24. Miss April osoittaa mieltään

Kello oli vähän päälle seitsemän aamulla ja oli ”tuo koira mukana töihin päivä”. Ei tietenkään virallisesti, virallisesti lemmikit eivät tainneet olla edes sallittuja, mutta useiden vuosien vakiintuneen käytännön myötä karvakuonomme olivat tuttuja vierailijoita. Lohkaisin palan suklaata levystä ja mutustelin sitä menemään, kun paimenkoirani kierähti kerälle jalkojeni viereen. Oli hiljainen aamu, ulkona oli paksulti lunta, mutta se suli kovaa vauhtia ja maisema muuttui koko ajan synkemmän mustaksi.

Miss April oli hereillä. Hän möngersi mahassa etsien parempaa asentoa, mikä sai minut vaistomaisesti nojaamaan taaksepäin työtuolilla, antaen näin mahdollisimman paljon tilaa tytölle. Enää neiti ei voinut uiskennella vatsan toiselta puolelta toiselle, sillä vaikka keskivartaloni paisui tasaista tahtia, niin vauva kasvoi vapautuvan tilan umpeen samalla vauhdilla. Nyt liikkuminen tapahtui polkemalla vauhtia vatsan seinämistä, sisäelimistä ja kylkiluista. Tämä tuntuu yhtä epämukavalta kuin kuulostaa.

Pohdiskelin eilen kotiin ajaessani, että oikeastaan vauvan liikkeiden pitäisi aiheuttaa paniikinomaisia reaktioita. Jos ajattelet Alien elokuvia ja niiden klassikko kohtauksia, jossa jokin myllertää sisälläsi ja repäisee sitten tiensä ulos rintakehästä – niin periaatteessa juuri sitä tämä vauvan kantaminenkin on. Jokin on vallannut kehosi ja möyrii ihon alla niin, että et vain tunne tuon otuksen liikkeitä vaan näet kuinka nyrkki tai kantapää venyttää nahkaa luonnottomasti ulospäin – aivan kuten alienvauvan pää etsiessään ulospääsyä. Silloin tällöin Miss April yrittää niin tosissaan läpi vatsanahan, että joudun ihan toteamaan hänelle, että ei, siitä ei pääse ulos.

Ei niin, etteikö neiti potkisi tuonne alakertaankin. Välillä hän onkin ihan oikealla ”portilla” ja tuntemuksista päätellen hyppii siinä tasajalkaa, että hoi, päästä eukko ulos! Äärimmäisen epämukavaa, kun joku potkii pilluun sisältä päin (vaikken sano, että se olisi yhtään sen mukavempaa ulkoa päin). Mieluummin otan iskut kylkiin ja kohti keuhkoja. Napa sen sijaan on yllättävän herkkä monotukselle ja jos Miss April erehtyy siihen käydä mätkimässä olen kiireen vilkkaa painelemassa häntä mahan läpi toiseen kohtaan.

Olisiko se nyt oikeasti niin paha juttu kantaa sisällään alien vauvaa? Pohdin asiaa edelleen, kun kävelin parkkipaikalta kohti kotiovea, raskaiden lumihiutaleiden leijaillessa ympärilläni. Siis, jos lopputulos ei olisi revennyt rintalasta ja kivulias kuoleman, niin sellainen söpö ihmistentappaja mönkimässä sisuksissa ei olisi sen kummempi prokkis kuin ihmisvauvakaan. Tämä siis kaikella rakkaudella lastani kohtaan, joka olemassaolollaan on aiheuttanut jatkuvaa pahaa oloa, väsymystä, kipua, särkyä ja suolisto-ongelmia.

Tämä jälkimmäinen on tietysti niitä vaiettuja asioita raskaudessa. Eihän kukaan halua kertoa ummetuksesta, ripulista, saati ilmavaivoista. Välillä on vain ihan pakko piereskellä. Onneksi ne eivät haise millekään, mutta se ei paljon alenna nolotus astetta, jos töissä huomaat, että nyt tulee, eikä sitä voi mitenkään estää. Hyvällä onnella joku asiakas kävelee juuri sisään, kun sellainen pidättelemätön paukku poksahtaa ulos kuin auton rikkoutuneesta pakoputkesta. Yritä siinä nyt sitten tyynesti vaikka potkasta kaapin kulmaa tai tuolin jalkaa luodaksesi mielikuvan, että jokin muu täällä paikkuu kuin perse ja hymyillä tyynen rauhallisesti ja viattomasti ”hyvää huomenta”.

Raskaana ollessa sitä on hehkeimmillään, sanotaan. No kyllähän ihoni ja hiukseni ovat voineet hyvin, ei käy kieltäminen, mutta nyt aletaan olla jo sen verran turvonneessa vaiheessa, että vyötärö on kaukainen muisto vain ja joka toinen ihminen tuntuu kommentoivan, että oletpa sä levinnyt. Silti, vielä ei olla siinä kilppari-koppakuoriainen vaiheessa, kun selälleen mätkähtäminen tarkoittaa epätoivoista raajojen sätkimistä ja jumissa olemista. Nyt ollaan vasta siinä vaiheessa, että lattialle pudonneen paperin nostaminen (tai sen nostamisen yrittäminen) saa työtoverin repeämään nauruun ja kenkien nauhojen sitominen aiheuttaa puuskuttamista että ähkimistä, kun maha painuu keuhkoihin tukehduttaen minut samalla kun yritän sutia naruja solmuun.

Eteenpäin kumartuminen myös suututtaa Miss Aprilin, eli ilmeisesti hänelle tulee siitä yhtä tukala olo kuin minulle. Eräs aamu en jaksanut pestä hiuksiani, joten vedin ne nutturalle, kas silloin kun ei näy, että ne ovat oikeasti aika paskaiset. Tungin vielä ruusukoristeita sekaan, kun pompula jäi aluksi rumasti näkyviin, enkä jaksanut aloittaa koko hommaa alusta, vaan piilottelin virheen vaan pois silmistä. Tämä iso muhkura takaraivossa oli kuitenkin very bad idea, sillä en voinut nojata autossa selkänojaan ilman, että niskatuki väänsi pääni alakenoon (niskatuki ei ole muokattavissa). Niinpä istuin 10 senttiä etukenossa ja jouduin tukemaan asentoa koko työmatkan vatsalihaksilla ja kun ne alkoivat väsyä vedin itseäni haballa kohti rattia.

Mitä mieltä masuasukki oli kiristyneestä ja pienentyneestä tilasta? No tietysti sitä, että nyt noustaan barrikaadeille ja riehutaan. Hän olisi varmaan heitellyt polttopulloja ja huitonut iskulause kyltillään, jos olisi voinut. Gimme my space! tytär protestoi kivuliaasti koko matkan. Vastaavia protesteja tulee nykyään myös kovasta metelistä, kuten esimerkiksi leffassa käydessä taistelukohtaus on aavistuksen jännempi, kun Miss April kopioi Hulkin taistelukuviot tai leikkii Wonder Womania. Edes isosiskon tanssinäytöksessä ei maltettu pysyä aloillaan vaan neiti ilmaisi selkeästi mielipiteensä eri esityksistä (moderni tanssi taisi olla epämieluisin ja jazz hands liike tuli opeteltua jo tässä iässä).

Kaikkea, mitä netistä lukee, ei kannata uskoa, mutta pitää ihan paikkansa, että vauvalla on jo nyt tietty valveillaolorytmi. Välillä vauva siis uinuu paikallaan kuin ei hengissä olisikaan, ja silloin tekee mieli töniä masua saadakseen aikaan jotain reaktiota. Yritän kyllä malttaa mieleni ja antaa neidin nukkua, sillä kunhan hän herää, tunnin tai kahden päästä, tulee taas hyvin selväksi, että eipä tarvitse huolestua. Huolta aiheuttavat tosin ne päivät, kun vatsa on kipeä, sillä Miss April liikkuu huomattavasti vähemmän ja harvemmin kun on harjoitussupistuksia. Joinain päivinä vatsa on kivikova pallo iltapäivästä yömyöhään eikä tytär silloin liiku puoliakaan normaalista (tai sitten liikkeet eivät tunnu).

Sairaslomailua onkin jatkettu muutamana eri kertana, kun panadolia on pitänyt vetää koko päivä töistä selvitäkseen. Lääkärikäynneistä ei kuitenkaan ole irronnut mitään ihmeellistä – kohdunsuu on edelleen kiinni, Miss Aprilin sydänäänet kuuluvat hyvin ja tasaisina eikä vikaa löydy. Syyksi kipuihin on ehdotettu muun muassa sitä, että vatsa- ja selkälihakset venyvät ja paukkuvat vauvan kasvaessa. En sitten tiedä mistä terävä ja lävistävä kylkikipu on peräisin, mutta tuntuu kuin joku tunkisi puukkoa oikeiden kylkiluiden välistä kohti selkärankaa. Selkäkin välillä suuttuu, vaikken mielestäni ole sitä rasittanut, käytän tukiliiviä ja otan iisisti. Silti eräs ilta alaselkä veti itsensä niin juntturaan, että tulikuuma, puolen tunnin suihku, kaksi eri lämpöhaudetta ja tonni panadolia tarvittiin ennen kuin kipu hellitti.

Minusta tuntuu välillä, että olen muuttumassa kalaksi (pikemminkin valaaksi) kun kuumista suihkuista on tullut jokapäiväinen henkireikä. Viikonloppuisin tai saikulla käyn kolmesta neljäänkin kertaan päivässä suihkussa (kammolla odotan vesilaskua) kun siitä vain tulee niin hyvä olo. Toisinaan saan seuraakin suihkuun, mutta Mr. Scotin reaktio on yleensä kuin kylpisin ihoa kuorivassa hapossa, niin kuumasta vedestä on kyse. Olen ilmeisesti muuttunut Daenarys Targaryeniksi ja voisin ottaa mantrakseni fire cannot kill a dragon (kyllä, olen lukenut kirjat, tiedät, ettei se nyt ihan niin mene) lilluessani höyrykattilaksi muuttuneessa kylpyhuoneessa.

Närästykseen suihku ei kuitenkaan auta kuin välillisesti, sillä liikkuminen ja seisominen on parempi kuin makaaminen. Edelleen olo on kuin lohikäärmeellä, nyt vain on tulipallo keuhkoissa odottamassa purkautumista, mutta mitään ei tahdo tulla ulos. Yllättävän epämieluisa tila, joka tekee esimerkiksi nukkumisesta mahdotonta. Mikään rennie tai muu närästyslääke ei tunnu auttavan, eikä suositellut ruoatkaan (kuten hapanmaitotuotteet) helpota. Närästys tulee ja menee, ja sen kanssa on vain selvittävä, vaihdettava asentoa miljoona kertaa, röyhtäiltävä jatkuvasti kuin pieni porsas. Meteliä tuleekin siis ylä- että alapäästä, joten todella, olen kaikkein hehkeimmilläni näin raskaana.

Niinä iltoina, kun vatsa on kipeä, pinkeä pallo, vaapun eteenpäin kuin pingviini, istun tuolilla haarat levälläni ja hieron vatsaani kuin se olisi hopeaa, jota kiillotan juhlia varten. Tällaisina hetkinä raskautta ei voi olla muistamatta, saati ajattelematta koko ajan. Iltaisin ylipäätään masu pullottaa aina ja tuntuu raskaalta, mutta hyvänä aamuna se aivan kuin katoaa. En tiedä minne Miss April tunkee itsensä, ehkä hän kietoutuu selkärangan ympärille kuin tankotanssija, sillä aamuisin vatsa tuntuu tyhjältä ja kevyeltä. Liikkuminen on helppoa, maha on pehmeä, voin istua jalat ristissä tuolilla ja kävellä ihan normaalisti. Vauvaa ei tunne ollenkaan, ellei ala painelemaan rantapalloa, sitten kyllä löytyy jokin kiinteä mötikkä eikä tarvitse miettiä, että jokin demoni tai noita olisi ryöstänyt vauvani yön aikana.

Kaikesta huolimatta tämä vaihe raskaudesta on oikeasti kivaa. Ei ole enää pahoinvointia, jopa hampaat voi melkein aina pestä ilman yökkäämistä. Olenkin alkanut syömään kuin hevonen, ja mikä sen ihanempaa, kuin ruoka? Kyllä, kyllä, raskausdiabetes on edelleen, mutta verikokeet ovat säännöllisesti ilmoittaneet, että kaikki on hienosti, ruokahalusta riippumatta. Ja niinä päivinä, kun selkä tai vatsa ei prakaa ja pakota minua sänkyyn onkin raskaus oikein leppoisaa. Miss April mellastaa menemään eli ilmoittelee kaiken olevan kunnossa ja minä pystyn tekemään ja menemään vähän kuin ennen.

Nyt kun vielä saisi nukuttua. Maha-asukilla on tapana herättää minut möyrimisellään pari kertaa yössä ja sitten toisaalta närästys pitää hereillä joskus tunnin tai kaksikin. Väsymys on siis mitä ilmeisimmin pysyvästi kuvioissa. Netissä lohdutellaan, että tämä nukkumattomuus on hyvää harjoittelua tulevia aikoja varten, kun vauva pitää hereillä yötä päivää. Minusta on järjetöntä, että tässä vaiheessa ei saa vetää unta varastoon. Minkä helvetin takia pitäisi kärsiä insomniasta jo ennen kuin se kirkuva pirpana on maailmassa? Kulutetaan voimavarat loppuun jo ennen synnytystä.

Noh, 12 työpäivää jäljellä, eli kaksi ja puoli viikkoa. Laskettuun aikaan puolestaan se yhdeksän viikkoa plus miinus pari. Ehkä sitten ”lomalla” saa lepoa. Ei niin, että olon pitäisi tästä mitenkään mukavemmaksi muuttua, mutta elättelen toiveita helposta loppurutistuksesta. Nyt kun tässä päiviä lasketaan, niin tosiaan päätimme pitää pienimuotoiset häät vielä ennen (kop, kop) tyttären syntymää eikä niihinkään ole enää kuin alle kuukausi. Toivottavasti ko tapahtuman aiheuttama stressi ei aiheuta mitään ennenaikaista synnytystä, toiveissa olisi kuitenkin päästä ensi vuoden puolelle, vaikka selviytymismahdollisuudet ovatkin jo nyt hyvät.

On ollut jotenkin vaikea kirjoittaa blogia, kun tässä loppuvaiheessa ei tapahdu enää mitään ihmeellistä. Miss April olla möllöttää ja kasvaa. Neuvolakäynti on ensi viikolla, mutta se on taas perus huttua. Ei ole tulossa ultraa enää. Ainoa jännitysmomentti on se, koska vauva syntyy ja mitä komplikaatioita tulee. Kaikki on periaatteessa valmista (myös vanhemmat) ja nyt vain vetkutellaan mahdollisimman pitkään. Yritän pitää huolen meistä molemmista, ja olla esimerkiksi liukastelematta (kuten tänään, kun vedin korkkareissani nurin kaakelilattialla olevan vesiläntin takia – onneksi sain painoni ohjattua niin, että kopsahdin vain polvilleni, takapuoli pystyssä kohti asiakkaita) tai rehkimättä enempää kuin mahdollista (delegointi on sitten mainio työväline).

Ah, eräs pieni ihanuus on vielä mainittava ennen kuin lopetan tämänkertaisen blogin. Samana päivänä, kun eräs rakas ystäväni, joka myös on taistellut hedelmällisyyshoitojen läpi, kävi varhaisraskauden ultraääniseulonnassa ja sai vahvistuksen odottavansa tervettä vauvaa, Mr. Scot tunsi ensimmäisen kerran meidän maha-asukin potkaisun ihon läpi.  Maaginen päivä! Tämän jälkeen liikkeet ovat tuntuneet joka päivä ja tietysti koko ajan selkeämmin. Aluksi Miss Aprilin potkut olivat miehen sanojen mukaan kuulemma tuntuneet kuin suoliston liikkeiltä – mutta ei oman, vaan jonkun toisen. En lähtenyt selvittämään millaisia kokemuksia hänellä on muiden suolistoista sen tarkemmin.

Lapsen liikkumisesta ja tuntemisesta on siis nyt myös miehelle tullut arkipäivää ja iltaisin, kun Miss Aprilillä on tapana vetää kunnon tiputanssit, makoilemmekin usein sängyssä yhdessä, Mr. Scot käsi mahani päällä, fiilistelemässä ja unelmoimassa. Tyttärestä on tullut niin paljon todellisempi nyt, selkeästi myös miehelle, kun hänet konkreettisesti tuntee jatkuvasti. Äitinä on vaikea käsittää millaisen prosessin isä käy läpi ennen synnytystä, kun hänellä ei ole evoluution suomia apuja juuri tarjolla. Itse sitä kantaa ja kärsii ja tuntee kaiken, mies vain katsoo vierestä ja tavallaan jatkaa elämää kuin normaalisti. Silti hänen pitäisi jotenkin henkisesti valmistautua vanhemmuuteen ja prosessoida isäksi tulemista.

Vasta synnytys mullistaa maailmankuvan, tiedän sen kyllä kokemuksesta. Et voi tietää mitä odottaa, et mitenkään, ennen kuin olet kokenut sen, kun oma lapsesi syntyy tähän maailmaan. Nyt kakkos kierroksella näkökulmani on niin kovin erilainen. En malttaisi odottaa sitä taianomaista hetkeä, sitä palkintoa maaliviivan jälkeen. Vähän hermostuttaa kuvitella kuinka kaikki menee, koska tiedän etukäteen, ettei synnytystä voi oikeasti mitenkään suunnitella. Se sujuu niin kuin sujuu ja kaikki on hoitohenkilökunnan ja korkeamman tahon käsissä. Mutta oletettavasti ja toivottavasti lopulta syliini nostetaan pieni, terve tytär, joka avaa silmänsä ja pääsemme katsomaan toisiamme ensi kertaa.