Hae
Kuka huusi äiti?

25. Kaksi yötä häihin on

Kello oli 6:30 aamulla ja ulkona oli synkän pimeää. Olisin odottanut enemmän valoa, kun edellisten päivien sulanut, jäätynyt, sulanut ja uudelleen jäätynyt lumi oli edelleen maassa. Katulamppujen valo paljasti taivaalta putoilevat, pienet lumihiutaleet, joilla oli kova kiire alaspäin. Mr. Scot seisoi ulko-ovella ja hoputti Miss Wiennaa hermostuneena. Aamut eivät olleet hänen parhaita hetkiään. Kurottauduin varpailleni antamaan suukon ja työvaatteisiin toppautunut mies veti minut toisella kädellä syliinsä. Ulkovaatteet tuntuivat kylmiltä ohuen yöpukuni läpi.

”Hyvää työpäivää, rakas.”

”Hyvää lomapäivää, kulta.”

 

Painoin otsani hetkeksi miehen otsaa vasten ja sain toisen suukon. Käännyin sitten tyttären puoleen ja pörrötin hänen My Little Pony pipon peittämää päätään.

”Hyvää tarhapäivää, muru.”

Pienet kädet kietoutuivat ison vatsani ympärille ja siniset tähtisilmät kurkkivat ylikasvaneen otsatukan alta.

”Heippa, äiti.”

”Pidä hauskaa isän luona. Muista ottaa vitamiinit.”

”Joo, heippa.”

Miss Wienna kääntyi vielä portaissa vilkuttamaan minulle ja hymyilin huiskutellen hänelle ovenraosta. Vedin oven kiinni vaaleanpunaisen takin kadotessa näköpiiristä ja kipristelin palelevia varpaitani.

 

Olisin voinut mennä suoraan takaisin nukkumaan, väsytti ihan tarpeeksi levottoman yön jälkeen ja olin tosiaan talvilomalla. Miss Wienna oli herännyt melkein tunnin etuajassa ja ei yrityksistä huolimatta ollut mennyt uudestaan nukkumaan. Mr. Scot oli pyörinyt ja heräillyt pitkin yötä, varmaan stressin takia ja valvottanut minua. Eipä niin, että nukkuisin enää muutenkaan kokonaisia öitä tai sikeitä unia, siitä Miss April mahassa piti huolen.

 

Olen nyt raskausviikolla 34 ja viimeisen kuukauden aikana oli jo tullut selväksi, että vessaan oli herättävä vähintään kerran, mutta useimmiten kahdesti yössä. Sen lisäksi unet olivat levottomia, usein jopa painajaisia ja saatoin heräillä henkeäni haukkoen, kun pienten myrkkyhämähäkkien armeija oli hyökännyt kimppuuni italialaisen linnoituksen raunioissa. Tai ehkä olin eksynyt hylätyn mielisairaalan kellarikerrokseen enkä enää löytänyt tietäni ulos, mutta aloin törmäilemään instituution entisiin asiakkaisiin, jotka eivät olleetkaan poistuneet paikalta ja luulivat minua yhdeksi sadistisista lääkäreistään.

 

Viime yönä olin vuorikiipeilemässä Maisie Williamsin kanssa Espanjan vuoristossa ja kun hän oli pudota kielekkeeltä, kiskaisin tytön takaisin ja putosin itse. Tajusin vasta pudotessani, että en muuten osaa vuorikiipeillä ja kun jäin roikkumaan jostain ilmestyneen lasisen tornin reunalle tiesin vain viivyttäväni kuolemaani. Unissani ei siis ole mitään logiikkaa tai suoraa yhteyttä oikeaan elämääni. Ne ovat täysin erilaisia kuin normaalit painajaiseni, tai ainakin niistä yleensä puuttuu ne todelliset, suurimmat pelkoni. Joskus minua ahdistaa unessa ihan vain se, että käyn italialaisella torilla tilaamassa vohvelin jäätelön kera ja he tuovat minulle uudestaan ja uudestaan väärän annoksen kunnes lopulta olen niin raivoissani, että herään.

 

Ainoa teema tuntuu olevan, että olen jossain ulkomailla, ja asiat eivät mene niin kuin haluaisin. Ehkä se on sitten kontrollin puuttuminen, joka vaivaa minua. Synnytys on tulossa, mutta en tiedä milloin tai miten se menee. Edelliset huonot kokemukseni pitävät minut hermostuneen ja stressaantuneena jos vain ajattelenkin asiaa. Osittain siksi en varmaan pistänytkään paljoa hanttiin, kun neuvolatäti halusi meidän osallistuvan synnytysvalmennukseen. Synnytys on yksi perheneuvonnan aiheista ja keskiviikkona istuimme tutusti U-muotoisen pöydän ääreen.

 

Paikalla oli Mrs. Coconut (pukeutuneena taas vaaleaan harmaaseen) ja tällä kertaa myös hänen miehensä Mr. Nut. Sen sijaan Mr. ja Mrs. Peanut olivat vaihtaneet vaatteiden väriä, rouva kirkkaan punaiseen ja mies vitivalkoiseen, ajatukset olivat kuitenkin edelleen varsin beigejä. Lesbopari Miss Melon (se mahakas) ja Miss Olive istuivat jälleen vasemmalla puolellamme ja olivat pukeutuneet aivan liian isoihin huppareihin. Oikealta löytyi uusia tuttavuuksia Mr. ja Mrs. Cashew, hukassa olevan oloinen pariskunta, he olivat suunnilleen meidän ikäisiä. Heidän vieressään oli tällä kertaa yksin paikalla oleva Mrs. Cucumber, pitkät hiuksensa ponnarilla, ja viimeisenä pöydässä istui myös yksin paikalle päätynyt Mrs. Oats, joka näytti minusta jo hiukan vanhalta hankkimaan lapsia, mutta joka olisi voinut paksun vaalean ponnarinsa, solakan vartensa ja nyrpeän ilmeensä puolesta olla Mrs. Cucumberin sisko. Naiset olivat samalla raskausviikollakin, eli 35, mutta heistä näki välittömästi, etteivät he pitäneet toisistaan.

 

Tällä kertaa paikka oli ylibookattu ja viimeinen, ennestään tuntematon pari, Miss Dragonfruit ja Mr. Cactus, joutuivat istumaan takaseinän vieressä ekstrapenkeillä. Se oli harmi, sillä pari näytti mielenkiintoiselta, neiti alle kolmekymppiseltä ja kauniilta pitkine, tummine hiuksineen ja mies sosiaaliselta ja rennolta, erityisen tyylikkäine kenkineen. He kuitenkin istuivat kaukana meistä eivätkä puhuneet mitään, äänessä oli lähinnä Mr. ja Mrs. Peanut (ei mikään ylläri) sekä Mrs. Coconut (Mr. Nut jäi vähän mysteeriksi avoimen puolisonsa rinnalla). Valitettavasti myös minä huomasin joutuvani mukaan keskusteluun, kun tapahtumaa vetävä Mrs. Acorn muisti, että minähän olen jo kertaalleen synnyttänyt ja voisin jakaa kokemukseni.

 

Olin juuri avannut juomapulloni korkin ja avasin jo suutani ammolleen, valmistautuessani hörppäämään, kun Mrs. Acornin sanat keskeyttivät liikkeeni puolessa välissä matkaa.

”Mrs. Strawberry, kerro sinä muille omasta synnytyksestäsi.”

Kaikkien katseet olivat yhtäkkiä kiinnittyneet minuun, ja tunsin niskaani kihelmöivän. Hetken olin vain jähmettyneenä siinä paikallani, pullo menossa kohti nassua, suu auki kuin kalalla. Napsautin pikaisesti leukani kiinni ja laskin juoman takaisin pöydälle karistaen samalla kurkkuani.

”Minulla ei valitettavasti ole mitään kovin hyvää sanottavaa synnytyksestä. Siksi olin ajatellut istua ihan hiljaa vain tässä, mitään kommentoimatta.”

 

Tietenkään Mrs. Acorn ei halunnut minun pelottelevan muita ja jättikin hetkeksi rauhaan, mutta kohta hän oli taas kysymässä mielipidettäni ja kokemuksiani. Lopulta päädyinkin pitämään pienen puheen epiduraalin puolesta (näille muille kun yritettiin kovasti tyrkyttää mahdollisimman luonnollista ja lääkkeetöntä synnytystä) ja kun synnytyksen kestoksi ei annettu muuta kuin ”noin 12 tuntia” oli pakko huomauttaa, että itse olin synnyttänyt 41,5 tuntia. Minun roolikseni tipahtikin siis antaa synnytyksestä vähemmän helppo ja hauska kuva, mutta loppupeleissä en itse saanut juurikaan irti valmennuksesta.

 

Toki jotkin asiat ovat muuttuneet tässä kuudessa ja puolessa vuodessa. Nykyään epiduraaliin ei tarvitse odottaa aukeamista tiettyyn senttimäärään, kätilöopisto on suljettu, naistenklinikka on uudistettu, synnyttäjät voidaan hylätä hotelliin pärjäämään ihan yksistään ja kotiutus voi olla jo 12 tunnissa. Eikä kertaus ole tietenkään pahasta, Mrs. Acorn kun kävi läpi missä tilanteessa sairaalaan pitää lähteä heti, milloin vain soittaa naikkarille ja koska ambulanssi tarvitaan välittömästi. Synnytyslaukun pakkaamisesta puhuttiin, mutta siitä minulla on jo selkeä visio (peitto mukaan!) ja puhuttiinpa sitä myös synnytystä enteilevistä oireista, kuten vatsan muodon muuttumisesta.

 

Muistan hyvin sen päivän, kun Miss Wienna ”tipahti alas” ja yhtäkkiä selkäni vääntyi notkolle, istuminen oli tuskaa ja masu pullotti ulos eteenpäin kuin raketti. Ei siis mitään sellaista havaittavissa tällä hetkellä. Aamuisin masuni on pehmeä kuin vaahtokarkki eikä tosiaankaan vielä pömpötä niin kuin loppuvaiheessa vaan on tasaisen muhku.

 

Vatsahan ei harmillisesti ole aina näin ”rento” ja pehmoisa, sellainen hytkytettävä hyytelö, vaan muuttuu kivikovaksi ja kimmoisaksi pallukaksi harjoitussupistusten tai selkäkivun jyllätessä. Niitä on kuitenkin ollut vähemmän ja vähemmän. Oikeastaan oloni on nyt paljon parempi kuin kuukausi sitten. Liikkuminen ja oleminen on helpompaa, närästys iskee lähinnä iltaisin ja kaikki on vain yksinkertaisesti hyvin. Ilmavaivat ovat hellittäneet, vitamiinien kiihkeä napsiminen vei alkavat pohjekrampit pois heti alkuunsa ja mielialani ovat itkuherkkyyttä lukuun ottamatta normalisoituneet.

 

Viimeisimmällä neuvolakäynnillä kaksi viikkoa sitten verenpaineeni oli lähes täsmälleen sama kuin edeltävällä kerralla, vauvan sydänäänet kuuluivat hyvin ja tasaisena ja Miss Aprilin asento pystyttiin ensi kertaa arvioimaan: hän oli raivotarjonnassa, eli pää alaspäin, kasvot eteenpäin. Painoni oli noussut, mikä sai minut taas kauhistumaan vaakaa, mutta se oli noussut 500g/viikko mihin neuvolatäti oli hyvin tyytyväinen. Ilmeisesti shokkihoitoa ei siis tarvita. Verensokerini ovat pysyneet poikkeuksetta viitearvojen sisällä, joten kaiken pitäisi olla hyvin. Kohdunpohjan korkeuden mittaus kuitenkin aiheutti vähän huolta.

 

Mitta oli nyt 32 senttiä, ja se mitattiin moneen kertaan, sillä harjoitussupistukset iskivät tietenkin päälle juuri mittauksen aikana, joka nostaa korkeutta. Lukuisista mittauksista huolimatta tulos jäi hiukan yli ylemmän sallitun käyrän. Mitä tämä nyt tarkoittaa on siis se, että todennäköisesti Miss April kasvaa liian nopeasti tai on liian iso viikkoihinsa nähden. Vasta vähän tosin, joten jäämme odottamaan lääkärikäyntiä, joka on 28.12. eli raskausviikolla 36. Jos kohdunpohjan mittaus on taas yli viitteellisten arvojen, minut lähetetään naistenklinikalle vauvan painoarvioon. Tämä tehdään ilmeisesti ultralla ja tuloksen perusteella lääkärit sitten päättävät onko synnytys käynnistettävä etuajassa.

 

Raskausdiabeteksen takia Miss April pyritään pitämään alle nelikiloisena ja jos näyttää, että hän menee siitä yli ennen laskettua aikaa niin synnäri odottaa. Mitä netistä luin niin tuo painoarvio on kuitenkin hyvin epäluotettava tutkimus, vain suuntaa antava ja virhemarginaali voi olla isokin. En siis kauhean luottavaisin mielin ole lähdössä tähän kaikkeen, ja pidän sormet ristissä, että joulun jälkeen lääkärillä on jotain hyvää kerrottavaa. En tietenkään halua synnyttä mitään 5,5 kiloista vauvaa, joten jos käsky käy niin käynnistykseen lähdetään, mutta kovasti haluaisin, että kaikki menisi luonnollisesti ja Miss April päättäisi itse koska on valmis tulemaan ulos.

