05. The one and only

”Tilanne on nyt se, että meillä on vain yksi munasolu siirrettäväksi.”

Räpäytin muutaman kerran silmiäni. Minun piti hetki miettiä, oliko lääkäri tarkoittanut, että kahdesta alkiosta vain toinen siirretään, eikä molemmat, mutta sitten ymmärsin mitä hänen sympaattinen katseensa viesti.

”Siis… että toinen alkio on kuollut?”

Lääkäri avasi suunsa, kuin korjatakseen sanavalintaani, joka ehkä oli särähtänyt korvaan, mutta muutti mielensä kesken lauseenmuodostuksen.

”Niin, vain yksi alkio on jäljellä. Tämä on se, joka hedelmöittyi IVF:llä.”

Ajattelin mielessäni, että ahaa, Mr. tai Miss Itsepäisyys. Olimme siis menettäneet toisen alkioistamme, sen, jonka olisi pitänyt olla täydellinen, mutta joka oli nyt vain surkastunut möykky mikroskoopin alla. Jäljellä oli enää hoitojen musta hevonen, jämäjoukkueen kapteeni, ainoa toivomme lapsesta.

Oli siis maanantai 13 päivä, Karvisen epäonnen päivä. Pidin sormet ristissä, että siitä tulisi jatkossa minun onnen päiväni. Saavuin klinikalle 10 minuuttia etuajassa. Olin lähtenyt töistä kesken päivää ja kuluttaisin nyt lounastaukoni (kolminkertaisena) jalat nostettuna kohti kattoa vauvanteko hommissa. Puuskahdin vähän väliä stressaantuneena, kun istuin odottelemassa lääkäriä, mutta kohta hän tulikin jo hymyillen hakemaan minut. Ensimmäisenä toimenpidehuoneessa (se sama kauhuleffa tuoli ja laiteröykkiö) kävimme tuon yläpuolelle jo kirjoittamani keskustelun. Tilannepäivityksen jälkeen minua kehotettiin riisumaan kaikki navan alapuolelta ja sitten olinkin taas tutussa makuu-tuolissa, jalat telineissä, lettu levällään.

Koska minulle on määrätty keltarauhashormonikuuri nyt munasolujen keräyksen jälkeen ja tungen värkkiini kaksi kapselia aamuin illoin, piti lääkärin ensin putsailla vähän paikkoja, jotta kapseleiden valkoinen sidosaine ei menisi kohtuun katetrin mukana. Kyllä, ällöttävää. Kapselin (joka näyttää söpöltä pikku pääsiäismunalta) kuori muuttuu valkoiseksi tahnaksi ja valuu pikkuhousuihini kahdesti päivässä. Helvetti mikä sotku. Ja kuulemma mitään siteitä ei kannata käyttää, jotta paikat pääsevät hengittämään eikä iho ärsyynnyt. Tätä on tiedossa nyt kaksi viikkoa ja yök yök miten inhottavaa, mieluummin piikittelisin itseäni aamuin illoin.

Tiedän, että tässä tulee nyt monelle liikaa informaatiota, mutta pidetään homma todellisena. Miksi pitäisi kertoa vain helpot ja mukavat jutut? Se, että piirakkani pinta on kuin vahattu konepelti näiden kapselien takia ei ehkä sinun elämääsi mitenkään vaikuta, mutta voit vain kuvitella miten paljon se merkkaa minun, tai pikemminkin meidän, intiimielämälle. Sitten vielä ympäriinsä valuu valkoista möhnää. Kristus sentään. Ei varmasti helpota sekään, että olen nyt sheivaillut niin kinttuja kuin tarkan syynäyksen kohteeksi joutunutta haaroväliä enemmän lääkärin vuoksi kuin kenenkään miehen koskaan. Mitä lie Mr. Scotkin siitä ajattelee, että tohtorille mennään kyllä posliinina ja tuoksuvasti rasvattuna, mutta kotona tarjotaan piikkipuskaa lökäpöksyissä?

Kaikki nämä operaatiot, ultrat, sisätutkimukset ja nyt alkion siirto ovat kamalan hermostuttavia toimenpiteitä, ja parhaimmillaan on kaksi hoitajaa sekä yksi lääkäri tuijottamassa lähietäisyydeltä markkinatavaraani, niin vähän täytyy nähdä eforttia, jottei kaiken muun stressin päälle tarvitse miettiä miten likainen, karvainen tai muuten epäedustava piirakka siellä nyt on esillä. Niinpä tämä kapselisotku harmittaa minua erityisesti, kun ei voi olla edukseen ja täytyy niitä valkoisia klimppejä miettiä kaiken muun pahan lisäksi. Toki lääkäri ja hoitajat osaavat odottaa niitä, koska tämä on heille arkipäivää, mutta minä en ole tottunut, että tursuan jotain valkoista mönjää. Yksinkertaisesti yök!

Toki tämä ei ollut suurin murheen aihe, sillä toisen alkion menetys painoi paljon enemmän mieltäni. Ja virtsarakko painoi vatsaani. Alkionsiirrossa pitää olla rakko täynnä, ja kun minulle tehtiin ensin sisätutkimus nauroi hoitaja ääneen, että nyt on noudatettu lääkärin ohjeita pilkulleen. Sisäultrassa kaikki hyvin, joten tämän jälkeen lääkäri asetti sisälleni katetrin ja minun olisi pitänyt monitorin ruudulta kaiken sen harmaan massan seasta bongata se. Jeah right. Vasta kun valmistelut olivat viimeisen päälle hoidettu, antoi tohtori hoitajalle luvan käydä pyytämässä huoneen toisella seinällä olevasta luukusta alkiotani.

Mr. tai Miss Itsepäisyyttä oli säilytetty lämpökaapissa ja kesti tovin, jonka makasin siinä kuin pyhäpäivän paisti, ennen kuin pieni elämän alku luovutettiin luukun kautta hoitajalle. Munasolu oli pienessä ruiskussa, jonka päässä oli todella pitkä ja löysä putkilo. Toisesta huoneesta varmistettiin vielä nimeni ja vastasin siihen ”kyllä” yhtaikaa lääkärin kanssa (punastuin hiukan). Kiva tietää, ettei tullut Pirkko Hämäläisen, Ping Ngyenin tai Moktumba Wngaktun alkiota. Hoitaja ojensi tulevan vauvani (toivottavasti) tohtorille, joka kertoi prosessin etenemisen samalla kun suoritti sen, yhden hoitajan kuvatessa kohtuani ultralla vatsan päältä.

”Laitan putken nyt katetrin sisälle. Kohta näet monitorilla pienen valkoisen pisteen, joka on katetrin pää. Nyt siirrän alkion kohtuun ja monitorilla näkyy pieni, leviävä, valkoinen pilvi. Nyt se on siellä ja vedän katetrin pois.” Siinä se oli. Alle kaksi minuuttia. Yhtä kauan meni, kun hoitaja vei ruiskun takaisin luukusta labran puolelle, ja siellä joku tarkisti mikroskoopilla, että alkio oli varmasti siirtynyt. Saimme ok:n ja minä sain nousta ylös. Zädäm, pullat oli uunissa.

Suunnilleen tässä vaiheessa aloin vapista, mutta yritin visusti pitää reaktion salassa. Puin päälle ja kävin vessassa ennen kuin menin lääkärin juttusille. Yritin udella, miksi suurin osa niistä kolmestatoista kerätystä munasolusta oli ollut epäkypsiä. Mitään vastausta ei kuitenkaan ollut tarjota, kaikki oli näyttänyt keräämiseen asti juuri siltä kuin piti. Huonosta hedelmöitysprosentista tai siitä miksi Täydellisyys alkio oli kuollut ei myöskään ollut tyhjentävää vastausta. Niinpä kaikki toivo nyt lyödään Itsepäisyyteen, jonka pitäisi kuoriutua ja kiinnittyä aikavälillä torstai-lauantai. Torstaina minun pitää ottaa piikki, joka auttaa kiinnittymisprosessissa. Myös keltarauhaskapseleiden tökkiminen toosaan jatkuu kaksi viikkoa, odotan innolla.

Minua kiellettiin jyrkästi tekemästä yhtään raskaustestiä ennen verikoetta. Ne kuulemma näyttävät ihan mitä sattuu tässä vaiheessa. Tasan kaksi viikkoa pitäisi nyt elellä kuin kaikki olisi hienosti, eikä saa välittää vaikka vuotaisi verta, kun sekään ei kuulemma kerro tuliko kesken vai ei. Harmittaa, että en saanut neljäätoista nappia diapamia mukaani, niiden kanssa tämä olisi varmaan helpompaa. Nyt täytynee keksiä jokin toinen toimintasuunnitelma autuaaseen asenteeseen. Joka tapauksessa, yhden mahdollisuuden olemme saaneet, ei voi muuta kuin luottaa, että tästä eteenpäin luonto hoitaa hommansa.