Huh miten traumaattinen kokemus. En osannut pelätä munasolujen keräystä sillä viimeksi se oli sujunut niin helposti.

”Sinullahan on tehty tämä jo kerran? Kuinka viime kerta sujui?” hoitaja kysyi minulta, kun hoipertelin toimenpide huoneeseen. Diapam oli saanut pääni sekaisin ja minua huimasi.

”Ihan hyvin, en ainakaan muista, että olisi ollut mitään erikoista.”

”Muistaisit kyllä, jos olisi. No mutta hyvä.”

Jäin vähän ihmettelemää hoitajan sanoja, mutta toinen hoitaja pyysi minua asettumaan makuutuolille spottivalojen alle. ”Vedä mekkosi pois takapuolen alta, ettei se sotkeennu.” Tein kuten käskettiin ja nostin jalkani telineille. Hymyilin valko-punaraitaisille villasukilleni, jotka saivat kinttuni näyttämään polka karamelleiltä. Olin tosin unohtanut nyppiä niistä koirankarvat. Onneksi sentään olin ajellut kaikki omat karvani, pohdiskelin hajamielisenä samalla kun toiseen kyynärtaipeeseen (olin jo ihan okei sen kanssa, että se meni oikeaan) pistettiin katetri kaikkine letkuineen ja toiseen käteen asetettiin verenpaineen olkavarsimittari sekä sormenpäähän pyykkipoikaa muistuttava pulssimittari. ”Ihanan väriset kynnet!” hoitaja kehaisi asettaessaan viimeisimmän paikalleen.

No mutta tietysti, kynnet olivat glitter-pinkit, jotta ne sopivat mekon kirsikankukka-irvikissa kuviointiin ja punaiset hiukseni oli kiharrettu. Sillä ei tietenkään ollut mitään merkitystä operaation onnistumisen kannalta miltä näytin, mutta minun itseni oli paljon mukavempi olla, kun kaikki oli tiptop eikä tarvinnut stressata. Verenpainelukemat todistivat sen puolesta, että minua ei painanut mikään maailmassa. Hoitaja ihan hämmästeli, että onpa hienosti, varsinkin kun ottaa huomioon tilanteen, mutta kuten sanottua, en osannut pelätä.

Heti kun lääkäri marssi sisään, tällä kertaa tyylikkään valkoisessa paidassa, jonka alta lihasten muodot paistoivat sen verran hyvin, että aloin miettiä onko tohtorimme sittenkään niin lähellä eläkeikää kuin olin luullut, iskettiin minulle kipulääkkeet suoraan suoneen. Ehdin keskustella henkilökunnalle ehkä kaksi minuutti ennen kuin huone alkoi pyöriä ja oli pakko laittaa silmät kiinni. Ehdin kuitenkin nähdä sen monsterimaisen piikin, mutten ollut huolissani. Lääkäri varoitti ennen kuin työnsi piikin oikealle puolelle, mutta epämiellyttävä rusahdus (jonka enemmänkin tunsin kuin kuulin) ja pieni vihlonta olivat kaikki mitä siitä seurasi. Tuttu juttu.

Oikean puolen kuusi rakkulaa tyhjentyivät vauhdilla, eikä niiden puhkominen tuntunut kuin vähän epämiellyttävältä ronkkimiselta. Ihan niin kuin olin muistellut. Olisin halunnut nähdä mitä sisältäni otettiin ulos, mutten saanut silmäni auki ja olin ehkä jonkinasteisessa horroksessa. Lääkäri varoitti taas ennen kuin pisti piikin vasemmalle puolelle. Vasen puoli oli ehkä aavistuksen mietityttänyt minua etukäteen, sillä se puoli oli ollut kipeä jo kolme päivä. Jos nauroin, jouduin pitelemään vihlovaa vatsaa ja jos kävin pissalla vasen puoli säkenöi kipua. Alavatsakipu oli kuitenkin normaalia munasolujen kasvatus vaiheessa, eli olin vain kohauttanut harteitani asialle.

Piikin läpi meneminen sattui vähän enemmän, mutta sitten helpotti. Kuusi munasolurakkulaa puhkesi aika kiltisti ja olo vatsassa oli vain epämukavan vihlova. Mutta sitten lääkäri jäi ronkkimaan seitsemättä rakkulaa, mikä sai minut irvistämään kivusta. Toinen hoitajista määrättiin painamaan vatsaani vasemmalta puolelta. Tunsin pienen paniikin pulpahtavan pinnalle, kun tuon naisen kädet runttasivat alavatsaani kivuliaasti ja henkäisin terävästi. Lääkäri jatkoi piikillä runnomista ja jokainen liike sattui entistä enemmän. ”Muista hengittää!” hoitaja ohjeisti ja painoi vatsaani lääkärin käskystä lisää. ”Ai saatana!” kirosin ääneen ja joka ikinen lihakseni jännittyi. ”Yritä rentouttaa vatsa!” kuului komento, mutta en pystynyt rentoutumaan, hengittämään tai käsittämään mitä helvettiä tapahtui.

Minulla ei ole kauhean korkea kipukynnys eikä myöskään erityisen hyvää kivunsietokykyä. Yritin tsempata itseäni tuskaa vastaan, kun piikki runnottiin kerta toisensa jälkeen syvemmälle munasarjoihini, mutta tahdonvoimani hupeni kuin hiekka tiimalasista. Teki mieleni alkaa kirkumaan, kun viimeistä rakkulaa puhkottiin. Se oli ilmeisesti jossain todella ylhäällä ja mutkan takana. Haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla ja aloin taittua kaksin kerroin. Olisin millä hetkellä hyvänsä ruvennut rimpuilemaan vastaan, sillä nyt mentiin jo sen näkymättömän rajan yli eikä lääkärin pää ollut kovin kaukana jalastani, jolla halusin juuri nyt monottaa mieheltä kallon halki.

”Noin, otan nyt piikin pois.” kuului kuitenkin jalkojeni välistä ja jähmetyin paikoilleni.

”Tarkistan vielä ultralla, että kaikki on nyt kerätty.”

Purin hampaani yhteen, etten käskenyt lääkäriä painumaan vittuun. En halunnut, että kukaan tai mikään koskisi kipua säteilevään kroppaani. Sinne vain se ultrakeppi kuitenkin tungettiin kuin palava hiilihanko. Puristin silmät tiukasti kiinni ja olin taas hengittämättä, yrittäen vain kestää loppuun asti.

”Hyvä, kaikki on nyt kerätty. Ihan pientä vuotoa, mutta ei mitään huolestuttavaa.”

”Hienosti tsempattu” jatkoi hoitaja ja kysyi ”kuinka voit?”

Olen niitä ihmisiä, joka vihaa osoittaa heikkoutta, enkä missään nimessä tuntemattomien edessä halua paljastaa heikkouksiani, mutta nyt vain purskahdin itkuun. Yritin nostaa kädet kasvoilleni, mutta toinen oli kiinni letkuissa ja toisessa oli kaiken maailman mittareita, joten jäin vain avuttomana nykimään paikalleni, kun kyyneleet vyöryivät poskille. Hoitajille tuli kiire tunkea lisää kipulääkettä suoneeni ja happiviikset katosivat kasvoiltani, kun he hääräsivät ympärilläni yrittäen helpottaa oloani. Yritin jotenkin saada itkuni kontrolliin, mutta aloin vain vapista kauttaaltani shokissa.

Minulta kysyttiin monia kysymyksiä, mutta mihinkään en pystynyt vastaamaan, tuntui kuin olisin hukkumassa itkuuni. Lopulta kipulääke alkoi vaikuttaa ja sain jotenkin änkytettyä vastauksen, että vähän helpottaa. Katsoin ensimmäisen kerran Mr. Scotiin, joka istui kalpeana vieressäni ja silitteli kättäni. Lääkäri puhui vielä jotain lähtiessään, mutten rekisteröinyt mitä, keskityin vain pitämään itseni jonkinlaisessa kontrollissa, koska tunteet myllersivät sellaisella vauhdilla pinnan alla, että olisin voinut romahtaa hetkenä minä hyvänsä uudestaan.

Sain luvan nousta varovaisesti ylös, mutta ponkaisin istumaan niin vauhdikkaasti kuin pääsin, mikä sai hoitajat ottamaan minut kiinni. Halusin pois siitä kidutustuolista ja helvetin nopeasti. Muistin meikanneeni aamulla ja kysyin Mr. Scotilta oliko naamani mustana valuneesta maskarasta. Tapansa mukaan hän vastasi rehellisesti, vaikka hoitaja samaan aikaan yritti vähätellä asiaa. Nyökkäsin harmistuneena ja nousin ylös. Tällä kertaa lääkkeet eivät heittäneet tasapainoani, vaan kaikki oli kivuliaan kirkasta. Mikään ei selvitä päätä lääkehuuruista niin kuin sietämätön kipu. Jokainen askel viilsi vatsassa, mutta marssin vuoteelleni niin tarmokkaasti, etteivät muut meinanneet pysyä vauhdissa. Kampesin itseni sängylle ja olin kiitollinen, kun hoitaja lähti, kunhan oli ensin peitellyt minut ja asetellut tipan sekä kipulääkkeen pääni yläpuolelle.

Tällä kertaa ei ollut tietoakaan siitä, että olisin rauhallisesti leijaillut kipulääkkeen siunaamaan horrostilaan, vaan tuijotin kattoa silmiä räpyttämättä, leukapielet kireinä ja keskityin vain hengittämiseen. Olin niin tajuissani kuin ihminen vain voi olla. Mr. Scot vaikutti avuttomalta vieressäni ja yritti pariin kertaan kirvoittaa jotain keskustelua, mutta sai vain tylyjä ja lyhyitä vastauksia. Kun hoitaja kävi hän sai yhtä kylmän vastaanoton ja päätti hakea minulle lisää lääkettä. Näin hyvin minä pärjään kivun kanssa.

Noin tunnin kuluttua painoin vuoteen vieressä olevaa nappia ja ilmoitin, että haluaisin nyt syödä, jotta pääsemme lähtemään. Hoitajilla oli kiire toisen potilaan kanssa, jolla oli komplikaatioita operaation jälkeen ja hänet oli jo viety uudestaan toimenpidehuoneeseen. En kuitenkaan jaksanut enää odottaa tai viettää klinikalla yhtään enempää aikaa kuin oli pakko. Toki lääkärin oli otettava meidät vielä vastaan, kunhan olin syönyt ja pukenut. Nilkuttelin vatsaani pidellen tuttuun huoneeseen ja istuin alas yrittäen peitellä vihaani. Koska tietysti tässä tilanteessa syytin lääkäriä siitä kaikesta kivusta, mitä minulle oli aiheutunut, mutta myöskin tunnistin tunteeni ehkä väärin suunnatuiksi, joten koitin kovasti käyttäytyä asiallisesti.

Rakkuloita oli ollut yhteensä 18 joista kuusi siis oikealla ja peräti 12 vasemmalla. Niissä oli ollut sisällä yhteensä 14 munasolua. Tulos oli siis oikein hyvä, mutta minun oli vaikea hymyillä. Itsekseni ajattelin vain, että en ikinä koskaan enää mistään syystä tai hinnasta suostuisi tällaiseen operaatioon uudestaan. Mikään ei voinut olla tällaisen kivun ja kauhun arvoista. Ilmoitin saman myös miehelle autossa enkä puhunut hänelle enää koko kotimatkan aikana mitään. Viimeksi oloni oli sentään helpottanut huomattavasti, kunhan olin nukkunut päiväunet, mutta vaikka nytkin sammuin neljäksi tunniksi, heräsin vain kipeämpänä ja vihaisena.

Kun nousin ylös olin alkanut vuotamaan verta. Vain vähän, mutta kuitenkin. Tuntui kuin jokaisella askeleella joku puukottaisi minua vatsaan. Kuseminen sattui kuin sisältäni olisi tullut kiehuvaa vettä. Pienikin yskäisy sai minut taittumaan kaksin kerroin. Alavatsani oli turvonnut, tuskainen pallo, joka laantui jomottavaksi kipupesäkkeeksi, kun söin lääkkeitä ja makasin täysin liikkumatta paikallani. Oli kuitenkin vaikea olla vain paikallaan, kun olo oli niin tuskainen ja jouduin hengittämään hyvin tietoisesti sisään ulos. En muista koska oloni olisi ollut yhtä kurja. Tuijotin televisiota monta tuntia odottaen, että tilanne paranisi, mutta en uskaltanut edes pieraista, jo sekin sattui kuin veitsellä olisi leikattu.

Nukkumaan mennessä verta tuli jo reippaammin ja oloni oli itkuinen. En jaksanut uskoa, että tilanne paranisi tästä ja odotin pahinta. Mutta, onnekseni, levottoman yön jälkeen, jonka käytin lähinnä tyynyn halailuun vatsaani vasten, heräsin paremmissa voimissa. Siinä missä illalla sänkyyn kiipeäminen oli tuottanut suunnatonta tuskaa, nyt pääsin jo liikkumaan normaalisti. Toki vatsa särkee vielä, vähän kuin olisi kuukautiset, mutta vannon, ettei se ole sitten mitään eiliseen verrattuna. Kunhan istun tai makaan paikallani, niin kaikki on jo aika okei. Seisominen on vielä nou nou, mutta kävin kuitenkin suihkussa, mikä takaa aina varman uudestisyntymä fiiliksen.

Makasin sängyssä puhtaana ja huojentuneena, miettien jaksaisinko tehdä aamiaista, kun lääkäristä soitettiin. Kunhan olin luetellut henkilötunnukseni sain eilispäivän tulokset. Neljästätoista munasolusta kaikki paitsi yksi olivat olleet kypsiä. Siis 13 kypsää munasolua. Viime kerralla olimme saaneet kolme! Niihin kaikkiin oli tehty mikroinjektio ja kymmenen oli hedelmöittynyt. Minulta kesti hetki prosessoida saamaani uutista. Että kymmenen alkiota? Siis yksi ja nolla? Kyllä kyllä, minulle vakuuteltiin. Munasolut olivat olleet hyvin kypsyneitä ja laadukkaita ja kymmenen oli nyt hedelmöittynyt.

En oikein osannut edes riemuita asiaa, olin niin järkyttynyt. Viimeksi meillä oli kaksi hedelmöittynyttä ja nyt… Puhelimen päässä nainen oli kuitenkin jo seuraavan asian parissa, eli alkion siirron ajankohtaa miettimässä. Jos joku alkio alkaisi jakaantua vahdilla se voitaisiin siirtää jo huomenna, muuten siirto olisi torstaina. Miten haluaisin toimia? Räpyttelin silmiäni hämmentyneenä, en tiennyt. Sovimme, että he soittaisivat minulle seuraavana päivänä, kun alkioiden kehitystä oli ehditty katsella hetki. Suljin luurin vain soittaakseni Mr. Scotille heti perään. ”Kymmenen? Siis kymmenen?” Mies alkoi naureskella onnellisena. ”Sehän on hienoa!”

En ollut uskaltanut toivoa näin hyviä tuloksia. Toisaalta niistä kymmenestä osa saattaisi kuolla kupsahtaa ennen siirtoa, että ei kannattanut riemastua liikaa. Mutta silti, jos edes puolet selviäisivät nyt muutaman päivän meillä olisi viisi alkiota. Pohdin oliko operaatio sittenkin ollut sen arvoinen. Ehkä… Olihan Miss Wiennan synnytyskin ollut sitten lopulta sen arvoista, vaikka se oli kestänyt 41,5 tuntia ja olin joutunut sen päätteeksi viikoksi sairaalahoitoon. Olin kuitenkin edelleen sitä mieltä, että tämä oli viimeinen hedelmöityshoito kierros, johon aion koskaan suostua. Mutta, kun alkioita nyt on kymmenen, ehkä uusintaa ei tarvitakaan. Ehkä joku näistä alkioista (nimesin ne välittömästi: Teini, Mutantti, Ninja, Kilpikonna, April, O’Neil, Athos, Porthos, Aramis ja d’Artagnan) olisi vihdoin se lapsi, jota olemme toivoneet.

Kun sanon, että minua ei stressannut yhtään, myös tarkoitan sitä.

”Istu vain odottamaan ja ota vaikka kahvia, se on juuri keitetty.”

”Ai, no kiitos!”

Hymyilin hoitajalle ja siirryin kulman taakse termareiden luokse ja ensimmäisen kerran Felicitas käynnilläni valutin mukillisen höyryävän kuumaa juomaa itselleni. Nappasin yhden suklaan kulhosta, ripustin takin naulaan ja istuin alas ristien jalkani rennosti. Olin ajoissa ja aamu oli mennyt hyvin. Olin ehtinyt syödä aamiaistakin, jonka Mr. Scot oli poikkeuksellisesti kokkaillut ennen lähtöään eikä kello ollut kuin kymmentä yli seitsemän.

Muutaman minuutin päästä lääkäri laahusti hakemaan minut ja hymyilin hänelle säteilevästi. Olin käynyt eilen kampaajalla ja tiesin näyttäväni hyvältä. Kohta olinkin jo jalat kohti kattoa monitorin vieressä, ultrakeppi värkissä ja laskeskelin munasolu rakkuloita, jotka olivat kasvaneet mallikkaasti. Hetkeä myöhemmin, kunhan olin pukenut ja vetänyt bootsit takaisin jalkaan, nojauduin tuolilla taaksepäin ja hörpin juomaani samalla kun rupattelimme lääkärin kanssa jatkosta. Missä vaiheessa tästä tuli näin helppoa?

Osaan kaikkien lääkkeiden nimet ulkoa, muistan annosmääräni, osaan tulkita hoitokaaviota, pystyn ennakoimaan sivuvaikutuksia sekä jättämään huomiotta pienimmät oireet. Tuntuu melkein turhalta kirjoittaa edes blogia kun homma on vain niin hyvin hallussa. Olenkin päässyt jonkinlaiseen zen tilaan jossa asiat rullaavat eteenpäin omalla painollaan. Pienen pientä stressin poikasta on havaittavissa ainoastaan silloin, kun keskustelen jonkun kanssa hoitojen onnistumisesta. Ainoa paine tällä kakkosrundilla onkin siinä onnistumisessa. Lopputuloksen ajatteleminen saa vatsani kouraisemaan ja hengenahdistuksen syntymään kuin tyhjästä, joten pyrin vain kylmästi olemaan ajattelematta asiaa.

Pääsääntöisesti aika on vain sujahtanut ohi eikä mikään alitajuinen mörkö saa niskalihaksia jännittymään tai hymyä hyytymään. Viime kerralla ajomatka klinikalta töihin oli aina hiukan hasardia touhua, kun oli niin uppoontunut ajatuksiinsa ja ahdistukseen. Viime torstaina sain pakettiauton raksamiehet nauramaan kun kaahasin heidän ohitseen laulaessani radion tahdissa, kädet rattia naputellen ja hartiat sekä pää latino tahtien mukaan jammaillen. Se, että olin tulossa ultrasta oli ihan toissijaista enkä miettinyt asiaa enää koko päivänä.

Toki tavallaan homma ei ole niin hyvin hallussa kuin edellisellä kerralla. Lauantaina menimme ulos syömään Mr. Scotin kanssa ja vedettyämme kolmen ruokalajin illallisen lähdimme lopulta illan hämärtyessä ajamaan takaisin kotiin. Kello lähenteli yhdeksää ja mietimme mitähän sitä vielä tänään tekisi. Muistutin, että viimeinen lääkepistos, Pregnyl piikki, pitää ottaa tasan kello kymmenen.

”Voi vittu saatana perkele!” aloin äkisti kiroilla ja mies tivasi, että mikä hätänä.

”No enhän mä ole vielä käynyt ostamassa sitä lääkettä!”

Seurasi hetkellinen tänka på kun piti selvittää mikä apteekki on vielä auki ja missä niistä on haluamaamme lääkettä tarjolla. Huristelimme pikavauhtia Vantaalle ja naureskelimme parkkipaikalla tiukalle aikataululle.

En voi kuvitella, että olisin ensimmäisellä kierroksella ikinä unohtanut jotain tällaista, tai että olisin ottanut tilanteen niin kevyesti. Nyt marssin rauhallisesti tyhjään apteekkiin ja hymyilin ystävällisesti farmaseutille samalla kun kerroin mitä tarvitsin. Olimme kotona puoli tuntia ennen kuin lääke piti ottaa, joten kaikki meni lopulta ihan nappiin. Mies avasi taas lasiset ampullit puolestani, koska itse en uskaltanut alkaa vääntelemään niitä. Sekoitin liuotin nesteen jauheeseen, imaisin lääkkeen ruiskuun, vaihdoin toisen piikin ruiskun päähän ja totesin sitten, että olimme olleet liian tehokkaita. Laitoin lääkkeen jääkaappiin odottelemaan vielä 20 minuutiksi ja ryhdyin odotellessa tiskaamaan.

Vasta kun kännykän hälytys alkoi piipittää 2 minuttia vaille menin ruiskun kanssa peilin eteen. Vedin syvään henkeä. Muistaakseni tämä piikki teki kipeää. Viimeksi taisin saada ihan kauhean päänsäryn. Taisin alitajuisesti vältellä pistämistä, sillä tökkäsin piikin ihan liian kevyesti vatsaani vasten eikä se mennyt ihosta läpi, kirpaisi vain vähän. Kirosin ja hengitin taas syvään. Noniin, reippaasti nyt. Heilautin kättäni napakammin ja piikki upposi lihaan. ”Au!” Painoin ruiskun männän hitaasti pohjaan ja kylmä, kirvelevä neste siirtyi ihoni alle. ”Ai, ai, ai!” Murisin ruiskulle kun vedin piikin pois ja vein sen keittiöön, jossa pidin laatikkoa, mihin olin kerännyt kaikki käyttämäni ruiskut. Sitten siirryin telkan eteen miehen kainaloon ja ryhdyin katsomaan elokuvaa unohtaen koko jutun.

On vaikea kuvailla sitä, miten helppoa on ollut olla ajattelematta hedelmöityshoitoja, vaikka ne ovat koko ajan käynnissä. Mr. Scotin on täytynyt laittaa muistutus kännykkäänsä, jotta se on piipittänyt joka ilta kun minun on pitänyt ottaa lääke, muuten muistan sen puoli tuntia tai jopa tunnin myöhässä, että voi perhana. Eikä kyse ole siitä, että en välittäisi, olen kyllä hyvin omistautunut tälle prosessille, en vain osaa enää stressata sitä tai mieti asiaa jatkuvasti. Olemme jatkaneet arkea ja elämistä hyvin pitkälle normaalisti, ja toivon sen olevan hyvä asia. Useinhan puhutaan, että stressaaminen ja jännittäminen hankaloittavat raskaaksi tulemista.

Juuri nyt istun Felicitas klinikan odotustilassa ja naputtelen kannettavaani kun mies pelaa kännykällä vieressä ja hörppii kahvia. Kaksi kuukautta sitten en olisi voinut kuvitellakaan, että juuri ennen munasolujen keräys operaatiota kirjoittelisin blogia. En olisi voinut mitenkään keskittyä viime kerralla. Nyt yritän kiirehtiä, että saan kaiken kirjoitettua ennen kuin otan diapamin ja pääni menee sekaisin. Ei niin, etteikö tuottamani testi saattaisi saada ihan uusia sfäärejä lääkkeiden vaikutuksesta, mutta ehkä siinä vaiheessa olisi myös hyvä vihdoin heilauttaa läppärin kansi kiinni ja alkaa valmistautua operaatioon.

Ei niin, että tässä olisi mitään tehtävissä. Käyn ehkä vessassa ja salakatselen muita asiakkaita. Muuten se onkin vain puoli tuntia peukaloiden pyörittelyä, koska millään, mitä nyt teen, ei ole enää vaikutusta lopputulokseen. Munasolujen kasvatus ja kypsytys on hoidettu tässä pikkuhiljaa kahden viikon aikana, joten minun ei tarvitse tehdä muuta kuin ilmestyä paikalle ja pysyä rauhallisena ja aloillani kun lääkäri kohta tunkee käsivarren mittaisen piikin sisuksiini. En mitenkään erityisen innoissani odota niitä kipuja, jotka keräyksestä seuraa, mutta olen hiukan innoissani siitä, että ehkä tällä kertaa voin kurkkia silmäluomieni alta enemmän ja nähdä mitä tapahtuu. Se, muistanko mitään lääkehuurujen läpi, onkin sitten ihan eri asia.

Edelliskerrasta viisastuneena minulla on nyt mukanani villasukat ja olen pukeutunut taas samantyyliseen, kevyeeseen mekkoon kuin viimeksi. Tällä kertaa polvimittaisessa mekossa on kuitenkin irvikissan kuvia, mikä sopii hienosti kohta napsimani diapamin aiheuttamaan mielentilaan. Tosin en tiedä huomaanko lääkkeen vaikutusta yhtä hyvin tällä kertaa, kun nyt ei jännitä eikä ahdista. Tästä olotilasta on jotenkin ihan tylsä kirjoittaakin, kun se on vain normaali. Ainoa mikä tänään harmittaa on, että en voinut syödä aamiaista ja nälkä murisee mahassa, tai edes juoda, ja suussa on Saharan aavikko.

Huitaisin juuri pienen valkoisen pillerin naamaani, joten nyt täytynee lopetella. Pitäkää sormet ristissä, että tällä kertaa hoidot ovat onnistuneet paremmin ja saamme monta kypsää munasolua. Sitten onkin vain rukoiltava kaikilta ylemmiltä voimilta, kohtalolta ja jumalilta, että hedelmöitys onnistuu ja saamme monta pientä alkiota. Palailen taas astialle kun tiedän kuinka kävi! Ja torstaina toivottavasti ensimmäinen lapsemme siirretään kohtuun.