”Kiitos paljon. Hei hei.”

Suljin luurin ja romahdin selälleni sängylle. Mies kietoi kätensä ympärilleni.

”Kuinka paljon kuulit?” kysyin.

”Kaiken.”

Hypätään ajassa takaisin eiliseen. Oli koittanut munasolujen keruun päivä. Veimme Miss Wiennan aamulla tarhaan ja lähdimme siitä porhaltamaan kohti keskustaa. Maksoimme rouhevan 25 euroa neljän tunnin pysäköinnistä ja kävelimme loppumatkan klinikalle. Mies oli sen verran ajatuksissaan, että ei ehtinyt avaamaan minulle ulko-ovea, kuten hän tavallisesti aina tekee, mutta marssi ohitseni tuulikaapissa ja avasi seuraavan selvästi äkäisenä siitä, että olin itse aukonut ovia. Painoimme hissin ylös nappia ja hengähdin stressaantuneena, vilkaisten mieheen. Hän ei näyttänyt pärjäilevän sen paremmin.

Hissin ovet aukesivat ja ensimmäisen kerran koko klinikalla käyntimme aikana sisällä oli joku. Pitkä ja hoikka mies loikkasi ulos kiireisenä, pysähtyi kuin seinään ja pinkaisi takaisin sisään hissiin kiroillen jotain, mikä kuulosti kovasti ”väärä kerros” lausahdukselta. Vaihdoimme pikaisen katseen Mr. Scotin kanssa ja menimme ukkelin perässä liikkuvaan metallikoppiin. Hetkellinen matkakumppanimme tärisi kuin olisi vetänyt viisitoista kuppia kahvia ja hänen silmänsä poukkoilivat sinne tänne. Tyyppi jäi pois ennen meitä ja niinpä meille jäi kerroksen verran aikaa heittää läppää Mr. Risuparta-Vapinasta, jonka seurauksena kävelimme klinikalle nauraa hekotellen.

Vastaanottotiskillä oli tuttu hoitaja, joka silminnähden hiukan hämmentyi, kun saavuimme kikattelun kera paikalle, ja virnisti sitten meille iloisesti. Kun hyvät huomenet, ajanvaraukset ja diapamit oli vaihdettu, jatkoimme matkaa labran puolelle. Minua kiinnosti kovasti nähdä se huone (tai yksi niistä kolmesta), joissa mies käy antamassa spermanäytteen. Kävelimme yhden odottavan parin ohi ja painoimme ovisummeria. Kukaan ei vastannut, joten painoimme uudestaan. Tässä vaiheessa tajusimme vilkaista kelloa – olimme 10 minuuttia etuajassa eikä labra ollut vielä auki. Ei auttanut muu kuin istua sen toisen parin viereen odottamaan.

Supattelimme hiljaa kaikenlaista hassunhauskaa ajan kuluksi ja kymmenessä minuutissa labraan oli viiden miehen jono. Meitä aiemmin olleen parin mies meni ensin laborantin puheille ja tuli sitten hakemaan emäntänsä mukaan näytteenotto huoneeseen. Vilkaisimme Mr. Scotin kanssa toisiimme. Miehellä oli ollut neljä näytepurkkia. ”Mutta mihin ihmeeseen se sitä naista tarvitsee?” kultani kysyi. Kohautin harteitani. ”Ehkei hän tule millään muulla tavalla?” ”Tai ehkä hänellä on ylituotantoa ja jonkun täytyy vaihtaa purkkeja kyrvän alla kuin liukuhihnalla.” Kyllä, tällä tavalla me supatimme muista asiakkaista, mitä muutakaan ajanvietettä meillä olisi?

”Kuka oli seuraavana jonossa?” Laborantti tuli kohta kysymään. En tiedä miten jonotus oikein toimii, kun ei ole vuoronumeroita, mutta miehet tuntuivat itse tarkkailevan kuka tuli ennen ketä ja pomppaavan ylös, kun tiesivät oman hetkensä koittaneen. Niin myös Mr. Scot toimi ja katosi oven taakse. Hän ei tullut hakemaan minua mukaansa, mikä oli päivän selvää, homma hoituisi paljon nopeammin ja ilman niin suuria paineita, kun minä en olisi paikalla ehdottelemassa ”Hei mites jos katsottaisiin tuota pornoa? Näh, muija on liian ruma. Hei kokeile eri asentoa! Miten saat tähdättyä parhaiten? Saanko katsoa oikein läheltä, vai häiritseekö tämä?”

Ehdin nähdä melkein kaikkien jonottajien katoavan huoneisiin ennen kuin Mr. Scot tuli takaisin pudistellen päätään. ”Niillä oli nettiyhteys poikki, piti valita lehdet tai dvd:t.” Virnistin ja kysyin kumman mies valitsi. ”Lehtien sivut on niin liimaantuneet kiinni, että ei niistä ole mitään hyötyä.” Mies nauroi ilmeelleni ja vakuutti vitsailevansa. ”Menikö muuten hyvin?” ”Jep, purkkiin meni.” Siirryimme kahvipannujen luokse, vaikka minä en saanutkaan syödä enkä juoda, mutta Mr. Scot otti kahvia ja suklaata. Vilkaisin kelloa ja totesin, että vielä 10 minuuttia ennen kuin minun pitäisi ottaa diapami.

Kymmenenkin minuuttia tuntuu äärettömän pitkältä ajalta, kun odotat jotain, mikä pelottaa ja jännittää sinua kauheasti. Pystyin tuskin hengittämään. Jouduin vähän väliä vetämään syvään henkeä, kun keuhkot tuntuivat puristuvan kasaan. Puhaltelin ilmaa ulos yrittäen rauhoittua. Kämmenet hikosivat ja minua ahdisti niin, että olisin voinut taittua kaksin kerroin, rintakehääni pidellen. Mitä en tietenkään tehnyt, koska joku olisi saattanut huolestua ja kutsua lääkärin paikalle. Kun vihdoin sain ottaa diapamin rukoilin, että se toimisi nopeasti. Kahden minuutin päästä olo ei ollut muuttunut. Odotin, ja odotin. Ajatukseni alkoivat hiljalleen kääntyä muihin asioihin.

Oli muuten perjantai, paras työpäivä viikosta. Täällä oli kyllä varmaan muutenkin kiva olla töissä. Lego Batman elokuva tuli teattereihin tänä viikonloppuna, pitäisiköhän mennä katsomaan sitä siskon kanssa? Otin paremman asennon tuolilla ja nojauduin taaksepäin. Voisi melkein ottaa varaslähdön laskiaiseen ja leipoa pullaa viikonloppuna. Vilkaisin Mr. Scottia vieressäni, joka pelasi kännykällä ja hymyilin, mies rakasti pullaa. Suunnilleen tässä vaiheessa tajusin, että minulla oli vallan mukava ja rentoutunut olo, henki kulki hyvin eikä tuleva toimenpide jännittänyt minua enää lainkaan. Miksi jännittäisi? Hyvin se menee. Hörähdin ääneen ja mies vilkaisi minuun. ”Mitä?” Virnistin. ”On muuten hyviä nappeja, saakohan näitä kotiin?”

Olimme ensimmäisenä toimenpide listalla ja meidät kutsuttiin kohta käytävältä heräämö huoneeseen, missä oli neljä verhoin ympäröityä sänkyä kahdessa rivissä. Minulle näytettiin omani, ensimmäisenä vasemmalla, ja sain pienen kietaisuhameen, vähän kuin sairaaloiden sinisen lannevaatteen, sekä valkoiset putkisukat puettavakseni (olin unohtanut ottaa villasukat mukaan, hitto). Ohjeissa oli lukenut, että pue päälle löysät vaatteet, joten olin laittanut verkkarit, tunikamaisen Star Wars Stormtrooper mekkoni sekä villatikkurin. Mekko oli hauskasti täsmälleen saman mittainen kuin tuo lannevaate ja hoitaja kehuikin asuvalintaani kovasti. Niinpä seisoin siinä Millenium Falconit rinnoilla röyhistellen, kintut ja alapää paljaina, kun ensimmäisen kerran kysyttiin mikä fiilis.

”Oikein hyvä, kiitos.”

”Jännittääkö.”

”Eip, kaikki hyvin. Teillä on hyvät lääkkeet.”

”Ja miehellä kaikki hyvin?”

Huraa, he kysyivät Mr. Scotinkin vointia! Hoitaja arvioi miehen vastauksesta, että hänet voitiin kelpuuttaa mukaan toimenpiteeseen. Niinpä siirryimme saliin, jossa oli sellainen kauhuelokuvien makuu-tuoli keskellä ja paljon kojeita ympärillä. Ei pelottanut yhtään. ”Käy tuohon makuullesi.” Asia selvä. Melkein kysyin, että laitetaanko kädet siteisiin, niin kuin mielisairaalassa, mutta tajusin olla hiljaa ja kiepsautin itseni kumoon, nostin jalat ylös telineille ja odotin kiltisti lisää ohjeita. Mr. Scot opastettiin istumaan penkille vasemmalle puolelleni, juuri sen verran taaemmas, etten nähnyt häntä kuin kääntämällä pääni ihan kenoon.

Seuraavaksi laitettiin kanyyli, ja minä odotin sen menevän kämmenselkään, mutta tämä tungettiinkin kyynärtaipeeseen. Hoitaja alkoi etsiä suonta oikeasta kädestäni ja kerroin, että piikit tungettiin lähes poikkeuksetta vasuriin, sillä siellä oli hyvät suonet näkyvillä ja tyrkyllä. En edes muista milloin minua olisi piikitetty viimeksi oikealle, ehkä kymmenen vuotta sitten, ja se ei mennyt hyvin. Vasemman käteni ympärille oli kuitenkin toinen hoitaja juuri laittamassa verenpainemittarin painemansettia. Myöskään lepuuttajaa ei ollut vasemmalla, jolle käsi saataisiin asetettua, joten hoitaja päätti yrittää oikean piikittämistä. Tämä hermostutti minua kaikkein eniten koko operaatiossa, sillä yleensä oikeaan piikittäminen menee aina ihan vituiksi, tiesin sen kokemuksen syvällä rintaäänellä. Onnekseni hoitsu osasi hommansa.

Iljettävin osuus operaatiossa oli ehkä se, kun toinen hoitaja putsasi alapääni, en tiedä millä, mutta jotain tungettiin värkkiin ja ronklattiin hetki ympäriinsä. Ei kiva. Sitten kinttujeni väliin laitettiin peite ja jäätiinkin odottamaan lääkäriä. Tuttu ja turvallinen tohtorimme saapui kohta paikalle ja saman tien minuun iskettiin niin rauhoittavia kuin kipulääkkeitä. Lääkäri selitti, että koko operaatio näkyisi pääni takana olevalla monitorilla, ja ensimmäinen pistos tuntuisi enemmän kuin muut. Kun minulta kysyttiin vointia, kerroin kaiken olevan ihan hyvin, maailma tosin oli alkanut vähän pyöriä. ”Mutta tilanne saattaa muuttua, kun näen sen piikin.” Tätä seurasikin sitten lääkärin erittäin tiukka käsky, että en missään nimessä saanut katsoa piikkiä, ja että silmät kiinni koko operaation ajaksi, onko selvä?

En uskaltanut väittää vastaan, joten tästä eteenpäin suljin yhden aisteistani kokonaan. Ensin se vaati tietoista ponnistelua, pitää silmät ummessa, mutta kohta en olisi enää saanut luomiani auki, vaikka olisin halunnut, sen verran huumattuna olin. Olen kuitenkin onkinut Mr. Scotilta mahdollisimman paljon tietoa, sillä hänhän istui siinä katselemassa koko setin. Ennen kuin lääkäri aloitti, varmistettiin myös mieheltä kahteen kertaan, että kaikki oli ok. ”Jos alkaa pyörryttää vähääkään, istu lattialle, niin siitä on helpompi keikahtaa nurin.” Asia selvä. Ja sitten se alkoi.

Mies kuvaili neulaa noin kyynärvarren mittaiseksi ja todella paksuksi. Tästä härpäkkeestä tuli letku toisesta päästä ulos, ja sieltä valutettiin munarakkuloiden sisältö koeputkiin. Ensimmäinen pisto sisuskalujen läpi tosiaan tuntui epämiellyttävältä, mutta missään vaiheessa operaatio ei ollut erityisen kivulias. Sen verran välillä sattui, että murahtelin ja puristin hampaitani yhteen. Mies kuvaili, että munarakkuloiden tyhjennys näytti monitorilta vähän ilmapallojen tyhjentämiseltä. Ainoan kerran, kun minä mitään näin, oli se yksi hetki, kun kurkkasin nopeasti hoitajaa, joka nosti ensimmäisen koeputken ylös ja näytti sitä Mr. Scotille.

Putkilo oli täynnä kirkasta, keltaista nestettä. Oluen väristä, kuin suoraan lapinkulta pullosta, ilman vaahtoa. Minä en nähnyt muita rakkulasisältöjä, mutta mies kertoi seuraavan näytteen olleen kirkkaan punainen, kuin vedellä laimennettua verta. Tästä lääkäri oli siis etukäteen kertonut, että näytteet olisivat näitä kahta tai siitä väliltä, ja mies vahvisti, että oli kuin kolikkoa olisi heittänyt, ja ulos tuli joko kirkasta kultaa tai räikeää punaa. Kun Mr. Scot tarkkaili putkiloita ja monitoria minä keskityin sillä aikaa lähinnä tuntemaan piikin tökkäisyjä ja kuuntelemaan jonkin laitteen piippailua.

Ensin kerättiin heikompi puoli eli oikea, jossa oli vain neljä munasolurakkulaa. Puolenvaihdon välissä mitattiin verenpaineeni uudestaan, joka oli ollut operaation alkaessa erinomainen, ja jatkoi samaa rataa. Niin minun kuin miehen vointi tsekattiin verbaalisesti ja kun ok tuli molemmista suunnista lääkäri jatkoi hommiaan. Vasemmalla olikin sitten enemmän tekemistä, yksitoista rakkulaa tyhjennettävänä. Vain viimeinen näistä aiheutti ongelmia. Mr. Scot kertoi katselleensa monitorilta, kuinka viimeinen rakkula muljahteli piikkiä karkuun eikä suostunut puhkeamaan tai pysymään aloillaan. Toinen hoitajista asettui painamaan vatsaani kaksin käsin, jotta tämä vinkura rakkula saatiin aloilleen ja tyhjennettyä.

Ja niin homma oli hoidettu. Ultrakeppi ja piikki vedettiin pois, lääkäri taputti jalkapöytääni lohduttavasti, että se oli siinä, hyvin meni, ei edes yhtään verenvuotoa. Sain jotenkin avattua silmiäni sen verran, että näin mustapaitaisen tohtorin hymyilevän, ja ajattelin, että hän näytti James Bond pahikselta poolokauluksessaan, tukka sliipattuna taakse, ilman lääkärintakkia, joka roikkui naulassa oven luona. Hetken kuluttua jouduin availemaan silmiäni enemmän ja minut autettiin istuma-asentoon, jotta voisin valmistautua siirtymään heräämön puolelle. Tässä vaiheessa vatsaan alkoi sattua niin pirusti. Maailmakin alkoi palautua pysähdyksiin, eikä pyörinyt enää, eikä sali näyttänyt enää ehkä niin paljon kauhuelokuvien näyttämöltä.

”Tuntuuko, että pystyt kävelemään?”

”Jos Mr. Scot auttaa, niin kyllä.”

Mies olikin salamana vierelläni ja piti hoitajan kanssa minut pystyssä, kun hoipersin heidän välissään sänkyni luokse. Haparoin hetken, ennen kuin onnistuin kellahtamaan selälleni, sitten minut peiteltiin ja jähmetyin siihen. Meni jonkin aikaa ennen kuin aloin räpytellä silmiäni auki. Päällimmäisenä mielessä oli kipu, minkä huomiotta jättämiseen auttoi, kun Mr. Scot alkoi selostaa mitä kaikkea oli juuri tapahtunut suljettujen silmieni toisella puolen. Kun hoitaja tuli kyselemään kuinkas täällä sujuu pyysin välittömästi lisää kipulääkettä ja sainkin sen kanyylin kautta, sillä olin edelleen suolaliuos tiputuksessa. Kun lääke alkoi purra tulin myös todella tajuihini, tunsin olevani jo oma itseni ja pystyin vihdoin kommunikoimaan miehen kanssa normaalisti.

Hoitaja tsekkasi tilannetta taas kohta, ja näki varmasti jo päälle päin, että alkaa olla hyvä meininki, koska irrotti seuraavaksi kanyylin ja lupasi tuoda ruokaa. En tiedä johtuiko se siitä, että en ollut saanut syödä mitään aamulla, vai kaikista niistä aineista mitä minuun oli tungettu, mutta herranen aika miten yksi piknik patongin puolikas voi maistua hyvälle! Juustoa, majoneesia ja salaattia, ja minä ahmin sitä kuin se olisi mannaa taivaasta. Sanoin varmaan kolmeen kertaan ”ai että nyt on hyvää teetä!” kun hörpin juomaani ”siis miten hyvää!” ja ahmin naamaani vielä pari domino keksiä sekä geisha suklaata. Mr. Scot oli myös ollut syömättä, mutta kieltäytyi jakamasta kanssani muuta kuin pari palaa suklaata, jotta minä varmasti toipuisin.

Ruoka on ehkä maailman maagisin asia, sillä tämän jälkeen olin ihan valmis nousemaan ylös, aivan kuin en kipeä olisi ollutkaan. Puin päälleni hörppien samalla trippimehua pillistä (”Kelpaako omena?” ”Täydellistä, kiitos! Vihaan appelsiinia.”) ja kävin vessassa laittamassa pikkuhousun suojan, kuten neuvottiin, vaikka mitään vuotoa ei ollut siihen mennessä ollut. Linkkasin hitaasti miehen kanssa ilmoittamaan vastaanottoon, että olimme valmiita lääkärin vastaanotolle. Olimme loppu tsekkausta vaille valmiita! Hetken jouduimme odotella käytävällä, jolloin tajusin miten epämukavaa istuminen vielä oli, mutta kohta olimme jo tohtorimme kanssa kahdestaan hänen huoneessaan.

15 munarakkulaa oli tyhjennetty ja kaikki oli mennyt by the book. Lääkärimme oli äärimmäisen tyytyväinen, hän kuvaili jopa tilannetta ideaaliksi ja täydelliseksi. Tuo jälkimmäinen sana oli tietysti kuin musiikkia korvilleni ja lähdimme kotiin naamalla sellaiset naantalin auringot, ettei paremmasta väliä. Sain myös määräyksen syödä ja mennä sitten nukkumaan, minkä toteutin mielelläni, kun mies kävi hakemassa kiinalaista (halusin jotain uppopaistettua). Kävimme myös apteekissa matkalla, joten kaiken tämän jälkeen olinkin sitten niin pirun äkäinen ja väsynyt, että hoipersin sänkyyn, vedin peiton päälleni ja sammuin.

Mr. Scot jätti koirani kanssani makuuhuoneeseen, sillä karvaturri hyppäsi sänkyyn ja vain tuijotti miestä silmä kovana, kun hänet yritettiin käskeä ulos huoneesta. Niinpä lurppakorva jäi vahtimaan minua (käskin sen kyllä lattialle) ja heräsi vasta, kun nelijalkainen sankari kolme tuntia myöhemmin vahingossa kaatoi pyykkitelineen kiirehtiessään ovelle vahtimaan, kun kulta tuli vaivihkaa kurkkaamaan kuinka voin. Olo oli kuin Frankensteinin hirviöllä, johon oli isketty parin salaman voltit, kun ponkaisin istumaan ja hengähdin ”Mitä hittoa!” keskellä sitä ryminää ja kolinaa.

Loppu illan oloni olikin jo aika tavallinen ja vietin pari tuntia miehen kainalossa katsomassa Stand-up komiikkaan, jonka päätteeksi Mr. Scot teki minulle vielä lettuja iltapalaksi, kera hillon ja kermavaahdon. Siinä syödessä veikkailimme miten paljon alkioita tulisi ja kuinka tästä eteenpäin asiat etenisivät, mutta emme osuneet lähellekään totuutta, joka paljastui seuraavana päivänä, kun labrasta soitettiin meille siinä kymmen aikaan aamulla.

Minä olin ollut hereillä jo tunnin, ja olin palannut sänkyyn herättelemään Mr. Scottia, jolla aina tuppasi olemaan vaikeuksia ylös nousemisessa. Olin jo vartin leperrellyt ja maanitellut miestä sängystä, kun puhelin yhtäkkiä alkoi soida. Kuten osasin odottaa, soitto tuli Mehiläisestä ja kunhan olin luetellut sotuni alkoi sympaattisen kuuloinen nainen selvittää tilannetta.

”Keräyksessä saatiin talteen 13 munasolua.”

Lääkäri oli varoittanut, että muutama rakkula olisi tyhjä, joten kolmetoista siitä viidestätoista oli oikein hyvä.

”Valitettavasti suurin osa soluista ei ollut kunnolla kypsiä.”

Tässä vaiheessa taisin lakata hengittämästä.

”Arvioimme munasolut tietyllä asteikolla ja solujen täytyy saada luku 1 tai 2 jotta ne voidaan ottaa ICSI eli mikroinjektio hedelmöitykseen. Sinun soluistasi vain kolme sai tarpeeksi pisteitä. Nämä kolme siis hedelmöitettiin.”

Siis että kolme? Mitä helvettiä! Kymmenen ihan turhaa munasolua…

”Vain yksi munasoluista alkoi jakaantua.”

Yksi viidestätoista, mietin kauhuissani.

”Sen lisäksi muille kerätyille munasoluille näiden kolmen lisäksi tehtiin varmuuden vuoksi IVF koeputkihedelmöitys ja meidän yllätykseksemme yksi näistä vähemmän kypsyneistä munasoluista hedelmöittyi ja alkoi jakaantua.”

Siis hetkinen, mitä mitä?

”Eli lopputuloksena, teillä on nyt kaksi alkiota, jotka ovat alkaneet kehittyä normaalisti. On tietysti mahdollista, että joku näistä ICSI munasoluista alkaa vielä jakaantua, mutta todennäköisesti siinä on jokin kromosomivirhe, jos solujen jakaantuminen alkaa näin myöhäisessä vaiheessa, joten vaikka niin tapahtuisi, kyseistä alkiota ei suositella käytettävän. Tästä toki päättää loppukädessä lääkäri.”

”Eli, meillä on näiden hoitojen jälkeen nyt vain kaksi elinkelpoista alkiota?”

”Juuri niin, jos kaikki menee hyvin. Me tietysti jatkamme näiden tarkkailua maanantaihin asti, jolloin alkionsiirto on tarkoitus tehdä.”

”Selvä, no… Kiitos paljon. Hei hei.”

Kaikki se vaiva ja aika ja raha, ja meille jäi jäljelle kaksi alkiota. Viisitoista rakkulaa ja kolmetoista munasolua, mutta helvetti vieköön niistä saatiin aikaan vain kaksi alkiota! Makasimme sängyssä sulattelemassa saamiamme uutisia. Olin kuvitellut, että ainakin puolet munasoluista saataisiin hedelmöitettyä. Meillä piti olla ainakin seitsemän vauvan alkua eikä kaksi! ”Kaksi on parempi kuin ei mitään.” Mr. Scot lohdutti ja silitti selkääni hellästi. Tottakai asia oli juuri niin, mutta olin valmistautunut siihen, että meillä on lukuisia mahdollisuuksia istuttaa alkio kohtuuni. Nyt tunsin taas kamalan paineen siitä, että oli pakko onnistua, pakko onnistua heti. Muuten koko prosessi piti aloittaa taas alusta. Millä rahalla?

Tunnin ajan prosessoimme saamiamme uutisia. Yritimme keksiä missä oli menty vikaan? Oliko vika minussa, munasoluissani? Olivatko ne kuraa, viallisia, eikö kroppani vain pystynyt siltä vaadittuun urakkaan? Johtuiko huono hedelmöitysprosentti miehen siittiöiden laadusta? Vai eivätkö meidän kamamme vain sopineet yhteen? Ohjasimme kuitenkin ajatusmaailmamme lopulta pois sieltä negatiivisuuden syövereistä, koska juuri nyt sillä ”miksi” ei ollut väliä. Asiat olivat kuten olivat, tämä oli nyt tilanne ja meillä oli nyt kaksi alkiota. Toinen alkio oli selkeästi malliesimerkki onnistumisesta, hyvin kehittynyt munasolu, johon oli siirretty laatuluokka ykkösen siittiö, ja kaikki oli mennyt niin kuin Strömsöössä. Alkio nro 1 on siis Mr. tai Miss Täydellisyys.

Toinen alkio, se, jonka mahdollisuuksiin ei oltu uskottu, joka oli jämä joukkueessa, oli varmaan se munasolu, joka oli siinä lääkärin neulaa itsepäisesti väistelleessä rakkulassa, kieltäytyen tottelemasta kun muut luovuttivat sisältönsä suosiolla. Tätä munasolua oli syrjitty eikä sen kykyihin ollut uskottu, mutta selkeästi tämä solu oli enemmän kuin päälle päin näyttää ja kun hän oli tavannut sen supersiittiön, joka kuului siihen 0,03% joukkoon miehen sperman eliittijoukoista, niin nämä kaksi sankaria olivat haistatelleet vitut todennäköisyydelle ja ihan jukuripäisyyttään muodostuneet alkioksi. Alkio nro 2 on siis Mr. tai Miss Itsepäisyys.

Kyllä, olen jo ehtinyt nimetä, kiintyä ja päätellä näiden alkioiden persoonallisuudet. Meillä on vain kaksi, joten sama kai se on rakastaa niitä kahta niin pitkään kuin mahdollista? Kaiken toivon mukaan molemmat ovat vielä elossa ja voimissaan maanantaina, ja kumpi ikinä kohtuuni sitten siirretäänkään, osoittaa toivottavasti samanlaista sinnikkyyttä kuin tähänkin asti, ja tarttuu kiinni.

Olisin kuvitellut, että Mr. Scot ei olisi halunnut kertoa kenellekään tilanteestaan, kun sai kuulla huonot uutiset lisääntymiskyvystään. Hän kuitenkin yllätti minut jakamalla uutiset melkein heti muutamien ystävien ja sukulaisten kesken. En tiedä olisinko itse pystynyt yhtä avoimesti puhumaan niin monelle ihmiselle, jos minusta olisi löytynyt vikaa. Mr. Scot onkin kummallinen mies siinä mielessä, että hän puhuu tunteistaan, mutta toisaalta hyvin tavanomainen mies siinä, että välillä ne tunteet räjähtävät ulos täysin suodattamatta, tai sitten ne kuitataan kaikki huumorilla.

”Kerroin tänään työkavereille, että meikäläisen vesselit ovat uimakyvyttömiä zombie-siittiöitä.”

”Niinkö! No mitä kaverit sanoi?”

”Olivat tosi sympaattisia. Lupasivat, että kaveria ei jätetä, ja jakavat vuoronumerot kaikille ja käyvät vuorotellen panemassa sua niin kauan, kunnes natsaa. Niin ei jää kaveri ilman vauvaa.”

Tämän jälkeen mies naureskeli pitkään ja hartaasti, kun minä yritin sulattaa kaikkia loukkauksia ja löytää huumorintajuni. En tiedä juttelevatko miehet koskaan tämän syvällisemmin, vai käydäänkö kaikki vaikeat asiat läpi huumorin kautta, mutta tuntuu, että näiden velikultien reaktiot menevät aina samaa rataa.

”Sanoin duunissa, että olen perjantaina poissa, kun munasolut kerätään talteen.”

”Ai, no mitäs muut siihen?”

”No lohduttivat, että ei tarvitse huolia. Että sen kun käyt heittämässä mällit purkkiin niin sitten lääkäri voi pistellä sun muijaa menemään sillä aikaa, kun sä venailet käytävällä.”

Taas piti vähän nieleskellä ennen kuin löysin sen hauskuuden tuostakin, vaikka tästä täytyy jo vähän nostaa hattua, sillä munasolujen keräys kuitenkin tehdään isolla neulalla, eli ”pistellään”. Kavereiden kesken tuleva munasolun istutus kohtuun on sekin ”astutus” ja en jaksa luetella mitä kaikkea tuolta työmaalta kulkeutuu miehen mukana kotiin. Myös veljeni, jonka kanssa olen paljon puhunut asiasta, on oikein pursunut tilannehuumoria.

Mitä jos siellä lekurissa käytävällä odotellessa alkaisi kommentoimaan muille asiakkaille? Rupeaisi lyömään kättä päivää runkkaus koppiin odottelevien miesten kanssa? Kertoisi, että tuntuu vähän kuin vieraalta kädeltä jos vetää vasurilla, tai voit muistella mua, kun justiin käteltiin oikealla. Pitäisikö arvailla kauan toisella menee, antaa pienet aplodit, kun joku tulee huoneesta ulos ja on hoitanut homman? Voisi vaikka udella kuinka paljon meni purkkiin ja kuinka paljon seinille. Myös naiset voisi ottaa mukaan keskusteluun, ryhtymällä veikkailemaan kumpi pareista on ”se viallinen” ja heittämällä yläfemmaa kun arvaa oikein.

Tunnustan, että nauroin ihan kippurassa veljeni huulen heitolle. Eikä käytävillä ole yhtään niin ikävä istua ja odotella omaa vuoroa, kun voi muistella kaikkia täysin sopimattomia vitsejä, mitä näin stressaavasta ja ahdistavasta tilanteesta on jo ehtinyt kuulla. Mutta joskus pääni on räjähtää raivosta, kun yritän jutella jotain vakavaa Mr. Scotin tai jonkun muun miehen kanssa, ja he heittävät koko jutun läpäksi. Kun olet tosissasi huolissasi ja ahdistunut jostakin, olet kerännyt monta tuntia ajatuksiasi ja rohkeuttasi puhuaksesi miehellesi syvimmistä peloistasi, ja hän sitten vastaa jollain hupsun hauskalla letkautuksella – silloin sitä toivoisi seurustelevansa naisen kanssa.

Naisten reaktiot ovat kuin yö ja päivä miesten kanssa. Kävelemme kuin lasinsiruilla, varoen tarkasti, ettemme vain sano mitään loukkaavaa tai väärää. Lähdemme analysoimaan syvällisesti tilannetta, siihen johtaneita ja siitä seuraavia seikkoja. Yritämme onkia ystävämme tunteita yhä syvemmältä esiin ja selvittää mikä, jos emme itse, voisi häntä auttaa. Vasta kun ahdistuksen terävin kärki on jo taltutettu ja tilanne aika pitkälti kartoitettu, alkavat naiset yleensä heittää kevennyksiä keskusteluun, eivätkä ne koskaan ole miesten tasolla, eli puolittaista vittuilua.

En nyt sano, että miesten tapa käsitellä asiaa olisi väärä, joskus joku aivan törkeä vitsi ihan kamalasta tilanteesta saattaa laukaista stressin ja saada sinut näkemään asian ihan uudessa valossa. Toisinaan se taas osuu ja uppoaa niin syvälle, että pillahdat itkuun, ja naisen kohdalla varsinkin saattaa olla edessä aikamoinen leppyyttely, mahdollinen anteeksi antamaton loukkaantuminen. Me naiset emme vain ole niin paksunahkaisia kuin monet miehet, joille on helpompi kantaa virheitään ja heikkouksiaan kuin ilmoitustauluja. Onhan sekin yksi tapa, oikein kutsua muut ilkkumaan sinua, niin olet jo varautunut siihen, eikä kukaan pääse yllättämään, jolloin todellinen herkkyytesi paljastuisi. Nyt voit vain nauraa sille, että joku muu käy polkemassa vaimosi paksuksi, kun et itse siihen pysty, sen sijaan, että siitä olisi puhuttu selkäsi takana ja ohi mennen kuullut keskustelut olisivat saaneet sinut itkemään.

Mitä itkemiseen tulee, kaikkein ärsyttävimpiä reaktioita, mitä hormonihoidot aiheuttavat, on järjetön itkuisuus. Tänään aamulla istuin hoitajaa vastapäätä, kun hän selitti seikkaperäisesti mitä perjantain operaatiossa tulisi tapahtumaan. ”Saat yhden Diapamin heti kun tulet klinikalle. Itse operaatiossa saat suoraan suoneen kanyylin kautta rauhoittavia ja vahvoja kipulääkkeitä.” Tässä vaiheessa silmäni alkoivat kyyneltyä ja huomasin kirkuvani pääni sisällä EI NYT. Mitä itkettävää tuossa edellisessä lauseessa oli? No ei kerrassaan mitään! Yhtäkkiä vesiverho alkaa peittää näkyvyyttä, nieleskelet ja yrität hengittää ja kiroilet itsellesi, aivan kuin kropassasi olisi joku toinenkin persoona, joka saa aikaiseksi nämä fysiologiset muutokset, ja sille huutamalla tilanne voisi parantua. ”Et ala pillittämään kuin pikku lapsi ilman mitään järkevää syytä! Nyt vittu lopetat ja kasvat aikuiseksi!”

Yksi ilta itkin sängyssä, kun olin laittanut lapsen nukkumaan ja odottelin Mr. Scottia suihkusta. Hän tuli paikalle, leppoisesti tallustellen ja itseään yhä kuivaillen, ja pysähtyi kuin seinään nähdessään minut. ”Mikä hätänä!?!” ”No en minä tiedä!” parahdin ja itkin vain kahta kauheammin. Mistä se tuli, ja minne se meni? Kuka tällaisia vesiputous kohtauksia lähettelee ilman minkäänlaista inhimillisesti käsitettävää laukaisijaa? En ollut ajatellut mitään surullista, eikä mitään lähellekään mieltä järkyttävää ollut tapahtunut koko päivänä ja siinä sitä vollotettiin oikein olan takaa. Ihan perseestä.

Jotenkin sain vastaavanlaisen kohtauksen estettyä siinä hoitajan edessä ja kun hän hiukan huolestuneena tiedusteli mielentilaani, vakuutin olevani henkisesti ja ruumiillisesti täysissä voimissani, mutta vain ”pumpattuna täyteen hormoneja, eli aavistuksen tunneherkässä tilassa” mikä sai hoitsun hörähtelemään ja lohduttamaan, että loppusuora jo häämöttää. Thank the fucking God! Ennen näitä hormonipiikkejä söin lääkkeitä, joita aloimme rakastavasti Mr. Scotin kanssa kutsua kusipää pillereiksi, koska suunnilleen sellainen vaikutus niillä oli minuun. Aamulla herätessä olin ihan oma itseni, ehkä jopa astetta mukavempi, kuin tavallisesti. Hymyilevä ja lauleskeleva, tanssiaskelia hypähtelevä hyvä henki, jolla on pitkä pinna. Yleensä juuri se sitten, kun oli niin super hyvä olo, muistutti siitä, että jaa, aika vetää nappi naamaan.

Lääkkeen otosta tunti eteenpäin ja ai että mikä kyrpä seisoi otsassa! Vitutti sitten ihan kaikki. Tai vaikka olisin ollut tyyni pinnalta niin muksu pudottaa vaikka hammasharjan vahingossa lattialle ja helvetti on irti. Tavarat lentävät kilpaa kirosanojen kanssa -tyyppinen raivari, joka on täysin ylimitoitettu suhteessa tapahtuneeseen ärsykkeeseen, ja ollut epätavallista käytöstä minulle jo kohta vuosikymmenen ajan. Tapanani ei myöskään ole vittuilla ihmisille. En harrasta ilkeämielistä piikittelyä, varsinkaan rakastamiani ihmisiä kohtaan, mutta siinäpä vain auoin päätäni miehelle ruokapöydässä, kun hän oli yrittänyt kevyttä keskustelua.

Teimme Mr. Scotin kanssa diilin, ennen kuin aloitimme nämä hoidot. Oikein istutin miehen alas ja katsoin syvälle silmiin. ”Lupaa minulle, että et jätä minua, ihan sama mitä teen, niin kauan kun nämä hormonihoidot ovat käynnissä. Lupaa se.” Olisi varmaan pitänyt vaatia kirjallisena suostumuksena, mutta ainakin tähän asti herra on ottanut verbaaliset lyönnit vastaan ja kääntänyt vain toisen posken. Ei niin, että minä olisin se ainoa, jonka tunteet ovat tässä muutamaan otteeseen kuohahtaneet.

Pari iltaa sitten Mr. Scot oli kuin perseeseen ammuttu karhu ja kiukutteli iltapalan jälkeen kuin ääliö. Siinä vaiheessa, jos ruoka ei paranna mieltä, tietää jonkin olevan vialla. Mies meni näpäyttämään Miss Wiennalle mielestäni astetta ilkeämmin kuin on hyväksyttävää, josta seurasi välitön: ”NYT. Sun on varmasti parasta siirtyä nukkumaan, kulta. Heti.” Tuijotimme toisiamme hetken, mies nousi ylös tönäisten tuolinsa melkein nurin, painui nukkumaan ja oli yöunien jälkeen paljon paremmalla tuulella.

Viime maanantaina, kun soitin miehelle ultrassa käynnin jälkeen, ja kerroin, että munasolut kerätään perjantaina eikä keskiviikkona sain vastaukseksi erityisen hienon valikoiman ”vittusaatanaa ja vitunvittua”. Häkellyin tästä raivoreaktiosta sen verran, että en puhunut herralle koko päivänä, koska en voinut käsittää miksi hän ensinnäkin suuttui ja toiseksi miksi hän koki oikeutetuksi oksentaa sen kaiken puhelimen kautta minun päälleni. Mutta näistäkin tilanteista on selvitty puhumalla ja anteeksi pyytelemällä. Olen tässä nyt muutaman kerran jo lähettänyt jotain suloisia kuvia Mr. Scotille, joissa pahoittelen tunteenpurkauksiani. After all, nothing says you’re sorry like a random pic from the internet.