Hae
Kuka huusi äiti?

30. Rakastan sinua

Katselin keittiön ikkunasta, kuinka lumihiutaleet pörräsivät ilmassa. Suuret, raskaat hiutaleet näyttivät ihan albiino kimalaisilta, parveillessaan pyörteilevän tuulen mukana kuin maan vetovoima ei koskisi niihin lainkaan. Puiden oksat notkuivat lumesta kuin talven ihmemaassa, ja minä pitelin sylissäni vastasyntynyttä tytärtäni. Kaikki tuntui jotenkin surrealistiselta, eikä vain sen takia, että Helsingissä oli kerrankin kaunista ja talvista.

 

Olin käärinyt Miss Aprilin peittoon, jottei hänelle tulisi kylmä. Kiskoin keltaista nuttua paremmin hänen päähänsä. Kaikki pipot – ja tämä oli nyt viides yksilö kokeilussa – tuntuivat rullaavan pois tai valuvan silmille. Mr. Scot nauroi, että pään muoto oli sitten peritty isukilta, yksikään hattu ei tulisi koskaan olemaan juuri sopiva. Isukki. Katselin, kuinka aviomieheni hääräsi tuttipullon kanssa, hän oli lämmittämässä korviketta heikosti nousseen äidinmaidon lisäksi. Oliko kukaan mies koskaan näyttänyt yhtä seksikkäältä farkuissa ja mustassa T-paidassa?

 

Se on hämmentävää, miten raskaus muuttaa rakkauttasi puolisoon, siihen tulee jokin uusi ulottuvuus, kun kannat yhteistä lastanne. Varsinkin raskauden loppuvaiheessa, kun aloin voimaan hyvin, tuntui kuin olisin löytänyt jonkin uuden tavan rakastaa Mr. Scottia. Silti, se ei ole mitään verrattuna siihen, miltä tuntuu, kun lapsi on syntynyt. Aivan kuin rakastuisit ihan uudestaan tai ensi kertaa. Eihän tuo mies ollut enää sama henkilö, hän oli nyt isukki. Vastasyntyneelle hölmönä lässyttävä, vaippoja taitavasti vaihtava, ihan hukassa isojen käsiensä ja pienen ihmisen kanssa oleva muukalainen.

 

Jotain hormoneja on kaiketi syyttäminen tästäkin tunteesta. Kun et tiedä kumpaa oikein katsoisit kaihoisammin, pientä nyyttiä, jonka mies on antanut sinulle, vai häntä itseään. Järjellä jos ajattelen, niin evoluutiohan tämän rakastumisenkin on hoitanut. Se on tapa varmistaa, että ihmisalun vanhemmat pysyvät yhdessä, että uros jää pitämään huolen lapsesta ja äidistä kunnes jälkeläinen pärjää, ja naaras pysyy kyseisen yksilön rinnalla, varmistaen hänen geeniensä jatkumisen. Ei kuulosta yhtään niin romanttiselta kuin ajatus siitä, että olemme luodut toisillemme ja siksi saimme luotua uutta elämää.

 

Aivoilla onkin kova työ käsittää, että Miss April on todellinen. Laitan kädet välillä vatsalleni hämmentyneenä siitä, että valtava pallomasu on kadonnut. Missä se on? Miksi keskivartaloni on pehmeää pullataikinaa eikä sisälläni tunnu enää liikehdintää? Aivan kuin olisin hukannut jotain. Eikä tunnu millään tavalla realistiselta, että vauva olisi kasvanut sisälläni ja tullut ulos minusta. Muistoni synnytyslaitokselta ovat kuin unta. Seisoinko tosiaan vain viikko sitten kahden sairaalasängyn välissä ja olin tehnyt lasson aamutakin vyöstä, ja humoristisena kevennyksenä yritin sillä lassota kikattavaa sisartani ja hirnuvaa miestäni? Olimmeko me istuneet kuin tuhmat teinit hihittämässä epäsopivia vitsejä viereisessä huoneessa, kun naapurissa joku huusi tuskissaan?

 

Tai entä sitten hauskanpidon muututtua painajaiseksi ja siitä maailman suurimmaksi ihmeeksi, olinko tosiaan hengähtänyt ensimmäisenä lapsen synnyttyä, että ”Luojan kiitos!” ja sitten heti perään, unohtaen kaikki omat tuskani ”Onko se elossa?”. Sitä on mahdoton unohtaa, sitä sekunnin murto-osaa, kun ensin mikään ei olisi voinut olla tärkeämpää, kuin että oma tuskani loppuu vihdoin, ja sitten seuraavana hetkenä olisin ottanut mitkä tahansa tuskat, jotta lapsi vain olisi hengissä. Niks naks äidinvaistot päälle.

 

Siitä huolimatta, että muistan kirkkaasti sen kun Miss April vahvisti minulle olevansa hengissä huudoillaan, minun on silti vaikea käsittää, että hän on nyt täällä, tässä, lämmin, hengittävä, todellinen. Tai juuri nyt hän nukkuu isänsä rintakehän päällä olohuoneen sohvalla, päästellen pienen pientä kuorsausääntä, joka kuulostaa enemmänkin ketunpoikasen naukumiselta. Maailman suloisinta tuhinaa. Sydämeni oli ihan pakahtua, kun peittelin kaksikon viltin alle ja sipsuttelin tietokoneen luokse kirjoittamaan. Ja silti, vauvaan kiintyminen ei ollut mitenkään välitöntä.

 

Miss Wiennan kanssa minulla meni huomattavan pitkään, ennen kuin eräs päivä sanoin hänelle ääneen, että rakastan sinua. Olin maistellut sitä mielessäni jo viikon tai pari, mutta oikea, rehellinen tunne rakkaudesta otti aikansa. Jotkut sanovat, että rakastuvat vauvaan heti kun se ensi kerran nostetaan syliin. En kiellä, etteikö se herättäisi valtavia tunteita, mutta minulla meni tälläkin kertaa tovi, ennen kuin todella löysin sydämestäni sen rakkauden tunteen. Ehkä se johtuu traumaattisista synnytyksistäni, ja Miss Wiennan kanssa myös siitä, että hän ja minä olimme eri osastoilla tehohoidossa aluksi, mutta synnytyksessä minulla on syttynyt vain hoivaamisen ja suojelun tarve vastasyntyneeseen, rakkaus on tullut sitten myöhemmin.

 

Miss Aprilin kanssa ei onneksi mennyt kuukausia, vain kaksi päivää, kun huomasin tuijottavani häntä käsivarsillani ja sanovani rakastan sinua. Ja minä kun olin huolissani, etten voisi rakastaa häntä kuten esikoistani. Onneksi sydämellä on kyky laajentua niin, että sen, minkä luulit olevan ainutkertaista elämässä, voikin monista, ilman, että se edes vähentää rakkauttasi edelliseen. Vanhemman ja lapsen välinen side on toiseksi ihmeellisin asia tässä maailmassa. Ensimmäinen on ylipäätään jälkeläisten luominen, että kahdesta ihmisestä voi tehdä yhden, joka on puoliksi molempien geenejä. Käsittämätöntä. Ja siinä hän nyt on, tyttäremme.

 

Vahdittuaan synnytyksen jälkeen muutaman tunnin, että olimme kunnossa, doulana toiminut sisareni painoi otsansa otsaani vasten, ennen kuin lähti synnytyssalista. Jos olisimme kissoja, olisimme kehränneet toisillemme, mutta jotkut tunteet voi välittää ilman ääntäkin. Oven sulkeuduttua jäin hymyillen miettimään, että nyt vihdoin Miss Wiennalla myös oli sisko, jonka kanssa hän toivottavasti muodostaisi edes puoliksi yhtä syvän yhteyden, kuin minä omaani. Neiti tulikin heti seuraavana aamuna isovanhempien kanssa tapaamaan Miss Apriliä.

 

Kun kultahiuksinen esikoiseni käveli huoneen ovesta sisään tunsin hymyileväni korvasta korvaan – väsymyksestä huolimatta. Vihdoin molemmat lapseni saman katon alla. Hyvin epävarmasti ja jännittyneesti hymyilevä tyttäreni riensi halaamaan minua, mutta malttoi tuskin keskittyä, vaan kurkki selkäni taakse silmät suurina. Hänkin oli odottanut tätä hetkeä pitkään ja pääsi nyt vihdoin näkemään sen kauan kaivatun ja pyydetyn siskon.

”Ja sitten seuraavaksi voitaisiin tehdä poika Mr. Scotille” Miss Wienna ilmoitti istuessaan sylissäni, vastasyntynyt Miss April käsivarsillaan.

Nauroin ja sanoin, että ”katsotaan nyt” vaikka päässäni kiljuin, että ”hell no, never again!”.

 

Isosisko on joka ilta esikoulun jälkeen pitänyt uinuvaa pikkuista sylissään jonkin aikaa ja auttanut kaikessa, missä vain saa auttaa. Hän haluaisi olla mukana kaikessa, vaipanvaihdosta navan puhdistamiseen. Yritän antaa hänen tehdä, vaikka Miss April on niin kauhean pieni ja tuntuu särkyvältä kuin kristallimaljakko. Toivon kuitenkin, että pääsemällä mukaan vauvan hoitoon Miss Wienna saisi aikaiseksi tunnesiteen vauvaan, eikä tunne itseään ulkopuoliseksi. Samalla tietysti yritän varoa kuormittamasta esikoista, jottei hän tunne kaiken pyörivän siskon ympärillä. Niinpä olemme leiponeet kahdestaan pullaa ja neiti on kuskattu kaikkiin harrastuksiin kuten normaalistikin.

 

Yllättävän vaikeaa on taas tämä lasten kasvattaminen ja sen kultaisen keskitien löytäminen. Hankalinta vanhemmuudessa on, että yleensä virheitään ei tajua kuin vasta jälkikäteen, ja sittenhän on jo myöhäistä. Silti, se on elämän suurimpia rikkauksia, ja kun eilen illalla katselin tyttäriäni sylikkäin sohvalla mietin, että Miss Wiennan ehdotus yhdestä lapsesta lisää on houkutteleva – ihan vain, koska mikään maailmassa ei tunnu niin hyvältä kuin äidinrakkaus. Ja jos elämälläni joku suurempi tarkoitus on, niin se on olla niin hyvä vanhempi tyttärilleni kuin mahdollista. Perhe on elämän suola, eikä tässä tapauksessa suolaa voi olla liikaa. Sitten kun joku muu vielä hoitaisi sen synnyttämisen.

 

Todellinen työ alkaa tietysti vasta synnytyksen jälkeen, mutta yösyöttäminen, valvominen, murehtiminen, jälkivuoto, jälkisupistukset, kaikki nämä ovat sentään vähemmän kivuliaita kuin synnytys. Ällöttävintä ei edes ole vaippojen vaihtaminen, vaikka kotiin päästyämme maanantaina saimme Mr. Scotin kanssa kokea kuinka vaippaan kertaalleen kakkinut vauva alkoi pissata juuri maton päällä (kuinkas muutenkaan) kun toimme häntä pesulta. Ryntäsin kohti hoitopöytää juuri ajoissa, kun myös kakka alkoi valua pitkin lapsen jalkoja ja siinä sitten yritettiin käsiä ja pyyhkeitä tunkea väliin, kun limaista, vihreää paskaa ja kirkasta kusta levisi joka paikkaan Miss Aprilin huutaessa samalla kuin syötävä.

 

Lopulta tytön huuto loppui, mutta hoitopöytä, lattia, pyyhe ja vaatteet olivat sotkussa ja katsoimme toisiimme Mr. Scotin kanssa keskellä katastrofia. Purskahdimme nauruun samalla hetkellä, eikä siivoamisesta tai vaipanvaihdosta ollut tulla mitään, kun hirnuimme samalla kippurassa. Kakan kanssa emme ole tämän jälkeen päässeet leikkimään, mutta eilen Miss April tarjoili golden showerin vasta vaihdetulle paidalleni kantaessani häntä taas pesulta hoitopöydälle. En ehtinyt juostenkaan pelastamaan tilannetta, eikä siinäkään auttanut muu kuin huudella mies olohuoneesta avuksi jatkamaan vaippailua, kun itse menin suihkun puolelle peseytymään.

 

Mutta eivätpä nuo eritteet koirataloudessa ole vieraita. Aina välillä joku oksentaa syötyään ulkoillessa jotain sopimatonta, tai ripulipaskoo, jos on syönyt jotain vielä sopimattomampaa, ja kaiken kukkuraksi pojat välillä kusevat toistensa päälle kiirehtiessään merkkaamaan samoja spotteja. Periaatteessa ei kai ole ällöttävää sekään, että nyt kun maito vihdoin nousi, jätän sänkyyn märkiä lammikoita, toinen tissi suihkuaa valkoista nestettä sen aikaa, kun Miss April imee toista tissiä, ja olen vuotava lavuaarin hana, tiputelleen paitani märiksi, jos edellisestä imetyksestä on yli kolme tuntia.

 

Imettäminen muuttui myös nopeasti kivuliaaksi, sillä Miss Aprilillä sattuu olemaan erinomaisen hyvä imuote. Hän kävi alusta asti nänniin kiinni kuin peto saaliiseen. Kun maitoa ei sitten herunut kuin tippa tai pari ja tissillä oltiin kuitenkin usein, menivät nänninpäät rikki. Vielä pari päivää sitten ne olivat halkeilleet, turvonneet ja olo oli kuin uhrattavalla lampaalla aina kun vauvan joutui laittamaan rinnalle. Jonkin sortin kannibalismia kai sekin on, että nänneistä irtoaa ihon palasia samalla kun vauva juo maitoa? Ainakin oli helppo tietää koska imuote oli oikea, kun se sattui niin maan vitusti.

 

Onneksi paraneminen on alkanut ja nännit jo lähes täysin palautuneet (nännirasva alkaakin loppua, joten parempi ollakin parantunut). Paraneminen on alkanut myös siellä alapäässä, josta päästäänkin siihen kaikkein ällöttävimpään osuuteen – jälkivuotoon. Synnytyksen jälkeen sitä ”synnyttää” lapsen ja istukan (roippeineen) lisäksi vielä muutamia päiviä limavauvoja, tai niiksi minä ainakin kutsun niitä verisiä hyytymiä, jotka luiskahtavat emättimestä ulos, kun luulet meneväsi paskalle ja huomaatkin vain ponnistaneesi kananmunan kokoisen verihyytymän.

 

Kaikki pingispalloa pienemmät sitten päätyvät vaippoihin, joita ensimmäisen viikon joutuu käyttämään, oksettaen sinua aina kun käyt kusella. Eihän tämä verellä läträäminen tietysti ole vierasta yhdellekään naiselle, jolla on kuukautiset, mutta ällöttävää se on sitäkin enemmän. Neuvolatädin uhkailut kuuden viikon jälkivuodosta kammottavat, mutta koska tänään olen jo vaihtanut vaipoista siteisiin, ja verenvuoto on vuorokauden aikana tyrehtynyt ihan siedettäväksi, alan elätellä toiveita, että selviän siinä kahdessa viikossa, joka yleensä on vuodon minimiaika. Enää imetys ei edes aiheuta jälkipolttoja, joka oli vittumainen uudelleensynnyttäjän yllätys. Ensin nännit särkevät kuin niitä revittäisiin irti ja sen lisäksi kohtu supistelee kuin aikoisi synnyttää uudestaan. Aika ”haista vittu” meininkiä luontoäidiltä.

 

Viimeinen ja oikeasti ainoa huolestuttava tekijä synnytyksen jälkeen on ollut Miss Aprilin napa. Aloimme ihmetellä kotiutuessamme, että miten vauvan vaippa haisee koko ajan pahalle, vaikka sinne olisi tullut pelkkä pissa. Lopulta tajusimme, että haju tuli navasta. Se oli päässyt tulehtumaan ja valui keltaharmaata mömmöä mustuvan ja kuivuvan napatyngän alta. Yök oksennus miten ällöttävää, mutta ei auttanut muu kuin alkaa riehumaan septidinen ja vanupuikkojen kanssa joka vaipanvaihdon yhteydessä. Napatyngän irrottua hajut ja mömmöt ovat kadonneet, mutta nyt napa tiputtelee verta ja sen sisällä on pieni sienipiikki, jota yritämme saada häipymään. Naikkarille ja neuvolaankin on soiteltu, mutta siellä ei oltu huolissaan, tarkistus on vasta viikon päästä.

 

Kohtuullisen pienillä murheilla on siis selvitty. Vaikea ajatella, että Miss April on jo viikon vanha. Ja toisaalta, että vasta viikon. On tapahtunut niin paljon! Ja samalla olemme vasta raapaisseet pintaa. Pieni neitonen availee nyt jo vähän enemmän silmiään ja yrittää selkeästi nähdä naamoja tuttujen äänien takana. Rassu ei näe kuin alle puolen metrin päähän vasta. Itse sitä puolestaan tuijottaa kaikkia piirteitä, ilmeitä ja yksityiskohtia kuin mikroskoopin läpi. Vauvan kasvot alkavat hitaasti piirtyä mieleen ja nenän muoto, huulten kaari ja silmien tumman tumma sininen tuntua tutuilta. Hän ei näytä enää vauvalta vaan meidän lapselta.

 

Vauva jatkaa ensimmäiset kaksi viikkoa elämästään ”kohtuelämää”, näin meille kerrottiin. Hän siis lähinnä syö ja nukkuu ilman varsinaista valveillaoloaikaa. Kun kaksi viikkoa on ohi alkaa sitten mahdolliset koliikkioireet, pidempiaikaiset huudot ja vauva alkaa hakea rytmiä elämäänsä. Vielä nyt hänellä on sama rytmi kuin vatsassa ollessa, eli hän on jatkuvasti hereillä ja kitisemässä ruokaa siinä keskiyön ja aamuyön aikaan, kun taas nukkuu pisimmät pätkänsä aamupäivällä ennen lounasta. Tähän meidän on ollut hiukan hankala aamuihmisinä sopeutua ja olemmekin suurimman osan aikaa kuin kaksi zombia. Mutta sentään kaksi silmittömän rakastunutta zombia, jotka molemmat haluavat helliä ja lelliä lastaan, vaikka ei meinaa väsymykseltä jaloillaan pysyä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *