Hae
Kuka huusi äiti?

18. Laskettu aika 29.1.2018

April rv 12+2

 

Lähdimme Mr. Scotin kanssa kesäloman alkajaisiksi Kööpenhaminaan. Reissu osui siinä mielessä hyvään saumaan, että olin ollut kiukkuinen ja onneton jo vähän aikaa, joten hermoloma kullan kainalossa tuli tarpeeseen. Toisaalta ajankohta oli huono, sillä raskauspahoinvointi oli kaikkein pahimmillaan (mikä aiheutti sitä onnettomuuttakin). Jatkuva, oksettava ja voimaton olo, hetkittäistä huimausta, yrjöämistä ja kykenemättömyyttä syödä juuri mitään. Voin pahoin lentokoneessa ja aloin kakomaan heti lentokentällä Köpiksessä. Vessaa ei tietenkään ollut lähelläkään, eikä edes roskista, joten nojailin täristen seinään ja nielin vatsasta ylös nousevaa tavaraa takaisin alas samalla, kun Mr. Scot yritti epätoivoisesti tyhjentää ostoskassiamme käytävän lattialle ohikulkijoiden tuijottaessa tuomitsevasti.

 

Reissumme oli kuitenkin kokonaisuudessaan erittäin onnistunut, vaikka välillä piti maata sängyn pohjalla tuntitolkulla puntaroiden olisiko olo parempi vai huonompi jos oksentaisi. Matkalla ollessa sitä kuitenkin pakottaa itsensä ihan eri tavalla liikkeelle kuin kotona, huolimatta siitä miten kamala olo on. Niinpä tein enemmän neljässä päivässä kuin edellisen neljän viikon aikana yhteensä. Kirosin ehkä hiljaa mielessäni Kööpenhaminan eläintarhassa, kun jouduin pysähtymään puoleksi tunniksi istumaan random penkille silmät kiinni ja puhumatta, mutta sentään olin eläintarhassa, ulkona ja liikkeellä.

 

Sanon ihan rehellisesti, että alkuraskaudessa ei ole ollut kerrassaan mitään nautinnollista. Tämä on ollut ihan helvettiä, ja olo on mennyt vain pahemmaksi. On tehnyt mieli kirota syvimpään helvettiin koko raskaus, vaikka siitä teoreettisesti on onnensa kukkuloilla, niin käytännössä olen monena päivänä itkenyt vuolaasti, kun on vain niin perkeleen kamalaa. Tuntuu kuin ei olisi oikeutta valittaa, kun tämän lapsen ja raskauden eteen on nähty niin paljon vaivaa ja sitä on niin kovasti toivonut. Enkä kaikesta huolimatta luopuisi hetkestäkään – mutta onhan tämä nyt ollut ihan perseestä.

 

Ensimmäinen virallinen ultra, eli varhaisraskauden ultraääni, oli heti Kööpenhaminasta palattuamme. Tai no palasimme vähän jälkeen keskiyön ja Kätilöopiston aika oli seuraavana päivänä kello 12. Tosin olimme niin unenpöpperöisiä ja sekaisin oikeasta kellonajasta, että olimme varttia vailla 11 jo paikanpäällä. Siinä vaiheessa, kun luulimme lääkärin olevan 20 minuuttia myöhässä, kävin tiedustelemassa mikä on ongelma. Hiukan hävetti tajuta, että ongelma on omassa päässä, mutta katsottuamme hämmentyneinä Mr. Blueberryn kanssa toisiimme repesimme nauruun ja päätimme mennä hakemaan kioskista vähän kahvia ja jäätelöä, jos vaikka heräisimme paremmin tähän päivään (olin jo oksentanut aamiaisen, joten verensokeri kaipasikin kohennusta).

 

Meidät otti lopulta ihan ajallaan vastaan keski-ikäinen, lyhyt tukkainen ja hyvin täpäkkä nainen. Hänen ”no bullshit or chit chat” asenteensa hätkäytti hiukan alkuunsa, mutta loppupeleissä tykkäsin siitä, että kerrankin joku oli ottanut ne silkkihansikkaat pois. Iloksemme ja onneksemme April oli edelleen matkassa mukana ja hurja vauhti päällä. Hän näytti entistä enemmän ihmiseltä, kaikkine varpaineen ja sormineen. Hiukan kammottavaa oli katsella aivoja, sisäelimiä ja luustoa, jotka ultra paljastaa turhankin selkeästi. Välillä uiskenteleva sikiö näyttääkin enemmän alienilta kuin ihmiseltä.

 

Aprilillä tuntuu olevan tiukasti oma tahtonsa, eikä hän halunnut asettua lääkäritädin vaatimiin asentoihin. Tämän seurauksena vatsaani runnottiin ihan toden teolla, kunnes irvistin jo kivusta. April yritti tarjota kasvokuvaa, kun haluttiin selkärankaa, ja näytti meille takapuolta, kun haluttiin sivuprofiili, tunki kädet eteen, kun haluttiin niskan turvotusta mitata, ja vipelsi niin kovaa vauhtia, että tohtorin piti olla aikamoinen kärppä, että kuviin saatiin kaikki mitä haluttiin. Lopulta minä olin mustelmilla ja tarvittavat kuvat että mitat oli saatu otettua.

 

Tuomiona oli, että kaikki oli erinomaisen hyvin. Vauva on kiinnittynyt syvälle kohdun pohjalle, eli turvalliseen ja hyvään paikkaan. Kooltaan April täsmäsi kaikkiin keskiarvoihin, eikä mitään hälyttävää löytynyt. Saimme vihdoin virallisen lasketun ajan, 29.1.2018. Niskaturvotus oli reippaasti alle viitteellisten rajojen ja lähdimme kotiin luottavaisin mielin, että yhdistelmäseulonnasta ei tulisi kromosomihäiriö osumia. Verikokeet olin käynyt ottamassa jo viikolla 10+1 (kuten pitääkin), joten arviolta viikon tai kaksi joutuisimme odottamaan kirjallista ilmoitusta tuloksista. Todellisuudessa odotimme kuitenkin vain muutaman päivän, kun HUS labrasta kilahti kirje laatikkoon ilmoittaen kaiken olevan niin kuin pitääkin.

 

Niinpä jatkoimme lomailuamme grillailun, Linnanmäen, Korkeasaaren, uimarantailun ja ravintolaillallisten merkeissä. Minä jatkoin myös pahoinvointiani, johon Kätilöopiston täti oli vain nauranut, kun olin siitä valittanut, että sittenhän kaikki on juuri niin kuin pitäisikin. Yleisesti ottaen pahoinvointia pidetään terveen raskauden merkkinä, mikä on jotenkin ihan kieroa. Äiti voi huonosti = lapsella on kaikki hyvin. Leffassa käymisestä tai kavereiden näkemisestä on aika vaikea nauttia, kun haluaisi vain käpertyä palloksi sängyn pohjalle tai vaihtoehtoisesti halailla vessanpönttöä ja antaa ylen. Hammasta purren ja tuskan hiki otsalla yritin kuitenkin ottaa kaiken irti lomastani ja jaksaa mennä ja tehdä.

 

Oksettavan olon lisäksi vaivoihin voi lisätä ummetuksen ja sen aiheuttamat vatsakivut, närästyksen ja sen aiheuttaman pahoinvoinnin, sekä lopulta jokapäiväisen päänsäryn. Vasta tämän päänsäryn ja yleisen voimattomuuden myötä alkoi mittalasi olla ihan tosissaan täynnä. En kyennyt enää mihinkään, ja unohdin jopa varaamani neuvolakäynnin. Olin itselleni niin vihainen, että oli pakko avautua sisarelleni, joka hyvin huolestuneena ehdotti, että voisinko kärsiä raudan puutteesta. Pikaisesti netistä asiaa tutkittuani päättelin, että raudan lisäksi saatoin kärsiä foolihapon puutteesta. En ollut kyennyt syömään vitamiineja aamuisin oksentamatta, joten olin jättänyt kaikki pillerit pois jo pitkäksi aikaa, mutta kaivoin nyt esiin tarvittavat napit tilanteen korjaamiseksi (ja vedin niitä mustikkakeiton kanssa aamulla, pelkkä vesi kun tuli kaaressa takaisin ylös).

