”Pääseekö se lähtemään?”

”No ei. Treffit peruttu.”

Näpytin kännykkää sängyllä puolipukeissa. Olin ollut menossa kaverin kanssa kahville siksi aikaa, kun Miss Wienna kävi tanssitunnilla, mutta ystävä joutui peruuttamaan viime hetkellä. Havahduin katsomaan näytöstä ylös, kun Mr. Scot alkoi kiskoa treenihousuja pois jalasta.

”Mitä sä teet?” kysyin hämmentyneenä, miehen kun piti olla niillä näppäimillä lähdössä salille.

”Vaihdan vaatteet.”

”Niin, mutta miksi?”

”Koska lähden sun kanssa kahville.”

Se oli niitä hästäg relationship goals hetkiä, joista olin lukenut sosiaalisessa mediassa. Raskaana oleva nainen itkisi vähemmästäkin, varsinkin kun Mr. Scot lisäsi, ettei halunnut minun joutuvan istuskelemaan yksinään jossain nurkassa.

Olin muutenkin tajunnut viime aikoina niitä pikku juttuja, joista en koskaan muistanut sanoa Mr. Scotille, mutta jotka merkitsevät minulle niin kovin paljon. Minulla on jonkinasteinen kontrollifriikki ongelma, joka ilmenee erityisesti voipurkin kanssa. Suurin osa ihmisistä kaivaa voita veitsellä purkista eikä käytä sitä siististi ja tasaisesti niin, että purkkiin jää aina virheetön pinta. Aikaisemmissa suhteissa tämä on ollut ongelma, sillä voi-raivolla ei ole rajoja kun joku sotkee Oivariinin. Mr. Scotille ei kertaakaan ole tarvinnut edes mainita voista, eikä siihen tökätä veistäkään pystyyn. Samoin kaappien ovet laitetaan automaattisesti kiinni, lasit ovat kaapissa värin ja mallin mukaan järjestyksessä ja vessanpöntön kansi on aina suljettuna.

Kuulostaako minimaalisilta asioilta? Ehkä jollekin toiselle, mutta minulle ne tuovat mielenrauhaa mittaamattomissa määrin. Eikä Mr. Scot edes hätkähdä reviiritietoista käyttäytymistäni ruoan kanssa. Jotkin ruoka-aineet tai herkut ovat vain minulle, ja puolustan omaani kuin villipeto saalistaan. Jos jokin sen hetken ”saalis” on liikahtanut jääkaapissa ja ärähdän miehelle, että menitkö koskemaan minun, minun, minun juttuun, niin hän ottaa sen tyynen rauhallisesti (eikä tietysti ole ottanut sisällöstä mitään). Aikaisemmat puoliskot olisivat saaneet moisesta käytöksestä raivarin, mutta Mr. Scot viittaa kintaalla temperamenttiset purkaukseni (joita sitten jälkikäteen, yleensä kunhan olen syönyt, pyytelen anteeksi).

Hän ei myöskään yleensä päästä riitaa väliimme. Olimme eräs ilta tapelleet, tai rehellisemmin sanottuna minä olin räjähtänyt kuin ruutitynnyri siinä lähempänä keskiyötä, ja koska välit olivat jääneet yöllä selvittämättä pidin mykkäkoulua koko seuraavan päivän. Kunhan olin päässyt töistä kotiin ja olimme syöneet päivällistä (varsin jäyheässä tunnelmassa) ilmoitin Mr. Scotille, että hänen ei tarvitse lähteä mukaan Miss Wiennan ratsastustunnille. Normaalisti istumme tallin kahvilassa tai katsomossa höpöttämässä siitä sun tästä sen aikaa, kun pikkuneiti harrastaa, mutta nyt tein selväksi, että mies voisi jäädä kotiin. Hän teki yhtä selväksi, hyvin rauhallisesti, että oli tulossa mukaan, koska niin oli jo aikaisemmin sovittu ja siitä pidettiin kiinni.

Toissaviikonloppuna meillä oli vapaata, kun Miss Wienna oli biologisella isällään ja olimme suunnitelleet menevämme ulos syömään ja sen jälkeen elokuviin. Jostain syystä raskauspahoinvointini on kuitenkin osittain palannut takaisin kiusaamaan ja noin tunti ennen kuin olisi pitänyt lähteä löysin itseni kippurasta sängyn pohjalta. Hyvin huolestunut Mr. Scot ei ollut moksiskaan leffasuunnitelmien peruuntumisesta. Kun itkeskelin murtuneena, että en voi lähteä suunnitelluille treffeille, hän sai minut vielä tuntemaan, että se on tosi ok (”äh, paljon kivempi köllötellä kotona yhdessä”). Lopulta minä aloin nukkumaan siinä seitsemän aikaan illalla ja mies istui sohvalla sipsipussin kanssa katsomassa stand up komiikkaa, jonka jälkeen hän hiippaili jossain vaiheessa viereeni nukkumaan.

Instagramissa tuli vastaan postaus, jossa joku naureskeli nähneensä ravintolassa, miten erään pariskunnan mies oli antanut oman annoksensa vaimolleen, kun nainen oli pitänyt ukkonsa tilauksesta enemmän kuin omastaan. Minua alkoi hymyilyttää, sillä se voisi olla me. ”That’s the relationship I always wanted” oli se instan tyyppi kommentoinut. En tiedä olenko minä koskaan tajunnut, että juuri tällaisten asioiden takia Mr. Scot ja minä sovimme niin hyvin yhteen ja olemme onnellisia. Hän vain tajuaa minua, kaikkia oikkujani ja ongelmiani (eikä edes koe niitä ongelmana). And let’s face it folks, mies joka antaa minulle oman ruokansa ravintolassa, kun en halua syödä sitä mitä itse tilasin, that’s a keeper!

Toki raskaus tuo omat ongelmansa parisuhteeseen. Mielialan heittelyt eivät tunnu kovin erikoisilta enää hormonihoitojen jälkeen. Jos nyt välillä purskahdan itkuun, mitä siitä? Verrattuna IVF hirviöön olen maailman leppoisin otus nykyään. Toki välillä olen niin väsynyt, että vaikka (kuten arkiintuneen parisuhteen kokeneet voivat samaistua) olisimme aamulla flirttailleet toisillemme ja sopineet, että illalla sitten pannaan oikein kunnolla, niin kunhan kello tulee kahdeksan ja Miss Wiennan saa nukkumaan, kaadun oman sänkyni pohjalle aivan kuolleena. Siinä sitten miehen vieressä yrittää herättää edes jonkinlaista kiinnostusta seksiin ja utelee varovasti mitä toinen haluaisi.

”Mitä sä haluaisit, kulta?”

”Väsyttää aika paljon. Mitä sä haluaisit?”

”Nukkua.”

”Oi hyvä, niin mäkin!”

On kai sekin romanttista, että voi käpertyä sylikkäin, täysin tyytyväisinä, yhdeksältä illalla, ja käydä vain nukkumaan? Vähemmän romanttista on aamupahoinvointini, josta mainitsinkin jo viimeksi, että hammaspesu on sangen hasardia touhua. Torstaina heräsin hiukan nuhaisena ja kylpyhuoneeseen tallustellessani mietin, että pitäisiköhän niistää ennen kuin alan hampaiden harjaukseen. Ei kai sillä voi olla merkitystä, jos nenä on tukossa? ajattelin naiivisti. Joka aamu hammaspesu saa minut kakomaan tyhjän vatsan sisältöä ylös. Yökkimisen takia täytyy aina pitää pieni hengittelytauko ja tällöin juuri kiskon sitä happea nenän kautta. Torstaina kiskaisin siis vain räkää enkä ilmaa kohti nielua ja siitäkös se vatsa riemastui.

Voin kuvitella, että se näytti yhtä ällöttävältä kuin tuntui, kun yökin siinä lavuaariin nojaten, kuin karvapalloon tukehtuva kissa, räkä nenästä kuplien, epätoivoisesti henkeä haukkoen ja keltaista limaa ulos oksentaen. Kunhan kaikki, mitä oli ulos tullakseen, oli ulos tullut (niin nenästä kuin vatsasta) oli pakko mennä kuumaan suihkuun toipumaan järkytyksestä. Tässä vaiheessa Miss Wiennan kultakutrinen pää ilmestyi oven raosta kurkkimaan.

”Mistä vauva ei tykännyt?”

”Hammastahnasta.”

”Ai… No ota äiti ensi kerralla mun hammastahnaa, se on lapsille sopivaa.”

”Kiitos kulta.”

Näin tottunut lapseni on jo äidin oksenteluun. Hän on myös sisäistänyt ajatuksen, että äidin paha olo johtuu siitä, että vauva ei tykännyt jostain mitä mamma söi ja silloin se pitää saada ulos vatsasta. Huolissaan neiti ei enää ole, sen verran monesti asia on hänen kanssaan juteltu läpi, mutta itsestäni tuntuu hassulta, että pahoinvointi on talossamme jo normi tila.

Olipa pahoinvointi millaista tahansa, arki ei odota odottavaa äitiä, vaan se on keep calm and carry on tilanteesta huolimatta. Työvaatteet päälle, lapsi valmiiksi, piikki sormeen ja veren sokeriarvot ylös lomakkeeseen (5.6 tänä aamuna, kirottu, 0.2 yli sallitun). Kunhan olin tiputtanut Miss Wiennan tarhaan en kuitenkaan suunnannut töihin vaan neuvolaan. Olin vartin etuajassa ihan tarkoituksella, jotta ehdin käydä taas pissimässä purkkiin. Vessa tosin oli varattu ihan viime minuuteille asti (muidenkin pitää purkkipissata), mutta ehdin kuitenkin hoitaa tämän ällöttävän vaiheen kunnialla.

Minut vastaanotti oma terveydenhoitajani – tai siis uusi oma hoitsuni, kun vaihdoin siltä ensimmäiseltä pehmopäältä pois. Tästä naisesta olen pitänyt alusta alkaen. Hänellä on ruskea polkkatukka, lukulasit, ikää ehkä 45 ja symppis hymy. Hän on ehkä aavistuksen holhoava, kuin hoitaja, joka haluaa parantaa kaikki maailman sairaat lapset. Hänelle on kuitenkin helppo hymyillä ja kertoa ongelmistaan, ja aloitinkin heti avautumisen pahoinvoinnista että raskausdiabeteksestä. Kumpaankaan neuvolatädillä ei tietysti ollut mitään ihmeparannusta tarjota, mutta kuunteleva korva riitti minulle tällä kertaa.

Sokeriarvoni ovat pysyneet ihan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta alle viitearvojen, ja silloinkin kun ne ovat kohonneet on nousu ollut aivan minimaalista. Terveydenhoitaja ei siis niistä huolestunut ja kun hemoglobiinini oli noussut (123), verenpaineeni oli laskenut (121/84) ja painokin pudonnut melkein kilon oli hän oikein tyytyväinen. Tällä kertaa sydänäänten kuuntelu kävi helposti. Miss April löytyi nopeasti, potkaisi kerran protestiksi suoraan mikkiin ja jäi sitten nukkumaan paikalleen. Syke oli tasainen 145 (pitäisi sijoittua välille 120-160) ja kaikki oli mitä ilmeisimmin hienosti. Nykyään nuo neidin liikkeetkin tuntuvat aivan selkeästi ja jatkuvasti, vilkas veitikka kun on, niin stressi asian tiimoilta on laskenut huomattavasti.

Kohdunpohjan korkeus oli 21,5 senttiä, joten Miss April jatkaa kasvuaan ylemmällä käyrällä eikä keskiarvolla. Tästäkään ei kuitenkaan neuvolatädin mukaan tarvinnut huolestua, sillä tasaisesti käyrää pitkin mentiin ja kun isäkin on aika pitkä mies voidaan odottaa ihan tervettä, mutta reippaan kokoista pentua. Ylipäätään kaikki oli paremmin kuin hyvin ja mitään estettä Dublinin reissullemme ei löytynyt. Sain oikein kehotuksen nauttia matkasta ja olla miettimättä sokeriarvoja liikaa, joten Irlanti here we come! Viime kuukaudet ovat olleet monella tapaa rankkoja, joten toivon todella, että reissumme onnistuu rentouttamaan ja ilahduttamaan arjen keskellä.

Olen nyt raskausviikoilla 22+4 eli olen ollut kohta puoli vuotta raskaana. Mietippä sitä hetki. Kohta puoli vuotta. Eikä loppusuora tunnu olevan vielä edes lähelläkään! Neuvolatäti lohdutti, että kyllä se sieltä tulee ja aiemmin kuin uskoisikaan, mutta puuh, ihan tosi, Miss April syntyy vasta ensi vuonna (ja parempi olisikin pysyä siellä mahassa uuden vuoden yli, ettäs tiedät neitiseni). Sain nyt sentään sen raskaustodistuksen kun maaginen 154 päivää raskautta on ylitetty. Pääsen siis ilmoittamaan äitiyslomani ja tilaamaan äitiyspakkauksen. Iiiih, saako tästä ihan vähän innostua?

April rv 20+1

Vettä satoi kuin saavista kaataen ja taivas oli melkein hiilen harmaa. Seisoin peilin edessä alusvaatteisillani ja tuijotin raskausvatsaani samalla kun pohdin mitä pukisin tänään päälle. Vihdoin alavatsan pömpötys oli muuttunut selkeästi raskaudelle tyypillisen pyöreäksi ja kovaksi. Ihoa koristi muutama hyvin haalea raskausarpi edelliseltä kierrokselta kuusi vuotta sitten, ja neljä purppuran väristä, muuten kalpeasta värityksestäni loistavaa arpea.

En suinkaan ollut saanut vielä uusia raskausarpia vaan nämä vanhat kaverit olivat heränneet eloon, kun olin osunut niihin hormonipiikitysten aikana. Jos siis sinä jossain vaiheessa joudut käymään läpi hormonihoitoja, niin ota tästä neuvosta vaariin – älä osu vanhoihin arpiin! Jostain syystä arpeutunut iho oli vaihtanut värinsä hopeasta tuoreen punaiseen eikä mikään määrä rasvailua tai edes aika tuntunut saavan niitä hiipumaan. Niinpä minulla oli nyt kahden viivan kiitorata molemmin puolin vatsaa. Jostain syystä se ärsytti minua suunnattomasti.

Taputin kuitenkin masuani hellästi. Ollaankos siellä hengissä? kysyin hiljaa mielessäni, vaikken odottanut vastausta. Tänäänhän se selviäisi sillä oli rakenneultran päivä. Tänään kätilö tarkistaisi, että April oli kehittynyt niin kuin pitikin, ja tästä eteenpäin lapsi jatkaisi lähinnä kasvamista, ei enää niinkään suurissa määrin kehittymistä. Suurin luomistyö oli jo valmis, mikä tuntui lähes huumaavalta, sillä oltiin vasta raskauden puolessa välissä ja parin viikon päässä siitä virallisesta hetkestä, kun vauva yritettäisiin pelastaa, jos se syntyisi ennenaikaisesti. Nyt oltiin myöskin vielä aborttisallituilla viikoilla, mikä sai minut irvistämään, sillä ajatus niin pahoista rakennevioista, että April pitäisi keskeyttää, oli kammottava.

Noniin, takaisin tehtävän äärelle, eli päivän vaatteet. Olin rohjennut tilaamaan raskausvaatteita, kun mitkään housut eivät enää tuntuneet siedettäviltä päällä. Tilaaminen oli kuitenkin pelottanut, koska nämä vaatteet menisivät roviolle, jos April tulisi kesken tai jouduttaisiin keskeyttämään, sillä ne muistuttaisivat vauvan menetyksestä aivan liikaa. Yritin kuitenkin hissukseen päästä eroon vainoharhaisuudestani ja luottaa tulevaan. Vähän saman tyyppinen vainoharhaisuus kuitenkin varjosti nyt sadepilvien lisäksi tämän aamun pukeutumista. Minkä väriset vaatteet voisin pukea päälleni?

Tänään selviäisi toivottavasti se lapsen sukupuoli enkä halunnut jinxata mitään. Typerääkö mielestäsi? Siihen minäkin lopulta päädyin ja pukeuduin vanhan roosan väriseen paitaan ja siihen sopiviin koruihin. Ei kai sillä nyt ollut mitään merkitystä, vaikka minulla olisi punainen paita, jos saisimme selville odottavamme poikaa. Vilkaisin kämmentäni kulmat kurtussa, yrittäen lukea tulevaisuuttani. Kumpi sieltä oikein oli tulossa? Näytti ihan pojalta. Totesin kuitenkin saavani luotettavampaa tietoa tänään lääkärissä ja lähdin vihdoin herättämään Miss Wiennan aamupuuhiin.

Muutamaa tuntia myöhemmin kurvasin Kätilöopiston parkkipaikalle ja bongasin Mr. Scotin työauton ajavan kohti samaista paikkaa, mutta vasemmalta. Hymyilin huvittuneena täsmälliselle ajoituksellemme, joka oli sen 12 minuuttia etuajassa. Seurasin miehen perässä ja pysäköimme vierekkäisille ruuduille, vaihtaen virneet ikkunoiden läpi. Kävelimme nyt jo tottuneesti aulaan, ilmoittauduimme automaateilla kelakorttia vilauttamalla ja tallustimme sitten oikeaan paikkaan odottelemaan.

Miten paljon helpompaa tämä olikaan kuin varhaisraskauden ultraan saapuminen, jolloin olimme vierailleet infossa, vaappuneet käytävillä kuin pingviinit, joiden päät pyörivät tuulimyllyn lailla ja hermoilleet kuin aloittelijat. Nyt Mr. Scot istahti letkeästi penkille ja minä piipahdin vessassa, muistaen vasta kyltin nähdessäni, että ultraan mentiin rakko tyhjänä. Kun kellon viisarit naksahtivat minuutin yli varattuun aikaan aloin naputtaa lattiaa hermostuneena. Kovin montaa kertaa en ehtinyt valittaa, että kätilö oli myöhässä, kun hän kolmea minuuttia myöhemmin tuli hakemaan meidät aulasta.

”Onhan rakko tyhjä?”

”Kyllä” vastasin hymyillen ja seurasin valkotakkista, keski-ikäistä naista tutkimushuoneeseen.

Meidät vastaanottanut rouva vastasi mielikuvaani perus kätilöstä ihan pilkulleen, silmälasiensa, lyhyen, vaalean tukkansa ja reippaan työotteensa kanssa. Pidin hänestä heti ja koin, että voisin oikeasti puhua ongelmista ja huolista tämän naisen kanssa. Niinpä pläjäytin näin alkajaisiksi pöytään raskausdiabeteksen, pahoinvoinnin ja sydänäänien huonon kuuluvuuden. ”Entä liikkeet, tuntuuko niitä?” Vastasin, että välillä ja suurimman osan ajasta heikosti. Emme jääneet keskustelemaan kovin pitkäksi aikaa vaan kellahdin kohta makuulleni, vaatteet vedettynä pois vatsan päältä.

”Käyn nyt läpi vauvan tärkeimmät rakenteet ja varmistan, että hän on kehittynyt tähän mennessä niin kuin viikkoihinsa nähden hänen olisi pitänytkin” kätilö selitti samalla kun pruittasi geeliä purkista oikein ronskilla kädellä mahani päälle.

Jännitin hurjasti, kun nainen aloitti ultrauksen. Pelkäsin, täysin järjen vastaisesti, että April ei olisi enää siellä. Tai että hän olisi kuollut. Helpotus oli suunnaton, kun vauva potki näkyviin ruudulle. ”Siellä hän on” kätilö sanoi hymyillen, kun pienet kädet ja jalat vispasivat menemään ruudulla. Elossa! ajattelin onnellisena. ”Ja jos koet koko ajan hirveää pissahätää, niin se johtuu tästä, hän potkii katsos suoraan virtsarakkoasi.” Teki mieleni nauraa ääneen. Kätilö alkoi kuitenkin hyvin nopeasti käymään läpi eri mittoja, kuten jalkojen ja käsien luita (ilmeisesti pitkät ja vahvat raajat), selittämään missä näkyi mikäkin sisäelin ja sitten käytiin läpi sydämen kaikki kammiot ja valtimot. Kaikesta tuli palautteena hienoa, hyvä, oikein hyvä.

Pään mitta, kasvojen rakenne ja lopulta aivojen rakenne käytiin kaikki läpi, vaikka aivojaan April pihtasi jonkin aikaa, joten parempaa asentoa odotellessa kätilö kysyi haluammeko tietää lapsen sukupuolen. Olin halunnut ensiminuuteista lähtien kysyä sitä, mutta olin kokenut, että olisin huono äiti, jos kysyisin sukupuolta hätäillen, ennen kuin kaikki tärkeämmät asiat oli selvitetty. ”Ehdottomasti haluamme tietää, jos sen vain näkee!” vastasin kuitenkin nyt epäröimättä. Kätilö siirtyi ultraamaan Aprilin alavartaloa ja pidätin hengitystäni.

