21. Rakenneultra

April rv 20+1

Vettä satoi kuin saavista kaataen ja taivas oli melkein hiilen harmaa. Seisoin peilin edessä alusvaatteisillani ja tuijotin raskausvatsaani samalla kun pohdin mitä pukisin tänään päälle. Vihdoin alavatsan pömpötys oli muuttunut selkeästi raskaudelle tyypillisen pyöreäksi ja kovaksi. Ihoa koristi muutama hyvin haalea raskausarpi edelliseltä kierrokselta kuusi vuotta sitten, ja neljä purppuran väristä, muuten kalpeasta värityksestäni loistavaa arpea.

En suinkaan ollut saanut vielä uusia raskausarpia vaan nämä vanhat kaverit olivat heränneet eloon, kun olin osunut niihin hormonipiikitysten aikana. Jos siis sinä jossain vaiheessa joudut käymään läpi hormonihoitoja, niin ota tästä neuvosta vaariin – älä osu vanhoihin arpiin! Jostain syystä arpeutunut iho oli vaihtanut värinsä hopeasta tuoreen punaiseen eikä mikään määrä rasvailua tai edes aika tuntunut saavan niitä hiipumaan. Niinpä minulla oli nyt kahden viivan kiitorata molemmin puolin vatsaa. Jostain syystä se ärsytti minua suunnattomasti.

Taputin kuitenkin masuani hellästi. Ollaankos siellä hengissä? kysyin hiljaa mielessäni, vaikken odottanut vastausta. Tänäänhän se selviäisi sillä oli rakenneultran päivä. Tänään kätilö tarkistaisi, että April oli kehittynyt niin kuin pitikin, ja tästä eteenpäin lapsi jatkaisi lähinnä kasvamista, ei enää niinkään suurissa määrin kehittymistä. Suurin luomistyö oli jo valmis, mikä tuntui lähes huumaavalta, sillä oltiin vasta raskauden puolessa välissä ja parin viikon päässä siitä virallisesta hetkestä, kun vauva yritettäisiin pelastaa, jos se syntyisi ennenaikaisesti. Nyt oltiin myöskin vielä aborttisallituilla viikoilla, mikä sai minut irvistämään, sillä ajatus niin pahoista rakennevioista, että April pitäisi keskeyttää, oli kammottava.

Noniin, takaisin tehtävän äärelle, eli päivän vaatteet. Olin rohjennut tilaamaan raskausvaatteita, kun mitkään housut eivät enää tuntuneet siedettäviltä päällä. Tilaaminen oli kuitenkin pelottanut, koska nämä vaatteet menisivät roviolle, jos April tulisi kesken tai jouduttaisiin keskeyttämään, sillä ne muistuttaisivat vauvan menetyksestä aivan liikaa. Yritin kuitenkin hissukseen päästä eroon vainoharhaisuudestani ja luottaa tulevaan. Vähän saman tyyppinen vainoharhaisuus kuitenkin varjosti nyt sadepilvien lisäksi tämän aamun pukeutumista. Minkä väriset vaatteet voisin pukea päälleni?

Tänään selviäisi toivottavasti se lapsen sukupuoli enkä halunnut jinxata mitään. Typerääkö mielestäsi? Siihen minäkin lopulta päädyin ja pukeuduin vanhan roosan väriseen paitaan ja siihen sopiviin koruihin. Ei kai sillä nyt ollut mitään merkitystä, vaikka minulla olisi punainen paita, jos saisimme selville odottavamme poikaa. Vilkaisin kämmentäni kulmat kurtussa, yrittäen lukea tulevaisuuttani. Kumpi sieltä oikein oli tulossa? Näytti ihan pojalta. Totesin kuitenkin saavani luotettavampaa tietoa tänään lääkärissä ja lähdin vihdoin herättämään Miss Wiennan aamupuuhiin.

Muutamaa tuntia myöhemmin kurvasin Kätilöopiston parkkipaikalle ja bongasin Mr. Scotin työauton ajavan kohti samaista paikkaa, mutta vasemmalta. Hymyilin huvittuneena täsmälliselle ajoituksellemme, joka oli sen 12 minuuttia etuajassa. Seurasin miehen perässä ja pysäköimme vierekkäisille ruuduille, vaihtaen virneet ikkunoiden läpi. Kävelimme nyt jo tottuneesti aulaan, ilmoittauduimme automaateilla kelakorttia vilauttamalla ja tallustimme sitten oikeaan paikkaan odottelemaan.

Miten paljon helpompaa tämä olikaan kuin varhaisraskauden ultraan saapuminen, jolloin olimme vierailleet infossa, vaappuneet käytävillä kuin pingviinit, joiden päät pyörivät tuulimyllyn lailla ja hermoilleet kuin aloittelijat. Nyt Mr. Scot istahti letkeästi penkille ja minä piipahdin vessassa, muistaen vasta kyltin nähdessäni, että ultraan mentiin rakko tyhjänä. Kun kellon viisarit naksahtivat minuutin yli varattuun aikaan aloin naputtaa lattiaa hermostuneena. Kovin montaa kertaa en ehtinyt valittaa, että kätilö oli myöhässä, kun hän kolmea minuuttia myöhemmin tuli hakemaan meidät aulasta.

”Onhan rakko tyhjä?”

”Kyllä” vastasin hymyillen ja seurasin valkotakkista, keski-ikäistä naista tutkimushuoneeseen.

Meidät vastaanottanut rouva vastasi mielikuvaani perus kätilöstä ihan pilkulleen, silmälasiensa, lyhyen, vaalean tukkansa ja reippaan työotteensa kanssa. Pidin hänestä heti ja koin, että voisin oikeasti puhua ongelmista ja huolista tämän naisen kanssa. Niinpä pläjäytin näin alkajaisiksi pöytään raskausdiabeteksen, pahoinvoinnin ja sydänäänien huonon kuuluvuuden. ”Entä liikkeet, tuntuuko niitä?” Vastasin, että välillä ja suurimman osan ajasta heikosti. Emme jääneet keskustelemaan kovin pitkäksi aikaa vaan kellahdin kohta makuulleni, vaatteet vedettynä pois vatsan päältä.

”Käyn nyt läpi vauvan tärkeimmät rakenteet ja varmistan, että hän on kehittynyt tähän mennessä niin kuin viikkoihinsa nähden hänen olisi pitänytkin” kätilö selitti samalla kun pruittasi geeliä purkista oikein ronskilla kädellä mahani päälle.

Jännitin hurjasti, kun nainen aloitti ultrauksen. Pelkäsin, täysin järjen vastaisesti, että April ei olisi enää siellä. Tai että hän olisi kuollut. Helpotus oli suunnaton, kun vauva potki näkyviin ruudulle. ”Siellä hän on” kätilö sanoi hymyillen, kun pienet kädet ja jalat vispasivat menemään ruudulla. Elossa! ajattelin onnellisena. ”Ja jos koet koko ajan hirveää pissahätää, niin se johtuu tästä, hän potkii katsos suoraan virtsarakkoasi.” Teki mieleni nauraa ääneen. Kätilö alkoi kuitenkin hyvin nopeasti käymään läpi eri mittoja, kuten jalkojen ja käsien luita (ilmeisesti pitkät ja vahvat raajat), selittämään missä näkyi mikäkin sisäelin ja sitten käytiin läpi sydämen kaikki kammiot ja valtimot. Kaikesta tuli palautteena hienoa, hyvä, oikein hyvä.

Pään mitta, kasvojen rakenne ja lopulta aivojen rakenne käytiin kaikki läpi, vaikka aivojaan April pihtasi jonkin aikaa, joten parempaa asentoa odotellessa kätilö kysyi haluammeko tietää lapsen sukupuolen. Olin halunnut ensiminuuteista lähtien kysyä sitä, mutta olin kokenut, että olisin huono äiti, jos kysyisin sukupuolta hätäillen, ennen kuin kaikki tärkeämmät asiat oli selvitetty. ”Ehdottomasti haluamme tietää, jos sen vain näkee!” vastasin kuitenkin nyt epäröimättä. Kätilö siirtyi ultraamaan Aprilin alavartaloa ja pidätin hengitystäni.

”Näyttäisi tytöltä” hän sanoi, johon April vastasi ryhtymällä potkimaan.

”Jep, ihan varmasti tyttö, näkee aivan selkeästi.”

Tyttö. Tiedolla kesti sekunnin murto-osan upota ja ensimmäisenä katsoin Mr. Scotiin, joka oli niin kovasti odottanut poikaa. Taputin miestä lohduttavasti hartialle ja hän virnisti minulle. Sentään hän oli ollut oikeassa.

Nyt kun April oli vaihtanut asentoa aivojen pienimmätkin rakenteet näkyivät hienosti. Hänestä ei löytynyt kerrassaan mitään moitittavaa tai huolen aihetta. Kätilö oli äärimmäisen tyytyväinen yleiseen kehitykseen. Viimeisenä hän mittasi vauvan kokonaispainon ja alkoi sitten verrata kaikkia mittoja toisiinsa. Ne olivat hienosti sopusoinnussa keskenään, mutta niiden yhteistuloksena oli reippaasti isompi lapsi kuin viikolla 20+1. ”Hän on kooltaan aika tarkalleen 21+1 eli viikon edellä” kätilö kertoi ja varmisteli, että laskettu aika oli oikein. Kun kerroin Aprilin olevan labran tuotoksia, eli lasketun ajan olevan hyvinkin varmasti oikea, nainen nyökkäsi ja kehotti olemaan tarkkana raskausdiabeteksen kanssa, jottei April kasvaisi liian nopeasti tai liian isoksi.

”Istukka on kiinnittynyt kohdun etuseinämään ja hyvin syvälle kohtuun. Siitä johtuu se, että sydänääniä on vaikea kuulla ja että liikkeitä on vaikea tuntea. Tässä keskellä edessä on niin paljon tiellä, että älä ihmettele, jos siinä ei tunnu liikkeet, vaan että ne tuntuvat ainoastaan täällä reunoilla. Kohdussa on myös todella hyvin, varsin reippaasti oikeastaan, tilaa hänellä liikkua, joten vauva pääsee pakoon ihan kokonaan toiselle puolelle vatsaa halutessaan, ja tuntuisi olevan vähän sellainen tapaus, että karkaa alta, kun häntä yritetään tutkia. Ei siis tarvitse olla huolissaan, jos sydänääniä on haastava kuulla vielä vähän aikaa. Istukan koko ja sijainti on kuitenkin oikein hyvä ja sanotaanko, että hän on hyvin turvassa siellä syvällä. Se on hyvä paikka lapsen olla.”

En voi sanoin kuvailla miten huojentavaa oli kuulla kätilön arvio. Nyt kun tiesin syyn, voisin lakata murehtimasta ja olla vain tyytyväinen. Kätilö ainakin oli oikein tyytyväinen ja toivotteli meille onnea loppu odotukseen. Lähdimmekin paikalta hiukan pyörryksissä onnesta, varsinkin minä, jonka kasvoille kestovirne tuntui liimaantuneen. Se on tyttö!

”Onhan siinä tietysti jokin erehtymisprosentin mahdollisuus. Sanotaanko, että 95% varmasti tyttö?” kujersin Mr. Scotille kävellessämme parkkipaikalle käsi kädessä.

”Kätilö oli kyllä ihan varma.”

”Niin oli!” sanoin säteillen ja mies nauroi.

”Esikoiseni on sitten tyttö…” Mr. Scot pohti kuin maistellen ajatusta.

”Niin oli minunkin.” heitin kujeillen.

”Hei, epäreilua!”

Nauroimme molemmat.

Jos mitään ihmeellistä ei ehdi tapahtumaan palailen vasta parin viikon päästä bloggailemaan, kunhan seuraavan neuvolakäynti ja viimeinen kuherrusreissumme Dublin on takana. Sitten ollaankin vihdoin jo niillä viikoilla, että Aprilillä on prosentuaalinen mahdollisuus selvitä, jos hän syntyy etuajassa (pidetään silti peukkuja ensi vuoden puolelle). Jatkossa April tulee olemaan blogissa nimellä Miss April, kuten nuoren neidin kuuluukin.