20. Sydänäänet

Oikein rintakehää painoi, kun stressasi niin paljon. Aivan kuin olisin aamulla pukenut päälleni rautapaidan, joka puristi keuhkoja kasaan. Työt stressasivat, raskausdiabetes stressasi ja ennen kaikkea stressasi neuvolan lääkärin tapaaminen, mihin olin ajamassa. Yritin olla rauhallinen ja ajatella positiivisesti, kaasutellessa tuttua reittiä puoliautomaattiohjauksella. Välillä sitä ihmettelee miten ei kolaroi kenenkään kanssa, kun ajatukset ovat ihan muualla kuin liikenteessä. Jotenkin sitä vain reagoi valoihin, suojatien ylittäjiin ja oikealta tuleviin ihan vaistomaisesti.

Olin reippaasti etuajassa neuvolassa ja suuntasin ensimmäisenä vessaan. Olin ihan ehtinyt kuudessa vuodessa unohtaa nämä jatkuvat pissatestit. Joka kerta ennen neuvolatädin tapaamista tai lääkärintarkastusta piti pestä värkki, kusta purkkiin ja uitella siinä sitten pientä tikkua, jossa oli kolme väritäplää. Nämä ovat taas niitä raskauden hehkeimpiä asioita, joista ei puhuta eikä niitä halua muistella. Jos ei erityisesti pidä pissaleikeistä niin veikkaan, että aika moni muukin odottava nainen toivoisi voivansa skipata tämän osuuden kokonaan. Periaatteessa sen voi myös ohittaa jäämättä kiinni, sillä testitikkua ei tarvitse viedä näytille, sen tulos tulkitaan itse ja sitten vain kerrotaan hoitajalle.

Lääkärille tikku pitää kuitenkin viedä nähtäväksi ja seisoinkin siinä peilin edessä kulmat kurtussa. Miten minä tämän tikun veisin? Laitanko sen paperin päälle? Pidänkö sitä kädessä, kunnes luovutan sen lääkärille 10 minuutin päästä? Lopulta otin tyhjän muovimukin ja laitoin tikun sinne, kustu pää edellä. Siirryin hiukan vaivautuneena istumaan aulaan mukini kanssa. Jökötimme siinä, kohteliaan välimatkan päässä toisistamme, yrittäen olla vilkuilematta toisiamme turhan usein. Kunhan lääkäri vihdoin huuteli nimeäni ovelta (edellinen asiakas seilasi edes takaisin aulan ja lääkärin huoneen väliä, unohdettuaan kysyä aina jotain palaten uudestaan koputtelemaan) 10 minuuttia myöhässä, nappasin mukin mukaani ja vedin syvää henkeä ennen kuin hymyilin tohtorille.

Huomasin nopeasti, että välillämme oli pienoinen kielimuuri, sillä venäläinen mieslääkäri kommunikoi hyvin raskaasti murtaen ja sain toistaa itseäni pariin otteeseen, jotta tulin ymmärretyksi. Välittömästi koko käynti alkoi tuntua puoliturhalta, sillä en jaksanut edes aloittaa kertomusta kaikista oireista ja vaivoista, kun ihan perus pahoinvoinnin selittäminen oli haasteellista. Hämmennyin hetkeksi, kun lääkäri kysyi, onko pahoinvointiani lääkitty. Selvisi, että raskauspahoinvointiin on pilleri, jollaisia voi vetää kolmekin päivässä, joka helpottaa huonoa oloa että estää oksentelua. Koin hetkellisen epäuskon ja raivon aallon, että minulle oli vain naurettu suoraan päin naamaa, kun olin valittanut kärsimyksiäni, kun koko ajan olisin voinut saada lääkkeistä apua.

Pahoinvointini on kuitenkin jo helpottanut sen verran, että nykyään huono olo on vain klassisesti aamulla, jolloin hammaspesu ja veden juominen saa minut kakomaan. Tila helpottaa kuitenkin kahdessa tunnissa nousemisesta, jolloin voin jo syödä aamiaista. Iltaisin pahoinvointi palaa enää vain ruokailun yhteydessä, kun kesken päivällisen saattaa tulla täysi stoppi syömiseen jo suussa olevan haarukallisen aikana (minkä sitten voi väkisin niellä sillä riskillä, että laatta lentää tai käydä sylkemässä roskikseen). Verrattuna aikaisempaan tämä on kuitenkin ruusuilla tanssimista, enkä koe enää tarvitsevani lääkkeiden apua pärjäämiseen.

Nyt kun pystyn vihdoin syömään lähes järkevän kokoisia annoksia säännöllisesti (kuten raskausdiabetes ruokavalioon kuuluu) painoni putoaminen oli myös pysähtynyt. Lääkäri pyysi minut vaa’alle ja kirjasi numerot ylös. Tasan saman verran kuin edellisellä käynnillä.

”Sinulla on ylipainoa” mies totesi ja pohti paljon paino on mahtanut nousta alkuraskaudessa.

Seurasin hammasta purren takaisin pöydän ääreen, jossa lääkäri hämmästeli tietojani lukiessa, että kas kas, sehän on pudonnut eikä noussut.

”Johtuu varmaan siitä jatkuvasta pahoinvoinnista, kun en ole pystynyt syömään juuri mitään…”

Lääkäri oli samaa mieltä kanssani.

Seuraavaksi mitattiin verenpaine, joka yllätyksekseni ei ollut hienosti ideaalirajoissa kuten ennen. Alapaine oli 88 ja yläpaine 123, eli oltiin enää tyydyttävän ja normaalin tasolla. Kohonneen alapaineen lääkäri sanoi johtuvan ylipainosta. Tokaisin kuitenkin tähän, että normaalisti verenpaineeni on aina erittäin hyvä. Vilkaistuaan tietojani lääkäri totesi minun olevan aivan oikeassa.

”Sitten voi olla stressi.”

”Mmm-hm. Sitä kyllä on.”

”Verenpainetta on syytä seurata jatkossa.”

”Selvä.”

Ystäväni, jonka pienen tyttären ristiäiset olivat juuri, oli kertonut minulle etukäteen, ettei raskaudenajan lääkärikäynneistä ensimmäisellä tarvitse enää tehdä sisätutkimusta. Mikään ei voisi ilahduttaa enempää, kuin se, ettei tuntematon mies mene ronkkimaan aukkojani, joten hiukan häkellyin, kun lääkäri kysyi, haluanko tutkimuksen siitä huolimatta, että se ei ole pakollinen.

”Voin tehdä gynekologisen tutkimuksen.”

”Eeeeh ei kiitos.”

”Ei ole tarvetta? Ei ole vuotoja?”

”Ei, ei tarvitse.”

”Sisätutkimus tehdään sitten viikoilla 34-36 eli seuraavalla lääkärikäynnillä.”

Tämä sopi minulle paremmin kuin hyvin.

Vihdoin oli aika nousta tutkimuspöydälle ja kuunnella niitä kuuluisia sydänääniä. Kerroin lääkärille, että olin huolissani vauvasta, koska edellisellä käynnillä sydänääniä ei oltu saatu kuuluviin kunnolla. Tähän lääkäri vain murahti mietteliäästi ja laski pöytää niin, että selkäni oli mahdollisimman matalalla, alaselkä vähän notkolla. Odotin maltillisesti, että hän purskutti geeliä paljaalle mahalleni ja käynnisti sitten Dopplerin. Kesti vain hetken ja April jäi nalkkiin.

”No hienosti kuuluu!” lääkäri tokaisi hymyillen ja minäkin virnistin takaisin.

Pieni sydän jyskytti kovaa vauhtia ja pulssiksi saatiin 154. Raskas paino ehti nousta jo rintakehän päältä ennen kuin April sutaisi taas menemään.

”Varmasti johtui ylipainosta, ettei viimeksi saatu kuulumaan ääniä” lääkäri pohti samalla kun metsästi vauvaa.

Tunsin tässä asennossa todella hyvin Aprilin liikkeet, ja olinkin tuntenut jonkin verran vauvan liikkeitä koko alkuviikon. Lääkäri seuraili pikku vintiötä pitkin vatsaa, mutta olisin voinut kertoa, että meni jo, kun mies vielä kuulosteli kohtaa, jossa April hetki sitten oli ollut. Enää toiste ääniä ei saatu kunnolla kuulumaan, mutta kerta riitti varmistamaan, että kaikki oli niin kuin pitikin. Lääkäri oli nyt tarpeeksi monta kertaa ilmoittanut minulle kaikkien ongelmieni johtuvan ylipainosta, että ymmärsin hänen mielipiteensä, enkä kysellyt miksi ääniä ei kuulunut uudestaan.

Kohdunpohjan korkeus oli 18 senttiä, eli normaali. Sainkin nousta ylös ja pukea työvaatteet takaisin päälleni. Sain tuomion, että kaikki oli lääkärin mielestä ihan mallikkaasti eikä vauvalla ollut hätää. Mainitsin tässä vaiheessa huimauksesta, jota on alkanut taas olla entistä enemmän ja kysyin hemoglobiinistani. Kuulemma tilanne ei ollut vielä huolestuttava, eikä rauta-arvoja tarvitsisi mitata uudestaan ennen viikkoa 22 (nyt oli menossa viikko 20) eli seuraavaa neuvolakäyntiä.

Sain vielä reseptin pahoinvointilääkkeisiin ja lääkäri lupasi sairaslomaa, jos tulisi paha tilanne (miksei kukaan aikaisemmin ollut kiinnostunut tästä?). En tosin usko, että enää niitä tarvitsen, tilanne on jo valovuosien päässä aikaisemmasta. Lähdin kohtuullisen hyvin mielin ajamaan töihin (kunhan tietysti ensin soitin Mr. Scotille), vaikka jäinkin pohtimaan tätä ylipaino ongelmaa. En ollut mikään kevyt tyttönen, kun sain Miss Wiennan, ja silloin laihduin viimeistä kuukautta lukuun ottamatta koko raskauden ajan. Raskauden jälkeen sitten lihoin 16 kiloa (eli tuplat siitä mitä ensin laihduin) ja kannoin edelleen noita kiloja mukanani.

Kahvitauolla töissä luin iltalehden sivuilla komeilevan artikkeli odottavien äitien ylipainon aiheuttamista riskeistä ja ongelmista. Minulle jäi siitä suunnilleen sama olo kuin lääkärikäynnin jälkeen. Mitä minun pitäisi nyt tehdä? Olin jo valmiiksi dieetillä, jossa oli karsittu sokerit, herkut ja hiilihydraatteja säännösteltiin. Mitä muuta minun pitäisi vielä tehdä? En tästä nyt äkkiseltään pystynyt aloittamaan mitään rankkaa kuntokuuria tai tiputtamaan päiväkaloreita nykyisestä max 1600 ihan hirveästi. Pahoinvoinnin takia en kuitenkaan syönyt kuin ehkä 1400 kcal päivässä muutenkaan. Joten mitä minun pitäisi tehdä?

Paino on herkkä asia odottaville äideille ja siitä on vaikea puhua heidän kanssaan. Artikkeli oli varmasti oikeassa, painooni puuttuminen ärsytti minua suunnattomasti, mutta vielä enemmän ärsytti se, että mitä siitä nyt oikein oli puhuttavaa? Älä liho lisää. Olisit laihduttanut ennen raskaaksi tulemista. Siinä se suunnilleen oli, ja mennyttä ei enää voinut muuttaa, kun taas lihomista pyrin jo nyt hallitsemaan parhaani mukaan. Se johtopäätös, että kaikki, mikä oli vialla, oli lihavuuden syytä, oli kuitenkin mielestäni liioittelua ja lisäsi vain ahdistusta ja stressiä, mikä nyt ei varmasti ollut hyvä asia, jos verenpaineessa näkyi jo valmiiksi heittoa.

Joka tapauksessa ne maagiset sydänäänet olivat vihdoin löytyneet kunnolla ja vauvan liikkeet tuntuneet ihan selvästi. Olin hurjan huojentunut ensimmäisestä ja jospa ne liikkeet alkaisivat tuntua läskien läpi kohta paremmin, kun April vähän kasvoi kokoa lisää. Ensi viikon tiistaina pääsisimme rakenneultraan Kätilöopistolle katsomaan pienokaistamme tarkemmin ja siellä saataisiin viimeinen arvio siitä, miten vauva oli kehittynyt ja oliko kaikki kuten pitääkin. Selviäisikö myös sukupuoli? Toivottavasti!