Hae
Kuka huusi äiti?

12. Vaikea tie

Kello oli puoli seitsemän aamulla. Asvaltti oli märkä ja tihkusade kasteli tuulilasia. Naksautin pyyhkijät päälle ja ne heilahtivat laiskasti lasin yli. Käännyin kohta moottoritielle ja porhalsin sumuisen maiseman sisään. Tien laidoilla putkahteli esiin tummia puita kuin taivasta kohti kurkottelevia luurankoja keskellä valkoista kanvasta. Myös keskusta oli vaalean verhon peittämä ja rakennukset aivan kuin astuivat estradille sumun takaa tyhjästä. Koleasta säästä huolimatta oloni oli positiivinen, kun pääsin vihdoin Felicitas klinikalle minuutilleen aikataulussa. Jo pelkästään se, että mieleni ei ollut musta ja myrskyisä oli niin helpottavaa.

Melkein kaksi viikkoa sitten kun olimme palanneet kotiin munasolujen keräyksestä, ja jokainen töyssy automatkalla oli ollut kuin tarkasti tähdätty nyrkinisku vatsaani, taivas oli ollut teräksen harmaa ja illalla oli myrskynnyt. Pisarat olivat piiskaantuneet keittiön ikkunaan, kun istuin pöydän ääressä etukenoon taipuneena, otsalla kevyt tuskan hiki, ilman mitään ruokahalua, ateria kylmenemässä lautasella edessäni. Mieleni oli silloin myllertänyt kuin ulkona puiden latvoja repivä tuuli. Seuraavana päivänä oli paistanut iloinen aurinko lemmikinsiniseltä taivaalta, mutta minä olin jatkanut kivuliasta kärsimistä ja päänisisäistä syöksyä negatiivisuuteen.

Kolmantena päivänä oli satanut lunta, huhtikuussa. Sitä oli leijaillut kaunis kerros mäntyjen oksastojen tummien neulasten päälle. Kuollut ruoho ja hiekkaiset kadut olivat peittyneet päivän kestävään, ohueen höyhenvilttiin ja kaikki oli näyttänyt niin rauhalliselta. Minun mielialani oli kuitenkin jatkanut matkaansa vihaisena ja negatiivisena, kun kivut eivät ottaneet helpottaakseen. En pystynyt välittämään oikein mistään tai kenestäkään. En voinut liikkua, mutta paikallaan olokin sai minut irvistelemään. Mietin, että en ollut varmasti ilmoittautunut tällaiselle matkalle Helvettiin. Tarvitsin tietysti jonkun, jota syyttää loppumattomasta tuskastani ja vuorotelleen päässäni vihasin lääkäriäni tai Mr. Scottia.

Osasin sen verran tulkita itseäni, että tunnistin kaiken sen vihan ja epätoivon olevan suora seuraus kivusta, joten pidin mölyt mahassani. En uskonut omia kylmiä tunteitani, joiden perusteella olisin voinut saman tien erota miehestä ja muuttaa Karibialle, jättää koiran ja muksunkin jälkeeni. Tajusin haluavani paeta vain tätä tilannetta, ja kunhan kipu hellittäisi näkisin maailman varmasti taas ihan eri valossa. Niinpä kävin lääkärillä, alkionsiirto suunnitelmat haudattiin, alkiot jäädytettiin ja makasin sängyssä vielä viisi päivää.

Toipuminen oli raastavan hidasta. Tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että vain makasin ja makasin sängyssä. Tunsin myös suurta ärtymystä siitä, että jouduin pyytämään Mr. Scottia tekemään asioita. Halusin hänen tekevän kaiken automaattisesti, mutta mies on tottunut siihen, että minä hoidan tietyt hommat kotona ja hänestä näki, kuinka ärtymys hänenkin suunnallaan alkoi kasvaa, eikä sitä varmasti auttanut se, etten minä osoittanut mitään välittämistä hänen suuntaansa. En tiedä miten teidän muiden kohdalla kipu vaikuttaa, mutta minä en vain kykene olemaan hellä tai iloinen tai rakastava muita kohtaan silloin kun minuun sattuu.

Pääsiäisenä poistuin ensimmäisen kerran kotoa mennäksemme juhlimaan pyhää siskoni ja veljeni kanssa. Se sunnuntai oli ensimmäinen päivä, kun pystyin jo kävelemään kohtuullisen normaalisti ja piristyin henkisesti, kun alkoi tuntua, että elämä palaisi jotenkin raiteilleen. Maanantai oli vielä vapaata ja uskaltauduin kävelylle koko perheen voimin. Koirat ja tytär sinkoilivat kaukana edessä ja Mr. Scot jäi vähän väliä odottamaan, kun vaapuin muiden perässä kylmässä aamupäivän auringonpaisteessa kuin eksynyt pingviini. Illalla jaksoin siirtyä sohvalle katsomaan elokuvaa sen sijaan, että olisin tuijottanut television ruutua sängyssä maaten ja siirryin viikon tauon jälkeen miehen kainaloon sen sijaan, että olisin pitänyt tiukkaa puolen metrin rakoa.

Sanoisin, että minulla ei ole ollut helppoa, pääni on ollut täynnä pelkkää synkkyyttä ja kroppa kipua, mutta ei ole ollut helppoa muullakaan perheellä. Miss Wienna oli monta päivää hoidossa sukulaisilla ja sittenkin kun hän pääsi kotiin äiti ei tehnyt mitään muuta kuin makasi. Mr. Scotin hylkäsin täysin kykenemättä minkäänlaiseen parisuhteeseen saati sympatiaan. Kysyttäessä ilmoitin olevani onneton. Helpotus on ollut siis kaikille suuri, kun lopulta kivut väistyivät. Tiistaina tein normaalin työpäivän, käytin koirat pitkällä lenkillä, hain lapsen tarhasta, tein ruokaa ja siivosin keittiön. Koska innostuin näin kovasti heti ensimmäisenä päivänä, menin vain ”ihan hetkeksi lepäämään” siinä kuuden aikaan iltapäivällä. Nousin ylös 12 tuntia myöhemmin.

Nyt perjantaina tunnen taas olevani oma itseni. Olemme hissukseen päässeet takaisin niin sanottuun normitilaan niin minun vointini, arjen kuin parisuhteemme tilankin kannalta. Niinpä tänään aamulla menin lääkäriin luottavaisin mielin enkä ollut edes yhtään vihainen lääkärilleni vaan hymyilin iloisesti kätellessämme. Ultrassa löytyi vielä jonkin verran nestettä munasarjojen rakkuloista, erityisesti vasemmalta puolelta. Vasenta puolta tutkiessa tuntui taas sitä sietämätöntä, viiltävää kipua ja tunsin kasvojeni valahtavan kalpeaksi, kun purin kipua vastaan. Lääkäri joutui vaihtamaan tutkimusotetta monta kertaa ennen kuin löytyi sellainen kulma, joka ei sattunut niin paljon, etten pystynyt olemaan aloillani. Vasemmalla on vielä aika paljon nestettä, vaikka sen määrä onkin puoliintunut. Enää yksi rakkula on 20 millin kokoinen.

Ehdin hetken huolestua, mutta lääkäri puolestaan oli tyytyväinen. Hänen mielestään olen parantunut mallikkaasti ja loputkin nesteet lähtisivät kyllä pikkuhiljaa. Pukeuduin sermin takana ja kiroilin kun olin taas liikkeellä hameessa ja sukkahousuissa. Ilmeisesti minun kesti pukea juuri niin kauan kuin kuvittelinkin, koska poikkeuksellisesti lääkäri alkoi puhua minulle jo sermin taakse, mitä hän ei normaalisti koskaan tee. Kipitin lopulta penkille vetämään saappaat jalkaani tohtorin käydessä läpi toimintasuunnitelmaa. Olin edellisenä iltana syönyt viimeisen keltarauhashormonikapselin (Kyllä, syönyt! Niitä samoja kapseleita, joita normaalisti lykitään tussuvakoon, lääkäri oli käskenyt syömään niitä nyt viikon. Ja tarkistin häneltä kolme kertaa, että siis suun kautta? Ihan samoja kapseleita? Lopulta lääkäri oli jo vaikuttanut vähän tuskastuneelta, kun en meinannut uskoa.) joten nyt odottaisimme kuukautisten alkavan muutaman päivän sisällä.

Koska kroppani oli toipumistilassa ei seuraava ovulaatiokierto välttämättä olisi erityisen hyvä. Luonnollisessa kierrossa myös ajoitus alkionsiirrolle on hankala saada täsmällisesti määriteltyä ja sopiva ajankohta on vain päivän tai kahden marginaalissa. Niinpä lääkärini päätti, että kohdun limakalvoa lähdettäisiin kasvattamaan estrogeeni lääkityksellä, kun normaalille ovulaatiolle ei ollut nyt tarvetta. Eli tarkoitus on luoda kohtuun optimaalinen ympäristö alkion kiinnittymistä varten, näin myös alkionsiirron päivä tiedetään tarkalleen etukäteen ja se voidaan jopa tietyissä määrin päättää, jolloin ei ole riskiä, että optimi ajankohta osuisi viikonlopulle eikä siirtoa voitaisi tehdä ollenkaan toukokuun aikana.

En ole aivan varma mitä mieltä olen siitä, että kehoni tungetaan taas täyteen hormoneja, kun edellisten vaikutukset ovat vasta hiipumassa. Tämä uusi lääke ei ole yhtään tuttu ja jännitän miten se mahtaa minuun vaikuttaa. Se selvinnee kunhan kuukautiset alkavat ja niiden toisena päivänä alan nappeja napsimaan – sentään ei tarvitse mitään piikittää! Kymmenen päivää siitä eteenpäin on taas aika ultraan, jossa sitten selviää, onko kaikki edennyt mallikkaasti ja siirto voidaan ylipäätään tehdä, ja että koska se tehdään. Lääkäri arvioi todennäköiseksi ajankohdaksi viikon 19, eli teemaan sopivasti Äitienpäivä viikon.

Näin sitä taas aloitetaan uudella, tuntemattomalla tiellä kohti määränpäätä. Joko vihdoin saisimme aikaiseksi raskauden? Olen hiukan skeptinen – selkeästi en ole vielä toipunut keräyksen aiheuttamasta negatiivisuudesta täysin. Ne kivut olivat todella iso takaisku yleiselle mielentilalleni koskien hedelmöityshoitoja. Mr. Scot sen sijaan vaikuttaa innostuneelta ja luottavaiselta, molemmat tunteita, jotka minulta ovat kadoksissa. Ehkä uskoni tarvitsee vain hiukan lisää aikaa, vähän kuin akku, jota pitää ladata uudestaan. Luovuttamassa ei ainakaan olla, mutta paljon varovaisemmalla mielellä olen liikkeellä ja pieni pelko on jäänyt perseeseen siitä mitä kaikkea tästä voikaan vielä seurata.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *