Hae
Kuka huusi äiti?

17. Neljäsosa raskausviikkoja takana

April rv 9+0

 

Vuodot loppuivat ennen Juhannusta, mutta odotin silti kuumeisesti toista ultraamme. Halusin olla täysin varma, että Aprilillä on kaikki hyvin. Felicitas klinikan tilat menivät koko kesäksi remonttiin, joten ultra oli varattu väliaikaisiin tiloihin Kampin Inno-taloon. Sisäänkäynnin löytäminen kesti hetken, joten olin kaksi minuuttia myöhässä ilmoittautuessani klinikalle. Kiirehdin ohjeistetun käytävän päähän kuikuillen hermostuneena ympärilleni. Vieras paikka sai minut jännittämään entistä enemmän, sekä se, että olin myöhässä, mistä en lainkaan perusta. Seuraavien 25 minuutin aikana ehdin kuitenkin tulla tutuksi valkoisten käytävien ja epämukavien tuolien kanssa.

 

Mr. Scot oli yli vartin myöhässä, joten oli oikeastaan aika onnekasta, että lääkärimme oli poikkeuksellisen pahasti jäljessä aikataulustaan. Murjotin miehelle, kun hän vihdoin saapui paikalle, ja kehtasi ryhtyä kiukuttelemaan kaikkia syitä, miksi oli vasta nyt mestoilla, eikä minua olisi voinut vähempää kiinnostaa. Meidän molempien verenpaine ehti kuitenkin laskea, sillä jouduimme odottelemaan vielä tovin ennen kuin lääkäri kutsui meidät sisään. Ensitöikseen hän pahoitteli myöhästymistä, joka johtui teknisistä ongelmista, joita oli ilmennyt, kun Felicitas oli aamulla siirtynyt näihin tiloihin, eikä ilmeisesti mikään ollut aluksi toiminut, lääkäri ei ollut edes päässyt sisään taloon.

 

Istuimme alas kliinisen valkoiseen ja kylmään huoneeseen, johon oli ängetty liikaa tavaraa. Kävimme läpi yleisen vointini, joka oli huono; jatkuvaa pahoinvointia, närästystä, väsymystä ja oksentelua. Viimeisimmän kerran olin oksentanut Miss Wiennan nähden ja tytär oli säikähtänyt kunnolla, kun äiti yhtäkkiä juoksi ulko-ovelta keittiön lavuaarille (lähempänä kuin vessa) oksentamaan. Vatsassa ei sillä hetkellä tosin ollut muuta kuin vettä, mitä on yllättävän helppo kakoa ylös, joten sinänsä pääsin helpolla ja pystyin yrjöämisen lomassa helposti kommunikoimaan Miss Wiennalle (”kaikki hyvin, yöööör, äidillä on vaan vähän paha olo, yöööör, ei hätää”).

 

Pidin vaivoja ja oireita merkkinä terveestä raskaudesta, eikä lääkäri vaikuttanut olevan erimieltä. Sain luvan riisua pöksyt, tosin tällä kertaa ei ollut sermiä, jonka taakse mennä, eikä tutkimustuoli ollut yhtään niin mukava kuin aikaisemmin. Mr. Scot ahtautui viereeni seisomaan nähdäkseen monitorin ja lääkäri aloitti tutkimuksen. Sisätutkimus on aina yhtä epämukava, mutta onneksi se on ohi hujauksessa ja sitten sammutettiin vihdoin kattovalo ja päästiin ultraamaan.

 

Pidätin taas hengitystäni, mutten joutunut jännittämään kauan, sillä April putkahti kuvaruudulle hetkessä. Katkarapumainen toukka oli muuttunut mini-ihmiseksi, jolla oli selkeästi neljä raajaa, vartalo ja iso pää. Monitorilla pieni sydän jyskytti menemään tasaista tahtia ja huomasin hymyileväni korvasta korvaan kuin irvikissa. Lääkäri ei löytänyt mitään vikaa kohdustani tai munasarjoista ja antoi pian tuomionsa, jonka mukaan kaikki oli juuri niin kuin pitäisikin. April itseasiassa kasvoi vauhdikkaasti, hiukan edellä keskiarvoa, mikä oli lääkärin mukaan vain hyvä asia. Ja sitten pikkukaveri yllätti meidät alkamalla tanssahtelemaan.

 

”Kappas, täällä on selkeästi aamujumppa menossa.”

Aloin nauraa lääkärin heitolle, jonka takia ultrakuva tietysti hävisi osittain näkyvistä. Yritin hillitä hekotteluani, jotta vatsa pysyisi paikallaan ja näkisimme lisää groovy mooveja. Pienen pienet kädet huitoivat menemään, kun vatsa-asukki jammaili omien tahtiensa mukaan. Se on mullistava hetki nähdä oman lapsensa liikkuvan ensimmäistä kertaa. Liikkeessä konkretisoituu paljon todellisemmin se, että kantaa elävää olentoa, kuin pelkästä sydämenlyönnistä. Olisin voinut katsella pikkumiestä (kyllä, jostain syystä minulle tuli heti olo, että April on poika) vaikka koko loppu päivän, mutta kohta oli jo aika pukea vaatteet ja istua pöydän ääreen.

 

”Eiköhän kaikki mene tästä eteenpäin hienosti” lääkäri totesi hymyillen.

Sovimme keltarauhashormonin että estrogeeni lääkityksen lopettamisesta porrastetusti viikon aikana. Ultra oli maanantaina ja viimeisen kapselin sekä pillerin ottaisin sunnuntaina. Sain neuvolakortin sekä lomakkeen, joka tulisi täyttää ja palauttaa synnytyksen jälkeen. Kohta nousimmekin jo ylös ja kättelimme lääkäriämme, joka onnitteli vielä kertaalleen. Koin hetkellisen tunnemyrskyn sisälläni, kun halusin kiittää häntä kaikesta, mitä tohtorimme oli puolestamme tehnyt. Joskus oikeat sanat eivät vain ota löytyäkseen ja ”kiitos todella paljon” ei vain tuntunut kattavan sitä todellista kiitollisuuden määrää, jonka koin tätä ihmeiden tekijää kohtaan.

 

Mitään sen fiksumpaa en kuitenkaan saanut ulos suustani, toivottelin hyvää kesää ovesta poistuessani ja nojauduin Mr. Scotin kainaloon, kun kävelimme tiskille maksamaan laskumme. Miten surrealistista, että olimme onnistuneet ja odotin nyt ensimmäistä yhteistä lastamme. Lähetin heti perheelleni kuvan ultrasta ja en malttanut olla esittelemättä sitä työkaverilleni. Kunhan pääsin kotiin ja päivällispöytään Miss Wiennan kanssa, kerroimme vihdoin hänellekin, että meille oli tulossa vauva.

 

Miss Wiennan ilme oli näkemisen arvoinen, kun hän henkäisi silmät säihkyen, nosti kädet rinnalleen kuin pakahtuvaa sydäntä pidellen ja tivasi, että ”Ihan oikeastiko? Ihan oikea vauva?”. Sanomattakin selvää, että seuraavana päivänä neiti oli kertonut joka ikiselle lapselle ja aikuiselle tarhassa, että hänestä tulee isosisko. Eniten tytärtä tietysti mietityttää tuleeko meille tyttö vai poika. ”No entä jos se on poika?” kysyin häneltä. ”Ei se mua haittaa! Tyttö tai poika, ihan kumpi vaan!” Juuri nyt minulla on ihan sellainen tunne, että tulossa on poika, mutta toisaalta olin täysin varma, että Miss Wienna olisi poika, kun odotin häntä. Mr. Scot uskoo edelleen, että saamme tytön (mikä sopisi kyllä minulle oikein hyvin), koska pahoinvointini on niin pahaa.

 

Ihan kumpi vaan on kuitenkin kaikkien meidän kolmen mielessä ja pidän vaan sormia ristissä, että kaikki menee hienosti loppuun asti. Perus neuvolakäynnitkin alkavat nyt pyöriä ja kävimme ensimmäisen kerran muutama päivä ultran jälkeen tapaamassa neuvolatätiä. Valitettavasti olin todella pettynyt tähän käyntiin. Meidät otti vastaan nainen, jota voin vain kuvailla pehmeäksi. Hän oli kuin vaahtokarkki, niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Sellainen pehmopää, joka puhui pehmeästi ja hitaasti, liikkui samalla tavalla, ja käyntimme venyi ja venyi ja venyi. Aivan turhaa jaarittelua ja kun tunti alkoi olla täynnä tapaamisessa, josta ei ollut oikein mitään hyötyä, aloin jo naputtaa jalalla lattiaan ja tuijottaa kelloa, sillä olin reippaasti myöhässä töistä.

 

Mr. Scotilla meni hermot vielä pahemmin enkä ihmettele, sillä vaikka oli pyydetty erikseen, että hän tulisi paikalle, neuvolatädillä oli miehelle kolme kysymystä, jonka jälkeen hän istui turhanpanttina epämukavalla jakkaralla ja vilkaisi vähän väliä kännykkää, joka piipitti työasioita taukoamatta. ”Tämä uusi neuvolakortti on niin hämmentävä, en ole vielä täyttänyt tällaista” nainen rupatteli ja pyöritteli korttia käsissään kuin se olisi maailman seitsemäs ihme. Kunhan kaikki sukusairauteni ja ruokatottumukseni ynnä muu sellainen oleellinen oli kirjattu, sain lähetteen verikokeisiin ja pissatestiin, käskyn varata ajan sokerirasitus testiin ja lopulta varattiin vielä uusi aika neuvolaan.

 

Kihisin turhautumista, kun pääsimme vihdoin pois ja päätin, että jos mahdollista, vaihtaisin heti neuvolatätiä johonkin toiseen. En usko, että pystyisin luottamaan tähän naiseen, saati kunnioittamaan häntä. En todellakaan halunnut, että ko. henkilö olisi se, jonka naamaa joutuisin katselemaan loppu raskauden. Noudatin kuitenkin kiltisti saamiani ohjeita ja menin heti raskausviikko kymmenen alettua, tarkemmin ottaen rv 10+1 päivänä, verikokeisiin. Käytin siihen lounastaukoni ja yritin olla oksentamatta päälleni, kun ajoin labralle. Olin varannut ajan edellisenä päivänä, jotten joutuisi jonoon ja hoitaja tuli huutelemaan minua jo 10 minuuttia etuajassa (olin paikalla, koska olin saanut ohjeistuksen istua 15 minuuttia rauhoittamassa verenkiertoa ennen testien ottoa).

 

Olen tottunut verikokeisiin ja piikkeihin ylipäätään lukuisten eri sairasteluiden takia, joita tässä vuosien varrella on ollut, joten minua ei normaalisti juurikaan stressaa tällaiset labrareissut. Nyt kuitenkin huomasin tuijottavani koeputkia kulmat rutussa, kun yksi toisensa jälkeen täytettiin punaisella nesteellä. Minut valtasi jokin käsittämätön huoli siitä oliko tämä nyt turvallista raskaana? Noin paljon verta pois, riittäähän sitä nyt varmasti vauvalle? Totesin nopeasti omat pelkoni järjettömiksi. Ihmisessä on noin 5 litraa verta ja minulta vietiin sitä ehkä desi näissä kokeissa. Jotkin asiat ovat kuitenkin alitajuisia, enkä voinut mitään sille, että halusin kiskaista käteni pois ja tokaista valkotakkiselle naiselle, että nyt riittää kiitos.

 

Sinnittelin loppuun asti ja olin huokaista helpotuksesta, kun käsivarteni laastaroitiin. Kävin vielä hoitamassa virtsanäytteen laboratorion vessassa, mutta koska lounastauko alkoi olla lopussa, taisin hoitaa sen osuuden hiukan liian hutiloiden, sain nimittäin tänään soiton tuloksista. Pissatesti oli epäonnistunut, tai ainakin todennäköisesti, kun juuri jokin tietty arvo (jota en enää muista, koska olin juuri vessassa oksentamassa, kun labrasta soitettiin enkä oikein pystynyt keskittymään) oli koholla, ja näin käy juuri silloin kun testi on epäonnistunut. Niinpä labra odottaa taas.

 

Ihan suoraan sanottuna tämä raskaana oleminen on aika rasittavaa. Olen onneni kukkuloilla, että olen raskaana ja saan toisen lapsen, miten superia! Mutta muuten tämä on kyllä ihan perseestä. Minulla on ollut kolme päivää tässä raskauden aikana, kun en ole kärsinyt huonoa oloa, muuten minua oksettaa tai närästää 24/7. Herään öisin siihen, että on huono olo, en saa iltaisin unta, kun on niin huono olo, joudun syömään minimaalisia annoksia ruokaa, jotten oksenna, mutta jos en vähän väliä syö jotain on vielä huonompi olo. Väsyttää välillä niin paljon, että voisin nukahtaa rattiin. Käyn töissä kitumassa ja sitten menen kotiin makaamaan sänkyyn tai sohvalle pahoinvointiani.

 

Minkäänlaisesta parisuhteesta ei voi puhua tällä hetkellä. En halua suudella, koska oksettaa, en halua halauksia, koska vatsaan sattuu kun närästää, en halua tehdä mitään kun väsyttää ja on paha olo. Pöydän ääressä yhdessä istuminen ja jutteleminen on usein liikaa, kun tuskan hiki hiipii otsalle ja on siirryttävä sängyn pohjalle. Ruoan tekeminen on haastavaa, kun erilaiset hajut saavat oksentamaan ja pitkään jaloillaan oleminen lisää pahoinvointia. Olin oksentaa pyykkien päälle, kun ripustin niitä kuivumaan. Olo on siis vain kertakaikkiaan kurja ja koko ajan, enkä pysty kuhertelemaan Mr. Scotin kanssa kun yritän lähinnä hengittää rauhallisesti, jotta ruoka pysyisi sisällä.

 

Ainoa, mikä edes hetkellisesti auttaa, on jäätelö. En suoranaisesti himoitse jäätelöä, niin kuin himoitsin kaurapuuroa Miss Wieannaa odottaessani, mutta jos jokin pysyy sisällä ja helpottaa oloa edes sen puoli tuntia, niin jäätelö. Varsinkin silloin kun olo on jo aivan sietämätön, niin jäätelö pystyy vielä pelastamaan tilanteen. Senpä takia sitä on nyt non-stop pakastimessa ja olen töissäkin käynyt äkkiä hakemassa ravintolan tiskialtaasta tuutin tai puikon, kun ei enää pystyisi muuten jatkamaan hommia.

 

Kaiken kaikkiaan, vauvalla on mitä ilmeisimmin kaikki hienosti, ja minulla menee surkeasti. Onko se sen arvoista? Tietenkin. Odotanko silti malttamattomana päivää, kun myös minulla on asiat taas hienosti? Hyvin kiihkeästi. Siihen asti pyrin vain pitämään kiinni siitä mittaamattomasta onnen määrästä, minkä Aprilin pieni tanssahtelu monitorin näytöllä sai aikaiseksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *