13. H-hetkeä odotellessa

Lääkäri käveli jotenkin tavanomaista reippaammin käytävällä eikä laahustanut jalkojaan. Hän tervehti minua kuitenkin etunimeltä ja yhtä lämpimästi kuin aina. Olimme molemmat ihan ajallaan ja kun istuin kohta rennosti tuolille jalat ristissä olo oli kotoisan mukava. Olin terve, toipunut, oma itsevarma itseni.

”Kuinka on sujunut?”

”Kiitos, oikein hyvin.”

”Millainen on vointi?”

”Ihan normaali, ei mitään erityistä.”

Miten hyvältä voikin tuntua normaali. Olen syönyt estrogeeni lääkkeitä tässä nyt 10 päivää eivätkä ne ole vaikuttaneet minuun millään huomattavalla tavalla. Lääkäri oli tähän tyytyväinen, vaikka kyseisten lääkkeiden ei pitäisikään aiheuttaa juuri lainkaan sivuoireita, estrogeenihormonin ollessa kropalle täysin tuttu tuote jo alkuunsa. Oli kuitenkin vain yksi keino selvittää missä mentiin, joten kohta olin pylly paljaana selälläni. Bongasin kohdun limakalvon välittömästi, kun lääkäri alkoi ultraamaan. Minulle tulee jostain syystä aina mieleen silmälasikotelo kohdun limakalvon muodosta, vähän sellainen banaanimainen ja poikkiviiva keskellä.

Lääkäri oli hyvin tyytyväinen ja kehui limakalvon olevan selkeästi laadukas. Munasarjat olivat puolestaan palautuneet normaaliin tilaan. Rakkulat olivat ihan minimaalisia eikä ovulaatiosta näkynyt jälkeäkään. Aivan kuten oli suunniteltukin, tällä kertaa en ovuloisi lainkaan, vaan munasarjat saisivat vaihteeksi uinua horroksessa aikaisemman rääkkäyksen sijaan. Mikä helpotus, teki mieli taputtaa vatsaani kuin koiran päätä ja kehua rakkuloita ”hyvä tytöt, niin sitä pitää”. Ultraus ei kestänyt kauan sillä heti ensi silmäyksellä oli nähtävissä, että tiedossa oli kymmenen pistettä ja papukaija merkki.

Sillä aikaa, kun lääkäri siirtyi tietokoneen ääreen naputtelemaan, minä kipitin sermin taakse ja suunnilleen hyppäsin housuihini. Olin päättänyt, että tällä kertaa olen The Flash ja suhahdan kuin pyörremyrsky puettuna pöydän ääreen. Teräsmieskin olisi ollut ylpeä suorituksestani, kun kohta istahdin tuolilleni vetämään kenkiä jalkaan ja hymyilin omahyväisenä. Elämän pieniä iloja.

”Jatka Zumenon lääkitystä samalla tavalla alkionsiirtoon asti. Estrogenin lisäksi aloita lauantaina Lugesteron keltarauhashormoni. ”

Irvistin mielessäni niille kirotuille kapseleille. Nyt oltiin kuitenkin jo niin pitkällä tässä touhussa, että valkoinen mössö pikkuhousuissa aamuin illoin olisi vain kestettävä.

”Tiistaina yhdeksäs päivä olisi siirto.”

Kirjoitin päivän nopeasti kalenteriin. Viikko! Vihdoin ja viimein H-hetkelle oli tarkka aika ja paikka.

”Alkio sulatetaan tiistaina aamulla. Kuten kerroin, sillä on noin 90% mahdollisuus selvitä. Jos se ei selviä siirto on kuitenkin vasta iltapäivällä, joten ehdimme tarvittaessa hyvin sulattaa toisen alkion.”

Nyökkäsin. Paras herätä kuin Captain America pohjoisnavalta, mutisin pääni sisällä.

Juttelimme vielä jokin aikaa jatkosta. Kolme päivää siirrosta olisi se viimeinen lääkepistos, keltarauhashormonia jatkettaisiin tarvittaessa seitsemän viikkoa, raskaustestiin olisi mentävä 22.5. eli toukokuun aikana saisin vielä tietää kuinka on käynyt. Laskeskelin mielessäni koska lapsi syntyisi, jos onnistuisin tulemaan raskaaksi. Tammikuun viimeisellä viikolla suunnilleen. Vesimies, jos ei sitten tulisi etuajassa, jolloin Kauris, mutta joka tapauksessa kiinalaisessa horoskoopissa tulikukko. Voisiko tulikukkoa kutsua feenikseksi? Se olisi huomattavasti coolimpaa. Huomasin ajelehtineeni ajatuksissani ja palasin hätkähtäen takaisin todellisuuteen. Lääkäri ojensi minulle hoitokaaviota.

”Voit jatkaa ihan normaalia elämää tästä siirtoon asti” lääkäri selitti juuri. Hymyilin tyytyväisenä, sillä ihan normaali elämä maistui todella hyvälle tällä hetkellä. Lapsettomuusongelmien selviämisestä seurannut shokki oli menneen talven lumia, aikaisemman hormonihoito kierroksen stressi oli takana, tämän kierroksen kivut olivat poissa, kesäloma oli edessäpäin ja elämä oli hetkellisesti hallussa. Joudun muistuttamaan itseäni, että tämä on vain ohimenevä tila, aivan kuten aikaisemmat ongelmat, myöskin tämä rauhallinen onnen satama oli vain etappi matkalla. Siksi siitä pitäisikin nauttia täysin siemauksin niin kauan kuin sitä oli tarjolla.

Soitin Mr. Scotille autosta ja pujottelin aamuruuhkassa samalla kun kerroin mitä lääkäri oli sanonut. Kysyin tulisiko hän alkionsiirtoon mukaan, mutta mies vetosi työkiireisiin. Olin hurjan hyvällä tuulella lääkärikäynnin mentyä niin mallikkaasti, mutta purin silti hammasta vastaukselle. Tunsin edelleen välillä epäreiluksi tilanteemme, sillä minä jouduin jatkuvasti järjestelemään työvuorojani, ottamaan vapaata (palkallista että palkatonta), syömään lääkkeitä, pitämään huolen aikatauluista ja loppupeleissä hoitamaan lähes poikkeuksetta kaiken, mikä liittyi lapsen hankkimiseen. Miehen osuudeksi jäi lähinnä maksaminen. Tulevat neuvolakäynnit, synnytys, imetys ja kotona lapsen kanssa jumittaminen odottaisivat edessäpäin, jos raskaus onnistuisi.

Ilmoitin Mr. Scotille hetken mielijohteessa, että olin juuri päättänyt, että hän saisi olla lapsen kanssa kotona viisi kuukautta ja minä menisin töihin heti kun olisin lopettanut imettämisen. Tämä sai miehen hetkellisesti tukehtumaan aamukahviinsa, sillä työnarkomaanille moinen suunnitelma ei sopinut. Hän vetosi siihen, että rahallinen tilanteemme heikkenisi liikaa.

”Jos minä kerran hoidan kaiken muun niin sinä jäät sitten kotiin puoleksi hoitoajasta. Viisi kuukautta.”

”Ehkä kaksi.”

”Ei vaan viisi. Jos haluat lapsen, kanna siitä vastuu.”

”No mietitään tätä myöhemmin.”

”Ei, eikä mietitä! Jos et pysty nyt sitoutumaan niin mitään alkionsiirtoa ei tule! Viisi kuukautta.”

”Kolme. En voi olla poissa töistä viittä.”

”No miten minä sitten voin? Ihan turha mussuttaa, jos haluat vauvan jäät sen kanssa kotiin.”

”Eikö pitäisi nyt ensin ehkä saada se vauva ja vasta sitten tapella tästä?”

”Ei tule vauvaa, jos minä joudun hoitamaan sen yksin kaiken muun päälle! Viisi. Kuukautta.”

”Et sä sitä yksin joudu hoitamaan. Ehkä voin olla kotona jonkun kolme-neljä kuukautta, mutta muutat vielä mielesi sitten kun lapsi syntyy.”

Teki mieleni tiuskaista, että enkä muuta mieltäni, mutta muistin juuri silloin miten omistushaluinen ja kontrolloiva olin ollut Miss Wiennasta kun hän oli vauva, joten en lähtenyt väittelemään. Ehkä se olisi ihan ok, että minä olisin ensin puoli vuotta kotona lapsen kanssa ja sitten Mr. Scot neljä. Ehkä todellisuus olisi vielä jotain muuta. Ehkä tosiaan se raskaus pitäisi saada ensin aikaiseksi, ennen kuin rupeaa näistä tappelemaan. Olin kaiketi vain halunnut kuulla miehen lupaavan, että en olisi yksin, sillä välillä tuntui kuin olisin ihan itsekseni tässä, kantamassa kaiken vastuun ja vaivan.

Toissailtana makasin sängyssä ja kuuntelin yläkerran asunnon vauvan parkumista pohtien mihin olen oikein pääni tunkenut. Välillä koko tämä projekti tuntuu giljotiinin pölkyltä, jolle olen vapaaehtoisesti kupolini asettamassa. Muistan hyvin Miss Wiennan korvatulehdukset, vatsataudin, loppumattoman parkumisen ja unettomat kuukaudet. Se, ettei ole mitään omaa elämää tai omaa aikaa oli ihan hirveää. Olisi niin paljon helpompaa, jos en tietäisi mitä on tulossa, jos tekisin tätä ensikertaa. Tiedän haluavani lisää lapsia, siitä ei ole epäilystäkään, mutta lapset käsitteenä ovat ihan eri asia kuin se mitä pikkuisten eteen konkreettisesti pitää tehdä.

Juuri nyt elän arkea itsenäisen, itsevarman, taitavan ja iloisen pikkutytön äitinä. Kohta esikoulun aloittava Miss Wienna on juuri nyt niin täydellisessä kasvuvaiheessa, että lapsiperhearki ei voisi olla helpompaa. Kuinka monta vuotta, taistelua, hermojen menetystä ja itkukohtausta meni ennen kuin tähän päästiin? Monta. Ajatus alusta aloittamisesta on pelottava, varsinkin jos tuntuu, että toinen ei ole kantamassa korteaan kekoon. Hetkittäin, kun tytär on viettämässä viikonloppua isällään, ja olemme Mr. Scotin kanssa kuherrelleet, käyneet ulkona syömässä että leffassa, avanneet viinipullon ja harrastaneet spontaania seksiä keskellä päivää, minua alkaa kaduttaa koko lisääntymisprojekti. Kaikki tämä vapaus on menossa kankkulan kaivoon moneksi vuodeksi.

Viikonloppumatka Pariisiin, kymmenen päivän roadtrip Skotlannissa, ne ovat mennyttä historiaa. Entä haaveemme Australian ympäriajosta? Italiankiertomatkasta? Sveitsin tutkimusmatkasta. Edes viikonloppu Roomaan voi olla vaikea järjestää. Lapset vaativat uhrauksia, ja vietinkin kolme vuotta sinkkuäitinä omistautuen vain Miss Wiennalle ennen kuin tapasin Mr. Scotin, joten tiedän mitä vauva-arki on. Nyt kun on taas pari vuotta itsekkäästi elänyt sitä niin sanotusti ”normaalia” aikuisen ihmisen elämää ei saavutetuista eduista haluaisi luopua.

Tämä nyt kuitenkin on vain hetkellistä epäröintiä, jota varmasti suurin osa kokee miettiessään lasten hankkimista. Nyt kun vauvan tekeminen ei ole luomua, eli paneskelua pari kertaa kuussa, päätös tuntuu vielä jotenkin konkreettisemmalta. Tässä ei jätetä Herran haltuun hedelmöittymistä vaan tehdään kaikki mahdolliset temput raskauden alkuun saattamiseksi. Ei ole tulossa mitään ”hups unohdettiin kännissä kumi” lasta tai ”varmat päivät eivät olleetkaan niin varmat” vauvaa. Jos mitään vauvaa nyt edes tulee.

Minun on vaikea kuvitella, että Ninja, Kilpikonna, April, Athos ja Aramis eivät syntyisi joku päivä tähän maailmaan oikeina, pieninä ihmisinä. Rakkaat alkiomme. Ei tarvitse kuin muistaa, että viisi elämänalkua on jo olemassa niin jok’ikinen epäröinnin murunen katoaa mielestä kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. En ole ehtinyt ajattelemaan heitä kovin paljon vapputunnelmissa, töiden parissa tai miehen kainalossa. Aika vain hujahtaa ohi tällä hetkellä. Mikä on ihanaa, koska ensi tiistai tulee sitä nopeammin.

Nyt on vain muistettava napsia pieniä, ruskeita estrogeeni pillereitä ja kohta alkaa sullomaan niitä valkoisia kapseleita värkkiin. Jälkimmäisistä muutun kuulemma kyteväksi ruutitynnyriksi, joka räjähtää pienimmästäkin kipinästä. Välillä ihan itsestäänkin. Tai näin Mr. Scot kuvaili, johon minä räpyttelin viattomasti sinisiä silmiäni. Enhän minä nyt koskaan mitenkään temperamenttinen ole, mistä ihmeestä se kaksilahkeinen puhuu? Mies uhkasi alkaa tökkimään onkivavalla huoneen toiselta laidalta tarkistellakseen mielialaani ennen kuin tulee lähelle, jotta ehtii tarvittaessa paeta tsunamin alta.

Kunhan pääsin töihin lähetin Mr. Scotille viestillä ison läjän sydämiä ja pusuja. Mies vastasi yhtä ällöttävästi ja lupasi hakea kaupasta tarvikkeita, jotta voisimme illalla syödä vohveleita kermavaahdolla ja hillolla (en rakasta mitään herkkua yhtä paljon). Niinpä on kai turvallista olettaa, että olemme edelleen lisääntymässä yhdessä. Voiko olla parempaa kuin suhde, jossa tietää, että voi vähän kiukutella toiselle eikä se kumppani siitä kuitenkaan mihinkään lähde? Normaalia elämää, ai että on ihanaa.