Katselin keittiön ikkunasta, kuinka lumihiutaleet pörräsivät ilmassa. Suuret, raskaat hiutaleet näyttivät ihan albiino kimalaisilta, parveillessaan pyörteilevän tuulen mukana kuin maan vetovoima ei koskisi niihin lainkaan. Puiden oksat notkuivat lumesta kuin talven ihmemaassa, ja minä pitelin sylissäni vastasyntynyttä tytärtäni. Kaikki tuntui jotenkin surrealistiselta, eikä vain sen takia, että Helsingissä oli kerrankin kaunista ja talvista.

Olin käärinyt Miss Aprilin peittoon, jottei hänelle tulisi kylmä. Kiskoin keltaista nuttua paremmin hänen päähänsä. Kaikki pipot – ja tämä oli nyt viides yksilö kokeilussa – tuntuivat rullaavan pois tai valuvan silmille. Mr. Scot nauroi, että pään muoto oli sitten peritty isukilta, yksikään hattu ei tulisi koskaan olemaan juuri sopiva. Isukki. Katselin, kuinka aviomieheni hääräsi tuttipullon kanssa, hän oli lämmittämässä korviketta heikosti nousseen äidinmaidon lisäksi. Oliko kukaan mies koskaan näyttänyt yhtä seksikkäältä farkuissa ja mustassa T-paidassa?

Se on hämmentävää, miten raskaus muuttaa rakkauttasi puolisoon, siihen tulee jokin uusi ulottuvuus, kun kannat yhteistä lastanne. Varsinkin raskauden loppuvaiheessa, kun aloin voimaan hyvin, tuntui kuin olisin löytänyt jonkin uuden tavan rakastaa Mr. Scottia. Silti, se ei ole mitään verrattuna siihen, miltä tuntuu, kun lapsi on syntynyt. Aivan kuin rakastuisit ihan uudestaan tai ensi kertaa. Eihän tuo mies ollut enää sama henkilö, hän oli nyt isukki. Vastasyntyneelle hölmönä lässyttävä, vaippoja taitavasti vaihtava, ihan hukassa isojen käsiensä ja pienen ihmisen kanssa oleva muukalainen.

Jotain hormoneja on kaiketi syyttäminen tästäkin tunteesta. Kun et tiedä kumpaa oikein katsoisit kaihoisammin, pientä nyyttiä, jonka mies on antanut sinulle, vai häntä itseään. Järjellä jos ajattelen, niin evoluutiohan tämän rakastumisenkin on hoitanut. Se on tapa varmistaa, että ihmisalun vanhemmat pysyvät yhdessä, että uros jää pitämään huolen lapsesta ja äidistä kunnes jälkeläinen pärjää, ja naaras pysyy kyseisen yksilön rinnalla, varmistaen hänen geeniensä jatkumisen. Ei kuulosta yhtään niin romanttiselta kuin ajatus siitä, että olemme luodut toisillemme ja siksi saimme luotua uutta elämää.

Aivoilla onkin kova työ käsittää, että Miss April on todellinen. Laitan kädet välillä vatsalleni hämmentyneenä siitä, että valtava pallomasu on kadonnut. Missä se on? Miksi keskivartaloni on pehmeää pullataikinaa eikä sisälläni tunnu enää liikehdintää? Aivan kuin olisin hukannut jotain. Eikä tunnu millään tavalla realistiselta, että vauva olisi kasvanut sisälläni ja tullut ulos minusta. Muistoni synnytyslaitokselta ovat kuin unta. Seisoinko tosiaan vain viikko sitten kahden sairaalasängyn välissä ja olin tehnyt lasson aamutakin vyöstä, ja humoristisena kevennyksenä yritin sillä lassota kikattavaa sisartani ja hirnuvaa miestäni? Olimmeko me istuneet kuin tuhmat teinit hihittämässä epäsopivia vitsejä viereisessä huoneessa, kun naapurissa joku huusi tuskissaan?

Tai entä sitten hauskanpidon muututtua painajaiseksi ja siitä maailman suurimmaksi ihmeeksi, olinko tosiaan hengähtänyt ensimmäisenä lapsen synnyttyä, että ”Luojan kiitos!” ja sitten heti perään, unohtaen kaikki omat tuskani ”Onko se elossa?”. Sitä on mahdoton unohtaa, sitä sekunnin murto-osaa, kun ensin mikään ei olisi voinut olla tärkeämpää, kuin että oma tuskani loppuu vihdoin, ja sitten seuraavana hetkenä olisin ottanut mitkä tahansa tuskat, jotta lapsi vain olisi hengissä. Niks naks äidinvaistot päälle.

Siitä huolimatta, että muistan kirkkaasti sen kun Miss April vahvisti minulle olevansa hengissä huudoillaan, minun on silti vaikea käsittää, että hän on nyt täällä, tässä, lämmin, hengittävä, todellinen. Tai juuri nyt hän nukkuu isänsä rintakehän päällä olohuoneen sohvalla, päästellen pienen pientä kuorsausääntä, joka kuulostaa enemmänkin ketunpoikasen naukumiselta. Maailman suloisinta tuhinaa. Sydämeni oli ihan pakahtua, kun peittelin kaksikon viltin alle ja sipsuttelin tietokoneen luokse kirjoittamaan. Ja silti, vauvaan kiintyminen ei ollut mitenkään välitöntä.

Miss Wiennan kanssa minulla meni huomattavan pitkään, ennen kuin eräs päivä sanoin hänelle ääneen, että rakastan sinua. Olin maistellut sitä mielessäni jo viikon tai pari, mutta oikea, rehellinen tunne rakkaudesta otti aikansa. Jotkut sanovat, että rakastuvat vauvaan heti kun se ensi kerran nostetaan syliin. En kiellä, etteikö se herättäisi valtavia tunteita, mutta minulla meni tälläkin kertaa tovi, ennen kuin todella löysin sydämestäni sen rakkauden tunteen. Ehkä se johtuu traumaattisista synnytyksistäni, ja Miss Wiennan kanssa myös siitä, että hän ja minä olimme eri osastoilla tehohoidossa aluksi, mutta synnytyksessä minulla on syttynyt vain hoivaamisen ja suojelun tarve vastasyntyneeseen, rakkaus on tullut sitten myöhemmin.

Miss Aprilin kanssa ei onneksi mennyt kuukausia, vain kaksi päivää, kun huomasin tuijottavani häntä käsivarsillani ja sanovani rakastan sinua. Ja minä kun olin huolissani, etten voisi rakastaa häntä kuten esikoistani. Onneksi sydämellä on kyky laajentua niin, että sen, minkä luulit olevan ainutkertaista elämässä, voikin monista, ilman, että se edes vähentää rakkauttasi edelliseen. Vanhemman ja lapsen välinen side on toiseksi ihmeellisin asia tässä maailmassa. Ensimmäinen on ylipäätään jälkeläisten luominen, että kahdesta ihmisestä voi tehdä yhden, joka on puoliksi molempien geenejä. Käsittämätöntä. Ja siinä hän nyt on, tyttäremme.

Vahdittuaan synnytyksen jälkeen muutaman tunnin, että olimme kunnossa, doulana toiminut sisareni painoi otsansa otsaani vasten, ennen kuin lähti synnytyssalista. Jos olisimme kissoja, olisimme kehränneet toisillemme, mutta jotkut tunteet voi välittää ilman ääntäkin. Oven sulkeuduttua jäin hymyillen miettimään, että nyt vihdoin Miss Wiennalla myös oli sisko, jonka kanssa hän toivottavasti muodostaisi edes puoliksi yhtä syvän yhteyden, kuin minä omaani. Neiti tulikin heti seuraavana aamuna isovanhempien kanssa tapaamaan Miss Apriliä.

Kun kultahiuksinen esikoiseni käveli huoneen ovesta sisään tunsin hymyileväni korvasta korvaan – väsymyksestä huolimatta. Vihdoin molemmat lapseni saman katon alla. Hyvin epävarmasti ja jännittyneesti hymyilevä tyttäreni riensi halaamaan minua, mutta malttoi tuskin keskittyä, vaan kurkki selkäni taakse silmät suurina. Hänkin oli odottanut tätä hetkeä pitkään ja pääsi nyt vihdoin näkemään sen kauan kaivatun ja pyydetyn siskon.

”Ja sitten seuraavaksi voitaisiin tehdä poika Mr. Scotille” Miss Wienna ilmoitti istuessaan sylissäni, vastasyntynyt Miss April käsivarsillaan.

Nauroin ja sanoin, että ”katsotaan nyt” vaikka päässäni kiljuin, että ”hell no, never again!”.

Isosisko on joka ilta esikoulun jälkeen pitänyt uinuvaa pikkuista sylissään jonkin aikaa ja auttanut kaikessa, missä vain saa auttaa. Hän haluaisi olla mukana kaikessa, vaipanvaihdosta navan puhdistamiseen. Yritän antaa hänen tehdä, vaikka Miss April on niin kauhean pieni ja tuntuu särkyvältä kuin kristallimaljakko. Toivon kuitenkin, että pääsemällä mukaan vauvan hoitoon Miss Wienna saisi aikaiseksi tunnesiteen vauvaan, eikä tunne itseään ulkopuoliseksi. Samalla tietysti yritän varoa kuormittamasta esikoista, jottei hän tunne kaiken pyörivän siskon ympärillä. Niinpä olemme leiponeet kahdestaan pullaa ja neiti on kuskattu kaikkiin harrastuksiin kuten normaalistikin.

Yllättävän vaikeaa on taas tämä lasten kasvattaminen ja sen kultaisen keskitien löytäminen. Hankalinta vanhemmuudessa on, että yleensä virheitään ei tajua kuin vasta jälkikäteen, ja sittenhän on jo myöhäistä. Silti, se on elämän suurimpia rikkauksia, ja kun eilen illalla katselin tyttäriäni sylikkäin sohvalla mietin, että Miss Wiennan ehdotus yhdestä lapsesta lisää on houkutteleva – ihan vain, koska mikään maailmassa ei tunnu niin hyvältä kuin äidinrakkaus. Ja jos elämälläni joku suurempi tarkoitus on, niin se on olla niin hyvä vanhempi tyttärilleni kuin mahdollista. Perhe on elämän suola, eikä tässä tapauksessa suolaa voi olla liikaa. Sitten kun joku muu vielä hoitaisi sen synnyttämisen.

Todellinen työ alkaa tietysti vasta synnytyksen jälkeen, mutta yösyöttäminen, valvominen, murehtiminen, jälkivuoto, jälkisupistukset, kaikki nämä ovat sentään vähemmän kivuliaita kuin synnytys. Ällöttävintä ei edes ole vaippojen vaihtaminen, vaikka kotiin päästyämme maanantaina saimme Mr. Scotin kanssa kokea kuinka vaippaan kertaalleen kakkinut vauva alkoi pissata juuri maton päällä (kuinkas muutenkaan) kun toimme häntä pesulta. Ryntäsin kohti hoitopöytää juuri ajoissa, kun myös kakka alkoi valua pitkin lapsen jalkoja ja siinä sitten yritettiin käsiä ja pyyhkeitä tunkea väliin, kun limaista, vihreää paskaa ja kirkasta kusta levisi joka paikkaan Miss Aprilin huutaessa samalla kuin syötävä.

Lopulta tytön huuto loppui, mutta hoitopöytä, lattia, pyyhe ja vaatteet olivat sotkussa ja katsoimme toisiimme Mr. Scotin kanssa keskellä katastrofia. Purskahdimme nauruun samalla hetkellä, eikä siivoamisesta tai vaipanvaihdosta ollut tulla mitään, kun hirnuimme samalla kippurassa. Kakan kanssa emme ole tämän jälkeen päässeet leikkimään, mutta eilen Miss April tarjoili golden showerin vasta vaihdetulle paidalleni kantaessani häntä taas pesulta hoitopöydälle. En ehtinyt juostenkaan pelastamaan tilannetta, eikä siinäkään auttanut muu kuin huudella mies olohuoneesta avuksi jatkamaan vaippailua, kun itse menin suihkun puolelle peseytymään.

Mutta eivätpä nuo eritteet koirataloudessa ole vieraita. Aina välillä joku oksentaa syötyään ulkoillessa jotain sopimatonta, tai ripulipaskoo, jos on syönyt jotain vielä sopimattomampaa, ja kaiken kukkuraksi pojat välillä kusevat toistensa päälle kiirehtiessään merkkaamaan samoja spotteja. Periaatteessa ei kai ole ällöttävää sekään, että nyt kun maito vihdoin nousi, jätän sänkyyn märkiä lammikoita, toinen tissi suihkuaa valkoista nestettä sen aikaa, kun Miss April imee toista tissiä, ja olen vuotava lavuaarin hana, tiputelleen paitani märiksi, jos edellisestä imetyksestä on yli kolme tuntia.

Imettäminen muuttui myös nopeasti kivuliaaksi, sillä Miss Aprilillä sattuu olemaan erinomaisen hyvä imuote. Hän kävi alusta asti nänniin kiinni kuin peto saaliiseen. Kun maitoa ei sitten herunut kuin tippa tai pari ja tissillä oltiin kuitenkin usein, menivät nänninpäät rikki. Vielä pari päivää sitten ne olivat halkeilleet, turvonneet ja olo oli kuin uhrattavalla lampaalla aina kun vauvan joutui laittamaan rinnalle. Jonkin sortin kannibalismia kai sekin on, että nänneistä irtoaa ihon palasia samalla kun vauva juo maitoa? Ainakin oli helppo tietää koska imuote oli oikea, kun se sattui niin maan vitusti.

Onneksi paraneminen on alkanut ja nännit jo lähes täysin palautuneet (nännirasva alkaakin loppua, joten parempi ollakin parantunut). Paraneminen on alkanut myös siellä alapäässä, josta päästäänkin siihen kaikkein ällöttävimpään osuuteen – jälkivuotoon. Synnytyksen jälkeen sitä ”synnyttää” lapsen ja istukan (roippeineen) lisäksi vielä muutamia päiviä limavauvoja, tai niiksi minä ainakin kutsun niitä verisiä hyytymiä, jotka luiskahtavat emättimestä ulos, kun luulet meneväsi paskalle ja huomaatkin vain ponnistaneesi kananmunan kokoisen verihyytymän.

Kaikki pingispalloa pienemmät sitten päätyvät vaippoihin, joita ensimmäisen viikon joutuu käyttämään, oksettaen sinua aina kun käyt kusella. Eihän tämä verellä läträäminen tietysti ole vierasta yhdellekään naiselle, jolla on kuukautiset, mutta ällöttävää se on sitäkin enemmän. Neuvolatädin uhkailut kuuden viikon jälkivuodosta kammottavat, mutta koska tänään olen jo vaihtanut vaipoista siteisiin, ja verenvuoto on vuorokauden aikana tyrehtynyt ihan siedettäväksi, alan elätellä toiveita, että selviän siinä kahdessa viikossa, joka yleensä on vuodon minimiaika. Enää imetys ei edes aiheuta jälkipolttoja, joka oli vittumainen uudelleensynnyttäjän yllätys. Ensin nännit särkevät kuin niitä revittäisiin irti ja sen lisäksi kohtu supistelee kuin aikoisi synnyttää uudestaan. Aika ”haista vittu” meininkiä luontoäidiltä.

Viimeinen ja oikeasti ainoa huolestuttava tekijä synnytyksen jälkeen on ollut Miss Aprilin napa. Aloimme ihmetellä kotiutuessamme, että miten vauvan vaippa haisee koko ajan pahalle, vaikka sinne olisi tullut pelkkä pissa. Lopulta tajusimme, että haju tuli navasta. Se oli päässyt tulehtumaan ja valui keltaharmaata mömmöä mustuvan ja kuivuvan napatyngän alta. Yök oksennus miten ällöttävää, mutta ei auttanut muu kuin alkaa riehumaan septidinen ja vanupuikkojen kanssa joka vaipanvaihdon yhteydessä. Napatyngän irrottua hajut ja mömmöt ovat kadonneet, mutta nyt napa tiputtelee verta ja sen sisällä on pieni sienipiikki, jota yritämme saada häipymään. Naikkarille ja neuvolaankin on soiteltu, mutta siellä ei oltu huolissaan, tarkistus on vasta viikon päästä.

Kohtuullisen pienillä murheilla on siis selvitty. Vaikea ajatella, että Miss April on jo viikon vanha. Ja toisaalta, että vasta viikon. On tapahtunut niin paljon! Ja samalla olemme vasta raapaisseet pintaa. Pieni neitonen availee nyt jo vähän enemmän silmiään ja yrittää selkeästi nähdä naamoja tuttujen äänien takana. Rassu ei näe kuin alle puolen metrin päähän vasta. Itse sitä puolestaan tuijottaa kaikkia piirteitä, ilmeitä ja yksityiskohtia kuin mikroskoopin läpi. Vauvan kasvot alkavat hitaasti piirtyä mieleen ja nenän muoto, huulten kaari ja silmien tumman tumma sininen tuntua tutuilta. Hän ei näytä enää vauvalta vaan meidän lapselta.

Vauva jatkaa ensimmäiset kaksi viikkoa elämästään ”kohtuelämää”, näin meille kerrottiin. Hän siis lähinnä syö ja nukkuu ilman varsinaista valveillaoloaikaa. Kun kaksi viikkoa on ohi alkaa sitten mahdolliset koliikkioireet, pidempiaikaiset huudot ja vauva alkaa hakea rytmiä elämäänsä. Vielä nyt hänellä on sama rytmi kuin vatsassa ollessa, eli hän on jatkuvasti hereillä ja kitisemässä ruokaa siinä keskiyön ja aamuyön aikaan, kun taas nukkuu pisimmät pätkänsä aamupäivällä ennen lounasta. Tähän meidän on ollut hiukan hankala aamuihmisinä sopeutua ja olemmekin suurimman osan aikaa kuin kaksi zombia. Mutta sentään kaksi silmittömän rakastunutta zombia, jotka molemmat haluavat helliä ja lelliä lastaan, vaikka ei meinaa väsymykseltä jaloillaan pysyä.

Viimeisen kolmen päivän aikana on tapahtunut ihan hurjasti. Oleellisinta on tietysti, että 19. tammikuuta meille syntyi terve ja täydellinen tytär. Mutta miten hän syntyi, siitä minun on ihan ensimmäisenä kirjoitettava oman mielenterveyteni vuoksi, jos ei muuten. Palaan kaikkiin positiivisempiin asioihin ja itse Miss Apriliin seuraavissa teksteissä, mutta nyt kerron teille traumoistani, jotta saan ne pois painajaisistani.

