26. Välikevennys

Juuri nyt on hyvä fiilis. Häät ovat onnistuneesti takana (woop woop!) ja joulukin on onnistuttu viettämään ilman sen suurempia ongelmia. Miss April on asettunut alemmaksi vatsaan, eli mami saa happea (aaah!) eikä olo ole enää lainkaan niin tukala. Kaksi viikkoa enää ja tyttäremme on täysiaikainen! Koska hän päättää syntyä onkin sitten ihan eri asia.

Oloni on suurimman osan aikaa ollut ihan super hyvä! Kaiken maailman vaikeuksien jälkeen on niin ihanaa, kun tämän pallukan kantaminen tuntuu hyvältä. Nyt on jostain löytynyt sitä kuuluisaa ”säteilyä” mitä raskaana olevilla pitäisi olla. Masuasukki on myös hienosti taktikoinut ja oli esimerkiksi hääpäivän niin kiltisti, ai että! Ei mitään harjoitussupistuksia tai liitoskohtien vihlontaa, ei kramppeja tai närästystä. Pelkkää hehkumista.

Toki sitten tämä ihana olotila saa minut kuvittelemaan, että voin mennä ja melskata ihan miten lystää. Siitäpä sitten saakin maksaa jälkikäteen, kun juoksee kavereiden kanssa lounaalla, illallisella, elokuvissa ja ties missä kengän korot kopisten. Ilman kunnollista lepoa masu kuitenkin ilmoittaa hyvin jämäkästi kuka tätä showta vetää (news flash, it’s not me!). Jouluaattona esimerkiksi bileet loppuivat ennen seitsemää illalla, kun huomasin taittuvani kaksin kerroin kivusta eikä kuuma suihku tai tonni panadolia pelastanut tilannetta vaan oli mentävä sänkyyn ennen lasten nukkumaanmenoaikaa. Yhtä hienosti kävi, kun oli kerrankin aurinkoinen päivä ja yritin mennä Mr. Scotin ja koirien kanssa lenkille, masu ilmoitti jo ensimmäisen mäen jälkeen, että tämä mamma kääntyy nyt takaisin kotiin.

Periaatteessa meno täällä ruudun toisella puolella on nyt todella letkeää ja rentoa, sillä työt loppuivat jo kaksi viikkoa sitten. Lähetin kaikille kimppasähköpostin, että kiitos ja minä jään nyt äikkärille. Menin aivan sekaisin laskuista, että kuinka moni mies ja nainen tuli kauhuissaan työpisteelleni sanomaan: ”Oletko sä raskaana?” Ihan oikeasti ihmiset! En ole vain lihava, vaan paksuna! ”Luulin, että olit vain syönyt vähän enemmän pullaa.” Toiset syyttivät tyttömahaa, että se on sen mallinen, ettei raskautta tajua, toisin kuin poikamahasta. Olipa syy mikä tahansa, laitoin viimeiselle päivälle niin kireän mamma paidan, että pallukka oikein korostui. Eipä jäänyt epäselväksi.

Äippäloma itsessään alkoi sangen stressaavissa merkeissä, kun häihin oli vain viikko aikaa, minun mekkoni seilasi yhä ulkomailla postissa ja oli kamalasti kaikkea tehtävää. Lopulta hääpuku kuitenkin saapui. Oli sinänsä kyllä hassu mennä naimisiin ”siideripötsissä” kun normaalisti häitä varten laihdutetaan ja ollaan timmeimmässä kunnossa ikinä. Noh, yritin lohduttautua, että se raskauden hehku oli puolellani ja näytin varmasti hemaisevalta.

En voi kertoakaan miten ihanaa on ollut nyt, kun ruoka on maistunut! Hääbuffetti, joulusafkat, ai että! Onneksi raskauspahoinvointi häipyi, niin on nyt päässyt nauttimaan synneistä herkullisimmasta, ahmattiudesta! Vähän toki Miss April rajoittaa mussuttamistani painamalla sisäelimiä kasaan – mahaan ei siis vain yksinkertaisesti mahdu neidin lisäksi niin paljon ruokaa kuin silmät söisivät. Raskaushimot jylläävät myös menemään ja suklaata tekee mieli tasaista tahtia. Onneksi tämänkään kanssa määrät eivät ole suuret, muualla kuin ajatuksissa.

Raskausdiabetes ei sen sijaan ole hävinnyt minnekään. Arvot ovat edelleen mallillaan, ja pysyvät itseasiassa hämmentävän tasaisina. Aamusokeri on ollut 5.1 viimeiset viisi mittausta ja olen jo ruvennut epäilemään, että koko mittari on rikki. Luotetaan nyt kuitenkin siihen, että tuo toimii edelleen ja kaikki vaan on sokereiden osalta ok. Ruokavalion osalta yritän edelleen rajoittaa herkuttelua, jotta se ei olisi jatkuvaa tai runsasta, mutta himoja on kyllä vaikea kontrolloida!

Ruoan lisäksi se toinen tärkeä tekijä onnellisuudessa on uni. Välillä saa nukkua oikein prinsessana yli auringonnousun ja melkein lounasaikaan. Toisinaan tutiminen maistuu, ja sitten toisinaan sitä pyörii koko yön silmät selällään ja ihmettelee mikä vittu nyt on vialla. Tietenkään yhtään yötä ei nukuta ilman kolmea pissataukoa – paitsi viime yö OMG. Nousin vain kaksi kertaa ylös! Ensi yönä veikkaan kompensaationa kahdeksaa vessareissua.

Se, mistä kaikki olivat synnytysvalmennuksessakin samaa mieltä, ja mikä oli jokaisen äidin ongelma näin raskauden loppupuoliskolla, oli uniongelmat. Painajaiset vaivasivat jokaista odottajaa, insomnia jokatoista, krampit vielä muutamia ja suoranaiset näköharhat toisia. Raskaus-uni tässä vaiheessa onkin aikamoista sekamelskaa heräilyineen, pyörimisineen ja näkyineen. Viime yönä minä olin menossa uudestaan naimisiin, ja näihin häihin oli kutsuttu kaikki, joita ei kutsuttu viikko sitten. Mekkokin piti tosin olla uusi, joten juoksin alasti kauppakeskuksissa ja etsin jotain päälle puettavaa. Joka toinen kauppa oli muuttunut kirkoksi ja niissä kaikissa odotti sama pappi. Jep, sekopäistä, ja tuo oli ihan kevyttä kenttäviihdettä.

Sekoboltsi unista viis, mutta entä tämä jatkuva pissahätä? Rakossa ei siis ole kultaista nestettä välttämättä paria tippaa enempää, mutta pakottava hädän tunne saattaa olla ihan hirveä! Viimeinen asia, mitä on tehtävä ennen sänkyyn menoa, on käydä pöntöllä liruttamassa. Jos tämän jälkeen nukkumaan ryhtyminen viivästyy jollain tavalla, tulee vaikka viesti tai selaa sosiaalista mediaa, tai juttelee puolisolle hetken – niin yhtäkkiä ei pysty nukkumaan. On hätä. Ja vaikka järki sanoo, että juuri pusersit ne ainoat pisut mitä siellä mitenkään voi olla, on silti noustava ylös, koska muuten ei uni tule (ja jos tulee, näkee non-stop unta vessasta).

Kusihätä vaivaa toki muutenkin pitkin päivää, eikä vessassa voi käydä tarpeeksi usein. Mutta koska se on tylsää hommaa sitä yrittää jaksaa hädän kanssa. Sitten, jos odottaakin liian pitkään, katsoo vaikka leffan sohvalla eikä käy siinä välissä, niin auta armias, kun nouset ylös! Tuntuu kuin rakko räjähtäisi sisäänpäin ja joudut kannattelemaan mahaa kaksin käsin samalla kun vaaput toiletin puolelle. Tuo ylösnousemus on muutenkin tällä hetkellä sellainen henkilökohtainen ihme, jos siihen pystyy. Tuolilta ylös ottamatta tukea pöydästä? Tuskin. Sohvalta ylös ilman miehen kättä? Hyvä vitsi. Sängystä ylös kiskomatta itseä päädyn ja tolppien kautta istumaan? Siinähän sätkit, kilpikonna. Mitä jos olet jostain syystä päätynyt lattialle? Se on sitten vain vietettävä loput raskausajasta siinä.

Mitä sitten, kun on se huono yö? Edellisenä iltana on sattunut vatsaan ja närästänyt? Kun on SE yö takana, ai perhana mikä kiukkuinen karhu sängystä kohoaa. Kuka uskaltaa keskeyttää Kontion talviunet, juoskoot henkensä puolesta. Vaan yksi on, jolle on vaikea olla edes Otson vihainen, nimittäin kultakutri Miss Wiennalle. Hänen pyyteetön rakkautensa muistuttaa noina kamalina väsymyksen hetkinä siitä, miksi tämä on kaikki sen arvoista – vaikkei juuri sillä hetkellä ehkä siltä tuntuisi.

Väsymyskään ei tosin ole niin paha kuin mahakrampit. Kipu, se ei vain ole minun juttuni. Jatkuva, säälimätön ja loppumaton kipu vatsassa, mistä se tulee? Ylirasituksesta varmaankin, ja en tiedä onko se sitten supistelua, mitään ”aaltoa” kun ei tunnu, ei mitään helpottavaa taukoa. Tosin en muista sellaista luksusta synnytyksestäkään. Minusta kipu vain jatkui, jatkui ja pysyi tasaisen kamalana. Supistus, mikä helvetti se on? Yhden olen synnyttänyt ja en vieläkään tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että toisinaan tämän pienen massun kanssa voi kävellä ja puuhailla kuin sitä ei olisikaan. Kun kramppi iskee päälle minusta tulee kuitenkin yhtäkkiä pingviini ja masusta valtaisa. Vaapun hitaasti, pienin askelin puolelta toiselle ja huidon räpylöilläni seinistä tukea.

Mr. Scot on jo pari kertaa kysynyt, että ”joko lähdetään synnyttämään?”, mutta ei, vielä ei olla siinä kohtaa. Jos jotain muistan kuuden ja puolen vuoden takaa niin sen, että synnytyskivusta ei voi erehtyä. Se sattuu niin maanperkeleesti. Olen varma, että huomaan kyllä sitten, kun on aika mennä. Eikä kipu ole vielä mennyt tuonne alas eli sinne portille. Eikä pentu synny ennen kuin portti on auki, joten sitä herkkua odotellessa. Kaikkeen sitä ihminen vapaaehtoisesti ryhtyykin.

Mietimme eilen miehen kanssa tulevaa perhesuunnitelmaamme, eli tarkemmin ottaen sitä, haluammeko tämän jälkeen yrittää vielä saada lisää lapsia. Alkuperäinen ideahan oli 3-4 lasta. Olemme molemmat aina halunneet ison perheen, mutta matkaan on nyt tullut vähän muuttujia. Ensinnäkin, mikäli meidän pitäisi käydä uudestaan läpi hedelmöityshoidot, palaisin mieluummin helvetissä. Munasolujen keräys ja sen jälkioireet olivat kestämättömän kamala kokemus viimeisimmällä rundilla. Jos siis olemassa olevat alkiomme (Athos, Aramis, Ninja ja Kilpikonna) eivät johda onnistuneisiin raskauksiin, lastenteko loppuu näillä näkymin siihen.

Ei se raskauskaan kuitenkaan herkkua ole ollut, enkä tiedä kuinka monesti kykenen käymään tämän setin enää läpi. Lisäksi olen koko ajan vanhempi, eli onnistuneen raskauden todennäköisyys pienenee koko ajan. Jos/kun se onnistuisikin vielä vaikka kaksi tai kolme kertaa, niin todellinen työ alkaa lasten kanssa vasta syntymästä. Kuvitellaan tähän nyt se 3-4 pentua, max 2 vuoden ikäeroilla niin morjentes mitkä ruuhkavuodet olisi tulossa! Olenko ihan varma, että haluan lähteä sille tielle? Onko se sitten hyvästi parisuhde? Hyvästi matkustus? Hyvästi jokainen penni, jonka ehtii tienata?

Eipä niin, että näitä asioita voisi päättää etukäteen. Koskaan ei voi tietää mitä komplikaatioita tulee eteen. Suunnitelmia voi tehdä lukemattomia etukäteen, mutta jokaisen niistä päätyy todennäköisesti heittämään roskakoriin. Elämällä ja kohtalolla on tapana päättää jotain ihan muuta, kuin mitä olit itse ajatellut. Onnekkaasti, se on monesti jotain parempaa kuin olit itse päättänyt.