07. Round two, fight!

Olimme olleet ulkona syömässä, ihan kahdestaan ilman Miss Wiennaa, ja seisoimme liukuportaissa väittelemässä.

”Hyvä sun on sanoa! Kumpikohan meistä nostaa penkistä enemmän?” tiukkasin ja tönäisin miestä hellästi hartiallani.

”Kyllä se sinä olet, joka nostaa penkistä enemmän kuin minä” mies sanoi hymyillen ilkikurisesti.

”Enpäs! Miten niin?”

”Sun ei tarvitse kuin sanoa yksi sana ja kaikkien perseet nousee penkistä.”

Aloin nauraa.

”Touché motherfucker!” tokaisin juuri kun pari ulkomaalaista meni ohi alaspäin rullaavia portaita ja katsoi meihin hämmentyneinä.

Mr. Scot kaappasi minut kainaloonsa naureskellen ja kävelimme salin avoimille oville, jossa hymyilevä työntekijä otti vastaan elokuvalippumme. Olimme menossa katsomaan draamaa, koska minä olin ihastunut tämän flikin traileriin. Mr. Scot ei ollut vielä koskaan kieltäytynyt yhdestäkään leffasta, johon raahasin hänet, vaikka minä olin tyrmännyt vaikka mitä aivottomia komedioita ja räiskintäpätkiä joihin hän halusi. Monen viikon arjen puurtamisen jälkeen vietimme pitkästä aikaa laatuaikaa ja olimme hurjan hyvällä tuulella.

Ensimmäinen viikko negatiivisen raskaustuloksen jälkeen oli ollut vaikea. Alkionsiirto oli epäonnistunut ja koska vain yksi alkio oli selvinnyt edes siihen asti pystyi koko hedelmöityshoidon tulokseksi antaa ehkä arvosanan 3/10. Huonomminkin olisi voinut mennä, mutta ei paljon. Kaikki se tunteiden ja ajatusten prosessointi, uusien suunnitelmien miettiminen ja vanhojen haaveiden hautaaminen oli kuluttanut henkisiä voimavaroja. Heittäytyminen takaisin arkeen, paluu treenaamiseen ja työn puurtamiseen oli ollut helpompaa kuin hoitojenaikainen epävarmuus, odottaminen ja samojen asioiden vatvominen.

Kolme viikkoa pissatestin jälkeen olimme ensimmäisen kerran ottaneet pitkän tauon jälkeen puheeksi lapsen teon. En ollut rehellisesti edes ajatellut asiaa ties kuinka pitkään aikaan. Se oli ollut ihanaa. Joskus elämä on vain niin paljon helpompaa, kun potkaisee vaikeat asiat joksikin aikaa ulos aivoista ja heittää avaimen nurkkaan. Oli huojentavaa huomata, että olimme molemmat toipuneet pettymyksestä ja epäonnistumisesta, ja olimme yhtä innoissamme taas uusista mahdollisuuksista. Kun kuukautiset kolme päivää myöhemmin alkoivat ilahdun siitä ehkä enemmän kuin koskaan. Katsoin alas verisiin pikkuhousuihini tyytyväisenä ja totesin, että olipa hienoa, että ne alkoivat kaksi päivää etukäteen, jonka jälkeen menin suihkuun, otin särkylääkettä ja aloin pestä pyykkiä.

Pääsiäisen pyhät ovat ihan kulman takana ja lääkäri oli varoitellut meitä, että jos kuukautiset eivät ala viimeistän 28 päivän syklissä niin hoitoja ei voida aloittaa tästä vuodosta ollenkaan vaan ne tulee siirtää seuraaviin. Olen ”heti nyt” ihmisiä eikä odottaminen kiinnosta minua ollenkaan. Mr. Scotkin toivoi, että pääsisimme mieluummin hoitamaan homman nopeassa aikataulussa. Kun tähän hommaan oli kerran ruvettu hoidetaan se pois alta. Varasinkin heti ajan klinikalle ja seuraavana aamuna kaahailin Helsingin keskustaan.

Se oli niitä klassisia keissejä, kun olet mennyt nukkumaan hyvissä ajoin ja varautunut hyvin, ja silti olet myöhässä. Koska kelloja oli siirretty sunnuntaina Miss Lemonin rytmi on ihan sekaisin eikä hän jaksaisi aamulla herätä eikä puolestaan iltaisin meinaa saada unta. Niinpä tyttären saaminen valmiiksi oli aikamoinen haaste, eikä sitä itsekään liikkunut niin sutjakasti kuin olisi pitänyt. Jaksoin silti letittää kultaiset laineet, suukottaa tyttöä poskelle ja vilkuttelin olkani yli, kun kipitin vauhdilla päiväkodin porttia kohti. 20 minuuttia myöhemmin, juuri sillä kellon lyömällä, kun minun olisi pitänyt jo olla klinikalla, parkkeerasin auton ja ryntäsin automaatille maksamaan parkkilapun.

Jotenkin onni oli myötä ja pääsin sujahtamaan kaikkien kolmen suojatien yli ja hissikin odotti alimmassa kerroksessa, joten olin vain viisi minuuttia myöhässä. Lääkäri puolestaan oli yli 20 minuuttia myöhässä. Istuin penkillä naputtaen kantapäätä lattiaan ja vilkuilin vähän väliä kelloa. Olinkohan laittanut tarpeeksi parkkiaikaa vai napsahtaisiko kohta 80 euron sakot? Onneksi sitten kuulin tutut, laahustavat askeleet. Lääkäri tunnisti minut heti ja tervehti etunimeltä kun kättelimme enkä voinut olla virnistämättä.

Siinä on aina pieni jännitysmomenttinsa, kun on gynekologisia toimenpiteitä. Edellisten hoitojen aikana, kun olin klinikalla suunnilleen joka toinen päivä, ehti jo hieman tottua olemaan haarat levällään tutkittavana. Nyt yli kuukauden tauon jälkeen ja kuukautisten toisena päivänä tunsin niskani alkavan punottaa, kun lääkäri tokaisi tutun ”voit ottaa housuja pois tuossa verhon takana ja katsotaan miltä näyttää” lauseen. Voin muuten antaa pienen vinkin, älkää laittako sukkahousuja, jos ette ole eksperttejä niiden pukemisessa ja riisumisessa. Siinä kun vähän hätäilee ensinnäkin rikkoo sukat ja niitä ei ole mitenkään helppo pukea takaisin, eikä sitä tietenkään halua viipyä siinä verhon takana epäilyttävän kauan.

Ensin piti nyt kuitenkin selvitä ultrasta. Kunhan se kepukka kondomin ja liukkarin kera oli tunkaistu sisään tilanne alkoi jo vähän helpottaa ja pääsin keskittymään siihen pieneen putkitelkkarin ruutuun, jossa näkyy harmaata mössöä. Nykyään alkaa jo itsekin tunnistaa mikä on mitäkin, mustat täplät bongaa munasolu rakkuloiksi, ja se horisontaalinen vaalea massa, jossa on viiva keskellä on limakalvo. Kaikki oli taas hienosti, vaikka yksi rakkula oli paisuneena toisella puolella, mutta se oli kuulemma jäämiä edellisistä hoidoista ja ihan normaalia. Sekin, että kuukautiset olivat hiukan etuajassa oli kuulemma tavallista hoitojen seurauksena. Mikään ei siis ollut vialla vaan sain luvan nousta.

”Odota, annan sinulle paperia. Sieltä voi vähän valahtaa jotain nyt kun nouset” lääkäri sanoi otettuaan ultrakepin kirkkaanpunaisine kortsuineen ulos.

