23. Sairaslomalla

Vedin syvään raikasta ulkoilmaa keuhkoihini. Tie oli kultainen kuin Ihmemaa Ozissa, sillä kaikkialla oli keltaisia, pudonneita lehtiä. Ilma myös tuoksui syksyn lehdille auringonpaisteessa. Tämä tuoksu oli hyvin erilainen kuin sateisen ja synkän syyspäivän haju, kun kaikki oli märkää ja mätänevää. Vastapudonneet haavan ja koivun lehdet kylmässä auringonpaisteessa eivät olleet vain kultaisten hippujen sade, joissa auringonsäteet välkkyivät ja joilla tuuli leikitteli kuin kissanpentu, vaan ne myös tuoksuivat täyteläisille ja raikkaille. Männyn tummia oksia vasten lehtipuut olivat kuin kultaiset suonet kalliossa ja pihlajien marjaryppäät kuin rubiiniterttuja.

Upeasta säästä huolimatta oli niinkin uhkaava päivä kuin perjantai kolmastoista. Otin puhelimen käteen ja soitin Mr. Scotille.

”Hei rakas” mies vastasi lähes välittömästi.

”Hei kulta. Lähdin juuri ulos ja unohdin avaimet kotiin.”

”Ah! Hahah, vai niin.”

Mr. Scotin helpotus oli helppo kuulla äänestä. Avaimet kotona, ei sen pahempaa. Olin nimittäin sairaslomalla ennenaikaisten supistusten takia ja mies oli varmaan pelännyt pahinta.

”Marjapiirakka on uunissa ja lähdin koirien kanssa ulos siksi aikaa, kun se paistuu. Koska ehtisit tulla päästämään meidät sisään?”

Pikku murheita, vakuutin itselleni, ja yritin visusti olla olematta taikauskoinen. Perjantai kolmastoista. Mr. Scot oli aamulla tiputtanut kissan ruokakupin lattialle ja se oli haljennut. Olin unohtanut ostaa kananmunia, vaikka aioin leipoa, ja oli pitänyt mennä uudestaan kauppaan. Nyt seisoin ulko-ovella ilman avaimia ja vakuuttelin itselleni, että päivämäärällä ei ollut mitään tekemistä näiden pienten epäonnien kanssa, se oli vain osa elämää. Kun ritarini valkoisella ratsullaan saapui alle kymmenessä minuutissa päästämään minut takaisin kodin lämpöön ei piirakkakaan ollut edes valmis vielä. Koko asunnon kyllä täytti marjainen tuoksu, joka leijaili huoneesta toiseen niin herkullisena, että päätin keittää itselleni mukillisen mustaherukkamehua.

Miss April aloitti Kung Fu harjoittelut istuessani ison mukin kanssa alas. En tiedä mitä ihmeen kiertopotkuja ja triplalyöntejä neiti koreografiaansa oli sisällyttänyt, mutta voltit tuntuivat ainakin sujuvan oikein mallikkaasti. Silitin vatsaa lempeästi ja sanoin ääneen Miss Aprilin nimen, mikä sai aikaan hurjaa vipellystä maha-asukissa. Olimme jo hedelmöityshoidot aloittaessa päättäneet lapsemme nimen, mutta kun olin viime aikoina yrittänyt kutsua Miss Apriliä sillä oli sitä seurannut lähes oksennusrefleksimäinen reaktio. Nimi ei vain sopinut, ei sitten mitenkään päin. Minulla oli kestänyt kuukausia ylipuhua Mr. Scot hyväksymään kyseinen nimi, joten tunsin itseni ihan taukiksi, kun lopulta totesin hänelle eräs ilta, että se ei tulisi nyt toimimaan.

Kuten tavallista, pyysin sisareltani apua suuren päätöksen edessä ja brainstormasimme nimiä, kunnes ihan yhtäkkiä yksi pomppasi suosikiksi. Minusta tuntui välittömästi, että tämä on se oikea ja kun ehdotin nimeä Mr. Scotille hänkin yllättäen ilmoitti, että ”se on siinä”. Niinpä uusi etunimi on plakkarissa ja mikäli sikäli mieli ei yhtäkkiä muutu ollaan vauvan vastaanottamisessa taas yksi askel lähempänä. Ja ne teistä, jotka ajattelette, että nimi on April niin ei, se on liian hankala. Puolet suomalaisista ei osaa lausua sitä ja toinen puoli ei osaa kirjoittaa sitä oikein. Enkä halua, että tytärtäni kutsutaan aprillipilaksi tai että kerran vuodessa kaikki loruttelevat, että Aprilli syö silli jne. Kuten Miss Wiennalla, on myös Miss Aprilillä nyt valittuna kaunis ja tavallinen nimi. Toista nimeä voidaankin sitten jäädä pohdiskelemaan.

Mutta se, mikä askarruttaa teidän mieltä varmaankin enemmän, kuin vauvan nimi, on tämä sairasloma. Dublinin reissumme sujui kerrassaan ihanasti ja Mr. Scot kosi minua matkallamme. Saavuimme keskiyön lennolla kotiin ja heti seuraavana aamuna oli riennettävä töihin. Rankan viikon päätteeksi halusin vielä viikonloppuna nähdä ja tehdä paljon, joten lepoa ei kertynyt juuri lainkaan. Tämä sitten kostautui yllättäen. Toisaalta olisi helppoa syyttää reissaamista, mutta kun odotin Miss Wiennaa kävin suunnilleen samoilla viikoilla Itävallassa, Wiennassa (ahaaa! – eikö niin). Blogin alussa kuva silloin versus nyt.

Kuusi vuotta sitten minulla ei ollut tällaisia ongelmia. Nyt sunnuntaina illalla vatsani oli kivikova varsinkin ylempää ja alavatsa puolestaan niin perhanan kipeä. Makasin sängyssä irvistellen ja ihmettelin missä mennään. Yritin muistaa miltä supistukset tuntuvat, mutta en ollut aivan varma oliko se nyt tällaista kipua vai ei. Aamulla tuntemukset olivat poissa, mutta hektisen työpäivän jälkeen ne palasivat ja taas erityisesti illalla vatsa oli niin pinkeä, ettei mitään niin kiinteää ole tästä kropasta löytynyt sitten urheiluvuosieni. Olo oli kaikin puolin ahdistunut, närästi ja pakotti. Kuuma suihku auttoi hiukan, mutta huomasin vaistomaisesti ottavani etukenon pesukonetta vasten ja keinuttelevani lantiota edes takas kuuman vesivirran alla. Suora flashback kuuden vuoden taakse synnytys supistuksiin.

Tiistai-ilta ei ollut sen parempi, vaikka aamulla kaikki oli ok. Rupesin tosissani huolestumaan ja Mr. Scotkin kysyi joko soitetaan lääkäriin. Kieltäydyin kun kivut olivat minusta vieläkin epäselviä, liian pitkäkestoisia supistuksiksi. Keskiviikkona kivut alkoivat kuitenkin heti aamusta ja töissä oleminen oli tuskaa. Huomasin röhnöttäväni tuolilla miten milloinkin hakiessani tuskatonta asentoa ja lounasajan lähestyessä soitin vihdoin neuvolan päivystysnumeroon. Samasta numerosta olivat auttaneet minua, kun raskauden alkuvaiheessa oli ollut vuotoja ja nytkin täpäkkä nainen vastasi toisessa päässä luuria. Kävin läpi oireeni ja tuomio oli tietysti, että tarvitsin välittömästi lepoa.

Vatsan muuttuminen kovaksi kertoi supistelusta ja kipupiikit myös. Pidempikestoinen alavatsakipu oli enemmän lihassärkyyn viittaavaa, joka johtui siitä, että kropalla oli vaikeuksia kantaa lasta. Erityisesti se, että kipuilua ja supistelua tuli iltaisin viittasi väsymykseen, stressiin ja ylirasittuneisuuteen, minkä kaiken saatoin kyllä allekirjoittaa. Supistelukierteen katkaisemiseen ei ollut vaihtoehtona muuta kuin lepo. Lihassärkyyn taas auttaisi, jos hankkisin tukiliivin, joka helpottaisi selän ja vatsan taakkaa. Neuvolaan ei ollut akuuttiaikoja tarjolla, joten minun oli varattava aika työpaikkalääkärille.

Sain ajan vasta neljäksi, joten lähdin ensin kotiin ja nukuin melkein kaksi tuntia. Lepo vei kivun mukanaan ja kun pääsin lääkäriin oli olo paljon siedettävämpi. Miespuolinen tohtori hiukan hämmentyi, kun kerroin miksi olin tullut ja alkoi selailla ilmeisesti toimintaohjeita koneeltaan. Hän halusi tehdä gynekologisen tutkimuksen, mihin en ollut lainkaan henkisesti varautunut, mutta nousin kiltisti tutkimuspöydälle ja levitin haarani. Yritin kyllä selittää, että mitään muita oireita ei ollut, mutta lekuri oli selkeästi ”varman päälle” tyyppinen henkilö. Kohdunsuu todettiin täysin sulkeutuneeksi ja napakaksi eikä mitään ulkoisia poikkeavuuksia näkynyt. Varman päälle linjalla minut määrättiin kuitenkin labrakokeisiin.

Koska laboratorio oli jo siltä päivältä kiinni raahauduin paikalle seuraavana päivänä. Oletin käyväni vain pissatestissä, kuten oli ollut puhetta, mutta yllätyksekseni minua odotti yleinen verenkuva ja tulehdusarvot eli verikokeita ja hiivanäyte sekä bakteeriviljely eli puikko pilluun sen kusiluikkauksen lisäksi. Verikokeen otti hintelä ja androgyyninen mieshoitaja, jota luulin naiseksi, kunnes vilkaisin hänen nimilappuaan, mikä selitti miksi hän oli alkanut punastelemaan ja änkyttämään kun puhuin raskausvaivoista. Paikallisnäytteet otti psykoottinen naishoitaja, joka nauroi jokaisen lauseen alkuun tai loppuun. ”Käy vain siihen makuulle, hahaha! Hihih sait jalat telineisiin! Hienosti meni, hahaha! Pue vain päälle, hahaha, siinä verhon takana, hihihi!” Olin varma, että olen piilokamerassa.

Pissatestin sai sentään hoitaa ihan omatoimisesti, vaikka mieshoitsu änki ensin mukaan näyttääkseen mitä pitää tehdä. Kiitin kohteliaasti ja sanoin pärjääväni varmaan ihan hyvin itsekseni. Pakenin hullujenhuoneelta heti kuin vain pääsin ja jo muutamaa tuntia myöhemmin, kun yritin juuri nukkua päiväunia, lääkäri soitti tulosten kanssa. Kusitesti oli puhdas, eli ei ollut virtsaputkentulehdusta, jota tohtori oli epäillyt, vaikka kerroin kyllä tunnistavani sen, jos sellainen olisi (jos on kerran kokenut miltä tuntuu kusta lasinsiruja sitä ei ihan heti unohda). Valkosoluarvot olivat aavistuksen koholla, mutta se kuulemma kuuluu raskauteen. Verikokeen tulehdusarvot eli crp oli alle kymmenen, eli parempi ei voisi olla ja yleinen verenkuva normaali (hemoglobiini 126, huraa!). Tikkutestien tulokset puolestaan saisin vasta seuraavalla viikolla, mutta koska hiiva tai bakteeritulehdus on mielestäni aika vaikea olla huomaamatta eikä oireita ole, oletan sieltäkin tulevan hyviä uutisia.

Lääkäristä ei siis irronnut oikein mitään muuta hyötyä kuin sairasloma. Keskiviikosta sunnuntaihin käsky olla levossa, eli lähes vuodepotilaana, ja sitten ensi viikkoa katsottaisiin uudestaan. Neuvolan täti kertoi, että kroppa reagoi rasitukseen jälkijunassa ja samoin myös lepoon, joten vasta 3-5 päivää kunnollista taukoa rasituksesta näyttäisi saisinko supistelukierteen loppumaan. Huomattavasti helpompaa on ainakin ollut kotona maleksiessa, vain sitten kun innostun koirien kanssa ulos tai viemään Miss Wiennan ratsastustunnille, eli teen mitä tahansa muuta kuin oleskelen, alkaa vatsa reagoida, ja lähes välittömästi. Tukiliivin tilasin jo ja odottelen postin toimitusta, mutta muuten ei taida olla mitään poppakonsteja, joilla tähän tilaan saisi apua.

Googletin tietenkin supistukset ja tutkin netin syövereitä kunnes mieleni rauhoittui. Joillekin tieto lisää tuskaa, minulle se lisää kontrollia, joka taas lisää hyvinvointiani ja poistaa stressiä. Ilmeisesti kaikilla on raskauden puolesta välistä asti supistelua, mitä kutsutaan harjoitussupistuksiksi, mutta suurimmalla osalla ne ovat tunnottomia. Toinen puolikas tuntee ne, mutta vain osa kivuliaasti. Miss Wiennan kanssa tajusin mikä supistus on vasta pari päivää ennen synnytystä, joten viimeksi kuuluin tuohon sangen onnekkaaseen kastiin, joka on autuaan tietämätön. Ilmeisesti naisen jokaisen raskauden kohdalla tilanne voi kuitenkin olla ihan eri, eikä ennalta voi tietää millaisia supistuksia saa kokea. Ensimmäisellä kerralla 2011 olin myös aivan eri mielentilassa, kuin jokin zen-olento, oikea dalai lama, joten stressi ei painanut kuten nyt.

Olen myös edelleen sitä mieltä, että kuusi vuotta lisää ikää on tehnyt tästä kaikesta paljon vaikeampaa. Viimeksi se olikin ihan super helppoa. Kauhulla mietin mitä mahtaa vielä olla edessä pahoinvoinnin, raskausdiabeteksen ja ennenaikaisten supisteluiden lisäksi. Sairaslomaa raskauden takia oli ennen minulle absurdi käsite, siis miksi ihmeessä? No nyt tiedän. Ja hitot jostain duunista! Kämppäkin saa olla siivoamatta, pyykit laittamatta. Minulla on paljon kallisarvoisempi lasti kannettavana ja huollettavana täällä vatsassa sekä mies, joka voi tehdä ruoan ja käyttää koirat. Hän kantoi myös äitiyspakkauksen kotiin (iiiih se tuli!) sillä tiesin kokemuksesta, että loota olisi liian iso minulle varsinkin tässä tilassa raahattavaksi (kuusi vuotta sitten taistelin sen hikipäässä itse kotiin).

Paketin saapuminen laukaisi jonkin sortin pesänrakennusvietin ja minulla olisi nyt hirveä hinku alkaa sisustamaan kämppää vauva-valmiiksi. Mietin kuumeisesti mihin vaihtopöytä ja kehto tulevat, minne Miss Aprilin kaikki vaatteet laitetaan. Kolme kuukautta vielä laskettuun aikaan eikä pitäisi liikoja ennakoida, vielä, ihan mitä tahansa voi tapahtua, mutta ostin ensimmäisen vaatteenkin vauvalle. Irkku-mekko-body oli pakko ostaa Dublinista, se oli vain kertakaikkiaan liian söpö! Ja muistan, miten ostin myös Wienistä Miss Wiennan ensimmäisen vaatteen. Eikö nyt voisi jo olla innoissaan?

Myös Mr. Scot muuttui hiukan tunteelliseksi kun kävimme läpi Kelan äitiyspakkausta. Kun ihmettelin mikä hänelle tuli mies vain totesi, että ”haluaisin vain jo päästä pukemaan tyttäreni näihin”. Voi rakkaani, minä myös. Mutta ei vielä, vaikka olen tälläkin kertaa äärettömän tyytyväinen pakkauksen sisältöön, niin Miss April ei ole vielä kypsä tähän maailmaan, häntä täytyy kokkailla vielä uunissa, eli suojassa masussani, pitkän aikaa. Mitä pidempään sen parempi, vaikka välillä olenkin itse ihan kypsä jo kaikkiin ongelmiin. Ei silti ole mitään parempaa syytä kärsiä kuin oma pienokainen, eikä se lopulta ole kärsimystä, kun niin korvaamaton palkinto seisoo lopussa.