19. Raskausdiabetes

Otin punasankaiset lukulasini kotelosta ja pysähdyin tuijottamaan tyhjää, valkoista laatikkoa, johon blogiteksti kirjoitetaan. Huokaisin ja nostin katseeni läppärin yli. Lämpömittari väitti, että ulkona oli 15,5 astetta, mutta männyn oksat heiluivat vilpoisessa tuulessa, eikä ilma ollut lemmikinsinisestä taivaasta ja auringonpaisteesta huolimatta enää kesäinen. Syksy teki tuloaan ja sen mukana ihan uudet murheet.

Vuosi sitten, kun olimme Mr. Scotin kanssa olleet kiertämässä Skotlantia, olimme päättäneet ihan tosissamme alkaa yrittämään lapsen tekoa. Jos joku olisi silloin kertonut, mitä kaikkea siitä seuraisi, en olisi uskonut. Toisaalta en olisi myöskään välittänyt. Ei kai se nyt niin kamalaa voi olla, hormonihoidot? Vuoteen on mahtunut jo kaksi munasolujen keräystä, toinen epäonnistunut ja toinen onnistunut (mutta helvetillinen) kerta. Neljä alkiota, Ninja, Kilpikonna, Athos ja Aramis, odottelevat pakkasessa ja olen raskaana, joten olemme onnistuneet paremmin kuin hienosti! Raskauden saavuttaminen oli kuitenkin vain ensimmäinen ongelmista.

Mustan kissan pää nousee hitaasti pöydän takaa vastapäätä minua ja ajatukseni katkeavat. Katti havittelee salaattilounaan rippeitä ja yrittää vaivihkaa huomaamatta lipaista lihanpalan lautaselta, kun läimäytän käteni yhteen. Keltaiset kiilusilmät singahtavat minua kohti ja hetken tilannetta arvioituaan peto vajoaa takaisin penkille, näkymättömiin. Puistelen päätäni ja siivoan pöydän ennen kuin jatkan kirjoittamista. Eläimet, lapset, joskus elämä niiden kanssa tuntuu vaivalloiselta ja raskaalta. Uusin tulokkaamme on vasta vatsassa ja aiheuttaa jo nyt hurjasti päänvaivaa.

Kuten viimeksi kerroin minulla oli vihdoin toinen neuvolakäynti. Tällä kertaa minut vastaanotti ehkä vähän alle kolmikymppinen nainen, jolla oli tylsän harmaat, keskimittaiset hiukset niskassa ponnarilla. Hän oli hoikka ja pitkä, ja lämpimästä hymystä huolimatta jotenkin mitäänsanomattoman näköinen. Tulimme silti heti hyvin toimeen ja arvostin asiallisen ystävällistä otetta, jolla hän tapaamistamme hoiti. Pääsin purkamaan huoliani ja ne otettiin vakavasti. Pahoinvointi, närästys, ummetus, päänsäryt ja kaikki muut ongelmat puhuttiin läpi. Toki tilanne oli jo alkanut parantua, joten suurimpaan osaan ohjeena oli vain ”tarkkailla tilannetta”.

Verenpaine oli jälleen erinomainen, 108/79 eli ihannearvojen puitteissa. Hemoglobiinini oli puolestaan romahtanut 140:stä jo 118 asti. Lieko käynyt alempanakin, kun olin jo pari viikkoa syönyt rautalisää, mutta virallisesti vasta alle 115 oli sellainen mitta, jolloin lääkitys pitäisi aloittaa. Neuvolatäti oli kuitenkin huolissaan siitä, että arvot olivat pudonneet niin paljon 1,5 kuukauden aikana, koska normaalisti niin tapahtuisi vasta raskauden puolessa välissä eli usean kuukauden päästä. Myös painoni oli pudonnut, jatkaen tasaista alamäkeä, kuten osasinkin odottaa. Kiloja kuitenkin oli mistä ottaa, joten tästä ei tarvinnut vielä huolestua.

Tosissani huolestuin vasta kun olin asettunut epämukavalle tutkimusalustalle ja ryhdyimme metsästämään vauvan sydänääniä. Tiesin, että alkuraskaudessa sikiön paikantaminen oli haasteellista, joten maltillisesti odotin, että hoitaja löytäisi pienokaisen. Kymmenen minuuttia myöhemmin huomasin otsani olevan jo syvässä kurtussa. Aina välillä kaiuttimesta kuului humahdus ja vingahdus, jotka hoitajan mukaan olivat potkuja, mutta sydäntä ei vain löytynyt. Välillä istukasta kuuluva verenkierron sykkiminen hämäsi ja luulin jo Aprilin löytyneen, mutta ei.

20 minuutin etsimisen jälkeen hoitaja kävi lopulta hakemassa kokeneemman kollegan paikalle. Yritin pitää itseni rauhallisena ja rentoutuneena, jotten vaikeuttaisi tutkimista entisestään. Muutaman minuutin päästä kaiuttimesta kuuluikin ihan selkeitä jysähdyksiä, mutta uuden hoitajan voitonriemu haihtui sekunneissa, kun vauva porhalsi taas liikkeelle. Kolme kertaa April saatiin kiinni, mutta vain pariksi sekunniksi, ennen kuin sydänäänet katosivat.

”Onko ollut vuotoja?”

”Ei ole.”

”Onko ollut supistuksia?”

”Ei ole.”

”Onko ollut kipuja?”

”Vihlontaa liitoskohdissa, ei muuta.”

”No se on ihan normaalia. Tunnetko lapsen liikkeitä?”

”Hyvin vähän.”

Ahdistavan kyselytuokion ja 15 minuutin yrittämisen jälkeen tämäkin hoitaja luovutti. Pulssia ei saatu mitattua, mutta kaikki olivat suhteellisen varmoja, että April oli elossa ja edelleen kohdussa, sillä kyllä sieltä jotain kuului, liikkeitä ja sykkeitä. Tutkimuksesta jäi minulle kuitenkin äärettömän ahdistunut olo, kun en saanut mustaa valkoiselle, että kaikki on niin kuin pitääkin. Soitin Mr. Scotille kävellessäni autolle.

”Hoitaja etsi 20 minuuttia sydänääniä – ”

”Eikö niitä löytynyt?”

”No ei se löytänyt, mutta haki sitten toisen hoitajan yrittämään ja – ”

”Ja ei löytynyt.”

”Ei, kun löytyi! Mutta vai pariksi sekunniksi kerrallaan, kun April ui aina pakoon. Ei sitä saanut millään kiinni.”

Miehen mielestä tämä oli hulvattoman hauskaa ja hän alkoi nauraa, ehkä helpotustaan. Sinä iltana makasin pitkään sängyssä, kädet vatsan päällä, tuijottaen kattoon, yrittäen tuntea vauvan liikkeet. Tunsinko jotain? Ehkä, mutta en voi olla varma. Kuvittelinko vain? Lopulta oli kuitenkin pakko alkaa nukkumaan, sillä seuraavana aamuna klo 7:20 minulla oli aika sokerirasituskokeeseen. Vein samalla sen virtsakokeen, joka piti uusia, labraan tutkittavaksi ja valmistauduin voimaan pahoin.

Ensimmäinen verikoe otettiin tietysti heti alussa, ja sitten oli juotava sitä perhanan glukoosi litkua. Tunnin odottamisen jälkeen, jona aikana nojasin sairaalan kahvilan pöytään ja pyrin parhaani mukaan olemaan oksentamatta (koska sitten koko homma jouduttaisiin uusimaan joku toinen kerta), sama kyynärvarsi rei’itettiin uudestaan. Vielä toisen tunnin odotettua (hiukan vähemmän huonovointisena) otettiin viimeinen verinäyte, nyt eri kädestä, sillä vasen oli jo kipeytynyt huomattavasti. Pääsin lopulta lähtemään töihin 9:40. Hotkin autossa kahvilasta ostamani mokkapalan ja mustikkakeiton vaihdellen vaihteita ja ohjaten menopeliä samalla yksikätisesti.

Kahden aikaan iltapäivällä puhelimeni soi. Hoitaja aloitti pissatestin tuloksilla, jossa kaikki muu oli hyvin, jopa glukoosi arvo, mutta ketoaineet olivat koholla. Tämä viittasi siihen, että hiilihydraatteja oli niukasti saatavilla, joten maksa ja munuainen joutuivat tuottamaan glukoosia itse. Se puolestaan viittasi raskausdiabetekseen, josta päästiinkin sujuvasti sokerirasitustestin tuloksiin. Niin sanottu nolla-arvo eli ensimmäinen verikoe piti olla alle 5.3 ja minulla se oli 5.4. Yhden tunnin arvo piti olla 10.0 ja minulla se oli 10.3. Kahden tunnin arvo piti olla 8.6 ja se sentään oli vain 5.4.

Ihan aluksi ajattelin, että niin pienillä heitoilla ei liene merkitystä, mutta väärässä olin. Sain diagnoosin raskausdiabetes ja määräyksen mennä kahden viikon päästä Vallilaan ryhmätapaamiseen. Koska olin täysin sokissa kielsin diagnoosin ja tivasin eikö tässä nyt voisi olla jokin virhe. Minulle vakuutettiin, että tulos oli oikea, ja mikäli kaikissa kolmessa arvossa olisi ollut heittoa olisin saanut mennä suoraan naistenklinikalle. Nyt pääsisin sentään kotiseurannalla, ruokavalion muutoksella ja liikunnalla, eikä pistos hoitoja toivottavasti tarvitsisi aloittaa.

Olin edelleen täydessä kieltämisen tilassa, mutta hammasta purren kirjoitin ylös ryhmätapaamisen ajan ja paikan. Lopetin puhelun niin kohteliaasti kuin kykenin ja ilmoitin seuraavaksi Mr. Blueberrylle tuloksen. Hänkään ei reagoinut uutiseen hyvin, vaan ryhtyi kiroilemaan ja manasi sitä kuinka vaikeaa tämä kaikki nyt oikein olikaan. Tästä tietysti otin vain lisää liekkiä itse, koska minähän se tässä kärsin, ei hän. Kun en saanut mitään sympatiaa puolisolta olin jo ihan raivon partaalla. Siirryin reaktiovaiheeseen, jossa koin kaiken epäoikeudenmukaiseksi, heitin harteilleni marttyyrin viitan ja sukelsin googlen maailmaan selvittämään lisää raskausdiabeetteksestä.

Voin kertoa, että ilmapiiri kotona oli illalla äärimmäisen epämukava. Olin vihainen, peloissani ja katkera. Kaiken sen tuskan ja vaivan jälkeen, nyt tämä! kiljuin pääni sisällä. 50% kohonnut todennäköisyys saada kakkostyypin diabetes raskauden jälkeen kauhistutti minua. Enkä voinut sietää sitä, että vain minä jouduin kärsimään. Jälleen kerran Mr. Scot jatkaisin menemistä ja tekemistä kuten ennenkin, mutta minut pakotettaisiin dieetille (ihan niin kuin pystyisin nytkään syömään mitä haluan) ja neulatyynyksi. Ilmoitin haluavani irtisanoutua koko raskaudesta (miettimättä oikeasti sekuntiakaan aborttia) ja paiskoin tavaroita koko illan kiukuspäissäni.

Seuraavana päivänä palasin takaisin jonkin sortin aikuiseksi ja aloitin sopeutumisvaiheen. Tosiasioiden hyväksyminen tuli hissukseen ja pyrin ymmärtämään mistä luopuisin ja miksi. Raskausajan diabetes ei ole vaarallinen odottavalle äidille ja on yleensä oireeton. Se myös paranee synnytyksen jälkeen (poikkeuksia on), ja ainoastaan kohonnut riski sairastua myöhemmin pysyvästi diabetekseen jää jäljelle. Joka kymmenes raskaana oleva saa sen, eli vaiva on yleinen ja johtuu siitä, että haima ei pysty tuottamaan tarpeeksi insuliinia, joka säätelee veren sokeripitoisuutta (sitä glukoosia).

