Kello oli puoli seitsemän aamulla. Asvaltti oli märkä ja tihkusade kasteli tuulilasia. Naksautin pyyhkijät päälle ja ne heilahtivat laiskasti lasin yli. Käännyin kohta moottoritielle ja porhalsin sumuisen maiseman sisään. Tien laidoilla putkahteli esiin tummia puita kuin taivasta kohti kurkottelevia luurankoja keskellä valkoista kanvasta. Myös keskusta oli vaalean verhon peittämä ja rakennukset aivan kuin astuivat estradille sumun takaa tyhjästä. Koleasta säästä huolimatta oloni oli positiivinen, kun pääsin vihdoin Felicitas klinikalle minuutilleen aikataulussa. Jo pelkästään se, että mieleni ei ollut musta ja myrskyisä oli niin helpottavaa.

Melkein kaksi viikkoa sitten kun olimme palanneet kotiin munasolujen keräyksestä, ja jokainen töyssy automatkalla oli ollut kuin tarkasti tähdätty nyrkinisku vatsaani, taivas oli ollut teräksen harmaa ja illalla oli myrskynnyt. Pisarat olivat piiskaantuneet keittiön ikkunaan, kun istuin pöydän ääressä etukenoon taipuneena, otsalla kevyt tuskan hiki, ilman mitään ruokahalua, ateria kylmenemässä lautasella edessäni. Mieleni oli silloin myllertänyt kuin ulkona puiden latvoja repivä tuuli. Seuraavana päivänä oli paistanut iloinen aurinko lemmikinsiniseltä taivaalta, mutta minä olin jatkanut kivuliasta kärsimistä ja päänisisäistä syöksyä negatiivisuuteen.

Kolmantena päivänä oli satanut lunta, huhtikuussa. Sitä oli leijaillut kaunis kerros mäntyjen oksastojen tummien neulasten päälle. Kuollut ruoho ja hiekkaiset kadut olivat peittyneet päivän kestävään, ohueen höyhenvilttiin ja kaikki oli näyttänyt niin rauhalliselta. Minun mielialani oli kuitenkin jatkanut matkaansa vihaisena ja negatiivisena, kun kivut eivät ottaneet helpottaakseen. En pystynyt välittämään oikein mistään tai kenestäkään. En voinut liikkua, mutta paikallaan olokin sai minut irvistelemään. Mietin, että en ollut varmasti ilmoittautunut tällaiselle matkalle Helvettiin. Tarvitsin tietysti jonkun, jota syyttää loppumattomasta tuskastani ja vuorotelleen päässäni vihasin lääkäriäni tai Mr. Scottia.

Osasin sen verran tulkita itseäni, että tunnistin kaiken sen vihan ja epätoivon olevan suora seuraus kivusta, joten pidin mölyt mahassani. En uskonut omia kylmiä tunteitani, joiden perusteella olisin voinut saman tien erota miehestä ja muuttaa Karibialle, jättää koiran ja muksunkin jälkeeni. Tajusin haluavani paeta vain tätä tilannetta, ja kunhan kipu hellittäisi näkisin maailman varmasti taas ihan eri valossa. Niinpä kävin lääkärillä, alkionsiirto suunnitelmat haudattiin, alkiot jäädytettiin ja makasin sängyssä vielä viisi päivää.

Toipuminen oli raastavan hidasta. Tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että vain makasin ja makasin sängyssä. Tunsin myös suurta ärtymystä siitä, että jouduin pyytämään Mr. Scottia tekemään asioita. Halusin hänen tekevän kaiken automaattisesti, mutta mies on tottunut siihen, että minä hoidan tietyt hommat kotona ja hänestä näki, kuinka ärtymys hänenkin suunnallaan alkoi kasvaa, eikä sitä varmasti auttanut se, etten minä osoittanut mitään välittämistä hänen suuntaansa. En tiedä miten teidän muiden kohdalla kipu vaikuttaa, mutta minä en vain kykene olemaan hellä tai iloinen tai rakastava muita kohtaan silloin kun minuun sattuu.

Pääsiäisenä poistuin ensimmäisen kerran kotoa mennäksemme juhlimaan pyhää siskoni ja veljeni kanssa. Se sunnuntai oli ensimmäinen päivä, kun pystyin jo kävelemään kohtuullisen normaalisti ja piristyin henkisesti, kun alkoi tuntua, että elämä palaisi jotenkin raiteilleen. Maanantai oli vielä vapaata ja uskaltauduin kävelylle koko perheen voimin. Koirat ja tytär sinkoilivat kaukana edessä ja Mr. Scot jäi vähän väliä odottamaan, kun vaapuin muiden perässä kylmässä aamupäivän auringonpaisteessa kuin eksynyt pingviini. Illalla jaksoin siirtyä sohvalle katsomaan elokuvaa sen sijaan, että olisin tuijottanut television ruutua sängyssä maaten ja siirryin viikon tauon jälkeen miehen kainaloon sen sijaan, että olisin pitänyt tiukkaa puolen metrin rakoa.

Sanoisin, että minulla ei ole ollut helppoa, pääni on ollut täynnä pelkkää synkkyyttä ja kroppa kipua, mutta ei ole ollut helppoa muullakaan perheellä. Miss Wienna oli monta päivää hoidossa sukulaisilla ja sittenkin kun hän pääsi kotiin äiti ei tehnyt mitään muuta kuin makasi. Mr. Scotin hylkäsin täysin kykenemättä minkäänlaiseen parisuhteeseen saati sympatiaan. Kysyttäessä ilmoitin olevani onneton. Helpotus on ollut siis kaikille suuri, kun lopulta kivut väistyivät. Tiistaina tein normaalin työpäivän, käytin koirat pitkällä lenkillä, hain lapsen tarhasta, tein ruokaa ja siivosin keittiön. Koska innostuin näin kovasti heti ensimmäisenä päivänä, menin vain ”ihan hetkeksi lepäämään” siinä kuuden aikaan iltapäivällä. Nousin ylös 12 tuntia myöhemmin.

Nyt perjantaina tunnen taas olevani oma itseni. Olemme hissukseen päässeet takaisin niin sanottuun normitilaan niin minun vointini, arjen kuin parisuhteemme tilankin kannalta. Niinpä tänään aamulla menin lääkäriin luottavaisin mielin enkä ollut edes yhtään vihainen lääkärilleni vaan hymyilin iloisesti kätellessämme. Ultrassa löytyi vielä jonkin verran nestettä munasarjojen rakkuloista, erityisesti vasemmalta puolelta. Vasenta puolta tutkiessa tuntui taas sitä sietämätöntä, viiltävää kipua ja tunsin kasvojeni valahtavan kalpeaksi, kun purin kipua vastaan. Lääkäri joutui vaihtamaan tutkimusotetta monta kertaa ennen kuin löytyi sellainen kulma, joka ei sattunut niin paljon, etten pystynyt olemaan aloillani. Vasemmalla on vielä aika paljon nestettä, vaikka sen määrä onkin puoliintunut. Enää yksi rakkula on 20 millin kokoinen.

Ehdin hetken huolestua, mutta lääkäri puolestaan oli tyytyväinen. Hänen mielestään olen parantunut mallikkaasti ja loputkin nesteet lähtisivät kyllä pikkuhiljaa. Pukeuduin sermin takana ja kiroilin kun olin taas liikkeellä hameessa ja sukkahousuissa. Ilmeisesti minun kesti pukea juuri niin kauan kuin kuvittelinkin, koska poikkeuksellisesti lääkäri alkoi puhua minulle jo sermin taakse, mitä hän ei normaalisti koskaan tee. Kipitin lopulta penkille vetämään saappaat jalkaani tohtorin käydessä läpi toimintasuunnitelmaa. Olin edellisenä iltana syönyt viimeisen keltarauhashormonikapselin (Kyllä, syönyt! Niitä samoja kapseleita, joita normaalisti lykitään tussuvakoon, lääkäri oli käskenyt syömään niitä nyt viikon. Ja tarkistin häneltä kolme kertaa, että siis suun kautta? Ihan samoja kapseleita? Lopulta lääkäri oli jo vaikuttanut vähän tuskastuneelta, kun en meinannut uskoa.) joten nyt odottaisimme kuukautisten alkavan muutaman päivän sisällä.

Koska kroppani oli toipumistilassa ei seuraava ovulaatiokierto välttämättä olisi erityisen hyvä. Luonnollisessa kierrossa myös ajoitus alkionsiirrolle on hankala saada täsmällisesti määriteltyä ja sopiva ajankohta on vain päivän tai kahden marginaalissa. Niinpä lääkärini päätti, että kohdun limakalvoa lähdettäisiin kasvattamaan estrogeeni lääkityksellä, kun normaalille ovulaatiolle ei ollut nyt tarvetta. Eli tarkoitus on luoda kohtuun optimaalinen ympäristö alkion kiinnittymistä varten, näin myös alkionsiirron päivä tiedetään tarkalleen etukäteen ja se voidaan jopa tietyissä määrin päättää, jolloin ei ole riskiä, että optimi ajankohta osuisi viikonlopulle eikä siirtoa voitaisi tehdä ollenkaan toukokuun aikana.

En ole aivan varma mitä mieltä olen siitä, että kehoni tungetaan taas täyteen hormoneja, kun edellisten vaikutukset ovat vasta hiipumassa. Tämä uusi lääke ei ole yhtään tuttu ja jännitän miten se mahtaa minuun vaikuttaa. Se selvinnee kunhan kuukautiset alkavat ja niiden toisena päivänä alan nappeja napsimaan – sentään ei tarvitse mitään piikittää! Kymmenen päivää siitä eteenpäin on taas aika ultraan, jossa sitten selviää, onko kaikki edennyt mallikkaasti ja siirto voidaan ylipäätään tehdä, ja että koska se tehdään. Lääkäri arvioi todennäköiseksi ajankohdaksi viikon 19, eli teemaan sopivasti Äitienpäivä viikon.

Näin sitä taas aloitetaan uudella, tuntemattomalla tiellä kohti määränpäätä. Joko vihdoin saisimme aikaiseksi raskauden? Olen hiukan skeptinen – selkeästi en ole vielä toipunut keräyksen aiheuttamasta negatiivisuudesta täysin. Ne kivut olivat todella iso takaisku yleiselle mielentilalleni koskien hedelmöityshoitoja. Mr. Scot sen sijaan vaikuttaa innostuneelta ja luottavaiselta, molemmat tunteita, jotka minulta ovat kadoksissa. Ehkä uskoni tarvitsee vain hiukan lisää aikaa, vähän kuin akku, jota pitää ladata uudestaan. Luovuttamassa ei ainakaan olla, mutta paljon varovaisemmalla mielellä olen liikkeellä ja pieni pelko on jäänyt perseeseen siitä mitä kaikkea tästä voikaan vielä seurata.

”Tässä tilanteessa en suosittele alkionsiirtoa.”

Istuin lääkärin vastaanotolla vatsaani pidelle, otsalla kelmeä tuskanhiki. Mieleeni ei olisi edes tullut väittää vastaan. Ajatuskin siitä, että jotain tungettaisiin vielä sisälleni tässä pahoinvoinnin ja kivun tilassa, oli absoluuttinen ei. Viimeksi ehdin jo kirjoittaa, että oloni oli paranemaan päin, mutta tiistaina illalla iskivät kauheat kivut. Harkitsin jo sairaalaan lähtemistä, mutta kunhan olin vetänyt tarpeeksi panadolia ja seissyt kuuman suihkun alla puoli tuntia olo helpotti sen verran, että käperryin sänkyyn sikiöasentoon nukkumaan.

Keskiviikkoaamu saapui levottoman ja tuskaisen yön jälkeen. Olo oli alkuun ihan siedettävä, mutta pian oli vedettävä taas kipulääkkeitä, joten soitin Felicitas klinikalle. Sain ajan lääkärille 15:30, päivän viimeiseksi potilaaksi. Mr. Scot lähti aikaisemmin töistä viedäkseen minut lääkäriin, ei nimittäin puhettakaan, että olisin itse kyennyt ajamaan. Hyvä kun pystyin kävelemään lyhyen matkan tien laidasta ulko-ovelle ja hissille, kun mies jätti minut klinikan eteen ja lähti sitten etsimään parkkipaikkaa. Saavuin paikalle kalpeana ja laittautumattomana ja hoitaja kävi kohta jo kyselemässä vointiani hyvin huolestuneen oloisena.

Mr. Scot ehti klinikalle juuri ennen kuin lääkäri haki minut käytävältä ja seisoi hiljaa vieressä tutkimusten aikana. En tiedä miten kuvailisin sitä kipua, joka säteili vatsassani. Jotain oikein kivuliaiden kuukautisten, synnytyksen, puukotuksen ja syövyttävän hapon tyyppistä ehkä. Ultraus ja sisätutkimus vain lisäsivät tuota kärsimystä, mutta ne oli kestettävä hammasta purren, jotta lääkäri pääsi tarkistamaan tilanteen. Tuloksena minulta löytyi kerääntynyttä nestettä niin munasarjoista kuin vatsaontelosta. Kummassakaan sitä ei ollut hälyttävää määrää, mutta yleiset oireeni eli vatsakipu, turvotus ja pahoinvointi viittasivat hedelmöityshoitojen yleisimpään ja vaarallisimpaan komplikaatioon, eli hyperstimulaatio-oireyhtymään, joka on kehon nestetasapainon vakava häiriintyminen (voi johtaa maksan ja munuaisten toimintahäiriöön, verenhyytymiin ja verisuonitukoksiin).

Oireeni olivat vielä kuitenkin lieviä (vakuutan, että ne eivät tuntuneet lieviltä) ja niiden hoidoksi riittäisi vuodelepo ja runsas veden juominen. Raskaus olisi kuitenkin tässä tilanteessa valtava riski, sillä se todennäköisesti laukaisisi vakavan hyperstimulaation (OHSS) tai ainakin pahentaisi ja pidentäisi nykyistä tilannetta. Tämän takia lääkäri halusi peruuttaa torstaiksi suunnitellun alkion siirron. Minua melkein nauratti, että hän pyysi meiltä hyväksynnän tälle. Ihan kuin minä olisin tässä tilanteessa vaatinut, että alkio väen väkisin siirretään, ja ollut erimieltä. Kaikkein viimeiseksi tähän päälle halusin tulla raskaaksi ja riskeerata ei vain oman henkeni vaan myös mahdollisen lapseni hengen.

Tietysti siis olin ääneen samaa mieltä ja tiukkasin vielä mieheltä vahvistuksen, Mr. Scot oli ollut sanaton koko lääkärikäynnin ajan, mutta nyt sentään avasi suunsa sen verran, että sanoi kyllä.

”Mitä tämä sitten käytännössä tarkoittaa?”

”No se tarkoittaa nyt sitä, Mrs. Rune, että tulet ensi perjantaina tapaamiseen. Tarkistamme, että kaikki on kunnossa ja olet toipunut hyvin. Sitten odotamme kuukautisten alkamista ja alkio voidaan siirtää seuraavassa kierrossa.”

”Ja alkiot, mitä niille kuuluu?”

On vaikea selittää sitä muutosta, joka päässäni tapahtui, kun lääkäri alkoi puhua alkioistamme. Jokin äiti -vipu naksahti päälle ja omat tuskani ja murheeni oli äkkiä sullottuna laatikkoon, joka potkaistiin huoneen nurkkaan. Nyt puhuttiin kuitenkin minun vauvoistani, kaikista kymmenestä pienestä elämän alusta, ja mami oli hetkessä paikalla varmistamassa, että pennuilla on kaikki niin kuin pitääkin. Eilen tilanne oli se, että kaikki kymmenen olivat vielä elossa ja jatkaneet jakaantumistaan. Kahdessa alkoi kuitenkin näkyä jotain poikkeavuutta. Mutantti oli saanut vähän turhankin osuvan nimen ja O’Neil oli myöskin vinksahtanut.

Lääkäri soitti laboratorioon samalta istumalta, perui siirtoajan ja pyysi alkioiden pakastuksen niille yksilöille, jotka vielä torstaina olisivat elinkelpoisia ja laadukkaita. Kysyin huolissani miten pikkuiset selviäisivät jäädytyksestä. Lääkäri vakuutteli, että 90% alkioista ei vaurioitunut lainkaan Siperian ikirouta käsittelystä, ja siihen oli tyydyttävä, kun ei vauvoja oikein voinut kroppani ulkopuolellakaan kasvattaa (ei lain eikä nykyteknologian puitteissa). Ajatus siitä, että en voisi itse pitää huolta alkioista vaan ne laitetaan kaappiin odottamaan ei tuntunut lainkaan mukavalta, mutta muita järkeviä vaihtoehtoja ei nyt ollut tarjolla.

Voin huonosti koko loppuillan, en oikein pystynyt syömään eikä mikään asento tuntunut kivuttomalta. Lääkäri oli käskenyt minun olla työnjohtaja, ja katsoi tiukasti Mr. Scotiin sen sanoessaan, ja olemaan vain aloillani, kun joku muu tekisi kaiken. Toki miehen oli mentävä töihin tänään, hän vei Miss Wiennan tarhaan ja niin jäin yksin kotiin. Onneksi olo on tänään huomattavasti parempi, vaikkei täysin kivuton, mutta siedettävämpi. Varmuuden vuoksi lääkäri kirjoitti minulle lähetteen naistenklinikalle jo etukäteen, että jos tila kääntyy äkillisesti huonompaan, pääsen saman tien oikeaan hoitoon. Yritän kuitenkin luottaa siihen, että jos nyt vain olen sängyssä koko pääsiäisloman niin ehkä selviän ilman pysyviä vaurioita ja ambulanssikyytiä.

Tänään laboratoriosta myös soitettiin ja kerrottiin alkioiden kohtalo. Teini oli alkanut jakaantua räjähdysmäisesti ja siitä piti luopua. Mutantin ja O’Neilin lisäksi d’Artagnan oli epämuodostunut eikä läpäissyt seulaa. Porthos lakkasi jakaantumasta ja kuihtui pois. Viisi alkiota oli siis menetetty, mutta minulle vakuuteltiin, että tällainen on ihan normaalia. Niinpä meille jäi jäljelle puolet pienokaisistamme, joita kehuttiin ihan mallioppilaiksi. Alkioista Ninja, Kilpikonna, April, Athos ja Aramis ovat jakaantuneet jo 10-7 soluisiksi ja kaikkien pakastus onnistui hienosti.

Minua harmittaa, että yhtään niistä ei päästy tuoreeltaan siirtämään kohtuuni, ja lapset joutuvat nyt vähän kärsimään ja odottelemaan, mutta ei kai mikään, mitä saa ilmaiseksi, ole minkään arvoista? Kaikki, millä on arvoa elämässä, vaatii työtä ja tuskaa. Ehkä jotkut asiat ovat sen väärti? Nähtäväksi jää kuinka tästä toivutaan ja kuinka sitten tulevaisuudessa näiden alkioiden siirto ja mahdollinen raskaus etenee.