kautta monta minuuttia. Sydän yritti itsepäisesti takertua toivoon ja pidin itselleni pitkää puhuttelua naiivista typeryydestä. Tein töitäkin jonkinasteisessa sumussa. Olen aika varma, että tein järjestelmällisesti kaiken mitä pitikin, mutten muistanut tekemisistäni mitään jälkikäteen. Olin 7:40 käynyt labrassa ja 15:10 soitin kysyäkseni tuloksiani. Ne eivät olleet vielä valmistuneet. Soitin 15:35 uudestaan.

 

”Henkilötunnus vielä… kiitos.”

”Noniin, niin, tämä on nyt negatiivinen.”

”Negatiivinen.”

”Kyllä, valitettavasti. Vähän niin kuin osasimme odottaakin, eikö niin?”

”Niin, kyllä.”

”Oliko teillä jo selvillä miten tästä edetään?”

”Ei ole.”

”Voit lopettaa keltarauhaslääkityksen ja kuukautisten pitäisi alkaa noin kahden päivän päästä.”

”Selvä.”

”Teillä ei tainnut olla alkioita pakkasessa?”

”Ei yhtään.”

”Aivan. Nyt kun tässä ei ole mitään merkkejä raskaudesta riittää, että on nämä yhden kuukautiset ja sitten seuraavista voidaan aloittaa uudet hoidot. Voit varata ajan lääkärille muutama päivä ennen kuukautisten alkua.”

”Selvä. Kiitos.”

”Haluan vielä sanoa, että olen pahoillani.”

”…kiitos. Hei hei.”

 

Heti ensimmäisenä tietysti ilmoitin Mr. Scotille tuloksen. Sain vastaukseksi kiroilua ja kysymyksiä. Työkavereille oli myös kerrottava, he olivat tuuranneet minua sen hetken, kun kävin soittamassa. Tiedätkö sen ilmeen, kun toinen yrittää asettua tilanteeseesi ja keksiä mitä sanoa lohdutukseksi silloin, kun sanat ovat merkityksettömiä? Tulee ihan huono omatunto, kun näkee sen ilmeen jonkun kasvoilla, kun he epätoivoisesti haluaisivat lohduttaa tai auttaa, mutta mitään ei ole tehtävissä. On vain ”olen pahoillani”.

 

Kaksi negatiivista testitulosta. No, ei ainakaan jäänyt epäselväksi. Silti pieni osa minusta hetken taisteli tätä tosiasiaa vastaan. Puskin työpäiväni loppuun, työkaveri laittoi Radio Rockin soimaan, koska ajatteli sen piristävän minua ja melkein purskahdin itkuun, kun se oli niin kivasti ajateltu. Olin tiukasti päättänyt olla itkemättä töissä, vaikka varmuudeksi olin laittanut vedenkestävää maskaraa. Mr. Scotille olin liian vihainen puhuakseni hänelle, hän oli uhkaillut jäädä myöhään töihin mistä olin kimpaantunut kunnolla, ja vaikka anteeksipyyntö oli tullut pidin silti mykkäkoulua.

 

Lopulta pääsin lähtemään kotiin. Tyttäreni oli viimeinen lapsi tarhan pihalla. Hän leikki tätien kanssa taikasauvoilla, eli huitoi oksalla ja sanoi simsala bim tai akraba dabra, jonka jälkeen mukamas tapahtui jotain maagista. Kaappasin Miss Wiennan syliini ja rutistin kunnolla, tyttö nauroi ja suukotteli minua poskelle. Autossa olin kuitenkin hiljaa ja muistin tuskin vastailla puhua pulputtavalle lapselle. Kunhan olimme kotipihassa neiti yhtäkkiä kysyi minulta miksi olen niin vihainen. Räpäytin silmiäni ja tajusin olleeni kauhean tyly ja poissaoleva. Ennen kuin ehdin keksiä vastausta Miss Wienna oli kuitenkin tullut jo omaan johtopäätökseensä.

 

”Ai, sä olet vain nälkäinen!”

Meinasin purskahtaa nauruun ja itkuun yhtaikaa.

”Jep, kyllä, vain nälkäinen. Mennäänkö kotiin syömään makaronilaatikkoa?”

”Jee, mun lempparia! Äiti on paras!”

 

Käytimme tietysti ensin koirat ja sitten vasta pöydän ääreen. Istuimme juuri alas lautastemme kanssa, kun hurtat vetivät raivoisat pultit, mikä tarkoitti sitä, että isäntä saapui kotiin. ”Hyvää vuosipäivää” mies sanoi ja antoi minulle pienen paketin. Aloin kyynelehtiä, mutta pyyhin ne äkkiä pois, sillä en halunnut tyttären huolestuvan. Myös Mr. Scotin lautasen vieressä oli pieni paketti ja kortti odottelemassa. Vuosipäivämme, miten ironista, että juuri tänään saimme niin surkeita uutisia. Onneksi Miss Wienna oli iloinen oma itsensä ja hurjan tyytyväinen siitä, että me lahjoimme toisiamme ja jälkiruoksi oli tiedossa pullaa, niin paljon kuin vaan jaksoi syödä.

 

Neidin kadotessa pullansa kanssa katsomaan Pikkukakkosta nauhalta me pääsimme aloittamaan vakavampien puheenaiheiden parissa. Käsittelimme saamiamme uutisia koko loppu illan. Purin pahan oloni suoraan paljon sanoja säästelemättä Mr. Scotille ja otin sitten vuorostani vastaan hänen tunteensa, niin pitkälle kuin mies niitä nyt pystyi puhumaan. Se tuntuu olevan toiselle sukupuolelle niin vaikeaa. Aloin itkeä vasta kun viestittelin sisarelleni. Outoa, miten paljon vaikeampaa oli kertoa muille menetyksestäni kuin miehelle. Mr. Scot oli jo nukahtanut, kun minä itkin kännykkä kädessä tyyny märkää poskea vasten menetystämme.

 

Ensin minusta tuntui siltä, että en halua enää ikinä kokea tätä. Minua pelotti kamalasti ajatus uudesta munasolujen keräyksestä. Entä jos kaikki menisi yhtä ruhtinaallisesti vituiksi? Toisaalta minua pelotti luovuttaa. Se ei ainoastaan ole luonnettani vastaan, vaan ajatus siitä, etten koskaan saisi kokea uudestaan sitä iloa ja rakkautta, mitä Miss Wienna on elämääni tuonut, oli hirveän pelottava. Kun vaakalaudalla on se mitä eniten maailmassa haluat ja olet jo kerran epäonnistunut, miten siitä pitäisi jatkaa? Pahinta oli, ettei minulla ollut mitään tietoa miksi olimme epäonnistuneet. Miksi munasolut eivät olleet olleet kypsiä? Miksi Täydellisyys oli kuollut? Miksei Itsepäisyys ollut tarttunut? Mitä minä olin tehnyt väärin?

 

Oloa helpotti, kun pääsin juttelemaan ystävälleni, joka oli suunnilleen samassa tilanteessa. Hän tiesi tarkalleen mistä puhuin, epätoivon ja pelkoni keskellä, mutta jaksoi silti uskoa ja oli valmis yrittämään uudestaan. Lopulta herätin vielä Mr. Scotin ja kerroin hänelle vallitsevasta mielialastani. Vasta saatuani purettua tunteet ulos pystyin nukkumaan. Ensimmäistä kertaa kolmeen yöhön nukuinkin sikeästi. Ehkä juuri yöunet osaltaan auttoivat setvimään pääkoppani sekamelskaa, sillä aamulla kaikki oli paljon paremmin.

 

Negatiivisen raskaustestin päälle saimme tosin sitten tiistaina negatiivisen päätöksen hakemastamme asunnosta, eli mitkään haaveet, joiden varaan olimme toiveemme laskeneet, eivät ottaneet tuulta alleen. Niinpä olemme tasan samassa tilanteessa kuin ennen hedelmöityshoitoja. Meillä on 0,03% mahdollisuus saada luomusti lapsi. Jos haluamme parantaa tuota lukua on kasvatettava munasoluja, kerättävä ne ja hedelmöitettävä joko mikroinjektiolla (ICSI) tai perus IVF:llä (onnistumisennuste huono). Adoptioon en edelleenkään ole vielä valmis, haluan ensin yrittää viimeisen päälle kaikki konstit saada biologisen lapsen, mutta sitäkin pitänee alkaa harkitsemaan vähän avomielisemmin.

 

Koska ja miten jatkamme lapsentekoa, siitä en ole ihan satavarma. Odotamme nyt ensin niitä kuukautisia sen kaksi päivää tai vähän pidempään. Kunhan ne alkavat aion soittaa lääkärillemme ja kysyä viisaamman mielipidettä.

05. The one and only

”Tilanne on nyt se, että meillä on vain yksi munasolu siirrettäväksi.”

Räpäytin muutaman kerran silmiäni. Minun piti hetki miettiä, oliko lääkäri tarkoittanut, että kahdesta alkiosta vain toinen siirretään, eikä molemmat, mutta sitten ymmärsin mitä hänen sympaattinen katseensa viesti.

”Siis… että toinen alkio on kuollut?”

Lääkäri avasi suunsa, kuin korjatakseen sanavalintaani, joka ehkä oli särähtänyt korvaan, mutta muutti mielensä kesken lauseenmuodostuksen.

”Niin, vain yksi alkio on jäljellä. Tämä on se, joka hedelmöittyi IVF:llä.”

Ajattelin mielessäni, että ahaa, Mr. tai Miss Itsepäisyys. Olimme siis menettäneet toisen alkioistamme, sen, jonka olisi pitänyt olla täydellinen, mutta joka oli nyt vain surkastunut möykky mikroskoopin alla. Jäljellä oli enää hoitojen musta hevonen, jämäjoukkueen kapteeni, ainoa toivomme lapsesta.

 

Oli siis maanantai 13 päivä, Karvisen epäonnen päivä. Pidin sormet ristissä, että siitä tulisi jatkossa minun onnen päiväni. Saavuin klinikalle 10 minuuttia etuajassa. Olin lähtenyt töistä kesken päivää ja kuluttaisin nyt lounastaukoni (kolminkertaisena) jalat nostettuna kohti kattoa vauvanteko hommissa. Puuskahdin vähän väliä stressaantuneena, kun istuin odottelemassa lääkäriä, mutta kohta hän tulikin jo hymyillen hakemaan minut. Ensimmäisenä toimenpidehuoneessa (se sama kauhuleffa tuoli ja laiteröykkiö) kävimme tuon yläpuolelle jo kirjoittamani keskustelun. Tilannepäivityksen jälkeen minua kehotettiin riisumaan kaikki navan alapuolelta ja sitten olinkin taas tutussa makuu-tuolissa, jalat telineissä, lettu levällään.

 

Koska minulle on määrätty keltarauhashormonikuuri nyt munasolujen keräyksen jälkeen ja tungen värkkiini kaksi kapselia aamuin illoin, piti lääkärin ensin putsailla vähän paikkoja, jotta kapseleiden valkoinen sidosaine ei menisi kohtuun katetrin mukana. Kyllä, ällöttävää. Kapselin (joka näyttää söpöltä pikku pääsiäismunalta) kuori muuttuu valkoiseksi tahnaksi ja valuu pikkuhousuihini kahdesti päivässä. Helvetti mikä sotku. Ja kuulemma mitään siteitä ei kannata käyttää, jotta paikat pääsevät hengittämään eikä iho ärsyynnyt. Tätä on tiedossa nyt kaksi viikkoa ja yök yök miten inhottavaa, mieluummin piikittelisin itseäni aamuin illoin.

 

Tiedän, että tässä tulee nyt monelle liikaa informaatiota, mutta pidetään homma todellisena. Miksi pitäisi kertoa vain helpot ja mukavat jutut? Se, että piirakkani pinta on kuin vahattu konepelti näiden kapselien takia ei ehkä sinun elämääsi mitenkään vaikuta, mutta voit vain kuvitella miten paljon se merkkaa minun, tai pikemminkin meidän, intiimielämälle. Sitten vielä ympäriinsä valuu valkoista möhnää. Kristus sentään. Ei varmasti helpota sekään, että olen nyt sheivaillut niin kinttuja kuin tarkan syynäyksen kohteeksi joutunutta haaroväliä enemmän lääkärin vuoksi kuin kenenkään miehen koskaan. Mitä lie Mr. Scotkin siitä ajattelee, että tohtorille mennään kyllä posliinina ja tuoksuvasti rasvattuna, mutta kotona tarjotaan piikkipuskaa lökäpöksyissä?

 

Kaikki nämä operaatiot, ultrat, sisätutkimukset ja nyt alkion siirto ovat kamalan hermostuttavia toimenpiteitä, ja parhaimmillaan on kaksi hoitajaa sekä yksi lääkäri tuijottamassa lähietäisyydeltä markkinatavaraani, niin vähän täytyy nähdä eforttia, jottei kaiken muun stressin päälle tarvitse miettiä miten likainen, karvainen tai muuten epäedustava piirakka siellä nyt on esillä. Niinpä tämä kapselisotku harmittaa minua erityisesti, kun ei voi olla edukseen ja täytyy niitä valkoisia klimppejä miettiä kaiken muun pahan lisäksi. Toki lääkäri ja hoitajat osaavat odottaa niitä, koska tämä on heille arkipäivää, mutta minä en ole tottunut, että tursuan jotain valkoista mönjää. Yksinkertaisesti yök!

 

Toki tämä ei ollut suurin murheen aihe, sillä toisen alkion menetys painoi paljon enemmän mieltäni. Ja virtsarakko painoi vatsaani. Alkionsiirrossa pitää olla rakko täynnä, ja kun minulle tehtiin ensin sisätutkimus nauroi hoitaja ääneen, että nyt on noudatettu lääkärin ohjeita pilkulleen. Sisäultrassa kaikki hyvin, joten tämän jälkeen lääkäri asetti sisälleni katetrin ja minun olisi pitänyt monitorin ruudulta kaiken sen harmaan massan seasta bongata se. Jeah right. Vasta kun valmistelut olivat viimeisen päälle hoidettu, antoi tohtori hoitajalle luvan käydä pyytämässä huoneen toisella seinällä olevasta luukusta alkiotani.

 

Mr. tai Miss Itsepäisyyttä oli säilytetty lämpökaapissa ja kesti tovin, jonka makasin siinä kuin pyhäpäivän paisti, ennen kuin pieni elämän alku luovutettiin luukun kautta hoitajalle. Munasolu oli pienessä ruiskussa, jonka päässä oli todella pitkä ja löysä putkilo. Toisesta huoneesta varmistettiin vielä nimeni ja vastasin siihen ”kyllä” yhtaikaa lääkärin kanssa (punastuin hiukan). Kiva tietää, ettei tullut Pirkko Hämäläisen, Ping Ngyenin tai Moktumba Wngaktun alkiota. Hoitaja ojensi tulevan vauvani (toivottavasti) tohtorille, joka kertoi prosessin etenemisen samalla kun suoritti sen, yhden hoitajan kuvatessa kohtuani ultralla vatsan päältä.

 

”Laitan putken nyt katetrin sisälle. Kohta näet monitorilla pienen valkoisen pisteen, joka on katetrin pää. Nyt siirrän alkion kohtuun ja monitorilla näkyy pieni, leviävä, valkoinen pilvi. Nyt se on siellä ja vedän katetrin pois.” Siinä se oli. Alle kaksi minuuttia. Yhtä kauan meni, kun hoitaja vei ruiskun takaisin luukusta labran puolelle, ja siellä joku tarkisti mikroskoopilla, että alkio oli varmasti siirtynyt. Saimme ok:n ja minä sain nousta ylös. Zädäm, pullat oli uunissa.

 

Suunnilleen tässä vaiheessa aloin vapista, mutta yritin visusti pitää reaktion salassa. Puin päälle ja kävin vessassa ennen kuin menin lääkärin juttusille. Yritin udella, miksi suurin osa niistä kolmestatoista kerätystä munasolusta oli ollut epäkypsiä. Mitään vastausta ei kuitenkaan ollut tarjota, kaikki oli näyttänyt keräämiseen asti juuri siltä kuin piti. Huonosta hedelmöitysprosentista tai siitä miksi Täydellisyys alkio oli kuollut ei myöskään ollut tyhjentävää vastausta. Niinpä kaikki toivo nyt lyödään Itsepäisyyteen, jonka pitäisi kuoriutua ja kiinnittyä aikavälillä torstai-lauantai. Torstaina minun pitää ottaa piikki, joka auttaa kiinnittymisprosessissa. Myös keltarauhaskapseleiden tökkiminen toosaan jatkuu kaksi viikkoa, odotan innolla.

 

Minua kiellettiin jyrkästi tekemästä yhtään raskaustestiä ennen verikoetta. Ne kuulemma näyttävät ihan mitä sattuu tässä vaiheessa. Tasan kaksi viikkoa pitäisi nyt elellä kuin kaikki olisi hienosti, eikä saa välittää vaikka vuotaisi verta, kun sekään ei kuulemma kerro tuliko kesken vai ei. Harmittaa, että en saanut neljäätoista nappia diapamia mukaani, niiden kanssa tämä olisi varmaan helpompaa. Nyt täytynee keksiä jokin toinen toimintasuunnitelma autuaaseen asenteeseen. Joka tapauksessa, yhden mahdollisuuden olemme saaneet, ei voi muuta kuin luottaa, että tästä eteenpäin luonto hoitaa hommansa.