Sikiölle raskausdiabetes aiheuttaa kuitenkin ongelmia, sillä mitä enemmän sokeria, sitä isommaksi vauva kasvaa (synnytystä ajatellen tämä on ongelma myös äidille). Syntymisen jälkeen vauvan sokeriarvot voivat myös romahtaa, jonka takia niitä joudutaan seuraamaan. Lapsella voi myös olla myöhemmin elämässä ongelmia sokeriaineenvaihdunnan kanssa. Olisi siis kaikkien edun mukaista, että glukoosin määrä odottavan äidin veressä pysyisi tasaisena ja matalana, mihin päästään helpoimmin ruokavalion avulla.

Sain puhelimitse neuvon käydä netistä katsomassa valmiiksi, millainen raskausdiabeteksen ruokavalio on. Netti tosin pursuaa vaikka millaista ohjetta, joten tiputin aluksi vain kaikki turhat sokerit pois ja yritin syödä mahdollisimman paljon kuitua. Koska lähdimme risteilemään Ruotsiin ja sitten oli synttärijuhlani, en ihan kaiken sokerin karsimiseen suostunut. Nyt olemme kuitenkin palanneet takaisin kotiin ja tänään oli se pahaenteinen ryhmätapaaminen. Kuten suurin osa suomalaisista, en pidä pätkääkään ryhmätehtävistä. Ajatus siitä, että menen viiden muun äidin kanssa bondaamaan x-paikkaan tämän vitun diabetes hässäkän takia innosti minua vielä vähemmän. Olin kuitenkin lopulta positiivisesti yllättynyt vertaistuen voimasta.

Puin päälleni juuri lahjaksi saamani huivin ja korvakorut, meikkasin maltillisesti ja saavuin paikalle 10 minuuttia etuajassa. Yksi odottaja oli paikalla ennen minua, toinen tuli kanssani melkein samaan aikaan ja neljäs tuli ihan viime tingassa. Kaksi tulevaa äitiä oli ilmeisesti päättänyt, että vitut, eivätkä saapuneet neuvolaan ollenkaan. Niinpä me neljä marssimme rivakasti perässä, kun hoitaja kutsui kaikkia nimeltä (olen aina viimeisenä listassa) ja istuimme ison pöydän ääreen, jossa jo odotteli mittauslaitteet, laastarit ja pino ohjeita. Eikä mikään ryhmätyö olisi ryhmätyötä, jos kaikkien ei ensin pitäisi esittäytyä.

”Jospa sinä aloittaisit? Sano nimesi, raskausviikkosi, laskettu aika ja onko suvussasi diabetestä.”

Räpäytin silmiäni katsoessani nuoreen neuvolatätiin ja tajusin, ettei minulla ollut taas hajuakaan millä viikolla olen.

”Pieni hetki, täytyy tarkistaa kalenterista raskausviikot, en nyt muista niitä.”

Yllätyksekseni muut äidit alkoivat nauramaan. Vieressäni oleva hekotteli, että tarkisti sen juuri äsken aulassa, siltä varalta, että sitä kysytään ja kolmas kaivoi omaa kalenteriaan laukusta mutisten, että miten sen nyt voisi muistaa.

Näin kun jää oli sitten ihan vahingossa rikottu, ja viikot tarkistettu, kerroin pyydetysti:

”Nimeni on Mrs. Rune, olen raskausviikolla 18+1, laskettu aika on 29.1.2017 ja mummillani oli diabetes.”

Hoitaja hymyili ja nyökkäsi.

”Entä mitkä ovat nyt fiilikset tämän raskausdiabeteksen kanssa?”

Räpäytin taas silmiäni ja kuulin sitten sanovani ääneen:

”No vituttaa ihan saatanasti.”

Kanssakärsijäni remahtivat taas nauramaan.

”Ensimmäisen lapsen kanssa tätä ei ollut, joten vituttaa kun nyt piti sitten saada.”

Ilmeni, että muut äidit jakoivat vitutustilani. Vieressäni istui Mrs. Almond harmaaraidallisessa mekossa, blondit hiukset korkealla ponnarilla, jolla oli vähän päälle kuukausi laskettuun aikaan ja hän ei ollut uskoa, että raskausdiabetes iskisi näin myöhäisessä vaiheessa ja vasta kolmannen lapsen kohdalla. Seuraavana oli Mrs. Banana, siniraidallisessa paidassa, jolla oli lyhyet vaaleat hiukset ja vasta raskausviikot 17+2 menossa. Hänellä oli ollut raskausdiabetes ensimmäisen kanssa ja nyt toisenkin raskauden aikana, ja hän oli aiheeseen lopen kyllästynyt. Viimeisenä oli Mrs. Plum, tummahiuksinen nainen päällään mustavalkoraidallinen paita (olin selkeästi missannut jonkin pukukoodin rypytetyssä farkkumekossani, jossa ei ollut raitoja), jolla oli raskaus viikoilla 27+5 ja kuten minulla, toinen lapsi tulossa, mutta silti ensimmäinen raskauden ajan diabetes.

Jokaisella meistä oli joku sukulainen, jolla oli diabetes, ja neuvolatäti kertoikin, että voisimme suoraan kiittää sukurasitetta tästä ilosta. Kävimme läpi ruokavalion (alle 1600 kaloria päivässä, 5-6 pientä ateriaa säännöllisin väliajoin, hiilihydraatteja vähän kerrallaan, mutta joka aterialla, vähemmän rasvaa ja reippaasti vähemmän sokeria) ja sitten siirryimme mittauslaitteiden pariin. Tämä oli tietysti se osuus, joka meitä kaikkia pelotti, myös minua, sillä mielestäni verikoe sormenpäästä sattuu paljon enemmän kuin kyynärtaipeesta, tai edes hormonipiikin iskeminen vatsamakkaroihin. Eikä se tosiaan mukavaa ollutkaan, mutta sentään nopeasti ohi.

Tästä eteenpäin koko loppu raskauden ajan minun on mitattava veren sokeripitoisuutta kahden viikon sykleissä. Viikolla 1 mitataan aamun paastosokeri (ennen aamupalaa) neljänä aamuna eli 4/7 piikittelyä. Arvon täytyy pysyä alle 5.5 ja tänään se oli 5.0. Viikolla 2 mitataan vain yhtenä päivänä eli 1/7 mutta tuona yhtenä päivänä täytyy mitata sokeriarvo 7 kertaa eli herätessä, aamupalan jälkeen, ennen lounasta, lounaan jälkeen, ennen päivällistä, päivällisen jälkeen ja ennen iltapalaa. Sormesta tehdään siis neulatyyny, hurraa. Tätä sitten toistetaan tulevat 21 viikkoa (+-2vk). Koko. Loppu. Raskaus. Helvetti.

Toki tilanne voi mennä huonommaksi. Jos sokeriarvot nousevat yli viitteellisten rajojen saan lähetteen naistenklinikalle ja sitten aloitetaan pistoshoidot. Ei kiitos. Niinpä ei auta muu kuin alkaa syömään hiukan eri tavalla (tai toivoa, että ylipäätään pystyn syömään). Ei yhtään kuitenkaan innosta ajatus 4,5 – 5,0 kg kokoisen lapsen synnyttäminen – jos siinä ei tule komplikaatioita niin milloin sitten – joten näillä mennään. Kunhan April nyt pysyisi terveenä! Onneksi ensi viikolla on neuvolan lääkärin tapaaminen ja kahden viikon päästä rakenneultra. Vähän jännittävät nuo tulevat etapit, mutta ehkä tämä tästä. Pitäkää sormet ja varpaat ristissä!