”Näyttäisi tytöltä” hän sanoi, johon April vastasi ryhtymällä potkimaan.

”Jep, ihan varmasti tyttö, näkee aivan selkeästi.”

Tyttö. Tiedolla kesti sekunnin murto-osan upota ja ensimmäisenä katsoin Mr. Scotiin, joka oli niin kovasti odottanut poikaa. Taputin miestä lohduttavasti hartialle ja hän virnisti minulle. Sentään hän oli ollut oikeassa.

Nyt kun April oli vaihtanut asentoa aivojen pienimmätkin rakenteet näkyivät hienosti. Hänestä ei löytynyt kerrassaan mitään moitittavaa tai huolen aihetta. Kätilö oli äärimmäisen tyytyväinen yleiseen kehitykseen. Viimeisenä hän mittasi vauvan kokonaispainon ja alkoi sitten verrata kaikkia mittoja toisiinsa. Ne olivat hienosti sopusoinnussa keskenään, mutta niiden yhteistuloksena oli reippaasti isompi lapsi kuin viikolla 20+1. ”Hän on kooltaan aika tarkalleen 21+1 eli viikon edellä” kätilö kertoi ja varmisteli, että laskettu aika oli oikein. Kun kerroin Aprilin olevan labran tuotoksia, eli lasketun ajan olevan hyvinkin varmasti oikea, nainen nyökkäsi ja kehotti olemaan tarkkana raskausdiabeteksen kanssa, jottei April kasvaisi liian nopeasti tai liian isoksi.

”Istukka on kiinnittynyt kohdun etuseinämään ja hyvin syvälle kohtuun. Siitä johtuu se, että sydänääniä on vaikea kuulla ja että liikkeitä on vaikea tuntea. Tässä keskellä edessä on niin paljon tiellä, että älä ihmettele, jos siinä ei tunnu liikkeet, vaan että ne tuntuvat ainoastaan täällä reunoilla. Kohdussa on myös todella hyvin, varsin reippaasti oikeastaan, tilaa hänellä liikkua, joten vauva pääsee pakoon ihan kokonaan toiselle puolelle vatsaa halutessaan, ja tuntuisi olevan vähän sellainen tapaus, että karkaa alta, kun häntä yritetään tutkia. Ei siis tarvitse olla huolissaan, jos sydänääniä on haastava kuulla vielä vähän aikaa. Istukan koko ja sijainti on kuitenkin oikein hyvä ja sanotaanko, että hän on hyvin turvassa siellä syvällä. Se on hyvä paikka lapsen olla.”

En voi sanoin kuvailla miten huojentavaa oli kuulla kätilön arvio. Nyt kun tiesin syyn, voisin lakata murehtimasta ja olla vain tyytyväinen. Kätilö ainakin oli oikein tyytyväinen ja toivotteli meille onnea loppu odotukseen. Lähdimmekin paikalta hiukan pyörryksissä onnesta, varsinkin minä, jonka kasvoille kestovirne tuntui liimaantuneen. Se on tyttö!

”Onhan siinä tietysti jokin erehtymisprosentin mahdollisuus. Sanotaanko, että 95% varmasti tyttö?” kujersin Mr. Scotille kävellessämme parkkipaikalle käsi kädessä.

”Kätilö oli kyllä ihan varma.”

”Niin oli!” sanoin säteillen ja mies nauroi.

”Esikoiseni on sitten tyttö…” Mr. Scot pohti kuin maistellen ajatusta.

”Niin oli minunkin.” heitin kujeillen.

”Hei, epäreilua!”

Nauroimme molemmat.

Jos mitään ihmeellistä ei ehdi tapahtumaan palailen vasta parin viikon päästä bloggailemaan, kunhan seuraavan neuvolakäynti ja viimeinen kuherrusreissumme Dublin on takana. Sitten ollaankin vihdoin jo niillä viikoilla, että Aprilillä on prosentuaalinen mahdollisuus selvitä, jos hän syntyy etuajassa (pidetään silti peukkuja ensi vuoden puolelle). Jatkossa April tulee olemaan blogissa nimellä Miss April, kuten nuoren neidin kuuluukin.