Hän ojensi minulle monta senttiä paksun paperipinon ja kysyi koska minulla on vuodon runsain päivä. Vastasin hieman hämilläni, että tänään tai huomenna, mihin hän vain nyökkäsi ja pääsin kömpimään ylös pidellen haarojani paperilla. Sarjassamme hetkiä, jotka vain mielellään pyyhkäisee muistikuvistaan pois. Siinä on jotain äärimmäisen epämiellyttävää olla tutkittavana kuukautisten aikana, eikä vain sen takia, että se on kivuliasta, vaan koska kropastasi valuu eritteitä ilman, että voit vaikuttaa siihen mitenkään.

En kyllä ymmärrä miten kenelläkään naisella voi olla verikammoa, tai että mehän läträämme sillä joka kuukausi. Eikä se ole koko ajan mitään kirkasta litkua, sellaista kuin suoraan suonesta putkeen lirutetaan, vaan klimppejä ja muuta ällöttävää tulee mukana. Vereen on kyllä tähän ikään mennessä jo tottunut. Harvemmin kuitenkaan kukaan laittaa naamaansa kovin lähelle hillopiirakkaa eikä sinne ehkä keppejäkään tungeta ihan tuosta noin vain. Muistuttelin itseäni, että tämä kaikki on ihan luonnollista ja lekurille varmasti lähes jokapäiväistä, joten poskeni eivät edes punottaneet, kun istuin pukeutuneena tutulle penkille lääkäriä vastapäätä. Sillä aikaa kun hän naputteli jotain tietokoneelle pohdin hajamielisenä oliko penkkini päällinen uusi, vai enkö vain muistanut tätä oranssia ruutukuviota.

”Noniin, Mrs. Rune, nuo pääsiäisen pyhät ovat kohta ja vähän haittaavat meidän toimintaa, mutta meidän pitäisi nyt kyllä ehtiä ennen niitä. Viimeksi munasolut eivät olleet kypsyneet kunnolla, joten tällä kertaa kasvatetaan niitä pidempään, mutta hieman pienemmällä lääkemäärällä, ainakin aluksi, ja kypsyttävää lääkettä kaksinkertainen määrä. Viimeksi pistoksia oli kahdeksan päivää nyt kymmenen. Keräys menee siis maanantaille 10.4. ja alkion siirto sitten torstaille juuri ennen pääsiäispyhiä.”

Merkkasin päivämäärät kalenteriin, varasimme viikon päähän seuraavan ultran ja lähdin klinikalta mukanani hoitokaavio, resepti ja iloinen mieli. Jos mitään positiivista tuli siitä, että joudumme tekemään tämän uudestaan niin se, että nyt tämä on helppoa. Tiedän tarkalleen miten mitäkin lääkettä otetaan, miten ne minuun vaikuttavat, miten tulevat toimenpiteet etenevät ja ennen kaikkea sen, että selviän niistä. Voihan se olla, että jotain yllätyksiä tulee matkalla vastaan, mutta en voi edes kuvailla sitä miten paljon vähemmän tämä kaikki tällä kertaa stressaa. Tuttu juttu, ei pelota, vähän kuin vetäisi nahkatakin harteille, aurinkolasit naamalle ja haulikon olalle asenteella ”I got this”.

Periaatteessa pitäisi kai pelottaa, että kaikki epäonnistuu taas, enkä voi sanoa, että se mahdollisuus ei kolkuttelisi mielen perukoilla. Jotenkin jaksan kuitenkin uskoa, että tällä kertaa menee eri tavalla. Tällä kertaa munasolut ovat kypsiä ja hedelmöitys onnistuu ja jos ei ensimmäinen niin toinen tai kolmas tai neljäs alkio tarttuu kyllä. En tiedä mitä muuta tarvitsisi näissä hedelmöitys hoidoissa enemmän kuin uskoa. Sitä on luotettava kohtaloon ja laskettava tulevaisuutensa niiden korttien varaan mitä jaetaan. Teemme ainakin kaikkemme sen eteen, että saamme perheen perustettua. Enempää ei voi antaa kuin kaikkensa, ja jos se ei riitä voi ainakin sanoa tosissaan yrittäneensä. Joten positiivisella mielellä huomenna illalla otan sen piikin sieltä paketista ja ryhdyn taas hormonihirviöksi.