Ninja alkio raskausviikolla 7+2

Laskettu aika 27.7.2019

Kokoa noin. 11.1 mm

Istuin vessassa ja mietin jotain aivan muuta. Positiivisesta raskaustestistä oli jo yli viikko ja olin ehtinyt hyväksyä raskauden faktana. Mietin ehkä sitä, mitä laittaisin illalliseksi perheelle, tai ehkä että miten jääzombit saivat kahleet järveen vajonneen lohikäärmeen ympärille, jos eivät kerran olleet uimakykyisiä. Valtavien ketjujen alkuperä oli sekin yksi suuri kysymysmerkki, sillä tuskin jääzombit olivat niitä itse takoneet, tuli kun oli niiden vihollinen. Ajatuksiini uponneena pyyhin tottuneesti alapään ja vilkaisin sitten rutiininomaisesti paperia, kuten varmasti monet muut naiset ovat opetelleet tekemään (seuratakseen mahdollista kuukautiskierto ja kehonsa toimintaa).

Käteni pysähtyi ja aivoillani kesti hetken prosessoida silmien lähettämää viestiä. Kirkasta verta. Tuijotin paperia pääkopan harmaan aivomassan vetäessä tilt reboot tilassa kuperkeikkaa. En ollut odottanut vuotoa, olin raskaana, eli ei kuukautisia. Verta oli yhtä kuin ei raskaana. Päässäni oli selkeä error 404 tilanne, jota aamu-uninen ja ajatuksiin uponnut päätietokone ei hetkeen kyennyt käsittelemään. Onneksi muistialueet aktivoituivat ja totesin, että ei syytä paniikkiin, vuodin verta alkuraskaudesta myös Miss Aprilin raskaudessa. Minulla ei ollut kipuja, eli keskenmenosta tuskin oli kyse, ja verta oli vain pari teelusikallista.

Keep calm and carry on, kehotin itselleni ja toiminkin sen mukaan. Ilmoitin hyvin rauhallisesti vessasta päästyäni sunnuntaiaamun kahviaan hörppivälle Mr. Scotille, että ”Houston, we have a problem”. Verrattuna edellisen kerran paniikkiin ja epätoivoon handlasimme tilanteen paljon paremmin tällä kierroksella. Toki kokemus tuo varmuutta, mikä pitää erityisen hyvin paikkansa näissä lastenteko hommissa. Soitin maanantaina aamulla silti klinikallemme, vaikka vuorokaudessa verenvuoto oli ensin muuttunut ruskeaksi ja sitten loppunut. Koska verikokeeni oli käsitelty väärin, minut kutsuttiin uuteen, jotta saisimme tarkan raskaushormoni arvon.

Olin kuitenkin palannut jo takaisin työelämään ja niinpä meni kaksi päivää ennen kuin ehdin labraan. Sinä aikana verta ehti tiputella uudestaan (mikä omalta osaltaan vauhditti verikokeeseen menoani), muttei mitenkään hälyttävästi, vaikka tällä kertaa alavatsaa jomotti menkkamaisesti vuodon aikana. Tämänkin tiesin tosin olevan ihan normaalia. Olin siis suhteellisen luottavaisilla mielin, kun vihdoin istahdin näytteenottotuoliin ja paljastin vasemman käsivarteni.

”Kuinka voit tänään?” hoitaja kysyi ystävällisesti.

Kertasin hänelle tilanteen nopeasti.

”Ahaa, no katsotaanhan sitten. Virtsakoe ja edellinen verikoe olivat kuitenkin positiivisia?”

Vastasin myöntävästi.

”Pientä verenvuotoahan voi ilmetä alkuraskaudessa, että sinänsä… mutta kohta tiedämme tarkemmin.”

Töissä oleminen toimii hyvänä ajatusten harhauttajana, mutta sekään ei saanut minua unohtamaan tilannetta täysin. Entä, jos alkio oli kuollut? Vaikkei se ollut tullut ulos eihän ollut mitään takeita, että kaikki oli kunnossa. Iltapäivällä sain taas sähköposti-ilmoituksen, että tulokset olivat valmistuneet ja karkasin äkkiä vessaan soittamaan hoitajalle. Puoliksi odotin, että verikokeessa olisi taas käynyt jokin fiblu, kun nainen langan toisessa päässä rullasi tietojani epäilyttävän pitkään.

”Raskaushormoniarvo on 8770.”

”Ahaa” vastasin ja aivoni etsivät jostain lokerosta tietoa, että mitä tulos tarkoitti, epäonnistuen.

”Viitearvona on 3500-7500 eli jos sen sisään osuu niin on hyvä.”

”Eli, eli kun se on yli niin…?”

”Niin siis tämä on oikein hienosti, ei tarvitse huolestua siitä, että arvo on yli! Raskaushormonin taso nousee niin nopeasti tässä alussa, ja tuo 8770 on oikein hyvä – oikein hyvä.”

Hengähdin huojennuksesta. Enemmän kuin tarpeeksi, sehän oli hienoa. Sovimme, että muuta seurantaa ei tarvittaisi, ellei tilanne nyt radikaalisti muuttuisi suuntaan tai toiseen. Pari päivää myöhemmin, kun verta tuli kolmannen ja viimeisen kerran soitimme vielä klinikalle varmuudeksi, mutta edelleen siellä oltiin sitä mieltä, että voisimme hyvillä mielin odottaa seuraavan viikon ultraan. Pientä epävarmuutta oli kuitenkin ilmassa, kun kiirehdimme Felicitakselle seitsemältä aamulla sovittuna ajankohtana.

Odotimme hermostuneina aulassa, kahvikoneen viereisellä sohvalla. Olin alkanut kärsimään taas raskauspahoinvoinnista ja viimeiset kolme iltaa olo oli ollut aika surkea – mikä ironisesti oli hyvä asia. Lääkärimme otti meidät hymyillen vastaan ja pääsin purkamaan huoliani hänelle pöydän yli. Varsinainen helpotus oli saatavilla kuitenkin vasta ultran kautta, kun pääsimme omin silmin näkemään kohdun. Siinä missä normaalisti oli se paksu ja vaalea limakalvo, oli nyt iso musta ”aukko”, jonka keskellä majaili kaksi harmaata möykkyä. Pienemmän ja selkeästi pyöreän palluran lääkäri esitteli ruskuaispussina, isompi ja epämääräisempi möykky oli alkio itse.

”Tuossa on sydän, joka sykkii.”

Aina yhtä maaginen hetki. Nuppineulan pään kokoinen pieni pallura väpätti tiuhaa tahtia keskellä harmaata möykkyä. Miten se onkin niin, että sydän on ihmisen ensimmäinen valmis osa ja aivot viimeinen? Siinä on jotain kaunista symboliikkaa. Nytkin Ninja alkio oli muuten täysin tunnistamattomissa minkäänlaiseksi ihmisolennoksi – paitsi, että sillä on sydän, joka lyö. Ja se lyö vielä mahdollisesti sata vuotta. Hymyni oli levinnyt korvasta korvaan ja kun katsoi Mr. Scottiin hän hymyili ihan yhtä onnellisena.

Lääkäri tarkisti varmuudeksi munasarjat eikä löytänyt niistä tai kohdusta mitään vikaa.

”Kyllä nyt sanoisin, että verenvuoto on ollut istukan kehittymiseen liittyvää, enkä oleta sitä tulevan enempää.”

Sainkin siis luvan nousta ja tyytyväisyyttä hymisten pukeuduin verhon takana tohtorin naputellessa tietokoneellaan.

”Voimme edetä tässä luottavaisin mielin, Mrs. Rune. Jatkat lääkkeiden ottamista kuten tähän asti ja tarkistetaan tilanne kahden viikon päästä uudella ultralla. Siihen asti olisin vielä julkisesti mainostamatta raskaudesta.”

Hätkähdin hiukan tätä jälkimmäistä, sillä olin jo päässäni alkanut kirjoittamaan iloista blogia onnistumisesta. En kuitenkaan alkanut kiukuttelemaan asiasta lääkärille (kiukuttelin myöhemmin Mr. Scotille), joka toivotti meille kädestä pitäen kovasti onnea jo tässä vaiheessa.

Oli vaikea pidätellä hihkumista ja hyppelehtimistä poistuessamme lääkärin huoneesta. Yritin muistuttaa itselleni, että muilla aulassa odottavilla ei ehkä olisi yhtä mukavia uutisia ja hillitsin itseäni niin hyvin kuin nyt tässä tilanteessa oli mahdollista. Aluksi oli vaikea keskittyä töihinkään, kun mielessä pyöri vain kuvat pienestä Ninjasta. Illalla makoilimme sylikkäin sängyssä Mr. Scotin kanssa ja pohdimme lapsen nimiä päätyen kahteen vahvaan ehdokkaaseen niin tytön kuin pojan osalta.

Luulisi, ettei oikein mikään voisi latistaa sitä riemua, jonka onnistuminen toi tullessaan, mutta alkuraskauden järkyttävä pahoinvointi ja väsymys ovat tehneet parhaansa. Verta ei ole enää vuotanut, kuten lääkärimme ennusti, mutta oksennusta on lentänyt ihan senkin puolesta. Kun laattaat keittiön lavuaarilla, vessanpöntöllä, suihkun lattialla, koiria ulkoiluttaessa ja saat vain vaivoin ruoan pysymään mahassa työajalla, niin ei voida enää puhua puhtaasta riemusta, mitä raskauteen tulee. Olen edelleen onnessani, että olen raskaana – en vain välitä tavasta, jolla luontoäiti haluaa minua muistuttaa asiasta. Tuli jo selväksi, kiitos. Alas, mikäli raskaus etenee kuten edelliset, tätä on tiedossa sellainen 4kk vielä!

Olen yrittänyt noudattaa lääkärin ohjetta ja olla mainostamatta ympäriinsä raskauttani, mutta koska seuraava ultra on parin päivän päästä, selkärankani taipui vihdoin. Jos Ninjassa on jotain vikaa, minun on kohdattava se tragedia aikanaan, mutta juuri nyt, vielä tämän pienen hetken, haluan juhlia, hehkuttaa ja iloita. Olemme raskaana, odotamme puutarhaan uutta elämää ja onnistuimme pääsemään jo näin pitkälle! Onhan sekin, ainakin minun mielestäni, juhlimisen arvoinen saavutus. Sitten vain kaikki sormet ja varpaat ristissä, että pääsemme loppuun asti.

Alkionsiirron jälkeen pitää odottaa kaksi viikkoa ennen kuin pääsee verikokeeseen ja saa tietää oletko raskaana vai et. Kuulostaa lyhyeltä ajalta, eikä se aluksi tunnukaan kovin ihmeelliseltä. Kolme päivää hurahtaa ohi vähän kuin ei huomaisikaan. Seuraavat kolme päivää olet vähän hermostunut, kaikki ärsyttää. Rauhallinen ja luottava olotila muuttuu ahdistuneeksi pähkäilyksi viimeistään, kun ensimmäinen viikko tulee täyteen. Olenko raskaana? Miksei minusta tunnu siltä, että olen raskaana? Minussa on varmaan jotain vikaa. Tein jotain väärin, ihan varmasti. Ja lopulta, kolme päivää ennen verikoetta, iskee epätoivo. En minä ole raskaana! En koskaan enää saa lapsia!

Odottamisen käsittämätön sietämättömyys murtaa helposti rautaisimmankin naisen. Oikeastaan ainoa asia, mikä venttailua helpottaa, on häiriötekijät. Mitä enemmän on muuta puuhaa, sitä vähemmän ehtii miettimään sitä viinilasillista, jonka joi viime kuussa, joka varmasti nyt vaikuttaa jotenkin. Sisareni pojan syntymä toimi erinomaisena ajatusten varastajana, mutta edes se ei vienyt kaikkea aivokapasiteettiä, joten oli keksittävä muutakin puuhaa. Yritinkin siis panostaa laatuaikaan, niin tytärten kuin miehenkin kanssa. Kohta iskisi se alkuraskauden väsymys, jonka perään pärähtäisi jatkuva pahoinvointi, eikä minusta olisi sitten hetkeen iloa kenellekään. Tai jos en ollut raskaana masentuisin ja kiukuttelisin viikon. Niinpä siis päätin lyödä parhaat kortit pöytään ja luoda esimerkiksi hiukan romantiikkaan.

Vaikka pullat laitettiin uuniin kliinisesti laboratorion ja lääkärin käden kautta, niin eihän se tarkoita, ettemmekö voisi tehdä vauvanteko stimulaatiota. Luonnollinen hedelmöitys kun on hiukan hauskempaa touhua kuin mitä klinikalla oli tarjota. Teoreettisesti suunnitelma oli hyvä. Seksikkäät alusvaatteet, kynttilöitä, jotain pientä herkkua naposteltavaksi, ja kun tunnelma olisi valmis, niin siirryttäisiin siitä sitten muhinointi puuhiin. En tiedä onnistuvatko tällaiset kuvitelmat muissa lapsiperheissä, mutta ainakin meillä, siinä vaiheessa kun lapset ovat vihdoin saaneet iltapalat syötyä, unohtuneet läksyt on tankattu ihan liian väsyneenä, yllätyskakkavaippa on vaihdettu isän paitaan pyyhkien ja herkut sekä kynttilät unohtuivat kauppaan – niin silloin on yleensä se hetki kun voisi seksiä harrastaa.

Alkutunnelma ei siis ole ihan sitä, mitä oltiin ehkä ajateltu, lähinnä sitä romahdetaan sängylle vaakatasoon ja toinen kysyy, että ”nytkö?” johon sitten voi vastata a) kyllä b) ehkä, mutta… c) ei. Meillä valittiin vaihtoehto b) ehkä, mutta otetaan sitten liukkari käyttöön. Keskiyö läheni, untakin pitäisi saada, ei ollut siis aikaa lämppäillä, näin kylmän rehellisesti. Eikä se välttämättä edes auttaisi, sillä vaikka yhdet hormonipillerit lisäsivät luonnollista mehukkuutta, niin ne progesteron kapselit tussuun levitessään tekivät paikoista niin vahaiset (ja valmiiksi valkomälliset), että siinä ei enää oma limantuotanto riittänyt hommaa hoitamaan, ihan sama kuinka pilleribuustattuna.

Niinpä sitten pimeässä sokkona (”Pitäisikö laittaa valot päälle?” ”Ehkä pitäisi? Yletytkö katkaisijaan?” ”En…” ”No ei niitä tarvitse.”) pähkäilimme asentoa ja minä keksin, että voisihan sitä kokeilla jotain uutta, ja neuvoin miestä siirtymään vasemmalle, kun nostin jalkaani, samalla kun hän kääntyi sivuttain. Harmi vain, että Mr. Scot ei nähnyt liukkaripurkkia, joka oli tyynyllä, ja se ottikin hienon kimmokkeen hänen kyynärpäästään ja mäjähti suoraan naamalleni, vasemman silmän päälle niin, että vingahdin kuin koiran purulelu.

”Anteeksi!” Mr. Scot henkäisi ensin, mutta sitten katsoimme toisiimme, minä silmää pidellen, jalat solmussa välissämme, mies ihan yhtä hölmössä asennossa, lopen uupuneina, ja yhtäkkiä purskahdimme molemmat nauruun. Tilanne oli siinä väsymystilassa niin hullunkurinen ja surkuhupaisa, että alun pärskähtely ja kikatus yltyi hetkessä kunnon räkätykseksi, kun yritimme avata sen solmun, johon olimme toisemme jooganneet, mistä ei tietysti meinannut tulla mitään, joten nauru muuttui jo hirnumiseksi. Mietin vain, että kohta lapset heräävät, kun kiemurtelin miehen alta pois ulvoen pidättelemättömästä naurusta. Siinä sitten keräilimme hetken, mahdollisimman kaukana toisistamme sängyn eri päissä, pyyhkien poskilta naurun kyyneleitä ja heittäen läppää aiheesta ainakin vartin (mikä ei erityisemmin auttanut siihen naurun hillintään).

Toki jonkinlaisesta alkulämmittelystä käynee kai sekin, että saa mieheltä mustan silmän ja melkein pissaa sänkyyn, kun nauraa niin paljon. Kun spontaani seksi on pois laskuista (tai ainakaan meillä ei kesken päivällisen kokkailun aleta keittiössä nussimaan tiskikoneen päällä, ihan sama kuinka hyvin lapset viihtyisivät telkan ääressä) niin onhan se tällainenkin fyysinen läheisyys ihan mukavaa. Purkautuu ainakin jännitteet puolisoiden väliltä ja on helpompi hypätä hommiin, kun kaikki on jo mennyt ihan plörinäksi.

Viikonloppu ennen maanantain verikoetta tuntui matelevan kuolettavan hitaasti. Oli ihan sama mihin yritin aikaa kuluttaa, päivät eivät vain tahtoneet edetä. Lauantaina olo oli muutenkin ihan outo ja odottaminen verotti mielialaani jo ihan toden teolla. Leikin väsyneen Miss Aprilin kanssa sohvalla. Oli tytön nukkumaanmenoaika, mutta hän ei suostunut menemään maaten vaan riehui kuin viimeistä päivää. Päätin sitten vielä vähän väsyttää kuopusta kutittelemalla häntä sylissäni. Riemusta kirkuva neiti rimpuili ja nauroi otteessani – ja yhtäkkiä nojautui taakse ja keinautti sitten täydellä vauhdilla eteenpäin paukauttaen otsansa poskipäätäni vasten.

Isku oli niin kova, että silmissä sumeni hetkeksi ja otekin oli herpaantua lapsesta. Silmät täyttyivät kyynelistä ja niistä puolisokeana laskin äkkiä lapsen lattialle, kiroillen samalla kuin rantapiru. Miss April nauroi ja läiski jalkojani, jatkaen selkeästi aikaisempaa leikkiä, mutta minä huusin Mr. Scotin paikalle.

”Ota se!” kivahdin kiukkuissani.

”Mitä kävi?”

”Se satutti minua!” sihisin hampaitteni välistä ja pitelin poskeani sydänjuuria myöten loukkaantuneena.

”No eihän Miss April vielä ymmärrä…”

”Ei, kyllä se ihan tahallaan sen teki!”

Aviomies katsoi minuun hiukan kummallisesti ja tajusin ylireagoivani. Eihän tietenkään alle 10 kuukautta vanha lapsi ymmärtänyt vielä satuttavansa, eikä nyt varsinkaan ollut mitenkään pahansuopa ja varta vasten käynyt päälle. Murjotin kuitenkin sohvalla kuin viisivuotias kun Mr. Scot laittoi neidin nukkumaan. Laitoin sillä aikaa yhden seuraamistani sarjoista pyörimään siinä toiveessa, että rauhoittuisin hiukan. Tämä oli kuitenkin virhe, sillä kohta suurin lempi hahmoni koko sarjassa hakattiin julmasti kuoliaaksi parhaiden ystäviensä silmien edessä heidän rukoillessa turhaan hyökkääjiltä armoa.

Olen empaattinen ihminen ja itken helposti elokuvien sekä sarjojen tapahtumia. Samaistun aivan liikaa henkilöhahmojen kokemuksiin voidakseni vain kylmästi seurata vierestä, kun jotain pahaa tapahtuu. Mutta tämä, tämä oli minulle nyt jotenkin aivan liikaa. Aloin itkeä ihan lohduttomana, laitoin koko ohjelman paussille ja menin keittiöön hakemaan pyyhkeen, jonka sitten tungin naamaani vasten ja itkin lohduttomana. Mr. Scot tuli huolissaan halaamaan minua. Jolloin tietenkin ilmoitin, että tämä oli hänen vikansa, kun oli suositellut minulle tuota kirottua sarjaa.

”Anteeksi rakas, voinko tehdä jotain?”

”Nyyh – ei, et voi – nyyh – paska sarja.”

”Niin on, ihan paska.”

Olin taas kuin joku pikku lapsi, kun hautasin naamani isukin syliin.

”Miksi mua itkettää näin paljon? Eihän tässä ole mitään järkeä!”

”Sä olet raskaana” mies vastasi ja kimpaannuin heti.

”Et voi sanoa noin! Entä jos en olekaan?”

Mies katsoi minuun hymyillen ja päätään pudistellen.

”Kyllä sä olet.”

”Se on vaan noista hormooneista.”

”Kyllä, kulta.”

Seuraavana aamuna raahauduin vessaan. Olin käynyt antamassa kitisevälle Miss Aprilille tutin ja hän oli jatkanut unia mahallaan maaten, jalat koukussa kuin sammakolla. Olimme taas ostaneen raskaustestin, vaikka sellaista ei olisikaan saanut tehdä, vaan olisi pitänyt odottaa maanantain verikoetta. Halusin kuitenkin vähän tietää mihin suuntaan tulos ehkä kallistuisi, vaikka pidinkin mielessä, että näin varhaisessa vaiheessa tehty pissatesti saattoi antaa valheellisen tuloksen.

Avasin pahvilaatikon ja otin muovikääreessä olevan testin ulos. Olin jo istumassa pöntölle kuin muistin, että tikkuun pissaaminen oli ärsyttävän sotkuista hommaa, sitä kun roiskui käsille ja reisille tikusta kimpoillessa. Miss Aprilin ammeessa oli pieniä kippoja, joilla hän leikki kylvyssä ja päätin, että pissaisin yhteen niistä ja uittaisin sitten tikkua siinä. Voisin huuhdella kipon ja viedä sen sitten tiskikoneeseen, eikä muksu huomaisi mitään, mutta minä säästyisin siivoamiselta. Niinpä istahdin pöntölle punainen kippo kädessäni. En jaksanut edes repiä pissatestiä muovin sisältä vielä, liruttaisin ensin kippoon ja laittaisin sen sitten pesukoneen päälle odottelemaan.

Kaikki alkoi hienosti, lorotin kippoon aamupissaa kovalla paineella ja kun reuna alkoi lähestyä nostin kipon ylös pöntöstä. Sillä samalla sekunnilla tajusin, että ei helvetti, kupin pohjassa oli pari pientä reikää. Ihan sellaisia kynän kärjen kokoisia reikiä, joista nyt suihkusi pissaani pitkin lattiaa. Heilautin äkkiä kupin takaisin haarojeni väliin, mutta tajusin, että aamuvirtsa olisi kohta pöntössä kaikki. Paniikissa nappasin puhtaalla kädelläni (toiselle oli jo loiskunut kusta) raskaustestin, revin sen hampaillani auki, ravistin muovikääreestä testin lattialle, nappasin tikun käteeni, kiskoin hampailla korkin pois ja yritin tunkea kohti kuppia.

Kuppi oli hankalasti haarojeni välissä, kusta enää puolet jäljellä. Helvetin helvetti! Nostin suihkuttavan kupin ylös ja annoin pissan lorotella lattialle samalla kun kallistin kipon kenoon niin, että sain tikun pään upotettu kultaiseen nesteeseen. Kymmenen sekuntia ja samalla hetkellä, kun tikun sai ottaa pois, kusta lakkasi olemasta tarpeeksi. Ehdin sekunnilleen. Kaadoin silmiäni pyöritellen loput pissat pönttöön, huuhtelin kusisen käteni viereisessä lavuaarissa, puristaen testiä yhä puhtaassa kädessä, etsin sitten testin korkin lattialta ja pyyhin muutamat pissaroiskeet tikusta ennen kuin laitoin sen pesukoneen päälle odottelemaan.

Tuijotin hetken lätäkköä jalkojeni juuressa, roiskeita pöntön reunuksella ja jaloillani, huokaisin sitten syvään, vedin vessan ja aloin siivoamaan. Vilkaisin testiä ylös noustessani ja melkein astuin lammikkoon, kun näin kaksi viivaa. Raskaana viiva oli muodostunut välittömästi. Miss Aprilin kohdalla viiva oli tullut vasta parin minuutin odottelun kohdalla ja hyvin haaleana, mutta nyt… Päätin olla hetkeen ajattelematta asiaa, ehkä viiva katoaisi vielä, joten avasin suihkun hanan ja ryhdyin pesupuuhiin. Palasin lattian kuurattuani seisomaan pesukoneen eteen, kädet tomerasti lanteillani. Räikeän vahva, lila viiva kohdassa ”raskaana” ja hiukan vaaleampi/pinkimpi viiva ”testi onnistunut” kohdassa.

Pitääkö sen aina olla oikeassa, saatana, oli ensimmäinen ajatukseni. Nappasin testin mukaani ja marssin makuuhuoneeseen kertomaan miehelle uutiset.

Meillä oli koko sunnuntai aikaa sulatella uutista. Minusta tuntui täysin käsittämättömältä, että voisin oikeasti olla raskaana. Tilastollisesti vain joka kolmas siirretty alkio tarttui, ja meillä oli viimeksi onnistunut, niin eihän sen pitäisi heti uudestaan onnistua. En osannut jotenkin edes iloita asiaa, olin niin yllättynyt positiivisesta tuloksesta. Sen sijaan jatkoin toilailua heittämällä muun muassa äitini kupin lattialle niin, että se hajosi tuusan nuuskaksi. ”Sirpaleet tuovat onnea, pitäisiköhän lotota!” minulle huikattiin ohimennen. En vastannut mitään, mutta mietin, että taisin jo osua täyspottiin. Vielä oli kuitenkin käytävä verikokeessa varmistamassa, että kaikki oli kuten pitikin. Niinpä maanantaina heti 7:30 olin laboratorion ovella odottamassa.

”Tule sisään vaan!” hoitaja huikkasi minulle. Nousin ylös ja juuri silloin lääkärini käveli ohi ja vaihdoimme huomenet. Hämäännyin hiukan yllätyskohtaamisesta ja olin entistä vapisevampi, kun menin huoneeseen. Istuin näytteenottotuoliin ja yritin pysyä rauhallisena.

”Onko ollut mitään tuntemuksia?” hoitaja kysyi näytettä ottaessaan ja epäröin hetken, että kertoisinko itkukohtauksestani. Päätin lopulta ohittaa sen.

”Tein eilen raskaustestin” vastasin sen sijaan.

”Oi niinkö?”

”Se oli positiivinen.”

”No mutta sehän on hienoa! Että näkyy näin varhaisessa vaiheessa, se on todella hyvä merkki!”

En osannut kuin hymyillä.

”Katsotaan, katsotaan…” hoitaja mumisi vielä liimaillessaan tarralappua koeputken kylkeen.

Verikokeen tuloksen luvattiin olevan valmis noin kahden aikaan päivällä ja yritin olla miettimättä tulosta kotona Miss Aprilin kanssa puuhaillessa. Sain hänet normaaliin aikaan päiväunille ja melkein heti, siinä vähän kahdentoista jälkeen, puhelimeni ilmoitti, että olin saanut Mehiläiseltä mailia. Testituloksesi ovat valmistuneet luki otsikossa. En edes avannut sähköpostia vaan soitin saman tien Felicitakselle. Miten testi oli kaksi tuntia etuajassa valmis? Pidin sitä huonona enteenä, mutta yritin hillitä paniikkiani.

”Ai nytkö jo on tulos valmis? Olipa se poikkeuksellisen nopeaa tänään.”

Hoitajan sanat vain vahvistivat tunnettani siitä, että jotain oli pakko olla pielessä.

”Katsotaan, siis täällä…”

Seurasi painostava, pitkä hiljaisuus.

”Siis, mutta…”

Hoitaja ei edes jatkanut lausettaan loppuun vaan hiljaisuus jatkui. Malttini oli juuri loppua, kun vihdoin nainen puhui taas.

”Tässä on nyt tullut joku virhe. Testi on vääränlainen.”

”Mitä?”

Se vain töksähti ulos suustani. Väärä testi, eihän se voinut olla mahdollista.

”Niin, en tiedä missä virhe on tapahtunut, onko lähete ollut jotenkin väärä tai vajaa, vai mikä tässä nyt on…”

Taas hetken hiljaisuus ja naputin lattiaa jalallani. Halusin tivata, että mitä se tarkoittaa? Onko minulta otettu joku maksa-arvo vai mitä vittua.

”Tämä on siis raskaustesti, kyllä, mutta meidän pitäisi nähdä siitä hormonin määrä. Raskaushormonin määrästä kun voi päätellä hiukan tarkemmin, että mikä tilanne on, mutta tässä lukee vain positiivinen.”

Minun olisi varmaan pitänyt kimpaantua, että mitä hemmettiä, maksamme tuhansia euroja yksityisistä lapsettomuushoidoista ja heillä ei saada edes verikoetta otettua oikein, mutta kuulin vain sanan positiivinen. Suljin silmäni ja pääni notkahti taaksepäin huojennuksesta.

”Joka tapauksessa, tulos on siis positiivinen. Onneksi olkoon siitä vielä.”

”Kiitos” sain vastattua.

”Periaatteessa sinun pitäisi kyllä tulla uuteen verikokeeseen huomenna.”

”Ööö tuota…”

Kävin äkkiä läpi kalenteria mielessäni, seuraavat neljä päivää olivat aivan täynnä ohjelmaa, käytännössä aamusta iltaan.

”Tai no…” hoitaja selkeästi huomasi mielipiteeni asiasta.

”Oletko tehnyt raskaustestiä kotona?”

”Kyllä, se oli positiivinen.”

”No sitten, teoriassa ei tarvitse tulla uudestaan. Jos tulee verenvuotoa tai kipuja tule heti kontrolliin, mutta muuten, kyllähän tässä voidaan aika turvallisin mielin edetä siihen ultraan kolmen viikon päässä.”

Sovimme siis, että en kävisi uudessa verikokeessa. Kaksi positiivista raskaustulosta kahden päivän sisällä ja ultra kolmen viikon päästä. Mietin koko loppu päivän, että olisiko pitänyt sittenkin mennä verikokeeseen. Vahdin pikkuhousujani vainoharhaisena ja katsoin vessapaperin tarkkaan joka pyyhkimisen yhteydessä – eihän vain ollut vuotoa? Meni kolme päivää, ennen kuin tajusin, että kuukautiset olivat nyt jo yhtä monta päivää myöhässä, eikä verta näkynyt tai kuulunut. Viikonloppua kohti jännitys alkoi helpottaa. Ehkä ihan oikeasti olin raskaana?

Miehille tämä vaihe on niin paljon helpompi. Heidän ei tarvitse koko ajan olla tunnustelemassa kroppaansa, miltä minusta nyt tuntuu? Oliko tuo kipristys mahassa keskenmenoa vai suolistokaasua? Vihloi vähän kävellessä, joko meni kesken? Pöksyissä tuntuu kostealta, onkohan se verta? Toki heidän on kestettävä itkuista ja vainoharhaista vaimoaan, mutta sentään heidän kroppansa saa olla rauhassa. Mr. Scotin tyyni olemus ja  vahva luottamus siihen, että kaikki on hienosti, on kuitenkin onneksi helpottanut minunkin sekoiluani, ja hissukseen alamme jo innostua alkaneesta raskaudesta.

Tytöille emme vielä kerro asiasta, ehkä sitten niskapoimu-ultran jälkeen. Miss April ei vielä asiaa edes ymmärtäisi ja Miss Wienna innostuisi niin suunnattomasti, että en kestäisi tuottaa hänelle pettymystä, jos hetkeä myöhemmin pitäisi selittää keskenmenosta. Yritämme siis jatkaa tätä normaalia elämää, joka sekin heittää kyllä ihan kohta häränpyllyä, kun minä menen ensi viikolla töihin ja Mr. Scot jää loppuvuodeksi isyyslomalle. Kuinka äitiysvapaa on voinut kulua näin nopeasti? Yhdeksän kuukautta ja kesäloma päälle. Tyttäremme on jo niin iso, että ihan huimaa.

Vakavan ja itsepäisen Miss Aprilin luonne alkaa pikkuhiljaa esittäytyä paremmin ja vahvemmin. Hän on leppoisa, tyytyväinen ja itsenäinen tapaus, jolla on kuitenkin roimasti omaa tahtoa kaiken sen suloisen tyyneyden päälle. Helppo, on sana, jota käytän kuopuksesta usein, vaikkei sekään oikeastaan kerro koko totuutta. Miss April on niin kovin onnellisen oloinen. Hän selkeästi tykkää kauheasti pienestä perheestämme ja yksinkertaisesta elämästämme. Nukkuminen on kivaa, syöminen on kivaa, kylpeminen on kivaa, haliminen on kivaa, leikkiminen on kivaa. Onko jotain, mistä tämä neiti ei pitäisi?

On jotenkin todella helppo haluta lisää lapsia, kun tyttäreni ovat sitä, mitä ovat. Esikko on niin taitava ja positiivinen, yksi auringonpaiste (vaikka vähän diiva) ja tosikko on sanalla sanottuna tyytyväinen. Toki perheemme dynamiikka voi vaihtua paljonkin uuden tulokkaan myötä, mutta en aio murehtia sitä vielä. Kolmas lapsi, hurjaa. Onko Ninja tosiaan edelleen mukana matkassa, piilossa mahassani? Todistusaineisto ainakin puhuu sen puolesta. Lopullinen totuus selvinnee kolmen viikon päästä ultrassa. Siihen asti yritän pitää itseni kiireisenä muiden asioiden parissa, mikä onnistunee oikein hyvin töihin paluun ja lapsiperhe arjen merkeissä. Jos joku tyhjä hetki sattuisi ilmestymään minulla on vino pino lukemista odottamassa.

Kai sitä saa äiti haaveilla, että hänellä olisi joskus aikaa (ja hiljaisuutta) avata kirja ja upota sen maailmaan?