Sikiökalvojen puhkaisusta oli kulunut kaksi tuntia ja oksitosiinitippaa oltiin tulossa kohta vahvistamaan. Tunsin taas uuden supistuksen alkavan. Ne aivan kuin syttyivät kytemään alavatsassani ja roihahtivat sitten kestämättömiksi metsäpaloiksi kohti rintaani. Kipu sai minut hyperventiloimaan, vaikken edes tajunnut sitä ennen kuin kolme kätilöä yhtäkkiä juoksi neljän sängyn huoneeseen.

”Hengitä!” Jennifer, hiukan kettumaisen näköinen, ikäiseni kätilö komensi.

Kivun läpikin tajusin, että nainen oli ihan tosissaan huolissaan. Hän ja Outi, toinen paikalle rynnänneistä kätilöistä (Outin perässä kulki aina joku oppilas, tämänkertaista en tunnistanut), olivat hoitaneet minua jo toista päivää osastolla 42 (elämän tarkoitus) ja tuijottivat nyt vauvan sydänkäyrää silmä kovana.

”Pulssi käy vaarallisen alhaalla. Sinun täytyy hengittää syvään. Hengität nyt molempien puolesta ja lapsi ei saa happea!”

Siiamilaista kissaa muistuttavan Outin sanat ravistelivat minua melkein yhtä pahasti kuin supistus. En ollut ajatellut hetkeäkään, että yrittäessäni selvitä kivuista, miten nyt vain ikinä kykenin, onnistuin saattamaan lapseni vaaraan. Aloin itkemään kunhan supistus oli ohi. Kätilöt eivät uskaltaneet lisätä oksitosiinin määrää, kuten heidän oli ollut tarkoitus, saadakseen vielä kovempia supistuksia aikaan. He jäivät myös vahtimaan, että hengitin paremmin, kun seuraava suppari kaksi minuuttia myöhemmin alkoi. Yritin parhaani, vaikka tuntui epäreilulta, etten saanut kärsiä kärsimystäni puuskuttamalla kuten äsken, sillä se oli auttanut kipuun enemmän kuin syvään hengittäminen.

”Sinun pitää rentoutua supistuksen aikana.”

Mulkaisin kätilöön murhaavasti.

”En pysty.”

”Alkaako voimat loppumaan?”

”Kyllä.”

Jennifer arvioi minua katseellaan jonkin aikaa. Supistukset olivat tulleet kunnolla vasta kaksi tuntia ja siitäkin vasta puolet ihan tosissaan kivuliaina.

”Käyn selvittämässä, jos voisit päästä jo synnytyssaliin.”

”Kiitos.”

Useampi supistus ehti tulla kätilöiden kadottua verhojen taakse. Minä ja vastapäätä olevien verhojen takana oleva äiti jatkoimme yhä enenevässä määrin voihkimista. Kaksi muuta äitiä olivat hiljaa siinä parin askeleen päässä, näkymättömissä omien verhojensa takana. He odottivat vielä tätä vaihetta. Oloni kävi koko ajan pahemmaksi, mutta Jennifer palasi vartissa. Hän oli saanut luvan siirtää minut synnytysosastolle. Nyt piti vain päästä ylös sängystä.

Mr. Scot ilmestyi auttamaan minut jaloilleni. Hän oli toki koko ajan ollut läsnä, kuten sisareni, joka toimi doulanani, kuten edellisessäkin synnytyksessä. Elin kuitenkin jo kipuni kanssa sellaisessa kuplassa, että tuskin hahmotin enää ympäristöäni. Sen tajusin, että minun piti saada itseni pyörätuoliin. Supistukset iskivät päälle ennen kuin ehdin istumaan.

”Heti kun tämä supistus loppuu niin takapuoli penkkiin!” Jennifer komensi topakasti.

Nyökyttelin ja puuskuttelin. Vauvan päähän kiinnitetyn elektrodin piuha oli irrotettu koneista ja lapsen sykkeet haluttiin niin nopeasti takaisin tarkkailuun kuin mahdollista.

Pääsin tuolille ennen kuin seuraava supistus iski, vaikka vapisin kuin horkassa. Jalkani aseteltiin telineille supistuksen aikana, joka sai minut vaikeroimaan tosissani. Tuskan hiki otsalla jäin odottamaan seuraavaa aaltoa, mutta Jennifer ei. Jos pyörätuolin kanssa on jotain nopeusrajoituksia sairaalassa, niin nyt varmasti mentiin yli niin paljon kuin kehdattiin. Tuijotin ohi viliseviä käytäviä silmä kovana ja välttelin taakse hujauksessa jäävien ihmisten katseita. Tiesin, että alkaisin huutamaan tuskasta, jos supistus iskisi kesken matkan, ja matkaa tuntui olevan. Hississä olin varma, että ihan kohta supistaa ja vaihdoin katseita peilin kautta sisareni ja Mr. Scotin kanssa, mutta mitään ei tapahtunut.

Vihdoin olimme oikealla osastolla. Joku huuteli Jenniferille huoneen numeroa, hänen kaahaillessaan käytävällä. Synnytyssali oli vaihtunut viime hetkellä numeroon kolmetoista. Jotenkin vaistomaisesti katsoin Mr. Scottiin, jonka naamalta näin saman päätelmän kuin omani. Huono enne. Supistus iski kuin tilauksesta päästyämme oikean oven toiselle puolelle ja mietin olinko jotenkin voinut henkisesti pysäyttää kroppani toiminnan matkan ajaksi, mutta ajatus haihtui ilmaan kuin savu kipujen sokaistessa minut. Kehoni oli jälleen täysin kontrollini ulottumattomissa.

Jennifer toivotti minulle onnea ja uusi kätilöni, Anna, esittäytyi. Hänkin oli ikäiseni, järkevän oloinen ja jämäkkä vaaleaverikkö. Ensimmäisenä hän tietysti halusi tehdä sisätutkimuksen selvittääkseen missä vaiheessa synnytys oli. Olin avautunut neljä senttiä ja kohdunkanavaa oli vielä useita senttejä jäljellä. Kätilön arvion mukaan vauva oli siis liian korkealla syntyäkseen vielä pitkään aikaan enkä ollut avautunut viimeiseen puoleen tuntiin lainkaan. Ei epiduraalia.

Supistus sai minut huutamaan ääneen. Sen jälkeen kyyneleet silmistä vierien pyysin, että saisin epiduraalin. Anna kieltäytyi uudestaan.

”Jos puudutus annetaan liian aikaisin synnytys voi pysähtyä eikä sitä ehkä saada enää uudestaan käyntiin. Voit saada ilokaasua tai kipupiikin lihakseen.”

Kieltäydyin ilokaasusta, sillä se oli saanut minut melkein oksentamaan edellisessä synnytyksessä. Ei missään nimessä sitä, ilmoitin. Sen saisi kokonaan unohtaa kohdallani. Tämän jälkeen selitin. miten edellinen synnytykseni oli mennyt, kuinka epiduraalia oli pihdattu 30 tuntia, ja vasta kun se oli laitettu oli synnytys käynnistynyt.

”Tällä kertaa en halua samaa virhettä. Antakaa se nyt.”

Anna kieltäytyi taas. Tässä vaiheessa myös sisareni, joka oli edellisessäkin synnytyksessä paikalla, tuli puhumaan puolestani. Anna odotti, että hän sanoi sanottavansa ja kieltäytyi. Jahkailua kesti puoli tuntia. Aina supistusten välissä, kun en huutanut kovempaa, ja kovempaa, yritin itkultani saada kätilön uskomaan, että nyt tarvitaan epiduraali. Hän puolestaan tarjosi uudestaan ja uudestaan ilokaasua, kunnes aloin jo huutamaan EI kun hän vain päästikin sen sanan suustaan.

”Et voi saada epiduraalia ennen kuin synnytys on kunnolla käynnissä,”

”Se on kunnolla käynnissä! Ole kiltti, auta nyt jotenkin!”

”Ilokaasu – ”

”SANOIN JO EI!”

”En yritä väkisin, mutta ilokaasu -”

”EI!”

”No sitten kipupiikki on ainoa vaihtoehto ennen kuin olet avautunut enemmän ja kohdunsuu on lyhentynyt kunnolla.”

Itkin ja myönnyin. Nainen lähti sitä hakemaan.

Kätilö palasi vasta puolen tunnin päästä. Minä olin noussut sängystä ja seisoin edes takaisin heijaillen jalalta toiselle supistuksen aikana samalla kun huusin, kirosin ja itkin – ja sitten kun supistus lakkasi istuin hopeiselle jumppapallolle (kuten kätilö oli neuvonut) kiikkumaan. Jokainen supistusaalto vei kaikki voimani, joten nuokuin lähes tajuttomuuden tilassa siinä pallon päällä, silmät kiinni, pää roikkuen eteenpäin, kuin horroksessa. Aina sen suunnilleen kaksi minuuttia, ennen kuin tunsin seuraavan supistuksen syttyvän alavatsassa, jolloin oli pakko ponkaista ylös, sillä istuma-asento sattui enemmän kuin seisominen.

Piikkiä varten minun oli kuitenkin mentävä takaisin sängylle, ja vapisten, Mr. Scotin auttamana, kampesin itseni sairaalavuoteelle. Huusin täyttä kurkkua jokaista supistusta tässä vaiheessa. Ihan sellaista lapsellista ”AI AI AI” huutoa suurimman osan aikaa tai sitten mitä kirosanoja nyt mieleen juolahti. Pistos takalistoon meni siis kohtuullisen huomaamatta, mutta mitään apua siitä ei ollut. Makasin sängyssä ja huusin supistusten mukana.

”Onko sinulla musiikkia mukana? Se voisi rauhoittaa. Voitte laittaa soimaan jotain.”

”On, mutta ei” ilmoitin, sillä tällaiseen kipuun ei mikään helvetin musiikki auttaisi. Enkä halunnut jatkossa assosioida lempikappaleitani tähän tuskaan.

”Pitäisikö puolison tai tukihenkilön tulla tälle puolelle vähän juttelemaan?”

”En ymmärrä miten helvetissä se auttaisi kipuuni” vastasin vihaisesti ennen kuin aloin huutamaan seuraavaa supistusta.

”Ehkä mies voisi vaikka antaa vähän hierontaa?” kätilö jatkoi minun huutaessani.

Mr. Scot tuli kiltisti jalkojeni luo ja alkoi hieroa niitä. Minä en voi kuitenkaan sietää kosketusta silloin, kun koen kipua ja jouduin käyttämään kaikki henkiset voimani, etten karjunut miehelle, että painu vittuun siitä kusipää.

”Rakas, älä koske, ole kiltti!” sain ulos suustani.

Yritin kasata itseni jokaisen supistuksen jälkeen rauhalliseen ja rationaaliseen tilaan. Ajattelin, että jos pystyn ilmaisemaan tahtoni selkeästi ja vakaasti ei kätilö voisi jatkaa toiveideni ohittamista. Aloitin siis taas väittelyn Annan kanssa epiduraalista. Vaadin tieteellisiä perusteluita hoidon kieltämiselle. Kerroin jälleen miten edellisellä kerralla epiduraali oli pelastanut muuten täysin epätoivoisen tilanteen. Puhuin täysin kuuroille korville.

”Epiduraalia ei voida antaa ennen kuin synnytys on kunnolla käynnissä.”

”Se on käynnissä! Ja minä vaadin apua!”

”Meidän täytyy nyt kuule odottaa ensin, että kipupiikki auttaa. Siitä on vasta 20 minuuttia. Ilokaasu -”

”EI! Epiduraali!”

Itsehillintäni alkoi vartin väittelyn päätteeksi loppua. Tunsin uuden supistuksen alkavan.

”Epiduraali voi lopettaa supistukset ja sitten joudutaan tekemään sektio.”

”No leikkaa se sitten saatana ulos! Ihan sama!” kiljuin supistuksen myötä.

Kätilö tuhahti ja palava helvetti oli jo valloillaan kropassani.

”LEIKKAA SE ULOS!” jatkoi huutamista kuin manattu.

Tämän jälkeen oma henkinen tilani jotenkin murtui. En ole koskaan kuvitellut, että olisin sen henkilö, joka kidutuksen aikana tekisi ihan mitä tahansa käsketään. Nyt olin se ihminen. Aloin rukoilla. En ole koskaan anellut keneltäkään mitään. Nyt itkin ja anelin. Jokaisen supistuksen aikana ja niiden välissä huusi apua. Auta minua, tee jotain, ole kiltti, en pysty tähän, ole niin kiltti, mikset voi auttaa. Anelin ja anelin, olisin mennyt polvilleni ja madellut kätilön edessä, jos olisin voinut, mutten pystynyt liikkumaan sängyltä lamaannuttavien kipujen kourissa.

”Teen mitä tahansa! Teen ihan mitä tahansa! Auta!” huusin epätoivoisena kätilölle, joka vain tuijotti minua kymmenen minuuttia. Lopulta hän nousi ylös tekemään sisätutkimuksen, vaikka sanoi jo ennen sitä, ettei synnytys ole voinut edetä tarpeeksi pitkälle. Itkin hysteerisenä koko sen ajan. Kätilö totesi minun auenneen vain sentin lisää. Uusi supistus tuli ja huusin täyteen ääneen apua ja epiduraalia.

”Noh, minä voin käydä konsultoimassa lääkäriä, jos haluat?”

”Kyllä, ole niin kiltti” anelin itkien.

Niine hyvineen kätilö katosi melkein puoleksi tunniksi huoneesta.

Sisareni ja Mr. Scot pörräsivät ympärilläni avuttomina, kun minä huusin ja itkin ja odotin apua. Kun Anna vihdoin palasi hän sanoi, että epiduraalia en saisi, mutta kanyyli laitettaisiin selkään valmiiksi ja saisin jotain muuta lääkettä ensin, sitten myöhemmin epiduraalin. Tässä vaiheessa olin valmis ottamaan vastaan mitä tahansa. Olin aivan lopussa, vaikka olin ollut synnytyssalissa ehkä puolitoista tuntia.

Minut käskettiin istumaan, mutta Mr. Scot joutui kiskomaan minut tuskasta itkien ylös, en pystynyt itse liikkumaan. Istuma-asennossa tuskat kävivät vain sietämättömämmiksi, kun selkääni valmisteltiin piikkiä varten. Lakkasin huutamasta sanoilla. Suustani ei tullut enää edes vokaaleja tai konsonantteja. Kipu muuttui niin kokonaisvaltaiseksi kidutukseksi, että minusta alkoi päästä täysin eläimellistä karjuntaa. En ole ikinä itse kuullut mitään vastaavaa, en edes tiennyt, että ihmisestä voi lähteä sellainen ääni. Ei mikään vahingoittuneen elukan ujellus vaan jokin alkukantainen, suoraan pallean pohjalta irtoava karjunta, joka on enemmänkin raivoa, vihaa ja voimaa kuin kipua tai pelkoa. Se on nurkkaan ajetun pedon ääntä.

Anestesialääkäri saapui paikalle juuri kun minut oli työnnetty kyljelleni makuulle Anna kätilön ohjeiden mukaisesti. Karjuin supistuksen kanssa sitä ääntä ja halusin yhtä aikaa tappaa ja kuolla.

”Hänen täytyy istua” anestesialääkäri sanoi.

Minua yritettiin pakottaa takaisin ylös, mutta olin tuntenut ensimmäisen ponnistuksen.

”En pysty” itkin.

Minua hätyyteltiin puoliväkisin ylös ja yritin, mutta se sai aikaan valtavaa kipua ja lisää karjuntaa.

”EN PYSTY!”

”Nyt, jos haluat sitä lääkettä, niin on noustava ylös!”

Supistus iski päälle ja sisältäni pääsi taas se valtava ääni, joka täytti huoneen. Sisareni sanoi jälkikäteen, että kaikki vain tuijottivat minua kauhuissaan, silmät lautasen kokoisina, erityisesti anestesialääkäri.

Paikalle oli ilmestynyt toinen kätilö, en tiedä milloin. Huusin apua sanoilla heti kun supistus lakkasi. Tämä toinen kätilö ehdotti jotain puudutusta, en oikein kuullut mitä, alapäähän. Koska olin taas tuntenut ponnistusta olin valmis myöntymään mihin tahansa. Yritin myös sanoa siitä ponnistuksen tarpeesta, mutta kätilöt eivät kuunnelleet. Sisareni kuunteli ja kovaan ääneen ilmoitti asiasta.

”No mitä nyt tehdään?” anestesialääkäri kyseli hanskat kädessä.

”Nyt tarvitaan päätöksiä!” minulta vaadittiin, mutta supistus ja karjunta alkoi taas.

Tunsin ponnistavani supistuksen kanssa vaistomaisesti. Aloin kiljua heti kun supistus loppui, ihan vain kauhusta, kivusta ja epätoivosta.

”Lopeta huutaminen, nyt pitää päättää mitä apua laitetaan!”

Minua yritettiin auttaa istumaan, kiljuin, että en pysty, sillä tunsin vauvan pään jo haaroissani. Olin kylkiasennossa ja minua yritettiin väkisin kääntää selälleni, se laukaisi lisää supistelua ja taistelin pakottavia käsiä vastaan. Tällä hetkellä halusin kuolla. Jos minulle olisi annettu ase olisin silmiä räpäyttämättä ampunut aivoni seinälle. En olisi edes ampunut kätilöitä. Jos pöydällä olisi ollut kirurgin veitsi olisin viiltänyt kurkkuni auki – ja en nyt yhtään liioittele. Minä halusin kuolla. Toivoin, että olisin voinut hypätä ikkunasta ulos ja syleillä asvalttia.

En ole koskaan ollut vastaavalla tavalla valmis itsemurhaan. Sellaisella, kammottavalla tavalla valmis luopumaan ihan kaikesta ja tappamaan itseni. Se luovuttamisen tunne oli ihan hirveä. Vielä hirveämpää oli, etten pystynyt tekemään sitä. Ja sitten kätilöt repivät minut selälleni väkisin, vaikka huusin EI niin lujaa kuin pystyin. Tässä vaiheessa Anna totesi, että olin täysin auki ja vauvan pää näkyi jo. Anestesialääkäri ei ehtinyt edes kysyä mitä tehdään, kun Anna totesi, että ”kiitos, mutta tämä syntyy nyt”.

Hiukan kalpea mieslääkäri lähti pois, kun minä aloin taas karjumaan supistuksen mukana kuin jokin alkukantainen demoni. Anna komensi minua nimeltä, että lopeta ja kuuntele, ja teki mieleni huutaa, että kuka vittu antoi sinulle luvan käyttää minun nimeäni huora. Jos olisin voinut liikkua, olisin ottanut lähimmän kättä pidemmän esineen ja piessyt kätilöä niin pitkään, ettei hänestä olisi jäänyt jäljelle kuin veristä mössöä. Olisin hakannut, kunnes jokainen luu oli murskaa. Se oli hirvittävä tunne, niin eläimellinen ja epäinhimillinen. Vihasin häntä jokaisella solullani.

Supistusaalto tuli taas ja minun käskettiin ponnistaa. Huusin, etten halua, mutta kroppani ponnisti silti. Itkin koko tauon sen jälkeen ja halusin kuolla. Toistin kuin mantrana, että en pysty, en pysty. Minulle ilmoitettiin, että se syntyy nyt. Pää on jo melkein ulkona. Tuntui siltä kuin alapäähäni olisi tungettu torpedo ja joka ikinen liitoskohta olisi repeämässä. Karjuin kun supistus tuli taas aallon lailla. Aivan järjetöntä kipua, mutta myös se ponnistuksen tarve. Ja vaikka huusin, että EI ponnistin silti, kun käskettiin, ja pää syntyi. Itkin ja vapisin horkassa supistuksen jälkeen. Olin täysin epätoivoinen, vaikka kätilöt sanoivat sanomistaan, että nyt se tulee, kerran enää, melkein perillä. Minusta tuntui, että kerran vielä ja kuolen, että kaikki on menetetty.

Supistus tuli ja ponnistus, ja vauvan kroppa syntyi. Aivan kuin limainen mustekala olisi luiskahtanut sisältäni. Supistukset olivat vielä hetken päällä, vaikka kätilö jo hurjaa vauhtia heilui pyyhkeen kanssa haarojeni välissä. Yritin tuskan läpi nähdä mitä tapahtuu ja näin liiloja raajoja, jotka vain vahvistivat mustekalamielikuvaa. Jokin äidinvaisto alkoi puskea kivun yli ja kuulin kysyväni ”onko se hengissä” sillä lapsi ei itkenyt. Kuin vastauksena jokin olento alkoi kakomaan lapsivettä keuhkoistaan ja sitten, ensin katkonaisesti, itkeä.

Vauva nostettiin ylös, mekkoni napit avattiin vauhdilla ja yhtäkkiä lapsi oli rintakehäni päällä. Koin sellaisen hämmentävän ”ai, oho” hetken. Sellaisen, kun tiputat lasin pöydältä, ja näet sen hidastetusti putoavan kohti maata. Tiedät, että lasi menee rikki, kun se osuu, etkä ehdi sitä estää. Ja sitten, se iskeytyy maahan, ja ei mene rikki. Aivoilla kestää hetken tajuta, että ai, oho. Jotain väistämätöntä, minkä olit varma tapahtuvaksi, ei tapahtunutkaan, ja joudut kalibroimaan ajatuksesi ja maailmankuvasi uudestaan. Samalla tavalla minä olin varma, että kuolen. Olin varma, että kipu ei ikinä lopu. Sitten se loppui. Sitten minä en kuollutkaan. Ai, oho. Ja ymmärsin, että oikeastaan ihan kiva, että en kuollutkaan.

Makasin siinä sängyssä, vastasyntynyt rintakehälläni. Olin ollut henkisessä hirmumyrskyssä, sokeana lumipyrystä, sydän jääkylmänä ja kuin taikaiskusta kaikki pysähtyi. Lumi valahti maahan kuin verho ja taivas oli kirkas, ja maailma rauhallinen. Aivoni tekivät niin nopean vivun vaihdon, että tuntui kuin olisin saanut aivohalvauksen. Aggressio, kaikki negatiivinen, ihan joka ikinen ripe pelosta, poistui kehostani samalla sekunnilla. Sen täytyy olla jokin evoluution lahja ja sisäänrakennettu selviytymismekanismi, koska olin saman tien täysin tyyni ja kontrollissa. Kuin sisälleni olisi vaihdettu toinen henkilö.

Katsoin vierelleni, jossa olin tiedostanut Mr. Scotin seisovan koko ajan, vaikken ollut häntä nähnyt. Räpäytin silmiäni, kun näin hänen itkevän onnesta.

”Ensimmäinen kerta kun näen sun itkevän.”

Jotenkin mielipuolista, että hyppäsin parissa sekunnissa täyteen ääneen kirkumisesta puhumaan täysin vakaalla ja normaalilla puheäänellä, ilme värähtämättä. Kyynelkanavat olivat kuivuneet ja hengitin ihan rauhallisesti.

”Kohta pitää synnyttää istukka” minulle kerrottiin samalla, kun tipan kautta laitettiin kohtua supistavaa lääkettä.

”Tietysti” vastasin asiallisesti ja paikoillani.

Kätilö katsoi minuun kahteen kertaan.

Käänsin huomioni Mr. Scottii n ja hymyillen pyysin pusua. Sain sen.

”Ota sormella kädestä kiinni” kehotin ja nostin vähän sairaalamekon reunaa, että mies pääsi ottamaan kiinni minimaalisesta nyrkistä.

En tiedä miten luonto toimii, mutta se on järjestänyt asiat aivan uskomattomalla tavalla. Kolmessa päivässä muistikuvani synnytyksestä alkavat olla melkein pelkkää usvaa, sekavia mielikuvia ja välähdyksiä epäloogisessa järjestyksessä. Jokin selviytymisvaisto lakaisee synnytystraumaani pikkuhiljaa pois mielestä. Hormonit, aivoni, mikä lie, alkoi jo saman tien lapsen synnyttyä lukitsemaan kokemaani hirveyttä jonnekin kaapin perälle. Kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Jotain kuitenkin tapahtui, ja vaikka päätin katkaista itseni henkisesti siitä tuolloin synnytyksen jälkeen, sitä ei saa tekemättömäksi.

Vertaan tilaani muihin traumaattisiin kipukokemuksiin. Se, että vaikkapa raiskauksen uhri lakkaa kokemasta kipua teon jälkeen, ei tarkoita, ettei sitä olisi tapahtunut. Kun traumatisoiva tapahtuma loppuu se jää ikuisesti elämään siinä ihmisessä, jolle se tapahtui. Samoin tämä synnytys. Olin lähtenyt uudelleen synnyttämään jo yhden trauman kanssa. Miss Wiennan kanssa kärsimys oli ollut pidempi ja kivut erilaisia. Silloinkaan minua ei kuitenkaan ollut suostuttu auttamaan, olin tuntenut tulleeni hylätyksi. Esikoisen synnytys oli ollut siihenastisen elämäni kamalin kokemus.

Nyt minulla on toinen elämäni kamalin kokemus, toisen lapseni synnytys. Ja heti sen jälkeen häpesin itseäni. Olin kauhuissani siitä, miten olin reagoinut kipuun. Kun kätilö ja sisareni sanoivat, että selvisin hienosti, kaikki sisälläni kirkui, että en selvinnyt hienosti. Olin täysin murtunut. Se kipu mursi minut henkisesti. Kadotin kontrollin itsestäni ja kadotin ihan puhtaasti itseni kipuun. Halusin kuolla enemmän kuin muistan halunneeni mitään koskaan ennen. Koin täysin suodattamatonta väkivallan tarvetta. Upposin ihan puhtaaseen epätoivoon.

Vajosin niin syvälle jonnekin sellaiseen pimeään paikkaan, etten käsitä miten löysin sieltä pois. Ja miten pelottava on ajatus, että olisin jäänyt sinne. En nähnyt enää valoa tunnelin päässä. Se on hirvittävä, hirvittävä tunne. Kukaan ei kuunnellut minua. Jälleen kerran kukaan ei uskonut, kun kerroin mitä tarvitsen. Minä rukoilin apua kuin jokin selkärangaton raukka – eikä sitä edes annettu. Alensin itseni niin matalalle, etten voi kuvitella enää matalemmas pääseväni. Silti huutoni kaikuivat kuuroille korville. Ja toisen kerran. Vaikka olin luvannut itselleni, että tällä kertaa hätääni ei jätetä huomiotta, että nyt minut nähdään, minua uskotaan. Olin ollut siitä niin varma.

Huusin viimeisen supistuksen aikana kätilölle miksi et uskonut minua uudestaan ja uudestaan. Se soi päässäni yön pimeässä uudestaan ja uudestaan. Miksi sen piti mennä näin? Miksi minut ajettiin niin nurkkaan, että kadotin inhimillisyyteni ja muutuin eläimeksi? Jouduin kohtaamaan itsestäni puolia, joita en olisi halunnut edes kuvitella olevan olemassa. Kehoni ei hajonnut, vaikka se siltä tuntui, mutta sisältä menin sirpaleiksi. Äidinvaisto kiskaisi ne sirpaleet pikaliimalla kasaan sekunneissa heti vauvan synnyttyä, mutten voi olla tuntematta jokaista railoa lasissa.

Ensin en halunnut ajatella asiaa. Sitten en enää pystynyt ajattelemaan sitä. Vasta kun yksi minua perhepesässä hoitanut kätilö, se ainoa, joka tuntui näkevän minut ihmisenä eikä potilas-äitinä, pakotti minut puhumaan synnytyksestä, tajusin miten syvälle se oli jättänyt traumoja. Mr. Scot joutui tuona yönä menemään kotiin hoitamaan koirat ja minä makasin yksin perhehotellissa ja itkin tuntikausia. En pysty tätäkään kirjoittamaan itkemättä.

Koen, että minut hylättiin täysin hädän hetkellä kätilön toimesta. Minusta tuntuu, että minulla ei ollut ääntä, sillä sitä ei kuultu, vaikka kuinka huusin. Eikä minua uskottu. Minä, joka tunnen oman kehoni kaikkein parhaiten, joka olen kerran jo taistellut synnytyksen tuskan läpi, vaikka minä tiesin, niin kukaan ei uskonut, kuullut eikä välittänyt. Minulle on aivan sama, jos lääketieteellisestä näkökulmasta kätilö oli oikeassa ja suurimmalle osalle ei olisi voitu laittaa epiduraalia siinä vaiheessa synnytystä. Mutta kun se olin minä, minä joka joutui maksamaan sen hinnan, ja minä, joka tiesin ja tunsin oman kehoni.

Anna kätilö hoiti kaiken muun synnytyksen jälkeen hienosti, ja olisin voinut pitää hänestä ihmisenä, jos asiat olisivat menneet toisin. Nyt, jos näkisin hänet hukkumassa jäihin, kääntäisin selkäni ja kävelisin hiljaa pois. Minusta tuntuu, että niin hän teki minulle. Ja siksi elän sitä kauhua painajaisissani uudestaan joka yö. Huolimatta siitä, että lopputuloksena syntyi se maailman suurin ja ihanin ihme.

Toivon, että tämä avautuminen antaa minulle nyt sen vapahduksen kokemuksestani, jonka tarvitsen. Perhepesän kätilö, se ainoa hyvä tyyppi minua hoitaneesta puolesta tusinasta, joka näytti Pelle Pelottoman tädiltä oranssin tukkansa ja nokalla olevien kakkuloidensa kanssa, oli oikeassa, että minun on saatava käymäni kauhu ulos tai se jää vainoamaan. Hän ehdotti, että menisin pelkopolille puhumaan, mutta minut pakotettiin juuri väkisin paljastamaan sisimpäni, revittiin raa’aksi synnytyksessä, enkä halua tai pysty puhumaan siitä jollekin vieraalle ihmiselle, sillä en uskalla luottaa heistä enää yhteenkään. Kirjoittaminen on ainoa kanava, johon pystyn – ainakaan vielä.

Mitä tämä tarkoittaa tulevan lisääntymisemme kannalta? Voi olla, että en pysty enää uusintaan. Toisaalta voi olla, että aika kultaa muistot, aivoni erittävät tarpeeksi hormoneja, jotka tuhoavat muistot synnytyksestä ja joku päivä olen sitä mieltä, että ”ei se ehkä niin kamalaa ollutkaan”. Ehkä silloin en muista sitä, kuinka mielipuolisesti halusin omaa kuolemaani. Tai sitten vaadin sektion. Se ei voi olla kamalempaa, kuin nämä alatiesynnytykset. Juuri nyt ei kuitenkaan voisi olla mitään, mihin epätodennäköisemmin ryhtyisin, kuin uuteen raskauteen.