Saappaitteni korot kopisivat Mannerheimintien asvalttia vasten hukkuen kymmenien muiden jalkineiden ääniin. Mr. Scotin ote kädestäni tiukentui aavistuksen ja pysähdyin suojatien valoihin Simonkadun kulmalla. Mies nyökkäsi hartiansa yli muistuttaakseen minua sanattomasti siitä, että hänen työautonsa oli parkkeerattu Forumin toiselle puolelle. Hymyilin ja nojauduin antamaan hänelle suukon. Huulemme kohtasivat pikaisesti ja sitten Mr. Scot päästi irti kädestäni. Huikkasimme nopeat hyvästit, mies jo takaperin Simonkatua kävellen, kun minä lähdin massan mukana ylittämään suojatietä Mannerheimintien suuntaan. Kohotin kättäni aavistuksen, hymyillen yhä. Hetki oli kuin suoraan jostain elokuvasta.

Suuntasin kohti Elielin aukiota, jonne olin jättänyt autoni ja yritin olla kompuroimatta mukulakiviin vilkaistessani kelloa. Parkkiaika oli mennyt 10 minuuttia sitten umpeen, vaikka olin laittanut ekstraa. Väistelin kiinalaisia turisteja harppoessani mannekiineja pursuavien näyteikkunoiden ohi ja pohdin kuinka meidän elokuvamme päättyisi. Mieleen juolahti tietysti ne kaikkein traagisimmat Hollywood flikit, jossa rakastunut pari lähtee eri teille ”nähdään kohta” toivotuksin ja sitten toinen jää auton alle tai kohtaa jonkin muun järkyttävän lopun. Valot edessäni vaihtuivat punaisiksi ja tein äkkikäännöksen oikealle vaihtaen reittiä. Parempi olla ottamatta riskejä.

Kun auton ikkunassa ei ollut keltaista lipuketta odottelemassa pidin sitä hyvänä enteenä. Minua alkoi muutenkin hymyilyttää. Alkionsiirto oli onnistunut. Hyppäsin autoon ja lähdin ajamaan kotiin täysin automaattiohjauksella, sillä ajatukseni olivat jossain muualla kuin liikenteessä. Tänään oli ollut se H-hetki, joka tosin oli myöhästynyt ja myöhästynyt. Ennen alkionsiirtoa pitää olla kaksi tuntia virtsaamatta, mitä olin tunnollisesti noudattanut, joten istuin käytävän varrella jalat ristissä ja selasin kännykkääni malttamattomana, vilkuillen aina välillä vaivihkaa lääkärini huoneen ovea. Hän puolestaan ilmestyi monta kertaa käytävälle ja kävi tarkistamassa salin tilannetta, mutta edellinen operaatio venyi venymistään.

En tosin odottanut käytävällä vain lääkäriä, jolle hymyilin jännittyneenä hänen huikatessa ohi mennessä useampaan otteeseen ”ihan kohta Mrs. Rune”. Käytävän toiselta puolelta ilmestyi vihdoin se toinen, jota odotin, nimittäin minua huomattavasti pidempi mies, jolla oli punaruudullinen takki, karkeat housut, joissa riippui erinäisiä työkaluja, ja kasvoillaan paksu parta. Mr. Scot näytti ihan metsurilta, vaikkei hän niitä hommia tehnytkään. Muutama päivä sitten olimme maanneet sängyssä syvässä hiljaisuudessa, minä mököttäen ja mies jotain mielessään pohtien. Olin suuttunut hänelle ja kihisin kiukusta, mutten verbaalisesta lahjakkuudestani huolimatta osannut purkaa tunteitani sanallisesti.

”Ajattelin tulla mukaan alkionsiirtoon tiistaina” Mr. Scot tokaisi yhtäkkiä.

Ajatukseni heittivät kuperkeikkaa ja räpyttelin silmiäni, sitten aloin hymyillä.

”Luulin, ettet ehdi.”

”No jos lähden kokouksesta puolessa välissä ehdin paikalle.”

”Ethän lupaile mitään mitä et voi pitää” sanoin ja kiemurtelin peiton alla miehen syliin.

”En. Haluan olla paikalla.”

Hassusti en oikein enää muistanut miksi olin ollut vihainen, tai ainakin se tuntui ihan mitättömältä siinä vahvojen käsivarsien syleilyssä.

Tiistai oli koittanut ja Mr. Scot oli paikalla, myöhässä, mutta kuitenkin. Olin heti vähemmän hermostunut, kun pääsin höpöttämään hänelle. Kerroin tilanteen, että olimme jonossa.

”Ärsyttävää joutua odottamaan!” kiukuttelin.

”No kuka sitä nyt minuutteja laskee?”

Pyöräytin silmiäni.

”C’est moi!” tuhahdin ja osoitin itseäni.

”Pilkunviilaajien kuningatar. Mistä muusta sitä ihminen saisi iloa irti?”

Sain miehen nauramaan, kuten olin tarkoittanutkin. Jatkoimme kevyttä läpän heittoa kunnes vihdoin lääkäri tuli hakemaan meidät mukaansa.

Olin ehtinyt jännittää koko päivän operaatiota ja oli helpotus päästä vihdoin riisumaan housuja verhon taakse. Olin kerrospukeutunut ja päällimmäinen, vaalea puuvillatikkuri ylti puoleen väliin reittä. Sain taas kehuja hoitajalta juuri oikean mittaisesta vaatetuksesta. Kellahdin makuulleni ja nostin jalat telineille. Tiesin kokemuksesta, että kohta alapäätäni leviteltäisiin metallivälineillä, putsattaisiin ulkoa ja sisältä kiitos hormonikapseleiden ja sitten sisälle laitettaisiin katetri. Kaikki tämä oli äärimmäisen epämukavaa, erityisesti kun lääkäri ronkki sisältäni millä lie vempeleellä kuin kaapien sisuksiani ulos. Toimenpiteet olivat kuitenkin ohi hetkessä ja lääkäri pyysi labran puolelta alkion.

”Se on lämpökaapissa, joten menee hetki” meille kerrottiin ja odotimme.

Laborantti sanoi nimeni, ilmoitti alkioiden lukumääräksi yhden, ja sitten siirto alkoi. Seurasimme monitorilta ultrakuvaa. Katetrin pää näkyi pienenä, valkoisena viiruna keskellä mustaa, harmaata ja vaaleaa massaa. Kuva muuttui vain aavistuksen, kun neste, jossa alkio oli, siirtyi kohtuun. Myöhemmin Mr. Scot tunnusti, että ei ollut hahmottanut mitään kuvasta, eikä se ihmetyttänyt minua lainkaan, koska mitään nähtävää ei oikeastaan ollutkaan.

”Olin kuitenkin paikalla… kun lääkäri laittoi sut paksuksi.”

”Niin, katselit vierestä, kun toinen mies laittoi vauvan sun tulevan vaimon sisälle.”

Uskokaa pois, tästä saa revittyä vaikka millä mitalla huumoria.

Siirron jälkeen odotimme taas muutaman minuutin, että laborantti tarkisti katetrin, ettei alkio ollut jäänyt sinne vaan oli siirtynyt. Lääkäri kuitenkin otti levittimet pois, laski minut alemmas ja oli suunnilleen jo lähtökuopissa ennen kuin saimme vihreän valon, niin varma hän oli siirrosta. Puin kohta jo päälleni, mutta horjahdin kiskoessa lahkeita ja onnistuin jotenkin polkaisemaan housujen haaroihin niin, että ne repesivät. Beibi sä saat mun levikset repeemään, mietin ja puistelin päätäni. Pääsin käymään vessassa ennen kuin menimme vielä lääkärin puheille ja siellä tutkin lisää hajonneita farkkujani. Noh, tämä oli sitten viimeinen kerta, kun ne olivat käytössä. Onneksi oli tosiaan niin pitkä paita päällä, että se peitti repeämät näkyvistä.

Ovi oli auki ja marssimme suoraan lääkärin luokse, kunhan olin selvinnyt vessasta. Sen verran vielä sanon vessakäynnistä alkionsiirron jälkeen, että se on pelottavaa. Jos käytän järkeäni ja ajattelen loogisesti, tiedän, että alkio ei tule ulos pissaamalla. Silti tarpeilla käyminen heti alkionsiirron jälkeen tuntuu siltä, että ulos tulee ihan kaikki mitä sisälle on juuri lykätty. Varsinkin jos on syönyt tulista ruokaa muutama tunti sitten ja ulos tulee kaikki mitä voi kuvitella. Alkio ei kuitenkaan lähde kohdusta seikkailemaan, kun näes eritteet matkaavat omia reittejään, tiedän sen. Silti vessavierailu oli epäloogisen pelottavaa ja taistelin poistaakseni moiset ajatukset päästäni istuessani lääkärin pöydän ääreen.

”Alkion sulatus meni hienosti. Tämä alkio oli 8-soluinen ja se selvisi todella hyvin niin pakastuksesta kuin sulatuksesta. Siinä ei näkynyt mitään muutoksia, vaan oli juuri sellainen kuin pitääkin, eli hyvin laadukas.”

Emme olisi voineet saada parempia uutisia. Siirto oli mennyt hienosti, alkio (siis April) oli täydellinen ja kohtuni limakalvo oli ollut 12mm kun vähintään 7mm vaadittiin.

”Perjantaina aamupäivällä otat Gonapeptyl pistoksen, joka auttaa alkion kiinnittymisessä.”

Ainiin olin unohtanut, että minun täytyisi pistää vielä yksi piikki mahaan.

”Tule verikokeeseen kahden viikon päästä eli 22.5. maanantaina. 7:30 aukeaa labra ja jos tulet heti aamulla saat tulokset saman päivän aikana. Vaikka tulisi vuotoa niin jatka silti molempien lääkkeiden syömistä verikokeeseen asti.”

Nyökkäsin ja kirjoitin ylös verikokeen päivämäärän.

”Jos kaikki menee hienosti, ultra on aika tasan viiden viikon päästä tästä. Voit jatkaa normaalia elämää, mutta vähän rauhallisemmin.”

”Eli olisi parempi vältellä Linnanmäen vuoristorataa?”

Sain lääkärin nauramaan.

”Sekä laskuvarjohyppyjä ja muuta vastaavaa. Otat ihan rauhallisesti vaan.”

Mr. Scot lähti takaisin töihin klinikalla käynnin jälkeen, mutta minä suuntasin kaupan kautta kotiin. Halusin juhlia tätä päivää jotenkin, joten ostin savulohta (kuten aina kun haluan juhla-aterian), jonka kanssa valmistaisin perunamuussia että kermaista katkarapukastiketta. Raahasin mukaani lopulta kolmen kassillisen verran ruokaa sekä kaksi olutta miehelle että kaksi siideriä (alkoholitonta) minulle. Kassavirkailija kysyi minulta paperit niiden kahden oluen takia, mikä sai 32-vuotiaan sydämeni hykertelemään. Toinen hyvä enne ihan selkeästi. Ehkä en ollutkaan vielä liian vanha.

Viheltelin loppumatkan kotiin radion tahdissa. Kotipihalla olin äärimmäisen hyvällä tuulella, huolimatta siitä, että jouduin raahaamaan lukuisia kasseja niska limassa portaikkoon (ja pohdin oliko tämä nyt liikaa rehkimistä). Kun avasin kotioven eteisestä hulmahti vastaan karmiva löyhkä. Olisin tietysti voinut päätellä koiran syyllisestä ulinasta, että kotona odottaa ylläri, mutta en ollut valmistautunut odottavaan näkyyn. Toinen pojista oli saanut ripulikohtauksen ja käry oli sen mukainen. Sen lisäksi koiruus oli avannut vaatehuoneen oven ja levittänyt pyykkikorien likapyykit pitkin lattiaa. Erityisesti pikkuhousuni olivat saaneet kyytiä. Kissa istui lipastolaatikon päällä ja katseli pää kallellaan, kun raahasin ruokakassit sisälle ja paiskasin oven kiinni.

On hetkiä, jotka normaalisti pilaavat päivän. Saapuminen kotiin, joka on täydessä kaaoksessa ja ripulipaskassa kuuluu yleensä niihin. Marssin ensimmäisenä avaamaan ikkunat, jotta en tukehtuisi kaikkialla leijailevaan lemuun ja vedin sitten syvään henkeä. Hyvä on, koira oli syönyt jotain pilaantunutta ja saanut ripulin, sille ei voinut mitään. Lähdin arvioimaan tilannetta ja totesin, että suurin osa sotkusta oli kylpyhuoneessa. Hyvä, helpompi siivota. Tässä vaiheessa aloin kuitenkin huolestua, sillä toinen koira oli kateissa. Kaksikosta hiukan vanhempi, minun koirani, ei tapansa mukaan hyörinyt kintereilläni. Kiirehdin etsimään sitä vaatehuoneesta, jolloin kuulin kuitenkin surkean uikutuksen makuuhuoneen oven takaa.

Pidämme makkaria kiinni päivisin jotteivät koirat mene sänkyyn pyörimään. Olin pyytänyt Miss Wiennaa sulkemaan oven lähtiessämme enkä ollut tajunnut, että poloinen hurttani oli jäänyt sinne eristyksiin. Eläinten riemu oli rajaton, kun ne pääsivät samaan tilaan päivän odottelun jälkeen. Pyytelin anteeksi karvaiselta pojaltani, joka tietysti oli vain onnellinen ja riensi kohta juomaan kipponsa melkein tyhjäksi. Nyt kun kaikki nelijalkaiset oli paikannettu aloitin siivoamisen. Kuurauksen jälkeen piti vielä tyhjentää ruokakassit, joiden sisällöt sain juuri ja juuri sullottua jääkaappiin. Tässä vaiheessa Mr. Scot soittelikin jo olevansa kotimatkalla ja nakitin hänet hakemaan tyttären sillä aikaa, kun minä lähdin käyttämään koirat ja jätin kämpän tuulettumaan, ja mustan katin ikkunalle katselemaan.

Tallustellessani intoa pursuavien paimenteni kanssa kotikulmilla ehdin taas ajattelemaan April alkiota. Oli jotenkin ihan surrealistista, että olin nyt raskaana. Sisälläni oli elävä, jakaantuva alkio. Ehkä muutaman päivän sisällä se kiinnittyisi kohdun seinämään. Oloni ei tuntunut millään tavalla erilaiselta, olin vain levittänyt haarani hetkeksi lääkärille ja sitten elämä oli jatkunut eteenpäin kuten ennenkin. Ei kai lisääntyminen muutenkaan tässä vaiheessa ollut kuin haarojen levitys, tavaran toimitus ja sitten kuuraamaan lattioita paskasta, mutta aivojeni oli vaikea käsittää, että mitään oli tapahtunut, kun mitään ei tuntunut eikä ultrastakaan ollut mitään selvää saanut. Vaikka fakta oli, että kannoin nyt pienen ihmisen alkua sisälläni, se tuntui täysin epärealistiselta.

Minulta oli kerätty munasoluja sankoin joukoin, mies taas oli heittänyt purkkiin spermaa. Niistä oli valittu soluja, jotka oli pienellä neulalla yhdistetty ja laboratoriossa oli tapahtunut elämän luomisen ihme. Siitä oli kuitenkin jo kuukausi. Niin pitkä aika, ettei kaikki tapahtunut tuntunut enää todelta. Kaiken kukkuraksi pakkasessa oli edelleen neljä muuta pienokaistamme, joiden lääkäri oli vakuuttanut voivan ihan hyvin ja pärjäävän vaikka kuinka pitkään jäädytettyinä. Miltä tuntuisi kahden tai jopa viiden vuoden päästä laittaa joku noista alkioista kohtuuni? Ninja, Kilpikonna, Athos ja Aramis, heidän elämänsä oli pausella, pysäytetty ja evätty. Samalla kertaa kiehtova, että karmiva ajatus.

Toki jos nyt raskaus ei onnistuisi tai saisin keskenmenon niin tilanne muuttuisi. Edessä oli taas kahden viikon odottelu, jonka aikana ei pitäisi stressata tai oikein edes ajatella asiaa, mutta silti elellä kuin olisi jo raskaana. Helppo homma. Meillä oli myös aikamoinen lasku odottamassa hedelmöityshoidoistamme, joka loi stressiä jo itsessään. Nyt oli kuitenkin turha miettiä, että olisiko pitänyt mennä julkiselle sittenkin. Ei, meillä oli nyt viiden vauvan tilaus vetämässä ja ensimmäinen pulla uunissa. Eikä jokin niin vähäpätöinen kuin koiran ripuli- ja riehumiskohtaus voinut pyyhkiä hymyä huuliltani.

Lääkäri käveli jotenkin tavanomaista reippaammin käytävällä eikä laahustanut jalkojaan. Hän tervehti minua kuitenkin etunimeltä ja yhtä lämpimästi kuin aina. Olimme molemmat ihan ajallaan ja kun istuin kohta rennosti tuolille jalat ristissä olo oli kotoisan mukava. Olin terve, toipunut, oma itsevarma itseni.

”Kuinka on sujunut?”

”Kiitos, oikein hyvin.”

”Millainen on vointi?”

”Ihan normaali, ei mitään erityistä.”

Miten hyvältä voikin tuntua normaali. Olen syönyt estrogeeni lääkkeitä tässä nyt 10 päivää eivätkä ne ole vaikuttaneet minuun millään huomattavalla tavalla. Lääkäri oli tähän tyytyväinen, vaikka kyseisten lääkkeiden ei pitäisikään aiheuttaa juuri lainkaan sivuoireita, estrogeenihormonin ollessa kropalle täysin tuttu tuote jo alkuunsa. Oli kuitenkin vain yksi keino selvittää missä mentiin, joten kohta olin pylly paljaana selälläni. Bongasin kohdun limakalvon välittömästi, kun lääkäri alkoi ultraamaan. Minulle tulee jostain syystä aina mieleen silmälasikotelo kohdun limakalvon muodosta, vähän sellainen banaanimainen ja poikkiviiva keskellä.

Lääkäri oli hyvin tyytyväinen ja kehui limakalvon olevan selkeästi laadukas. Munasarjat olivat puolestaan palautuneet normaaliin tilaan. Rakkulat olivat ihan minimaalisia eikä ovulaatiosta näkynyt jälkeäkään. Aivan kuten oli suunniteltukin, tällä kertaa en ovuloisi lainkaan, vaan munasarjat saisivat vaihteeksi uinua horroksessa aikaisemman rääkkäyksen sijaan. Mikä helpotus, teki mieli taputtaa vatsaani kuin koiran päätä ja kehua rakkuloita ”hyvä tytöt, niin sitä pitää”. Ultraus ei kestänyt kauan sillä heti ensi silmäyksellä oli nähtävissä, että tiedossa oli kymmenen pistettä ja papukaija merkki.

Sillä aikaa, kun lääkäri siirtyi tietokoneen ääreen naputtelemaan, minä kipitin sermin taakse ja suunnilleen hyppäsin housuihini. Olin päättänyt, että tällä kertaa olen The Flash ja suhahdan kuin pyörremyrsky puettuna pöydän ääreen. Teräsmieskin olisi ollut ylpeä suorituksestani, kun kohta istahdin tuolilleni vetämään kenkiä jalkaan ja hymyilin omahyväisenä. Elämän pieniä iloja.

”Jatka Zumenon lääkitystä samalla tavalla alkionsiirtoon asti. Estrogenin lisäksi aloita lauantaina Lugesteron keltarauhashormoni. ”

Irvistin mielessäni niille kirotuille kapseleille. Nyt oltiin kuitenkin jo niin pitkällä tässä touhussa, että valkoinen mössö pikkuhousuissa aamuin illoin olisi vain kestettävä.

”Tiistaina yhdeksäs päivä olisi siirto.”

Kirjoitin päivän nopeasti kalenteriin. Viikko! Vihdoin ja viimein H-hetkelle oli tarkka aika ja paikka.

”Alkio sulatetaan tiistaina aamulla. Kuten kerroin, sillä on noin 90% mahdollisuus selvitä. Jos se ei selviä siirto on kuitenkin vasta iltapäivällä, joten ehdimme tarvittaessa hyvin sulattaa toisen alkion.”

Nyökkäsin. Paras herätä kuin Captain America pohjoisnavalta, mutisin pääni sisällä.

Juttelimme vielä jokin aikaa jatkosta. Kolme päivää siirrosta olisi se viimeinen lääkepistos, keltarauhashormonia jatkettaisiin tarvittaessa seitsemän viikkoa, raskaustestiin olisi mentävä 22.5. eli toukokuun aikana saisin vielä tietää kuinka on käynyt. Laskeskelin mielessäni koska lapsi syntyisi, jos onnistuisin tulemaan raskaaksi. Tammikuun viimeisellä viikolla suunnilleen. Vesimies, jos ei sitten tulisi etuajassa, jolloin Kauris, mutta joka tapauksessa kiinalaisessa horoskoopissa tulikukko. Voisiko tulikukkoa kutsua feenikseksi? Se olisi huomattavasti coolimpaa. Huomasin ajelehtineeni ajatuksissani ja palasin hätkähtäen takaisin todellisuuteen. Lääkäri ojensi minulle hoitokaaviota.

”Voit jatkaa ihan normaalia elämää tästä siirtoon asti” lääkäri selitti juuri. Hymyilin tyytyväisenä, sillä ihan normaali elämä maistui todella hyvälle tällä hetkellä. Lapsettomuusongelmien selviämisestä seurannut shokki oli menneen talven lumia, aikaisemman hormonihoito kierroksen stressi oli takana, tämän kierroksen kivut olivat poissa, kesäloma oli edessäpäin ja elämä oli hetkellisesti hallussa. Joudun muistuttamaan itseäni, että tämä on vain ohimenevä tila, aivan kuten aikaisemmat ongelmat, myöskin tämä rauhallinen onnen satama oli vain etappi matkalla. Siksi siitä pitäisikin nauttia täysin siemauksin niin kauan kuin sitä oli tarjolla.

Soitin Mr. Scotille autosta ja pujottelin aamuruuhkassa samalla kun kerroin mitä lääkäri oli sanonut. Kysyin tulisiko hän alkionsiirtoon mukaan, mutta mies vetosi työkiireisiin. Olin hurjan hyvällä tuulella lääkärikäynnin mentyä niin mallikkaasti, mutta purin silti hammasta vastaukselle. Tunsin edelleen välillä epäreiluksi tilanteemme, sillä minä jouduin jatkuvasti järjestelemään työvuorojani, ottamaan vapaata (palkallista että palkatonta), syömään lääkkeitä, pitämään huolen aikatauluista ja loppupeleissä hoitamaan lähes poikkeuksetta kaiken, mikä liittyi lapsen hankkimiseen. Miehen osuudeksi jäi lähinnä maksaminen. Tulevat neuvolakäynnit, synnytys, imetys ja kotona lapsen kanssa jumittaminen odottaisivat edessäpäin, jos raskaus onnistuisi.

Ilmoitin Mr. Scotille hetken mielijohteessa, että olin juuri päättänyt, että hän saisi olla lapsen kanssa kotona viisi kuukautta ja minä menisin töihin heti kun olisin lopettanut imettämisen. Tämä sai miehen hetkellisesti tukehtumaan aamukahviinsa, sillä työnarkomaanille moinen suunnitelma ei sopinut. Hän vetosi siihen, että rahallinen tilanteemme heikkenisi liikaa.

”Jos minä kerran hoidan kaiken muun niin sinä jäät sitten kotiin puoleksi hoitoajasta. Viisi kuukautta.”

”Ehkä kaksi.”

”Ei vaan viisi. Jos haluat lapsen, kanna siitä vastuu.”

”No mietitään tätä myöhemmin.”

”Ei, eikä mietitä! Jos et pysty nyt sitoutumaan niin mitään alkionsiirtoa ei tule! Viisi kuukautta.”

”Kolme. En voi olla poissa töistä viittä.”

”No miten minä sitten voin? Ihan turha mussuttaa, jos haluat vauvan jäät sen kanssa kotiin.”

”Eikö pitäisi nyt ensin ehkä saada se vauva ja vasta sitten tapella tästä?”

”Ei tule vauvaa, jos minä joudun hoitamaan sen yksin kaiken muun päälle! Viisi. Kuukautta.”

”Et sä sitä yksin joudu hoitamaan. Ehkä voin olla kotona jonkun kolme-neljä kuukautta, mutta muutat vielä mielesi sitten kun lapsi syntyy.”

Teki mieleni tiuskaista, että enkä muuta mieltäni, mutta muistin juuri silloin miten omistushaluinen ja kontrolloiva olin ollut Miss Wiennasta kun hän oli vauva, joten en lähtenyt väittelemään. Ehkä se olisi ihan ok, että minä olisin ensin puoli vuotta kotona lapsen kanssa ja sitten Mr. Scot neljä. Ehkä todellisuus olisi vielä jotain muuta. Ehkä tosiaan se raskaus pitäisi saada ensin aikaiseksi, ennen kuin rupeaa näistä tappelemaan. Olin kaiketi vain halunnut kuulla miehen lupaavan, että en olisi yksin, sillä välillä tuntui kuin olisin ihan itsekseni tässä, kantamassa kaiken vastuun ja vaivan.

Toissailtana makasin sängyssä ja kuuntelin yläkerran asunnon vauvan parkumista pohtien mihin olen oikein pääni tunkenut. Välillä koko tämä projekti tuntuu giljotiinin pölkyltä, jolle olen vapaaehtoisesti kupolini asettamassa. Muistan hyvin Miss Wiennan korvatulehdukset, vatsataudin, loppumattoman parkumisen ja unettomat kuukaudet. Se, ettei ole mitään omaa elämää tai omaa aikaa oli ihan hirveää. Olisi niin paljon helpompaa, jos en tietäisi mitä on tulossa, jos tekisin tätä ensikertaa. Tiedän haluavani lisää lapsia, siitä ei ole epäilystäkään, mutta lapset käsitteenä ovat ihan eri asia kuin se mitä pikkuisten eteen konkreettisesti pitää tehdä.

Juuri nyt elän arkea itsenäisen, itsevarman, taitavan ja iloisen pikkutytön äitinä. Kohta esikoulun aloittava Miss Wienna on juuri nyt niin täydellisessä kasvuvaiheessa, että lapsiperhearki ei voisi olla helpompaa. Kuinka monta vuotta, taistelua, hermojen menetystä ja itkukohtausta meni ennen kuin tähän päästiin? Monta. Ajatus alusta aloittamisesta on pelottava, varsinkin jos tuntuu, että toinen ei ole kantamassa korteaan kekoon. Hetkittäin, kun tytär on viettämässä viikonloppua isällään, ja olemme Mr. Scotin kanssa kuherrelleet, käyneet ulkona syömässä että leffassa, avanneet viinipullon ja harrastaneet spontaania seksiä keskellä päivää, minua alkaa kaduttaa koko lisääntymisprojekti. Kaikki tämä vapaus on menossa kankkulan kaivoon moneksi vuodeksi.

Viikonloppumatka Pariisiin, kymmenen päivän roadtrip Skotlannissa, ne ovat mennyttä historiaa. Entä haaveemme Australian ympäriajosta? Italiankiertomatkasta? Sveitsin tutkimusmatkasta. Edes viikonloppu Roomaan voi olla vaikea järjestää. Lapset vaativat uhrauksia, ja vietinkin kolme vuotta sinkkuäitinä omistautuen vain Miss Wiennalle ennen kuin tapasin Mr. Scotin, joten tiedän mitä vauva-arki on. Nyt kun on taas pari vuotta itsekkäästi elänyt sitä niin sanotusti ”normaalia” aikuisen ihmisen elämää ei saavutetuista eduista haluaisi luopua.

Tämä nyt kuitenkin on vain hetkellistä epäröintiä, jota varmasti suurin osa kokee miettiessään lasten hankkimista. Nyt kun vauvan tekeminen ei ole luomua, eli paneskelua pari kertaa kuussa, päätös tuntuu vielä jotenkin konkreettisemmalta. Tässä ei jätetä Herran haltuun hedelmöittymistä vaan tehdään kaikki mahdolliset temput raskauden alkuun saattamiseksi. Ei ole tulossa mitään ”hups unohdettiin kännissä kumi” lasta tai ”varmat päivät eivät olleetkaan niin varmat” vauvaa. Jos mitään vauvaa nyt edes tulee.

Minun on vaikea kuvitella, että Ninja, Kilpikonna, April, Athos ja Aramis eivät syntyisi joku päivä tähän maailmaan oikeina, pieninä ihmisinä. Rakkaat alkiomme. Ei tarvitse kuin muistaa, että viisi elämänalkua on jo olemassa niin jok’ikinen epäröinnin murunen katoaa mielestä kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. En ole ehtinyt ajattelemaan heitä kovin paljon vapputunnelmissa, töiden parissa tai miehen kainalossa. Aika vain hujahtaa ohi tällä hetkellä. Mikä on ihanaa, koska ensi tiistai tulee sitä nopeammin.

Nyt on vain muistettava napsia pieniä, ruskeita estrogeeni pillereitä ja kohta alkaa sullomaan niitä valkoisia kapseleita värkkiin. Jälkimmäisistä muutun kuulemma kyteväksi ruutitynnyriksi, joka räjähtää pienimmästäkin kipinästä. Välillä ihan itsestäänkin. Tai näin Mr. Scot kuvaili, johon minä räpyttelin viattomasti sinisiä silmiäni. Enhän minä nyt koskaan mitenkään temperamenttinen ole, mistä ihmeestä se kaksilahkeinen puhuu? Mies uhkasi alkaa tökkimään onkivavalla huoneen toiselta laidalta tarkistellakseen mielialaani ennen kuin tulee lähelle, jotta ehtii tarvittaessa paeta tsunamin alta.

Kunhan pääsin töihin lähetin Mr. Scotille viestillä ison läjän sydämiä ja pusuja. Mies vastasi yhtä ällöttävästi ja lupasi hakea kaupasta tarvikkeita, jotta voisimme illalla syödä vohveleita kermavaahdolla ja hillolla (en rakasta mitään herkkua yhtä paljon). Niinpä on kai turvallista olettaa, että olemme edelleen lisääntymässä yhdessä. Voiko olla parempaa kuin suhde, jossa tietää, että voi vähän kiukutella toiselle eikä se kumppani siitä kuitenkaan mihinkään lähde? Normaalia elämää, ai että on ihanaa.