Hae
Kuka huusi äiti?

26. Välikevennys

Juuri nyt on hyvä fiilis. Häät ovat onnistuneesti takana (woop woop!) ja joulukin on onnistuttu viettämään ilman sen suurempia ongelmia. Miss April on asettunut alemmaksi vatsaan, eli mami saa happea (aaah!) eikä olo ole enää lainkaan niin tukala. Kaksi viikkoa enää ja tyttäremme on täysiaikainen! Koska hän päättää syntyä onkin sitten ihan eri asia.

 

Oloni on suurimman osan aikaa ollut ihan super hyvä! Kaiken maailman vaikeuksien jälkeen on niin ihanaa, kun tämän pallukan kantaminen tuntuu hyvältä. Nyt on jostain löytynyt sitä kuuluisaa ”säteilyä” mitä raskaana olevilla pitäisi olla. Masuasukki on myös hienosti taktikoinut ja oli esimerkiksi hääpäivän niin kiltisti, ai että! Ei mitään harjoitussupistuksia tai liitoskohtien vihlontaa, ei kramppeja tai närästystä. Pelkkää hehkumista.

 

Toki sitten tämä ihana olotila saa minut kuvittelemaan, että voin mennä ja melskata ihan miten lystää. Siitäpä sitten saakin maksaa jälkikäteen, kun juoksee kavereiden kanssa lounaalla, illallisella, elokuvissa ja ties missä kengän korot kopisten. Ilman kunnollista lepoa masu kuitenkin ilmoittaa hyvin jämäkästi kuka tätä showta vetää (news flash, it’s not me!). Jouluaattona esimerkiksi bileet loppuivat ennen seitsemää illalla, kun huomasin taittuvani kaksin kerroin kivusta eikä kuuma suihku tai tonni panadolia pelastanut tilannetta vaan oli mentävä sänkyyn ennen lasten nukkumaanmenoaikaa. Yhtä hienosti kävi, kun oli kerrankin aurinkoinen päivä ja yritin mennä Mr. Scotin ja koirien kanssa lenkille, masu ilmoitti jo ensimmäisen mäen jälkeen, että tämä mamma kääntyy nyt takaisin kotiin.

 

Periaatteessa meno täällä ruudun toisella puolella on nyt todella letkeää ja rentoa, sillä työt loppuivat jo kaksi viikkoa sitten. Lähetin kaikille kimppasähköpostin, että kiitos ja minä jään nyt äikkärille. Menin aivan sekaisin laskuista, että kuinka moni mies ja nainen tuli kauhuissaan työpisteelleni sanomaan: ”Oletko sä raskaana?” Ihan oikeasti ihmiset! En ole vain lihava, vaan paksuna! ”Luulin, että olit vain syönyt vähän enemmän pullaa.” Toiset syyttivät tyttömahaa, että se on sen mallinen, ettei raskautta tajua, toisin kuin poikamahasta. Olipa syy mikä tahansa, laitoin viimeiselle päivälle niin kireän mamma paidan, että pallukka oikein korostui. Eipä jäänyt epäselväksi.

 

Äippäloma itsessään alkoi sangen stressaavissa merkeissä, kun häihin oli vain viikko aikaa, minun mekkoni seilasi yhä ulkomailla postissa ja oli kamalasti kaikkea tehtävää. Lopulta hääpuku kuitenkin saapui. Oli sinänsä kyllä hassu mennä naimisiin ”siideripötsissä” kun normaalisti häitä varten laihdutetaan ja ollaan timmeimmässä kunnossa ikinä. Noh, yritin lohduttautua, että se raskauden hehku oli puolellani ja näytin varmasti hemaisevalta.

 

En voi kertoakaan miten ihanaa on ollut nyt, kun ruoka on maistunut! Hääbuffetti, joulusafkat, ai että! Onneksi raskauspahoinvointi häipyi, niin on nyt päässyt nauttimaan synneistä herkullisimmasta, ahmattiudesta! Vähän toki Miss April rajoittaa mussuttamistani painamalla sisäelimiä kasaan – mahaan ei siis vain yksinkertaisesti mahdu neidin lisäksi niin paljon ruokaa kuin silmät söisivät. Raskaushimot jylläävät myös menemään ja suklaata tekee mieli tasaista tahtia. Onneksi tämänkään kanssa määrät eivät ole suuret, muualla kuin ajatuksissa.

 

Raskausdiabetes ei sen sijaan ole hävinnyt minnekään. Arvot ovat edelleen mallillaan, ja pysyvät itseasiassa hämmentävän tasaisina. Aamusokeri on ollut 5.1 viimeiset viisi mittausta ja olen jo ruvennut epäilemään, että koko mittari on rikki. Luotetaan nyt kuitenkin siihen, että tuo toimii edelleen ja kaikki vaan on sokereiden osalta ok. Ruokavalion osalta yritän edelleen rajoittaa herkuttelua, jotta se ei olisi jatkuvaa tai runsasta, mutta himoja on kyllä vaikea kontrolloida!

 

Ruoan lisäksi se toinen tärkeä tekijä onnellisuudessa on uni. Välillä saa nukkua oikein prinsessana yli auringonnousun ja melkein lounasaikaan. Toisinaan tutiminen maistuu, ja sitten toisinaan sitä pyörii koko yön silmät selällään ja ihmettelee mikä vittu nyt on vialla. Tietenkään yhtään yötä ei nukuta ilman kolmea pissataukoa – paitsi viime yö OMG. Nousin vain kaksi kertaa ylös! Ensi yönä veikkaan kompensaationa kahdeksaa vessareissua.

 

Se, mistä kaikki olivat synnytysvalmennuksessakin samaa mieltä, ja mikä oli jokaisen äidin ongelma näin raskauden loppupuoliskolla, oli uniongelmat. Painajaiset vaivasivat jokaista odottajaa, insomnia jokatoista, krampit vielä muutamia ja suoranaiset näköharhat toisia. Raskaus-uni tässä vaiheessa onkin aikamoista sekamelskaa heräilyineen, pyörimisineen ja näkyineen. Viime yönä minä olin menossa uudestaan naimisiin, ja näihin häihin oli kutsuttu kaikki, joita ei kutsuttu viikko sitten. Mekkokin piti tosin olla uusi, joten juoksin alasti kauppakeskuksissa ja etsin jotain päälle puettavaa. Joka toinen kauppa oli muuttunut kirkoksi ja niissä kaikissa odotti sama pappi. Jep, sekopäistä, ja tuo oli ihan kevyttä kenttäviihdettä.

 

Sekoboltsi unista viis, mutta entä tämä jatkuva pissahätä? Rakossa ei siis ole kultaista nestettä välttämättä paria tippaa enempää, mutta pakottava hädän tunne saattaa olla ihan hirveä! Viimeinen asia, mitä on tehtävä ennen sänkyyn menoa, on käydä pöntöllä liruttamassa. Jos tämän jälkeen nukkumaan ryhtyminen viivästyy jollain tavalla, tulee vaikka viesti tai selaa sosiaalista mediaa, tai juttelee puolisolle hetken – niin yhtäkkiä ei pysty nukkumaan. On hätä. Ja vaikka järki sanoo, että juuri pusersit ne ainoat pisut mitä siellä mitenkään voi olla, on silti noustava ylös, koska muuten ei uni tule (ja jos tulee, näkee non-stop unta vessasta).

 

Kusihätä vaivaa toki muutenkin pitkin päivää, eikä vessassa voi käydä tarpeeksi usein. Mutta koska se on tylsää hommaa sitä yrittää jaksaa hädän kanssa. Sitten, jos odottaakin liian pitkään, katsoo vaikka leffan sohvalla eikä käy siinä välissä, niin auta armias, kun nouset ylös! Tuntuu kuin rakko räjähtäisi sisäänpäin ja joudut kannattelemaan mahaa kaksin käsin samalla kun vaaput toiletin puolelle. Tuo ylösnousemus on muutenkin tällä hetkellä sellainen henkilökohtainen ihme, jos siihen pystyy. Tuolilta ylös ottamatta tukea pöydästä? Tuskin. Sohvalta ylös ilman miehen kättä? Hyvä vitsi. Sängystä ylös kiskomatta itseä päädyn ja tolppien kautta istumaan? Siinähän sätkit, kilpikonna. Mitä jos olet jostain syystä päätynyt lattialle? Se on sitten vain vietettävä loput raskausajasta siinä.

 

Mitä sitten, kun on se huono yö? Edellisenä iltana on sattunut vatsaan ja närästänyt? Kun on SE yö takana, ai perhana mikä kiukkuinen karhu sängystä kohoaa. Kuka uskaltaa keskeyttää Kontion talviunet, juoskoot henkensä puolesta. Vaan yksi on, jolle on vaikea olla edes Otson vihainen, nimittäin kultakutri Miss Wiennalle. Hänen pyyteetön rakkautensa muistuttaa noina kamalina väsymyksen hetkinä siitä, miksi tämä on kaikki sen arvoista – vaikkei juuri sillä hetkellä ehkä siltä tuntuisi.

 

Väsymyskään ei tosin ole niin paha kuin mahakrampit. Kipu, se ei vain ole minun juttuni. Jatkuva, säälimätön ja loppumaton kipu vatsassa, mistä se tulee? Ylirasituksesta varmaankin, ja en tiedä onko se sitten supistelua, mitään ”aaltoa” kun ei tunnu, ei mitään helpottavaa taukoa. Tosin en muista sellaista luksusta synnytyksestäkään. Minusta kipu vain jatkui, jatkui ja pysyi tasaisen kamalana. Supistus, mikä helvetti se on? Yhden olen synnyttänyt ja en vieläkään tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että toisinaan tämän pienen massun kanssa voi kävellä ja puuhailla kuin sitä ei olisikaan. Kun kramppi iskee päälle minusta tulee kuitenkin yhtäkkiä pingviini ja masusta valtaisa. Vaapun hitaasti, pienin askelin puolelta toiselle ja huidon räpylöilläni seinistä tukea.

 

Mr. Scot on jo pari kertaa kysynyt, että ”joko lähdetään synnyttämään?”, mutta ei, vielä ei olla siinä kohtaa. Jos jotain muistan kuuden ja puolen vuoden takaa niin sen, että synnytyskivusta ei voi erehtyä. Se sattuu niin maanperkeleesti. Olen varma, että huomaan kyllä sitten, kun on aika mennä. Eikä kipu ole vielä mennyt tuonne alas eli sinne portille. Eikä pentu synny ennen kuin portti on auki, joten sitä herkkua odotellessa. Kaikkeen sitä ihminen vapaaehtoisesti ryhtyykin.

 

Mietimme eilen miehen kanssa tulevaa perhesuunnitelmaamme, eli tarkemmin ottaen sitä, haluammeko tämän jälkeen yrittää vielä saada lisää lapsia. Alkuperäinen ideahan oli 3-4 lasta. Olemme molemmat aina halunneet ison perheen, mutta matkaan on nyt tullut vähän muuttujia. Ensinnäkin, mikäli meidän pitäisi käydä uudestaan läpi hedelmöityshoidot, palaisin mieluummin helvetissä. Munasolujen keräys ja sen jälkioireet olivat kestämättömän kamala kokemus viimeisimmällä rundilla. Jos siis olemassa olevat alkiomme (Athos, Aramis, Ninja ja Kilpikonna) eivät johda onnistuneisiin raskauksiin, lastenteko loppuu näillä näkymin siihen.

 

Ei se raskauskaan kuitenkaan herkkua ole ollut, enkä tiedä kuinka monesti kykenen käymään tämän setin enää läpi. Lisäksi olen koko ajan vanhempi, eli onnistuneen raskauden todennäköisyys pienenee koko ajan. Jos/kun se onnistuisikin vielä vaikka kaksi tai kolme kertaa, niin todellinen työ alkaa lasten kanssa vasta syntymästä. Kuvitellaan tähän nyt se 3-4 pentua, max 2 vuoden ikäeroilla niin morjentes mitkä ruuhkavuodet olisi tulossa! Olenko ihan varma, että haluan lähteä sille tielle? Onko se sitten hyvästi parisuhde? Hyvästi matkustus? Hyvästi jokainen penni, jonka ehtii tienata?

 

Eipä niin, että näitä asioita voisi päättää etukäteen. Koskaan ei voi tietää mitä komplikaatioita tulee eteen. Suunnitelmia voi tehdä lukemattomia etukäteen, mutta jokaisen niistä päätyy todennäköisesti heittämään roskakoriin. Elämällä ja kohtalolla on tapana päättää jotain ihan muuta, kuin mitä olit itse ajatellut. Onnekkaasti, se on monesti jotain parempaa kuin olit itse päättänyt.

25. Kaksi yötä häihin on

Kello oli 6:30 aamulla ja ulkona oli synkän pimeää. Olisin odottanut enemmän valoa, kun edellisten päivien sulanut, jäätynyt, sulanut ja uudelleen jäätynyt lumi oli edelleen maassa. Katulamppujen valo paljasti taivaalta putoilevat, pienet lumihiutaleet, joilla oli kova kiire alaspäin. Mr. Scot seisoi ulko-ovella ja hoputti Miss Wiennaa hermostuneena. Aamut eivät olleet hänen parhaita hetkiään. Kurottauduin varpailleni antamaan suukon ja työvaatteisiin toppautunut mies veti minut toisella kädellä syliinsä. Ulkovaatteet tuntuivat kylmiltä ohuen yöpukuni läpi.

”Hyvää työpäivää, rakas.”

”Hyvää lomapäivää, kulta.”

 

Painoin otsani hetkeksi miehen otsaa vasten ja sain toisen suukon. Käännyin sitten tyttären puoleen ja pörrötin hänen My Little Pony pipon peittämää päätään.

”Hyvää tarhapäivää, muru.”

Pienet kädet kietoutuivat ison vatsani ympärille ja siniset tähtisilmät kurkkivat ylikasvaneen otsatukan alta.

”Heippa, äiti.”

”Pidä hauskaa isän luona. Muista ottaa vitamiinit.”

”Joo, heippa.”

Miss Wienna kääntyi vielä portaissa vilkuttamaan minulle ja hymyilin huiskutellen hänelle ovenraosta. Vedin oven kiinni vaaleanpunaisen takin kadotessa näköpiiristä ja kipristelin palelevia varpaitani.

 

Olisin voinut mennä suoraan takaisin nukkumaan, väsytti ihan tarpeeksi levottoman yön jälkeen ja olin tosiaan talvilomalla. Miss Wienna oli herännyt melkein tunnin etuajassa ja ei yrityksistä huolimatta ollut mennyt uudestaan nukkumaan. Mr. Scot oli pyörinyt ja heräillyt pitkin yötä, varmaan stressin takia ja valvottanut minua. Eipä niin, että nukkuisin enää muutenkaan kokonaisia öitä tai sikeitä unia, siitä Miss April mahassa piti huolen.

 

Olen nyt raskausviikolla 34 ja viimeisen kuukauden aikana oli jo tullut selväksi, että vessaan oli herättävä vähintään kerran, mutta useimmiten kahdesti yössä. Sen lisäksi unet olivat levottomia, usein jopa painajaisia ja saatoin heräillä henkeäni haukkoen, kun pienten myrkkyhämähäkkien armeija oli hyökännyt kimppuuni italialaisen linnoituksen raunioissa. Tai ehkä olin eksynyt hylätyn mielisairaalan kellarikerrokseen enkä enää löytänyt tietäni ulos, mutta aloin törmäilemään instituution entisiin asiakkaisiin, jotka eivät olleetkaan poistuneet paikalta ja luulivat minua yhdeksi sadistisista lääkäreistään.

 

Viime yönä olin vuorikiipeilemässä Maisie Williamsin kanssa Espanjan vuoristossa ja kun hän oli pudota kielekkeeltä, kiskaisin tytön takaisin ja putosin itse. Tajusin vasta pudotessani, että en muuten osaa vuorikiipeillä ja kun jäin roikkumaan jostain ilmestyneen lasisen tornin reunalle tiesin vain viivyttäväni kuolemaani. Unissani ei siis ole mitään logiikkaa tai suoraa yhteyttä oikeaan elämääni. Ne ovat täysin erilaisia kuin normaalit painajaiseni, tai ainakin niistä yleensä puuttuu ne todelliset, suurimmat pelkoni. Joskus minua ahdistaa unessa ihan vain se, että käyn italialaisella torilla tilaamassa vohvelin jäätelön kera ja he tuovat minulle uudestaan ja uudestaan väärän annoksen kunnes lopulta olen niin raivoissani, että herään.

 

Ainoa teema tuntuu olevan, että olen jossain ulkomailla, ja asiat eivät mene niin kuin haluaisin. Ehkä se on sitten kontrollin puuttuminen, joka vaivaa minua. Synnytys on tulossa, mutta en tiedä milloin tai miten se menee. Edelliset huonot kokemukseni pitävät minut hermostuneen ja stressaantuneena jos vain ajattelenkin asiaa. Osittain siksi en varmaan pistänytkään paljoa hanttiin, kun neuvolatäti halusi meidän osallistuvan synnytysvalmennukseen. Synnytys on yksi perheneuvonnan aiheista ja keskiviikkona istuimme tutusti U-muotoisen pöydän ääreen.

 

Paikalla oli Mrs. Coconut (pukeutuneena taas vaaleaan harmaaseen) ja tällä kertaa myös hänen miehensä Mr. Nut. Sen sijaan Mr. ja Mrs. Peanut olivat vaihtaneet vaatteiden väriä, rouva kirkkaan punaiseen ja mies vitivalkoiseen, ajatukset olivat kuitenkin edelleen varsin beigejä. Lesbopari Miss Melon (se mahakas) ja Miss Olive istuivat jälleen vasemmalla puolellamme ja olivat pukeutuneet aivan liian isoihin huppareihin. Oikealta löytyi uusia tuttavuuksia Mr. ja Mrs. Cashew, hukassa olevan oloinen pariskunta, he olivat suunnilleen meidän ikäisiä. Heidän vieressään oli tällä kertaa yksin paikalla oleva Mrs. Cucumber, pitkät hiuksensa ponnarilla, ja viimeisenä pöydässä istui myös yksin paikalle päätynyt Mrs. Oats, joka näytti minusta jo hiukan vanhalta hankkimaan lapsia, mutta joka olisi voinut paksun vaalean ponnarinsa, solakan vartensa ja nyrpeän ilmeensä puolesta olla Mrs. Cucumberin sisko. Naiset olivat samalla raskausviikollakin, eli 35, mutta heistä näki välittömästi, etteivät he pitäneet toisistaan.

 

Tällä kertaa paikka oli ylibookattu ja viimeinen, ennestään tuntematon pari, Miss Dragonfruit ja Mr. Cactus, joutuivat istumaan takaseinän vieressä ekstrapenkeillä. Se oli harmi, sillä pari näytti mielenkiintoiselta, neiti alle kolmekymppiseltä ja kauniilta pitkine, tummine hiuksineen ja mies sosiaaliselta ja rennolta, erityisen tyylikkäine kenkineen. He kuitenkin istuivat kaukana meistä eivätkä puhuneet mitään, äänessä oli lähinnä Mr. ja Mrs. Peanut (ei mikään ylläri) sekä Mrs. Coconut (Mr. Nut jäi vähän mysteeriksi avoimen puolisonsa rinnalla). Valitettavasti myös minä huomasin joutuvani mukaan keskusteluun, kun tapahtumaa vetävä Mrs. Acorn muisti, että minähän olen jo kertaalleen synnyttänyt ja voisin jakaa kokemukseni.

 

Olin juuri avannut juomapulloni korkin ja avasin jo suutani ammolleen, valmistautuessani hörppäämään, kun Mrs. Acornin sanat keskeyttivät liikkeeni puolessa välissä matkaa.

”Mrs. Strawberry, kerro sinä muille omasta synnytyksestäsi.”

Kaikkien katseet olivat yhtäkkiä kiinnittyneet minuun, ja tunsin niskaani kihelmöivän. Hetken olin vain jähmettyneenä siinä paikallani, pullo menossa kohti nassua, suu auki kuin kalalla. Napsautin pikaisesti leukani kiinni ja laskin juoman takaisin pöydälle karistaen samalla kurkkuani.

”Minulla ei valitettavasti ole mitään kovin hyvää sanottavaa synnytyksestä. Siksi olin ajatellut istua ihan hiljaa vain tässä, mitään kommentoimatta.”

 

Tietenkään Mrs. Acorn ei halunnut minun pelottelevan muita ja jättikin hetkeksi rauhaan, mutta kohta hän oli taas kysymässä mielipidettäni ja kokemuksiani. Lopulta päädyinkin pitämään pienen puheen epiduraalin puolesta (näille muille kun yritettiin kovasti tyrkyttää mahdollisimman luonnollista ja lääkkeetöntä synnytystä) ja kun synnytyksen kestoksi ei annettu muuta kuin ”noin 12 tuntia” oli pakko huomauttaa, että itse olin synnyttänyt 41,5 tuntia. Minun roolikseni tipahtikin siis antaa synnytyksestä vähemmän helppo ja hauska kuva, mutta loppupeleissä en itse saanut juurikaan irti valmennuksesta.

 

Toki jotkin asiat ovat muuttuneet tässä kuudessa ja puolessa vuodessa. Nykyään epiduraaliin ei tarvitse odottaa aukeamista tiettyyn senttimäärään, kätilöopisto on suljettu, naistenklinikka on uudistettu, synnyttäjät voidaan hylätä hotelliin pärjäämään ihan yksistään ja kotiutus voi olla jo 12 tunnissa. Eikä kertaus ole tietenkään pahasta, Mrs. Acorn kun kävi läpi missä tilanteessa sairaalaan pitää lähteä heti, milloin vain soittaa naikkarille ja koska ambulanssi tarvitaan välittömästi. Synnytyslaukun pakkaamisesta puhuttiin, mutta siitä minulla on jo selkeä visio (peitto mukaan!) ja puhuttiinpa sitä myös synnytystä enteilevistä oireista, kuten vatsan muodon muuttumisesta.

 

Muistan hyvin sen päivän, kun Miss Wienna ”tipahti alas” ja yhtäkkiä selkäni vääntyi notkolle, istuminen oli tuskaa ja masu pullotti ulos eteenpäin kuin raketti. Ei siis mitään sellaista havaittavissa tällä hetkellä. Aamuisin masuni on pehmeä kuin vaahtokarkki eikä tosiaankaan vielä pömpötä niin kuin loppuvaiheessa vaan on tasaisen muhku.

 

Vatsahan ei harmillisesti ole aina näin ”rento” ja pehmoisa, sellainen hytkytettävä hyytelö, vaan muuttuu kivikovaksi ja kimmoisaksi pallukaksi harjoitussupistusten tai selkäkivun jyllätessä. Niitä on kuitenkin ollut vähemmän ja vähemmän. Oikeastaan oloni on nyt paljon parempi kuin kuukausi sitten. Liikkuminen ja oleminen on helpompaa, närästys iskee lähinnä iltaisin ja kaikki on vain yksinkertaisesti hyvin. Ilmavaivat ovat hellittäneet, vitamiinien kiihkeä napsiminen vei alkavat pohjekrampit pois heti alkuunsa ja mielialani ovat itkuherkkyyttä lukuun ottamatta normalisoituneet.

 

Viimeisimmällä neuvolakäynnillä kaksi viikkoa sitten verenpaineeni oli lähes täsmälleen sama kuin edeltävällä kerralla, vauvan sydänäänet kuuluivat hyvin ja tasaisena ja Miss Aprilin asento pystyttiin ensi kertaa arvioimaan: hän oli raivotarjonnassa, eli pää alaspäin, kasvot eteenpäin. Painoni oli noussut, mikä sai minut taas kauhistumaan vaakaa, mutta se oli noussut 500g/viikko mihin neuvolatäti oli hyvin tyytyväinen. Ilmeisesti shokkihoitoa ei siis tarvita. Verensokerini ovat pysyneet poikkeuksetta viitearvojen sisällä, joten kaiken pitäisi olla hyvin. Kohdunpohjan korkeuden mittaus kuitenkin aiheutti vähän huolta.

 

Mitta oli nyt 32 senttiä, ja se mitattiin moneen kertaan, sillä harjoitussupistukset iskivät tietenkin päälle juuri mittauksen aikana, joka nostaa korkeutta. Lukuisista mittauksista huolimatta tulos jäi hiukan yli ylemmän sallitun käyrän. Mitä tämä nyt tarkoittaa on siis se, että todennäköisesti Miss April kasvaa liian nopeasti tai on liian iso viikkoihinsa nähden. Vasta vähän tosin, joten jäämme odottamaan lääkärikäyntiä, joka on 28.12. eli raskausviikolla 36. Jos kohdunpohjan mittaus on taas yli viitteellisten arvojen, minut lähetetään naistenklinikalle vauvan painoarvioon. Tämä tehdään ilmeisesti ultralla ja tuloksen perusteella lääkärit sitten päättävät onko synnytys käynnistettävä etuajassa.

 

Raskausdiabeteksen takia Miss April pyritään pitämään alle nelikiloisena ja jos näyttää, että hän menee siitä yli ennen laskettua aikaa niin synnäri odottaa. Mitä netistä luin niin tuo painoarvio on kuitenkin hyvin epäluotettava tutkimus, vain suuntaa antava ja virhemarginaali voi olla isokin. En siis kauhean luottavaisin mielin ole lähdössä tähän kaikkeen, ja pidän sormet ristissä, että joulun jälkeen lääkärillä on jotain hyvää kerrottavaa. En tietenkään halua synnyttä mitään 5,5 kiloista vauvaa, joten jos käsky käy niin käynnistykseen lähdetään, mutta kovasti haluaisin, että kaikki menisi luonnollisesti ja Miss April päättäisi itse koska on valmis tulemaan ulos.

 

Sillä, mitä minä haluan, ei kuitenkaan tunnu olevan mitään merkitystä tässä raskauden kulussa. Luonto, evoluutio, lääkärit ja Miss April tekevät päätökset, minä vain vikisen ja menen mukana. Kamalan hallitsematon tila, ei ihme, että se tunkeutuu uniinikin. Toinen pieni stressin lähde tässä samaan aikaan on ollut häämme. Mr. Scot kosi minua Irlannissa ja päätimme tehdä liitostamme virallista ennen lapsen syntymää. Niinpä kirkko kutsuu meitä kahden yön päästä. Voitteko kuvitella? En minäkään.

 

Yksikään matka ei ole mutkaton, ja meidän häidemme isoimpia kompastuskiviä on ollut sellainen pikku juttu kuin minun hääpukuni, joka saapui Suomeen vasta kaksi päivää sitten. Tätä oli edeltänyt melkein kolmen viikon soittelu, reklamoiminen, selvittäminen, itkun- ja raivonpuuskat sekä suunnaton epätoivo. Kaksi päivää sitten pääsin vihdoin sovittamaan mekkoani, jota sen jälkeen ommeltiin ja korjailtiin viisi tuntia ennen toista sovitusta. Tuon ajan vietin käymällä isäni kanssa lounaalla, kahvilla, uudestaan kahvilla ja kirjoittamalla vetoisassa aulassa läppärilläni pari tuntia. Lopulta kuitenkin sain kuin sainkin mekkoni mukaan ja nyt ei tarvitse kävellä pelkissä alusvaatteissa alttarille.

 

Eilen meillä oli häiden harjoitukset, seisoimme toppavaatteissamme kirkossa ja kun pappi kävi läpi seremonian kaavaa, pitelin mahaani ja mietin, kuinka surrealistiselta kaikki tämä tuntuu. Vain pari päivää ja kaikki valmistelut, suunnitelmat, ne konkretisoituvat ja me menemme naimisiin. Oliko kaikki valmista? Mitä olin unohtanut? Miss April potki mahassani innoissaan ja pyysin häneltä hiljaa mielessäni, että jos nyt vielä kolme päivää pysyt sisäpuolella, sitten voidaan keskustella syntymisestä. Tosin, jos häiden jännitys ei laukaise ennenaikaista synnytystä, niin sitten ollaan varmaan aika turvallisilla vesillä loppuodotuksenkin kannalta. Sitten on toivoa päästä vielä joulun jos uudenkin vuoden yli, kohti raskausviikkoa 38, jolloin vauva on täysiaikainen.

 

Jään tuijottamaan ulos ikkunasta. Kaikki on sinertävää, aurinko on siis nousemassa. Kaunis lumisade on muuttunut ohuiden jäähileiden tihkuksi. On niin paljon kaikkea, mihin minulla ei ole mitään kontrollia. Mikä sää hääpäivänämme on? Tunnen stressin painavan keuhkojani ja ristin sormeni kuin rukoukseen, nojaten leukaani käsien varaan. Olen yrittänyt pysyä mahdollisimman rauhallisena juhlien lähestyessä, mutta se on entistä hankalempaa näin lähellä H-hetken. Älä mieti synnytystä, älä stressaa mahdollisia raskauskomplikaatioita, älä panikoi häitä. Jouluvalmistelut, mitä ne ovat? Kaikki menee hienosti.

 

Vedän syvään henkeä ja katson kun ulkona saksanpaimenkoira yrittää innoissaan kaivaa monttua tien jäiseen lumivalliin ja sen omistaja seuraa huvittuneen vierestä. Onneksi kohta arkemme palaa jonkinasteiseen normaalitilaan, tai niin ainakin uskottelen itselleni. Kohta voin olla tuo pipon ja kaulahuivin alle piiloon kääriytynyt ulkoilija, jonka mieltä ei paina sen suuremmat huolet kuin koiran leikit. Voinhan? Vaan mitä on enää normaali sitten, kun maailmamme heittää kuperkeikkaa ja Miss April astuu estradille? Meidän on ehkä määriteltävä ”normaali” uudestaan, mutta jos sitä ennen, voisiko asiat olla, edes jonkin aikaa, niin kuin ennen?