 

Sillä, mitä minä haluan, ei kuitenkaan tunnu olevan mitään merkitystä tässä raskauden kulussa. Luonto, evoluutio, lääkärit ja Miss April tekevät päätökset, minä vain vikisen ja menen mukana. Kamalan hallitsematon tila, ei ihme, että se tunkeutuu uniinikin. Toinen pieni stressin lähde tässä samaan aikaan on ollut häämme. Mr. Scot kosi minua Irlannissa ja päätimme tehdä liitostamme virallista ennen lapsen syntymää. Niinpä kirkko kutsuu meitä kahden yön päästä. Voitteko kuvitella? En minäkään.

 

Yksikään matka ei ole mutkaton, ja meidän häidemme isoimpia kompastuskiviä on ollut sellainen pikku juttu kuin minun hääpukuni, joka saapui Suomeen vasta kaksi päivää sitten. Tätä oli edeltänyt melkein kolmen viikon soittelu, reklamoiminen, selvittäminen, itkun- ja raivonpuuskat sekä suunnaton epätoivo. Kaksi päivää sitten pääsin vihdoin sovittamaan mekkoani, jota sen jälkeen ommeltiin ja korjailtiin viisi tuntia ennen toista sovitusta. Tuon ajan vietin käymällä isäni kanssa lounaalla, kahvilla, uudestaan kahvilla ja kirjoittamalla vetoisassa aulassa läppärilläni pari tuntia. Lopulta kuitenkin sain kuin sainkin mekkoni mukaan ja nyt ei tarvitse kävellä pelkissä alusvaatteissa alttarille.

 

Eilen meillä oli häiden harjoitukset, seisoimme toppavaatteissamme kirkossa ja kun pappi kävi läpi seremonian kaavaa, pitelin mahaani ja mietin, kuinka surrealistiselta kaikki tämä tuntuu. Vain pari päivää ja kaikki valmistelut, suunnitelmat, ne konkretisoituvat ja me menemme naimisiin. Oliko kaikki valmista? Mitä olin unohtanut? Miss April potki mahassani innoissaan ja pyysin häneltä hiljaa mielessäni, että jos nyt vielä kolme päivää pysyt sisäpuolella, sitten voidaan keskustella syntymisestä. Tosin, jos häiden jännitys ei laukaise ennenaikaista synnytystä, niin sitten ollaan varmaan aika turvallisilla vesillä loppuodotuksenkin kannalta. Sitten on toivoa päästä vielä joulun jos uudenkin vuoden yli, kohti raskausviikkoa 38, jolloin vauva on täysiaikainen.

 

Jään tuijottamaan ulos ikkunasta. Kaikki on sinertävää, aurinko on siis nousemassa. Kaunis lumisade on muuttunut ohuiden jäähileiden tihkuksi. On niin paljon kaikkea, mihin minulla ei ole mitään kontrollia. Mikä sää hääpäivänämme on? Tunnen stressin painavan keuhkojani ja ristin sormeni kuin rukoukseen, nojaten leukaani käsien varaan. Olen yrittänyt pysyä mahdollisimman rauhallisena juhlien lähestyessä, mutta se on entistä hankalempaa näin lähellä H-hetken. Älä mieti synnytystä, älä stressaa mahdollisia raskauskomplikaatioita, älä panikoi häitä. Jouluvalmistelut, mitä ne ovat? Kaikki menee hienosti.

 

Vedän syvään henkeä ja katson kun ulkona saksanpaimenkoira yrittää innoissaan kaivaa monttua tien jäiseen lumivalliin ja sen omistaja seuraa huvittuneen vierestä. Onneksi kohta arkemme palaa jonkinasteiseen normaalitilaan, tai niin ainakin uskottelen itselleni. Kohta voin olla tuo pipon ja kaulahuivin alle piiloon kääriytynyt ulkoilija, jonka mieltä ei paina sen suuremmat huolet kuin koiran leikit. Voinhan? Vaan mitä on enää normaali sitten, kun maailmamme heittää kuperkeikkaa ja Miss April astuu estradille? Meidän on ehkä määriteltävä ”normaali” uudestaan, mutta jos sitä ennen, voisiko asiat olla, edes jonkin aikaa, niin kuin ennen?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *