”Mikä päivä teille sopisi?” lääkäri kysyi ja minä räpyttelin silmiäni hämmentyneenä.

”No, minun puolestani jo tällä viikolla.”

”Kyllä, ehdottomasti olen samaa mieltä, että käynnistys tulee olla tällä viikolla. Mutta voitte valita päivän, mikä saisi olla?”

Ei se näin pitänyt mennä, kirkui joku alkukantainen vaisto päässäni. Vanhemmat eivät päässeet valitsemaan lastensa syntymäpäiviä. Vauvat tulivat sitten, kun olivat siihen valmiita. Siinä tilanteessa nyt kuitenkin oltiin, että saimme vapaasti valita koska synnytys laitettaisiin aluilleen.

Tilanne muistutti jotenkin hassusti edellistä perjantaita, kun olin ajellut moottoritiellä, lempimusiikkini kaiuttimista pauhaten ja ihan yhtäkkiä moottorin keltainen hälytysvalo oli alkanut välkkymään. Ilman mitään selkeää syytä, köhinöitä tai savutteluja, moottorin lämpötilan nousua tai laskua, puolitoista vuotta vanha auto sammui seuraaviin valoihin. Sain jotenkin valutettua menopelin pussipysäkille hätävilkut päällä (eikä kukaan edes tööttäillyt minulle), mutta siihen se rotisko jäi ja minä istuin epäuskoisena kuskin penkillä.

Eihän täysin moitteettomasti toimiva, himpun verran alle 1,5 vuotta vanha auto voinut vain hajota! Ja ilman mitään varoitusta tai selkeää syytä. Ei se toiminut näin. Hajoavat autot olivat vanhoja, huoltamattomia (huolto tähän oli vasta tehty) ja kyllähän auto kertoi etukäteen, jos se oli lagaamassa. Kaikki sen tiesivät. Vaan ei, niin se vain moottori levisi. Ei auttanut muu kuin soittaa tiepalveluun ja odottaa hinausautoa 40 minuuttia. Siinä ajassa mukavan lämpöinen Qashqai muuttui tutisuttavan viileäksi jääkaapiksi, vaikken avannut ovia tai ikkunoita kolmen asteen pakkaselle.

Kun hinaaja vihdoin saapui paikalle ja nousin ylös autosta, pelastajani katsoi minua kerran päästä varpaisiin, käänsi sitten kylmän rauhallisesti selkänsä ja käveli hinausautonsa toiselle puolella avaamaan pelkääjänpaikan oven.

”Tule nyt lämmittelemään sieltä!” mies komensi topakasti.

Tunsin punastuvani ja kipitin hämilläni ovelle. Mies vahti, että pääsin kiipeämään auton hyttiin ja sulki sitten oven mitään sanomatta. Minua alkoi itkettämään ja räpyttelin kyyneleitä vastaan lämmityksen pauhatessa eloa kroppaani. Et nyt kyllä ala pillittämään! komensin itseäni. Tarpeeksi paha, että olin nainen, jonka uusi auto oli hajonnut tienposkeen, nyt en rupeaisi sukupuoleni edustajien karikatyyriksi avaamalla vesihanoja vielä siihen päälle.

Olin onneksi jo rauhoittunut, kun kuski oli saanut autoni lavalle ja hymyilin miehelle kiitollisena, kun hän istui ratin taakse.

”Tarvitseeko tässä alkaa myös synnyttämään?” herra kysyi kuin asia olisi arkipäivää ja onnistuisi kyllä tarvittaessa.

”Vasta ensi viikolla” totesin ja virnistin.

Sain hinaajan nauramaan vitsilleni.

”No sehän riittää minulle” hän tokaisi ja laittoi vaihteen silmään.

En toki tiennyt silloin, että tosiasiassa synnyttäisin tällä viikolla.

Olin toki hyvin tietoinen, että olin menossa vauvan painoarvioultraan maanantaina, ja teoriassa käsitin, että se voisi johtaa kyseiseen lopputulokseen. Stressasin asiaa koko sunnuntai-illan enkä nukkunut millään tapaa hyvin maanantain vastaisena yönä. Sain kuitenkin torkuttua jonkinlaiset päiväunet ennen kuin kampesin itseni sängystä suihkuun ja ryhdyin valmistautumaan. Yritin sokkona taiteilla jonkinlaisen sheivauksen alapäähän, vaikka en ole nähnyt napaani alemmas (todellisuudessa en näe edes sitä napaa) pitkiin aikoihin. Ajelin myös jalkakarvat ja leikkasin varpaankynnet, vaikka niihin ylettyminen on aikamoisen ähinän, puhinan ja joogailun takana.

Hiuksille sai riittää se, että ne olivat putipuhtaat, en jaksanut alkaa kampausta väkertämään, mutta pitkästä aikaa meikkasin ja laitoin kynteni. Miten tämä auttaa valmistautumisessa? No ihan vain henkisesti, koska eihän mikään tästä vaikuttaisi lopputulokseen tai itse tutkimukseen. Valitsin koruni huolella, puin päälle kalpean vaaleanpunaisen mekon, jonka helmassa oli maalattuja kuvia Star Warsin Tatooinelta (tiedättehän, Luken sedän iglumaiset kivimökit, R2-D2 ja C-3PO hiekkadyyneillä, kaksi auringonlaskua jne) ja sen kanssa sopivan, pitkän villatakin, joka ei kyllä mennyt kiinni masun päältä, mutta jonka pehmeän ruskea sävy sopi mekon kanssa täydellisesti ja pitäisi minut lämpimänä.

Juuri kun sain kaiken valmiiksi Mr. Scot saapui kotiin äkäisenä kuin ampiainen. Hänkään ei ollut nukkunut juuri lainkaan, joutui jättämään työt puoleen päivään, kärsi päänsärystä ja stressasi selkeästi aivan hurjasti. Kuten aina kun mies oli hermona, minä vaistomaisesti omaksuin sen rauhallisen viilipytyn roolin. Ei meillä niin kiire ole, hyvin se menee, kyllä, kaikki on valmista, ihan rauhassa vaan. Olimme suunnitellusti kellonlyömällä ulkona ovesta ja reippaasti etuajassa perillä etsimässä parkkipaikkaa.

Kuten kaikki naistenklinikalla asioivat tietävät, ei parkkipaikan löytäminen alueelta ole helppoa, ja olimmekin varanneet huimat 30 minuuttia ekstraa, ettei varmasti tulisi kiire asian kanssa. Lopulta saimme ihan lähelle tien varteen auton, Mr. Scot maksoi varmuudeksi tunnin ekstraa parkkiaikaa, ja pääsimme tallustamaan sairaalaan (mies kiirehtien, minä hitaammin vaappuen) jo kymmenessä minuutissa. Yläkerran ilmoittautumislaitteet aiheuttivat vähän harmaita hiuksia, kun eivät toimineen, mutta päätin pitää rauhallisen roolini ja hermostumatta suuntasin alakertaan äitiyspoliklinikalle, josta löytyi vastaanotto, missä meidät voitiin kirjata saapuneiksi.

Kun istuimme odotusaulaan, olimme vieläkin melkein vartin etuajassa, mutta se sopi meille hyvin, ehdin käydä varmuuden vuoksi vessassa ja kaikkea. Puolen tunnin päästä kuitenkin ilmeni, että jotain oli pielessä. Vastaanottavia lääkäreitä oli laskelmieni mukaan viisi, ja neljä heistä tuntui ottavan potilaansa vastaan minuutilleen kellon lyömällä. Saapuvat parit tai yksinäiset äidit ehtivät tuskin istahtaa alas, kun heitä jo huudeltiin nimeltä. Sen sijaan meidän kanssa aulassa kärvisteli yksi toinen pari, joiden tohtoria ei näkynyt tai kuulunut. Lopulta kaksosia odottava äiti (jolla oli selkeitä supistuskipuja) kävi valittamassa, että missä vika mahtaa olla.

Heidän aikansa oli jo 50 minuuttia myöhässä, meidän 20, kun kätilö vihdoin saapui paikalle pyytelemään anteeksi. Edellinen asiakas oli odottanut kaksosia ja tutkimus oli vienyt tupla-ajan tämän takia. Vaihdoimme Mr. Scotin kanssa katseita. Kun nämä seuraavat kaksoset siirtyivät tutkittaviksi tuli kätilö pahoittelemaan meille, että aikamme myöhästyisi reippaasti, pääsisimme tasan tunnin myöhässä vastaanotolle. Hän kehotti meitä käymään vaikka kahvilassa odottelemassa. Teimme työtä käskettyä ja porhalsimme pohjakerroksesta ylimpään ostamaan teetä ja kahvia mukaan. Halusimme mieluummin odottaa alhaalla, jotta olisimme varmasti paikalla heti kun kutsu kävisi, mutta lämmin juotava ja jaloittelu piristi kummasti.

Siinä höyryäviä nesteitä hörppiessä aloimme kuitenkin laskemaan, että jos edellisten kaksosten tutkiminen oli kestänyt tupla-ajan, eikö sitten kaikella todennäköisyydellä näiden seuraavienkin tutkimus veisi ainakin +20 minuuttia ekstraa normaalin puolen tunnin käynnin päälle. Pieni vilkaisu kelloon kertoi, että tällä matematiikalla pääsisimme tutkittavaksi vasta kun parkkiaikamme olisi ummessa. Kun lääkäriaikamme oli tunti ja 10 minuuttia jäljessä aikataulusta tuli edellinen pari ulos huoneesta. Kaksosten äiti pysähtyi juttelemaan kanssani odottaessaan jotain papereita kätilöltä, joka oli vauhdilla suhahtanut kansliaan.

Heillä oli menossa raskausviikko 34 ja tulossa identtiset kaksoset, joista toinen oli lakannut kasvamasta. Lääkäri epäili fetofetaalista transfuusio-syndroomaa (twin-to-twin transfusion syndrome), jossa isompi ja dominoiva sikiö vei toiselta ravinnon. Hän kantoi 2200g ja 1700g painavia lapsia tällä hetkellä. Tuntui jotenkin kierolta kertoa sitten itse odottavansa liian isoa vauvaa, kun toinen äiti yritti tuskaisesti saada pienokaisensa edes sinne 2500g tienoille. Molemmilla meillä oli mahdollisesti käynnistys ihan näillä näppäimillä, mutta aivan eri syistä. Toivottelimme hyvät jatkot ja jäimme Mr. Scotin kanssa ainoina asiakkaina aulaan odottamaan omaa vuoroamme.

Kello läheni kolmea hurjaa vauhtia ja meidän aikamme olisi pitänyt olla jo 13:30. Mies kiukutteli mahdollista parkkisakkoa ja minä nousin ylös kävelemään edes takaisin rauhoittaakseni kiukuttelevaa selkääni, joka ei arvostanut lähes puolentoistatunnin istuskelua. Vihdoin ja viimein kuulimme jonkun huhuilevan sukunimeämme. Meidät vastaanotti pitkä, hoikka, ehkä nelikymppinen naislääkäri, jolla oli silmälasit ja vaalea polkkatukka. Hänellä oli miellyttävä ja reipas hymy, ja pidin hänestä vaistomaisesti heti. Oli muutenkin hurjan helpottavaa vihdoin päästä istumaan pöydän ääreen selvittämään asiaa, jota oli odottanut aamusta asti.

Toisin kuin esimerkiksi neuvolalääkärini Irina, tämä tohtori oli lukenut kaikki tietoni tarkkaan, kyseli täydentäviä kysymyksiä ja oli selkeästi oikeasti kiinnostunut. Jo ennen ultraamista hän halusi tietää mikä oli minun mielipiteeni tilanteesta (jotain, mitä lääkärit eivät todellakaan yleensä kysy raskauspotilailtaan), kuinka raskaus tuntui poikkeavan edellisestä ja oikeasti kuunteli mitä sanottavaa minulla oli. Lopulta oli aika riisuutua ja levittää haarat. Ensin tietysti se yök yök sisätutkimus, jonka perusteella kohdunkaulaa oli 3 senttiä vielä jäljellä, mutta se oli jo sormelle auki, eli ei enää kokonaan kiinni. Jäin vähän ihmettelemään mitä tämä tarkoitti, mutten kysellyt vielä enempää, kun oli aika ultrata, ja sitä vartenhan tänne oli tultu.

Lääkäri levitteli vatsan kauttaaltaan paksun geelikerroksen alle ennen kuin aloitti. Ensimmäisenä hän etsi pään ja kertoi Miss Aprilin olevan kasvot ylöspäin.

”Tuossa on nenä, näettekö?”

Yritin niin kauheasti nähdä harmaan mössön seasta lapseni kasvoja, mutta kykenin tunnistamaan vain epämääräisen ympyrän, jonka oletin olevan pään ääriviivat. Onneksi lääkäri jatkoi tutkimustaan, totesi lapsiveden määrän hyväksi, juuri sopivasti eikä liikaa tai liian vähän. Näin ohimennen sydämen vilahtavan kuvissa, kun tohtori tutki vauvan keskivartaloa, mutta sitten myllertävä neitimme tunki jalat itsensä ja ultran väliin.

”Jahaa, no mitataan sitten reisiluu ensin, kun se noin tyrkylle asetettiin.”

Heitto olisi voinut naurattaa, jos en olisi ollut niin stressaantunut.

”Onpa pitkät raajat.”

Aloin heti miettiä, missä kaikissa syndroomissa tai sairauksissa lapsella voi olla epätavallisen pitkät raajat. Ei tullut mieleen kuin päinvastaisia.

Siitä se mittaileminen sitten alkoi. Lääkäri otti kehon ympärysmitasta kuusi erillistä mittausta, päästä kolme ja reisiluustakin kolme. Jalkojen kohdalla hän mainitsi joka kerta, että kyllä on pitkä, eikä meinannut saada reisiluuta mahtumaan yksittäiseen ultrakuvaan. Lopulta kysyin, että eikö lapsi ole sopusuhtainen.

”On hän! Pää on suhteessa muuhun kroppaan ihan sopivan suuruinen, ja kroppa on oikeastaan aika solakka, ei yhtään pullukka. Pitkä ja hoikka vauva. Hänellä vain on pitkät jalat ja kädet, mutta oikein hyvän näköiset ja kokonaisuuteen nähden ihan normaalit.”

Hengähdin huojennuksesta. Lääkäri vertasi kaikkia ottamiaan mittoja toisiinsa ja sai ultrakoneella lopputulokseksi 4kg100g. Hieman yli ylempien käyrien siis. Hän siirsi mittatulokset vielä koneelleen eri ohjelmaan, joka laski painoarvion sillä aikaa, kun minusta pyyhittiin geelit pois ja pääsin pukemaan. Koneen arvio heitti vain 15 grammaa. Lääkäri oli siis hyvin vakuuttunut, että lapsi olisi sen suunnilleen 4100g. Nopeasti kun laskin, että jos vauvan paino nousisi suunnilleen samaa tahtia kuin tähän mennessä, eli yli 250g viikossa, ja hän syntyisi lasketun ajan jälkeen, kuten esikoinen Miss Wienna, niin viisi kiloa olisi aika lähellä, ja reippaasti yli jos yliajalle menisi.

”Mikä olo sinulla itselläsi on synnytyksen suhteen?” lääkäri tiedusteli.

”No kyllähän se reippaasti yli neljä kiloa kuulostaa todella paljolta, että ehkä käynnistystä voisi harkita. Mieluummin synnyttäisin kuitenkin alateitse enkä sektiolla.”

”Olen samaa mieltä, tässä tilanteessa voitaisiin lähteä käynnistämään synnytystä, mikä tukisi alateitse synnyttämisen mahdollisuutta.”

”Miten se sitten tapahtuisi?”

”Suosittelisin, että kohdunsuun läpi laitetaan katetri, jonka päässä on tyhjä ballonki pallo. Kun katetri on paikallaan kohdun sisäsuun ja sikiökalvojen välissä täytetään ballonki suolaliuokselle. Katetrin ulos jäävä osa teipataan reiteen. Sikiön pään aiheuttama paine painaa ballonkia alaspäin, joka avaa kohdunkaulaa liikkuessaan ulos. Ballonki siis mekaanisesti kypsyttää kohdunkaulaa ja avaa kohdunsuun sen 3-4 senttiä, jolloin sikiökalvot päästään puhkaisemaan, mikä käynnistää supistukset ja synnytyksen.”

Tunsin, kuinka vain tuijotin lääkäriä yrittäessäni prosessoida kuulemaani ja keksiä jotain sanottavaa.

”Kuinka kauan siinä sitten menee?”

”Se vaihtelee hyvin paljon, mutta yleensä synnytys alkaa 24 tuntia ballongin laittamisesta. Se voi tulla ulos paljon aikaisemminkin, riippuen ihan siitä kuinka nopeasti kohdunsuu avautuu, mutta pääset kotiin odottamaan, ja soitat sitten tänne, kun ballonki on syntynyt.”

Minua huvitti hetkellisesti aivan suunnattomasti ajatus siitä, että synnyttäisin pallon, olin luullut synnyttäväni vauvan. Yritin kuitenkin pysyä asiallisena.

”Olen kuullut vähän kauhutarinoita ballongista, että se sattuu?”

Ei pitäisi liikaa lukea synnytystarinoita netistä.

”Ai? Yleensä synnyttäjät kokevat sen hyvin kivuttomana ja helppona. Lääkkeisiin verrattuna se on parempi vaihtoehto, sillä lääkkeet voivat yksilöstä riippuen aiheuttaa koviakin kipuja eikä lääkettä voi enää ottaa pois jos se on annettu, ballongin voi aina ottaa ulos tarvittaessa ja lopettaa hoidon.”

Tuollainen takaovi kuulosti kyllä houkuttelevalta, että voisi sanoa ”ei kun” sen sijaan, että vetäisin jonkun napin ja sitten se olisi menoa, fiiliksestä huolimatta.

”Joskus ballongin ja kalvojen puhkaisun jälkeen annetaan oksitosiinia, jos supistukset eivät ala itsestään vesien mentyä. Ja tietysti siinä vaiheessa saa sitten kivunlievitystä.”

Sekin kuulosti hyvältä. Huomasin, että lääkäri odotti edelleen minun päätöstäni. Olin tullut naistenklinikalle siinä oletusarvossa, että tohtori katsoo tilanteen, päättää toimenpiteet ja minä vain vikisen ja menen perässä. En ollut lainkaan ajatellut, että loppupeleissä se miten, milloin ja missä synnytän, jätettäisiin minun itseni päätettäväksi.

Monesti lääkärit vain sanovat, että tilanne on nyt tämä ja näin tehdään, tai ainakin siihen minä olen tottunut. Sitä helposti unohtaa itsemääräämisoikeutensa. Sitä saa kieltäytyä kaikesta lääketieteellisestä hoidosta, määrätä vaikka elvytyskiellon, kuolla pois lääkärin silmien edessä. Kukaan ei voi koskea minuun, jos en anna siihen lupaa. Jos kieltäydyn yhdestä hoidosta, lääkärin pitää yrittää hoitaa minua jollain toisella tavalla (itse ei voi päättää tai vaatia miten), johon annan suostumukseni. Mutta enpä ole koskaan ennen kokenut, että kaikki päätösvalta jätettiin minulle itselleni, ilman minkäänlaista tyrkyttämistä tai komentamista.

Se saa miettimään miten hurja valta äidillä on sikiöön. Jos ei oteta lukuun mielenterveys-, vammaisuus- tai päihdeongelmien takia laissa määrättyä pakkohoitoa, raskaana oleva nainen saa tehdä aivan mitä lystää, huolimatta siitä kuinka se vaikuttaa hänen kantamaansa lapseen. Sikiöllä ei voida katsoa olevan äidin tahtoa kumoavia oikeuksia niin kauan kun vauva on loinen, joka on täysin riippuvainen kantajastaan. Ensin se kuulostaa kamalalta, kun ajattelet, että äiti voi hypätä laskuvarjolla, syödä haukea, tupakoida ja tehdä kaikkea muutakin, mitä raskausaikana kielletään, ilman, että kenelläkään on oikeasti oikeutta häntä siitä tuomita.

Kunnes mietit, että jos asiat olisivat päinvastoin, että siitä hetkestä, kun tulet raskaaksi, kroppasi ei enää olisi omasi. Entä jos sikiön takia joku muu määräisi mitä saat syödä, koska nukkua, mitä töitä tehdä, miten paljon liikkua? Entä jos yksinkertaisimmatkaan asiat eivät olisi enää hallinnassasi, vaan olisit vain hautomo toiselle olennolle? Kammottavaa, kuin jostain kauhuelokuvasta. Itsemääräämisoikeus omasta kehosta ei voi lakata vain siksi, että kannat lasta, se on oikeus, jota ei voida ottaa pois. Tähän varmaankin perustuu oikeus aborttiin. Kukaan ei voi pakottaa naista väkisin raskauteen ja kaikkeen, mitä se tuo mukanaan (muutokset kehossa, riskit omalle terveydelle jne.). Sekin, miten synnytät lapsen (kotona, sairaalassa, sektiolla, kivunlievityksellä) on siis vain ja ainoastaan naisen oma päätös, koska se on sinun kroppasi, joka synnytyksen joutuu käymään läpi.

Miehen asema tässä kaikessa tuntuu joskus pahalta. Hänellä ei ole päätösvaltaa milliäkään mihinkään, jos nainen jotain päättää. Ainoa, mitä hän voi tehdä, on olla jakamatta siementään, se on miehen ainoa valta lisääntymisessä. Muuten kaikki on naisen käsissä. Mr. Scot istuikin hiljaa tuolillaan, tarkkaillen ja kommentoimatta, kunnes minulta kysyttiin minä päivänä haluamme käynnistää synnytyksen.

”Tuletteko heti huomenna? Jos haluatte ajan heti aamusta myös torstaina kello 8 olisi vapaata.”

Heti. Huomenna. Tunsin kamalan paineen rintakehässäni. Jo huomenna voisin olla synnyttämässä, ylihuomenna kahden lapsen äiti. Olen niitä ihmisiä, että kun jotain päätetään, se tehdään heti eikä jäädä odottelemaan. Vihaan odottamista. Silti, huominen kuulosti ihan liian nopealta, automme oli edelleen korjaamolla, Miss Wiennan tanssitunti oli tiistaisin, meillä ei ollut hoitajaa sovittuna elukoille eikä esikoiselle ja oliko kaikki valmistakaan vauvaa varten? Joten käännyin miehen puoleen.

”Rakas?”

Mies sanoi myöhemmin, että oli miettinytkin, että kysyisinkö lainkaan hänen mielipidettään. Hän oli olettanut, ettei hänellä olisi sananvaltaa – kuten ei periaatteessa yli minun olekaan, ainakaan laillisesti – mutta hän oli silti toivonut, että ottaisin hänet mukaan päätöksentekoon. Siinä tilanteessa minä en ihan todella ollut tiennyt enää mitä tehdä ja katsoin Mr. Scotiin epätoivoisena, odottaen hänen pelastavan tilanteen.

”Huominen tulee liian nopeasti. Torstai on hyvä, otetaan se.”

Mies vastasi varmasti ja rauhallisesti, eikä siihen ollut mitään mutistavaa. Tunsin pienen äkäisyyden piston, sellaisen itserakkaan ja kontrollifriikin henkilön paniikki piikin, että joku muu nyt sitten päätti asian puolestani. Vedin syvään henkeä, itse olin antanut päätöksen hänelle, ja perhana nyt aioin kunnioittaa sitä. Niinpä aika varattiin torstaille.

Varttia myöhemmin istuimme syvässä hiljaisuudessa autossa, uppoutuneena molemmat omiin ajatuksiimme. Käynti naistenklinikalla oli ottanut yllättävän koville henkisesti ja olimme lopen uupuneita stressin, odottelun ja loppuratkaisun jälkeen. Yritin jäsennellä päässäni kaikkea tapahtunutta. Lääkäri oli katsonut läpi raskausdiabetesmittaukseni ja todennut, että niiden perusteella voisi melkein sanoa minun jo parantuneen radista. Hämmentävää. Hän oli pitänyt verenpaineitani hiukan liian korkeina, huolestuttavalla tavalla. Painoni nousuun hän oli ollut tyytyväinen, koska sehän oli hyvin ”maltillista” kuten tohtori oli kuvaillut.

Olin kysynyt ultrauksen aikana vieläkö Miss April näytti tytöltä, kuten oli lupailtu, ja lääkäri oli kiltisti tarkistanut tilanteen jalkojen välistä. Ihan selkeä tyttö. Samalla olimme päässeet näkemään, miten neiti venytti jalkansa ihan tikkusuoriksi. Olin aivan häkeltynyt, en ollut kuvitellut tytön mahtuvan mahassani siihen asentoon, ja tohtorikin oli todennut, että onpa vauvalla hyvin tilaa liikkua edelleen. Napanuora oli näyttänyt mallikkaalta ja virtaukset olivat olleet hyvät. Kaikki oli niin hyvin kuin voisi toivoa. Pitkä ja hoikka tyttö.

Olin heittänyt vitsillä miehelle, että meille oli vahingossa siirretty jonkun tummaihoisen koripalloilijan hedelmöittämä alkio. Mr. Scot oli nauranut tälle kippurassa, onneksi meillä oli ihan samanlainen huumori. Laskin kämmeneni miehen kädelle, joka lepäsi hänen reidellään. Kuski käänsi ruuhkaa seuranneet silmänsä minuun ja hymyili, sillä tavalla kuin hän hymyili vain minulle.

”Ihan kohta sitten synnyttämään.”

”Pelottaa” huomasin tunnustavani.

”Mua jännittää ehkä ihan näin vähän” mies vitsaili virnistellen, ja näytti parin sentin pätkää sormillaan.

”Luin netistä, että pelkkä sikiön makrosomia eli suurikokoisuus ei ole suositeltava syy synnytyksen käynnistykseen. Meillä se on nyt pääasiallinen syy…”

”Hmmm…”

Miksi aina jälkikäteen aloinkin miettimään tällaisia asioita. Punnitsemaan päätöksen hyviä ja huonoja puolia, perustelemaan sitä puolesta ja vastaan kuin lakimies oikeudessa.

”No, meillä ei raskauden alulle saattaminen tapahtunut sillä tavanomaisella tavalla, ehkä se on siis vain osuvaa, ettei synnytystäkään jäädä odottamaan luonnollisesti tapahtuvaksi, vaan käynnistetään lääketieteellisesti.”

Hymyilin miehelle.

”Siinä on kyllä jotain melkein runollisen sopivaa.”

Meillä on nyt kaksi päivää aikaa laittaa kaikki valmiiksi Miss Apriliä varten. Voimme rauhassa päättä mitä eväitä otamme synnytyslaitokselle mukaan, tarkistaa synnytyslaukun ja kotiutumislaukun sisällöt, ostaa lapselle tarvikkeita, mitä uupuu vielä ja ennen kaikkea henkisesti valmistautua siihen, että tulevana viikonloppuna meillä on vastasyntynyt tytär. Hurja ajatus. Ihan liian konkreettinen. Hän on kohta täällä. Saako tässä nyt ihan vähän panikoida? Missä se on se ”ei kun” nappi?

Istuin tietokoneen ääressä ja murahtelin hakiessani parempaa asentoa. Mitä ihmettä vauva oikein teki? Se oli kuin tikka, nakutti samaa kohtaa koko ajan. Pieniä, ärsyttäviä luunappeja tasaisessa rytmissä. Toks… toks… toks… Ihan sama miten päin yritin olla masun pinta jatkoi tasaista nytkymistä, aivan kuin vauvalla olisi – HIKKA! Jähmetyin paikoilleni tähän heureka hetkeen, silmät suurina kuin lautaset. Ja tajusin sitten, että voi että minä olen tyhmä!

”Mistä senkin muka tietää ja tunnistaa, jos vauvalla on hikka?” olin jupissut Mr. Scotille vähän aikaa sitten.

Ilmeisesti, jos vain käyttäisi aivojaan, niin voisihan tuon ihan helposti päätellä. Kuinkahan mones kymmenes kerta tämä oli, kun Miss Aprilillä oli hikka? Hänhän oli oikea hikka-kuningatar sillä tätä morsetusta yhdellä aakkosella oli ollut jo varmaan pari kuukautta. Miten minä en ollut tajunnut asiaa ennen kuin nyt? Teki mieli läimäyttää käsi naamalle. Ai että mikä tampio!

No tältä se nyt siis tuntuu, vauvan hikka mahassa. Vaikka kuinka muistelen, niin Miss Wiennalla ei mielestäni koskaan ollut vastaavaa. Onneksi, koska onpa ärsyttävää. Minut tuntevat tietävät, että en voi sietää jatkuvaa liikettä, kuten vaikka jalan koputtamista maahan, kynnen napsuttamista, mitään jatkuvaa räpellystä. Niinpä tämä hikottelu käy hetkessä hermoon, eikä sitä tunnu pystyvän mitenkään lopettamaan, vaan ”toks… toks… toks” jatkuu niin pitkään, kun on jatkuakseen.

Jos nettiin on luottaminen, niin hikottelun tarkoitus on auttaa keuhkoja valmistautumaan hengitykseen. Kun sikiö nikottelee, pallea puristuu kasaan ja keuhkotilavuus kasvaa. Minun ei siis pitäisi valittaa vauvan hengitysharjoituksista, mutta… Noh, onneksi laskettu aika alkaa olla lähellä! Nyt alkoi myös se maaginen raskausviikko 38, eli vaikka Miss April päättäisi syntyä tänään hänet laskettaisiin täysiaikaiseksi. Ei niin, että neiti osoittaisi mitään kiinnostusta syntymiseen.

Eilen oli vihdoin neuvolakäynti ja pääsin valittamaan lääkärintarkastuksestani. Yllättäen raivonpuuskani sai verenpaineen koholle raketin lailla ja neuvolatäti mittasikin sen vielä ihan käynnin lopuksi uudestaan, jolloin olin jo rauhoittunut sen verran, että tulos oli tasainen 128/85. Syyskuun jälkeen ensimmäistä kertaa mitattiin myös hemoglobiini, joka oli 126 eli hitusen kohonnut. Lääkärikäynnillä Irina oli merkinnyt painoni pysyneen lähes täysin samassa kuin marraskuussa, joka oli epäuskottavaa, kun tässä vaiheessa vauvan pitäisi kasvaa n. 200g/vk ja Miss April on koko ajan kasvanut reippaasti ylemmällä käyrällä.

Painoni olikin nyt mitattaessa 1kg200g enemmän kuin Irina oli hatustaan heittänyt, mikä olisi aika paljon kahteen viikkoon, mutta jos katsotaan sieltä marraskuun lopusta, eli viimeisestä luotettavasta mittauksesta, niin Miss April on kasvanut sen suunnilleen 270g viikkotahtia. Kokonaisuudessaan minulle on nyt kasaantunut raskauskiloja 3,2kg verrattuna painoon ennen raskautta, joten neuvolatäti oli oikein tyytyväinen kokonaisuuteen. Tästä eteenpäin vauvan painonkasvun pitäisi hiukan kyllä hidastua.

Minun painoni ei ole se ainoa mitta, jolla vauvan kasvua vahditaan, vaan toinen on se kohdunpohjan korkeus, jonka tosiaan Irina katsoi kristallipallosta. Hänen veikkauksensa mukaan kasvu olisi pysähtynyt täysin kuukaudeksi, eli pysynyt 32 sentissä. No eilen mitattiin ihan mittanauhalla, eikä silmämääräisesti, ja tulos oli 36 senttiä. Siinä mitassa saisi olla vasta kahden viikon päästä, eli yli käyrien jatketaan, mutta tasaisesti, joka sentään on pieni lohtu. Tulosten perusteella pyysin lähetettä naistenklinikalle vauvan paino- ja synnytystapa arvioon.

Neuvolatäti tätä vähän jäi pohdiskelemaan, että pitäisikö laittaa vai ei, ja katseli papereista, että eihän edellinenkään tytär painanut syntyessään kuin 3830g. Totesin, että viimeksi minulla ei ollut raskausdiabetestä eikä Miss Wienna kasvanut käyrien yli odotusaikana. Kunhan kotiin pääsin oli ihan pakko kaivaa tytön vanha äitiyskortti esille ja verrata tuloksia. Esikoinen oli kasvanut lähes täydellisesti keskikäyrää myöten tai himpun verran alle ja päivä ennen synnytystä kohdunpohjan korkeus oli ollut 33 senttiä (rv40+5). Edes verenpaineet eivät olleet nousseet yli 118/84 koko raskauden aikana. Tilanne oli nyt siis aivan eri kuin kuusi vuotta sitten.

Sain onneksi neuvolatädin ylipuhuttua laittamaan konsultaatiopyynnön naistenklinikalle. Hän kyllä varoitteli, että saattavat naikkarilta vain todeta, että ultraa tai jatkoseurantaa ei tarvita. Vastaus siihen kysymykseen luvattiin tämän viikon aikana joko postiluukusta ajanvaraus ilmoituksena tai sitten saan tekstiviestin, että tervetuloa vasta kun synnytys alkaa. Henkilökohtaisesti tietysti olen sitä mieltä, että vähän tarkempaan voisi nyt katsoa ja arvioida, tämä vaavi kun on kaikilla mittareilla kasvanut erilailla kuin edellinen. Toki sopassa ovat eri geenitkin, mutta silti. Ja onnekseni Naistenklinikalla oltiin samaa mieltä, sillä sieltä soitettiin tätä kirjoittaessa, että aika on varattu 15.1. maanantaille. Tutkimuksiin käy siis tiemme (”jossei vauva ehdi syntyä ennen sitä” sanoi kätilö)!

Periaatteessa kaikki on kuitenkin hyvin, kasvu on tasaista, minulla ei ole turvotusta tai mitään muitakaan hälyttäviä oireita. Oikeastaan voin todella hyvin, niin kauan kun en innostu rehkimään. Rauhallisesti kävelemällä ja tekemällä voi puuhailla melkeinpä mitä vain eivätkä selkäkivut tai supistukset vaivaa kuin korkeintaan ohikiitävän hetken, joka vaatii vain pientä kellahdusta sängyn pohjalle, vaikka puoleksi tunniksi, ja taas voi mennä. Olen myös oppinut hyvin nopeasti tunnistamaan koska voimat ovat lähellä loppua, jolloin tyynesti ilmoitan, että häippäsen nyt pedin pohjalle, kiitos hei. Onneksi niin mies kuin muukin perhe on hyväksynyt tämän ilman mutinoita.

Neuvolassa tuli testattua myös miten päin Miss April on ja terveydenhoitaja joutui oikein kaksin käsin kaivelemaan alavatsaani häpyluiden takaa ennen kuin löysi neidin pään. Täti oli sitä mieltä, että pää on jo todella hyvin kiinnittynyt ja niin alhaalla lantiossa, että on ihme, mikäli tyttö pääsee enää kääntymään alhaalta ylös, tai edes sivuttaissuunnassa. Nyt hän oli raivotarjonnassa, eli kasvot eteenpäin. Pari viikkoa sitten, olen aivan varma, että Miss April teki voltin ja kääntyi hetkeksi pää ylös, niin valtavan myllerryksen hän sai aikaan masussa, jonka muoto riehumisen päätteeksi oli aivan eri kuin normaalisti. Aamulla vatsa oli kuitenkin palautunut eikä vastaavaa biletystä ole enää tapahtunut.

Vauvamme onkin siis nyt niin sanotusti lähtökuopissa. Hän on niin alhaalla kuin pääsee (eli painaa rakkoa koko ajan aiheuttaen jatkuvaa pissalla juoksemista) ja kaikkien mittojen ja meriittien mukaan tarpeeksi iso ja kypsä syntymään. Muutenhan tämä aiheuttaisi ”hetkenä minä hyvänsä” fiiliksen, paitsi ettei neiti osoita tosiaan mitään halua ulkoutumiseen. Ei supistuksen supistusta. Ei mitään oloja siihen suuntaankaan, että än yy tee nyt. Ei, nyt tyttö ottaa ihan iisisti ja kökkii kohdussa ylösalaisin kuin lepakko.

Asento selittänee sen, miksi minusta tuntuu, että Miss April liikkuu nykyään vähemmän kuin ennen. Kun pää on jumissa lantiossani niin eihän siinä enää möyritä niin kuin alien. Nyt liikkuminen on lähinnä venyttelyä, potkimista ja nyrkkeilyä ilman varsinaista asennonvaihtoa. Liikkeet tuntuvatkin lähes poikkeuksetta vain tietyissä kohdin vatsaa ja kylkiä, ja välillä masussa on todella hiljaista. Tämän takia lähdin tutkimaan sikiön liikelaskentaa netistä, että kuinkas paljon ja millä tavalla vauvan pitäisi riehakoida näillä viikoilla.

Yllätyin, että riittää kun sikiö liikkuu yli 10 kertaa tunnissa (hikkaa ei lasketa, se on refleksi). Ei ole vielä ollut sellaista laskentahetkeä (joka tehdään kyljellään sängyssä maatessa) etteikö Miss April olisi liikkunut 10 kertaa 10 minuutissa. Tunnissa hän saattaa ihan heittämällä liikkua sen satakin kertaa (en ole tähän mennessä jaksanut jäädä laskemaan, eli puhdas arvio tämä). Toisinaan, esimerkiksi keskiyöllä, jolloin neitiseni lähtee leikkimään Batgirliä, tuntuu tuo sata liikettä tulevan ihan siinä kymmenessäkin minuutissa. Tällöin voinette kuvitella, että äidillä on jo vähän tukalat oltavat masuasukkinsa kanssa…

Öisin ei nykyään enää muuten nukuta kuin muutamia tunteja. Sen sijaan meillä on keskiyön bileet, aamuyön bileet, aamuriehat ja päiväkännit. Äidin nukkuminen tapahtuu sitten siinä väleissä, joten onpa kiva olla äippälomalla, jolloin tällainen pätkänukkuminen on mahdollista. Varsinkin nyt kun Miss Wienna palasi takaisin esikouluun kahden viikon joululomaltaan. Ei niin, etteikö esikoinen antaisi minun nukkua ihan rauhassa, jos sanon, että nyt vauva ja mami ovat liian väsyneitä. Isosiskolla on ihan uskomattoman hyvä asenne tähän raskauteen.

Eilen, kun olin käynyt neuvolassa ja hain Miss Wiennan kotiin tarhalta hän oli ensimmäisenä kysymässä mitä lääkärissä oli sanottu.

”Kaikki oli ihan hyvin, vauva oli kasvanut ja sydämensyke oli hyvä.”

”Oliko vauva oikeassa paikassa?”

”Kyllä, se oli pää alaspäin.”

”JESH! Hienoa!”

Minua alkoi ihan naurattamaan Miss Wiennan reaktio, kun hän oikein ponnahti ilmaan ilosta. Neitiä jännittää, että pikkusisko joudutaan leikkaamaan mahasta ulos. Olen tämänkin vaihtoehdon hänelle kertonut, mutta tyttö ei lainkaan pidä ideasta, ja oli jotenkin osannut päätellä, että sektiosta parantuminen on pidempi ja vaikeampi prosessi kuin alatiesynnytys.

”Eli Miss April voi syntyä jalkojen välistä, sieltä alhaalta?” neiti vielä varmisteli.

”Kyllä voi, jos ei nyt mene kääntymään.”

”Hyvä, se on tosi hyvä juttu, äiti.”

Niin minunkin mielestäni, sillä alatiesynnytys kaikkine kauheuksineen on kuitenkin se ykkösvaihtoehto, jolla ollaan nyt menossa. Selvisin siitä viimeksi, vaikka se helvettiä olikin, joten kyllä siitä pitäisi selvitä tälläkin kertaa. Kovasti jo alkaa jännittämään kuinka kaikki sujuu, mutta koska tulevaan ei voi oikein vaikuttaa yritän ottaa asian kanssa rennosti. Tai sen verran voi vaikuttaa, että vauvan koko voidaan arvioida ultralla ja mikäli neiti on ihan kauhean iso jo nyt, synnytys voidaan käynnistää. Mitään 5,5 kiloista vaahtokarkkimiestä ei ruveta minun vaginastani ulos repimään. Nelikiloinen vielä todistetusti onnistuu, mutta eiköhän vedetä raja siihen.

Mr. Scot odottaa tietysti vauvaa ihan yhtä malttamattomana ja innoissaan kuin minä tai Miss Wienna. Hänellä on varmasti huolia asian tiimoilta, mutta järkevästi mies on päättänyt olla vain tukeva ja rohkaiseva, eikä lähde lainkaan mukaan leikkiin, jos minä alan spekuloimaan kaikkea, mikä voisi mennä vikaan. Kun minä valitan raskausarvista masussani hän lohduttaa, että ne kuuluvat asiaan eivätkä haittaa häntä tippaakaan. Kun tönin häntä isolla mahallani vahingossa ja pyytelen anteeksi hän silittää vatsaa hellästi ja sanoo, että sitä tulee ikävä. Jos Miss April potkii niin, että minä jo voihkin tuskissani, hän tuo lämpimät kätensä masulle rauhoittamaan vikuroivaa tytärtä.

Minulla on satavarma olo siitä, että Mr. Scotista tulee ihan mahtava isä. Oma isänikin on ihan supermies, joten isot on saappaat täytettäviksi, mutta so far en olisi voinut toivoa parempaa puolisoa tähän lapsen hankkimiseen. Vauva-arjesta on ihan mahdoton sanoa, millaista se tulee juuri tämän yksilön kanssa olemaan, ja paljon on miehellä ensikertalaisena opittavaa (itsekin tuntuu siltä, että opin äitiydestä joka päivä jotain lisää), mutten malttaisi odottaa, että pääsemme yhdessä tälle uudelle ja ihmeelliselle matkalle!