 

En tietysti voi olla täysin varma oliko vain sattumaa ja hyvää ajoitusta, mutta jo kahdessa päivässä jatkuva päänsärky katosi, sitten muutamaa päivää myöhemmin pahoinvointi alkoi aavistuksen helpottaa. Lomakin tosin päättyi ja paluu töihin koitti, mutta ensimmäisen työviikon aikana huono olo alkoi olla harvinaisempaa ja huomaamattomampaa joka päivä. Ruoka ei enää juurikaan aiheuta parin suupalan jälkeen oksennusrefleksiä, närästys alkaa olla harvinaista, kuten ummetuskin. Huimausta ei ole enää, päänsärkyjä on harvoin ja yleinen vointini on noussut hitaasti mutta vahvasti pohjamudista lähes normaaliin. Viime viikonloppuna löysin ensi kertaa kuukausiin inspiraation kirjoittaa sekä piirtää, ja jos mikään niin se kertoo siitä, että voin hyvin.

 

Elättelin toiveita, että olisin kirjoittanut tämän pätkän blogia heti ultran jälkeen neljä viikkoa sitten. Täysin turha toivo. Läppärin edessä istuminen oli ihan mahdotonta kipeän vatsan ja pahoinvoinnin kanssa, eikä aivotoimintakaan ollut kohdillaan, kun heräilin joka yö vähän väliä tuskaan tai oksettavaan oloon. Siinä väsymyksessä sen enempää kirjoittaminen, siivoaminen, lapsen kanssa leikkiminen kuin mikään muukaan normaali toiminta ei ottanut onnistuakseen. Onneksi se kärsimys alkaa olla takana. Tällä viikolla on vihdoin uusi neuvola aika, kesälomien takia en saanut aikaisempaa, ja ehkä nyt muistan mennäkin. Samalla kun soitin uutta aikaa muistivat myös neuvolassa vihdoin laittaa minulle sokerirasituskokeeseen lähetteen, jonka se pyöreän pehmeä ensimmäinen neuvolatäti oli unohtanut kirjata (hänelle en ole enää menossa). Tuokin testi on tällä viikolla, joten paljon on tapahtumassa.

 

Jostain syystä pahoinvoinnin hidas katoaminen on saanut minut nyt pelkäämään, että jotain on vialla. Koska vauvan liikkeitä ei tunnu juuri lainkaan, enkä voi olla sata varma ovatko tuntemani hipaisut ja pienet muljahtelut Aprilin tekosia vai vatsan omaa toimintaa, ilman pahoinvointia en tunne olevani raskaana lainkaan. Raskaus on nyt edennyt 16+0 asti eli olen virallisesti viikolla 17 (toisin kuin kaikille kysyjille viime viikolla iloisesti sanoin olevani viikolla 14… kuka näitä laskee?) ja liikkeet voi pikkuhiljaa alkaa tuntemaan, jos tietää mitä etsii, mutta varmasti potkut alkavat tuntua vasta parin viikon päästä. Ihan viikkojen mukaisesti tunnen välillä kipua nivusissa, mikä pitäisi olla ihan normaalia, mutta hermostuttaa minua kovasti. Kohtu se vain venyy ja paukkuu kun April kasvaa pituutta ja vaatii lisää tilaa. Vai mitä?

 

Onneksi neuvolakäynti on ihan kohta. Kunhan kuulen sen sydämen sykkeen voin taas pariksi viikoksi lopettaa murehtimisen, käydä vähän Ruotsissa risteilemässä ja viettää 33-vuotis syntymäpäiviäni hyvillä mielin. Syyskuun alussa on onneksi neuvolan lääkärikäynti ja seuraavalla viikolla se kauan odotettu rakenneultra (Perhana, tämä on varmaan poika, kun pahoinvointi loppuu jo nyt… no rakenneultrassahan se selvinnee.). Ehkä niiden jälkeen voi jo alkaa luottaa siihen, että kaikki menee niin kuin pitääkin. Juuri nyt maalisuora tuntuu kovin, kovin kaukaiselta ja odotusajan jäljellä olevat viikot pelottavalta rupeamalta. Kunpa kaikki vain olisi edelleenkin kunnossa ja vuodenvaihteen jälkeen saisimme terveen perheenjäsenen turvallisesti maailmaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *