Hae
Kuka huusi äiti?

15. Saanen esitellä: April alkio

7.3mm kokoinen toukka löytyy kuvasta, jos oikein tarkkaan katsoo (plus merkkien välistä). Ruskuaispussi on se pallo siinä alapuolella. Raskaus edennyt 6vk+5pvä asti ja kaikki näyttäisi olevan juuri niin kuin pitääkin.

 

Alkionsiirto oli 9.5. tiistaina ja tänään 9.6. perjantaina kävimme ultrassa. Tasan kuukausi on siis madellut odotellessa lopullista varmistusta raskaudesta. Tarkoitukseni oli kirjoittaa blogi jo kaksi viikkoa siirron jälkeen, kunhan verikokeen tulos oli varmistunut, mutta ajatus keskenmenosta pelotti niin paljon, etten uskaltanut julkisesti kertoa raskaudesta heti.

 

Olin ensinnäkin ollut kuin perseeseen ammuttu karhu sen kaksi viikkoa ennen raskaustestiä 22.5. maanantaina. Jatkuvasti non-stop huonolla tuulella. Se alkoi jo ärsyttää minua itseänikin, sillä kiukuttelulle ei ollut mitään järkevää syytä. Tein taas pissatestin päivä ennen verikoetta voidakseni valmistautua henkisesti paremmin tulokseen työpäivänä. Se kaksi viikkoa oli madellut hitaammin kuin voin edes kuvailla, jokainen päivä laahustaen eteenpäin kuin kelloissa olisi jotain vikaa ja ne jätättäisivät tunnin tai pari päivässä. Toki sunnuntaiaamu sitten lopulta koitti ja heräsin jo kuudelta malttamattomana käymään vessassa.

 

Aluksi pelästyin, että tulos olisi negatiivinen, sillä tarkistusviiva alkoi muodostua ennen kuin positiiviseen kohtaan tuli aavistustakaan väristä. Olin ehkä odottanutkin negatiivista tulosta suurimman osan kahdesta viikosta, vasta viimeiset kolme päivää jostain oli hiipinyt aavistus, että hetkinen, ehkä testi voisi olla positiivinen. Laitoin testin lavuaarin reunalle siksi aikaa, kun kävin pikasuihkussa ja muutamaa minuuttia myöhemmin seisoin pyyhe päällä kelmeässä, keltaisessa valossa räpyttelemässä silmiäni. Oliko se positiivinen? Haalean vaalea viiva oli ilmestynyt ensimmäiseksi muoviseen laatikkoon.

 

Kävin herättämässä Mr. Scotin ja pähkäilimme hetken otammeko tuloksen positiivisena vai emme. Siinä miettiessä viiva kuitenkin koko ajan vahvistui, kunnes se oli ihan kunnolla erotettavissa. Niinpä seuraavana aamuna lähdin klinikalle aika turvallisin mielin, että myös verikoe olisi positiivinen. Tuloksen odottaminen aamuseitsemästä iltapäivään oli tuskaa. Minun olisi pitänyt odottaa kolmeen asti ennen soittoa, mutta koska minulla sattuu olemaan Mehiläiselle sähköposti-ilmoitukset päällä sain jo 13:30 mailia, että minulle on uusia labratuloksia.

 

Tiputin kaikki työt käsistäni ja riensin takahuoneeseen soittamaan sydän lyöden tuhatta ja sataa. Jouduin soittamaan kahdesti ennen kuin pääsin läpi labraan. ”Kyllä tämä on selkeästi positiivinen” oli vastaus ja vedin henkeä kuin olisin sukeltanut pintaan veden alta. ”Onneksi olkoon.” Virnuilulleni ei ollut tulla stoppia. Sovimme ultraan ajan ja soitin Mr. Scotille välittömästi lopetettuani puhelun klinikalle.

 

”Niin siis sitä että, siis positiivinen” sönkötin luuriin.

”Testi oli positiivinen?” Mr. Scot varmisteli.

”Kyllä, kyllä positiivinen.”

”Noh, sehän on… positiivisia uutisia” mies vastasi ja alkoi nauramaan.

Kikattelimme puhelimessa hetken kuin kaksi kakaraa eikä työkavereiden ollut vaikea arvata tulosta, kun kävelin takahuoneesta naama virneessä.

 

Olisin voinut kirjoittaa blogin jo seuraavana päivänä, mutta Miss Wienna loukkaantui tarhassa kiipeiltyään ja pudottuaan, joten olin muutaman päivän kotona hoitamassa tytärtä, joka oli käytettävä lääkärissä asti. Sitten tulikin jo viikonloppu ja minua pelotti iloita raskaudestani sillä edelleen pelkäsin keskenmenoa. Pikkuhiljaa todellisuus siitä, että kannoin lasta alkoi iskostua päähäni, eikä ajatus vauvasta ollut enää niin abstrakti tai pelkkä vaalea viiva tikussa. Entä jos menettäisin sen? Vasta kun juttelin siskoni kanssa tajusin, että oli ihan turha jäädä pelossa märehtimään mitä saattaisi käydä. Sattuisiko keskenmeno ja menetys jotenkin vähemmän, jos en olisi iloinnut raskaudesta ennen sitä? Ei. Paras olla onnellinen silloin kun siihen oli mahdollisuus ja nauttia joka hetkestä niin kaun kuin sitä riitti.

 

Seuraavalla viikolla aloin kuitenkin vuotaa verta. Heräsin aamulla ihan normaalisti herätyskellon soittoon ja hoipertelin seiniin törmäillen vessaan, kuten unenpöpperöisenä usein käy. Istuin aamupissalle ja jäin tuijottamaan pikkuhousujani. Rusehtavaa verta muutama pisara. Räpyttelin silmiäni epäuskoisena, mutta kun näky ei kadonnut hieroin vielä silmiäni käsilläni kuin jokin sarjakuvahahmo. Siis että verta? Pyyhkiessä sitä tuli vielä paljon enemmän ja tunsin sisuksieni jäätyvän. Keskenmeno? Sitäkö tämä oli?

 

Suoriuduin aamusta sumussa, seuraten vakiorutiineja, mutta en tiedä miten olen saanut oikeat vaatteet päälle tai lapsen tarhaan tukka letitettynä. Kunhan pääsin töihin ja työkaveri kysyi mitenkäs aamu on alkanut kerroin vuodosta kivisin kasvoin ja kunhan sanat olivat tulleet ulos purskahdin itkuun. Pakenin hetkeksi takahuoneeseen keräämään itseäni ja sitten vielä vessaan pesemään kasvoni kylmällä vedellä. Tuijotin punaista naamaani peilistä kädet täristen ja vedin monta kertaa syvään henkeä ennen kuin palasin takaisin työpisteelle juttelemaan asiasta sivistyneesti.

 

On hämmentävää, miten yleistä keskenmeno on. Nytkin löytyi heti naisia, jotka pystyivät kertomaan omasta kokemuksesta miltä se tuntui. Rauhoituin huomattavasti vertailtuani omia oireitani koetun keskenmenon kanssa. Minähän vasta tiputtelin, ei mitään runsasta vuotoa eikä kovia kipuja. Ei niin, etteikö tiputtelu voisi olla merkki alkavasta keskenmenosta, joten olin tukehtua stressiini, kun vain odotin, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Ei mitään, niinpä menin kotiin ja itkin koko illan.

 

Mr. Scot lähti seuraavana päivänä työmatkalle, joka sai minut pieneen paniikkiin, kun jäin tiputtelu asian kanssa yksin. Varsinkin kun kolmantena aamuna heräsin siihen, että pöksyt olivat reippaasti ruskeassa veressä. Tämä oli tähän mennessä runsain vuotopäivä ja onneksi sen jälkeen tilanne on rauhoittunut tiputteluksi. Tuolloin olin kuitenkin aivan kauhuissani ja kuvittelin kaikkea kauheaa kohdun ulkoisesta raskaudesta aina omaan kuolemaani. Arjesta selviäminen oli hampaiden kiristelyn takana.

 

Tällä kertaa soitin töihin päästyäni neuvolan kiireellisten raskausasioiden linjalle ja selvitin hoitajan kanssa tilannetta. Hän ei kuitenkaan ollut erityisen huolissaan ja vakuutteli, että niukka vuoto sekä kuukautiskipujen kaltaiset tuntemukset ovat ihan tavallisia raskauden alkuvaiheessa. Myös google kertoi monta syytä, joiden takia raskaudessa saattaa tulla vuotoa ilman, että se johtaa keskenmenoon. Rauhoituin tästä taas hiukan ja seuraavien päivien aikana jatkuva tiputtelu alkoi arkistua. Kummallisesti kaikkeen tottuu.

 

Ollakseni aivan satavarma, että olin edelleen raskaana tein jälleen raskaustestin. Kirkuvan selvä viiva ilmestyi välittömästi, jo ennen testiviivaa, tikun pikkuiseen ruutuun. Tätä nyt tietysti olisi pitänyt odottaakin sillä eihän alkio ollut tullut uloskaan. Nyt jäin sitten vain pelkäämään, että kannoin kuollutta lasta sisälläni, ja aika ultraan tuntui ihan liian pitkältä odottaa. Ultraan, joka oli vihdoinkin tänään.

 

Olimme Felicitas klinikalla viisi minuuttia etuajassa. Mr. Scot otti kahvia ja heittäytyi rennosti sohvalle kun minä puolestani uskaltauduin ottamaan yhden geisha karkin. Olin kärsinyt nyt jo viikon pahoinvoinnista, mikä oli alkanut ihan ajallaan siinä suunnilleen kuudennen raskausviikon pyörähtäessä käyntiin. Miss Wiennan kanssa kärsin pahoinvoinnista puoli vuotta, melkein koko raskauden. En muistanutkaan miten hurmaavaa se on ottaa kaksi lusikallista bataatti keittoa illalla ja todeta, että jaa, tänään ei sitten syödä yhtään mitään enää. Olo on kaikkein pahimmillaan iltaisin ja aamulla pystyy yleensä syömään jotain, tai vähintäänkin lounasaikaan ruoka uppoaa.

 

Ensimmäisen geishan jälkeen ei olisi voinut tehdä vähempää mieli suklaata, joten istuin alas miehen viereen. Mr. Scot oli jo useamman päivän stressannut tätä ultraa, jotenkin vielä enemmän kuin minä, valitellen siitä viimeksi edellisenä iltana ennen nukkumaanmenoa. Ja olihan nyt kyseessä jännittävät paikat, kun pelkäsimme April alkion mahdollisesti kuolleen tai jotain olevan vialla raskaudessani. Minulle oli iskenyt ahdistus aamulla ja kunhan olin saanut auton parkkiin keskustaan piti istua hetki puuskuttamassa paikallaan ennen kuin menin maksamaan parkkilippua.

 

Lääkäri ilmestyi täysin äänettömästi kulman takaa yllättäen meidät. Seurasimme häntä huoneelle ja kävimme läpi oireitani. Tällä kertaa en meinannut malttaa odottaa, että pääsen selälleni makaamaan. Ennen ultraa lääkäri teki kuitenkin sisätutkimuksen (yök, epämukavaa) varmistaakseen, että kaikki on kuten pitääkin. Mitään vikaa ei löytynyt eikä tänään ollut verenvuotoa. Kunhan tohtori oli tyytyväinen hän kävi sammuttamassa valon ja aloitti ultraamisen. Yritin olla pidättämättä hengitystäni ja ottaa ihan rauhallisesti. Hyvin nopeasti ruudulle ilmestyi ensin iso musta pallo ja sitten sen sisälle epämääräistä, harmaata mössöä.

 

Tuosta harmaasta mössöstä lääkäri esitteli meille ensin Aprilin ruskuaispussin ja sitten itse sikiön. ”Tuossa on sydän” tohtori kertoi osoittaen ja hiukan nuppineulan päätä isompi kohta väpätti hurjaa vauhtia monitorilla. En uskaltanut katsoa Mr. Scotiin kun hän päästi epämääräisen äännähdyksen sivullani. Hymyilin kuvaruudulle onnellisena. Mitattuna hännästä päälakeen (pienellä ei ole vielä jalkoja) alkio (virallisesti alkio vielä 8 vk asti, mutta lääkärimme kutsui Apriliä jo sikiöksi) oli reilut 7 mm pitkä, mutta ihan tarkkaa mittaa ei pysty määrittelemään vielä.

 

Juuri sen mittaiselta, kokoiselta ja muotoiselta pienokainen kuitenkin näytti kuin pitäisikin. Ultrassa ei myöskään löytynyt kohdusta tai munasarjoista mitään vikaa. Lääkäri oli sitä mieltä, että verenvuoto oli todennäköisesti peräisin kohdun reunasta (tästä olin jo googlettamalla lukenut: ”joskus istukka voi kiinnittyä alas kohtuonteloon lähelle kohdunsuuta ja vuotaa hieman verta reunastaan”) sillä mitään poikkeavaa ei löytynyt mistään. Seuraava ultra-aika kuitenkin varattiin 26.6. eli reilun kahden viikon päähän ja jatkan siihen asti niin estrogeeni kuin keltarauhashormoni lääkitystä.

 

En ole ollut ihan selvillä siitä miksi syön edelleen näitä lääkkeitä, joten päätin viisastua ja kysyin asiasta. Lääkäri selitti, että nyt kun minulla ei ollut ollut omaa ovulaatiota ollenkaan ei myöskään kroppani oma hormonitoiminta ollut käynnistynyt. Jos lääkitys lopetettaisiin se johtaisi keskenmenoon, koska kroppa ei tuottanut tarvittavia hormoneja itsestään. Niinpä lääkitys olisi tarpeellinen siihen asti, kunnes istukka olisi tarpeeksi kehittynyt ottamaan hormonitoiminnan hoitaakseen. Olin pitänyt lääkitystäni lähinnä varman päälle pelaamisena, joten olin järkyttynyt siitä miten oleellisessa osassa se oli ja olin huojentunut, että olin uskollisesti napsinut pillereitä ja tunkenut niitä kapseleita vakooni.

 

Kävelin pilvien päällä lähtiessäni klinikalta ja kun käynnistin auton radio alkoi soittaa ”You’re the one that I want” kappaletta mikä sai minut virnuilemaan ja jammailemaan samalla kun porhalsin kohti työpaikkaa. Ajelin automaattiohjauksella moottoritietä ja viheltelin onnellisena ”Dream a little dream of me” biisin tahtiin, kun hymyni oli jo vähän hyytyä nopeuskameran valon välähtäessä. Päätin palata todellisuuteen ja kiinnittää huomiota myös nopeusmittariin. Olin raskaana, hurjaa. Töissä soitin neuvolaan ja varasin sinne ajan kolme päivää seuraavan ultran jälkeen. Hymyilin kuin irvikissa konsanaan korvasta korvaan, kun lopetin puhelun hoitajan lämpimiin onnitteluihin. Ehkä sitten kuitenkin tämä kaikki oli todellista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *