31. Elämää vastasyntyneen kanssa

Olin juuri käynyt suihkussa ja heittäydyin nyt epävarmana selälleni sängylle levittämään haarani. Mr. Scot kurkisti varoen alas. Olipa hermostuttava tilanne, kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen, antaa aviomiehen katsoa miltä se toosa nyt näytti. Aluksi paikat olivat olleet kipeät ja ensimmäisen viikon jälkeen oli tuntunut siltä, että repeämäni oli tulehtunut. Kaikki oli ollut punaista, turvonnutta ja tuskaista. Neuvolassa oli käsketty pesemään värkkiä koko ajan, siis ihan niin paljon kuin vain pystyi. Ja kävelemään ympäriinsä ilman pikkareita, mitä en todellakaan ollut tehnyt, sillä verta ja muuta mukavaa oli valunut niin paljon, että olin tarvinnut vaipat.

Kaksi viikkoa synnytyksestä tilanne oli kuitenkin rauhoittunut normaalin menkkavuodon tyyppiseksi enkä enää tuntenut tikkejä, joten olin hermostuneena nakittanut miehen tarkistamaan tilanteen. ”Sinä sitä useammin katselet kuin minä” olin perustellut hänelle päätöstäni. Niinpä makasin nyt selälläni malttamattomana. ”No?” Tikit olivat kuulemma lähteneet eivätkä paikat näyttäneet tulehtuneelta.

”Mutta kulta, vuodat verta.”

”Ai niinkö” hengähdin punastuen, kiskaisin polvet äkkiä yhteen ja ponkaisin pois sängyltä ennen kuin sotkisin lakanat (punaiset lakanat, olin kas ajatellut asiaa vähän pidemmälle). Punastelulleni ei kyllä sinänsä ollut mitään syytä, pieni noro verta tuskin hätkähdyttäisi miestä enää sen jälkeen, kun hän oli nähnyt minun synnytyssalissa valuttavan punaista elämän eliksiiriä melkein litran haaroistani. Se oli jo kuulemma ollut hiukan karmivaa ja ”enemmän verta kuin olen koskaan nähnyt” kuten Mr. Scot oli kommentoinut.

Verta olikin vuotanut tavallista enemmän (normaali on noin puoli litraa), minkä kätilö oli epäillyt johtuneen synnytyksen hurjan nopeasta etenemisestä loppuvaiheessa ja kohtu oli jäänyt vuotamaan istukan ponnistuksen jälkeen hälyyttävän runsaasti. Joka kerta, kun kätilö oli painellut vatsaani, veri oli oikein tursunut ulos, kunnes tilanne oli onneksi lopulta rauhoittunut. Tämänhetkinen maltillinen jälkivuoto ei siis ollut mitään siihen verrattuna.

Muutamaa päivää myöhemmin päätin, että paikat olivat sen verran parantuneet, että oli aika kokeilla seksiä. Kyllä, juuri näin romanttisesti ilmoitin asian myös aviomiehelle. Mr. Scot ei aivan hirveästi innostu verileikeistä ja ehdottikin, että mitä jos hoidetaan homma kakkoseen kun ykkösessä on vielä punaiset valot päällä. Totesin tähän, että kiitos synnytyksen aiheuttaman ummetuksen suklaatähti on nyt pois laskuista ja ihan yhtä tomaattikastikkeinen kuin ykkönen. Hemmetin ällöttävää, tiedän, mutta tätä se totuus synnytyksenjälkeisestä elämästä on.

Ensimmäinen yhdyntäkerta vauvan saamisen jälkeen on aina pelottavaa ja jälkikäteen voin todeta, että kiirehdin sitä hiukan liikaa. Puolinaisesti palautuneet paikat eivät arvostaneet lemmiskelyä, mutta sentään saatoimme todeta, että välineet toimivat edelleen kuten niiden pitäisikin. Olen myös parantunut nopeasti ja kolmen viikon kohdalla vuoto oli enää sottaista tuhruttelua, eikä kipuja suuntaan tai toiseen tuntunut, mikä oli jo paljon parempi alusta nussimiselle. Jota ei kuitenkaan päästy tuosta vain toteuttamaan.

Seksin harrastaminen ei ole enää niin yksinkertaista kuin ennen. Sen lisäksi, että on huomioitava välineiden kunto, mahdollisuuksia itse aktin harrastamiseen saa hakemalla hakea. Jos ryhdyt kuhertelemaan siinä vaiheessa, kun vauva on nukkunut jo kaksi tuntia, voit syyttää vain omaa tyhmyyttäsi, kun hän herää vaatimaan maitoa tai vaipanvaihtoa siinä vaiheessa, kun olette juuri siirtyneet lämppäämisestä tositoimiin. Se on kylmä suihku molemmille (erikseen, ei yhdessä, jonkunhan on hoidettava mukelo) haaveillun kuuman lemmen sijaan.

Synnytyksenjälkeinen baby blues iskee erityisesti iltaisin, joten kun ajoitus vauvan osalta on kohdillaan, on miehen paras varoa sanojaan. Pienikin vitsin heitto, jonka voi tulkita synnytyksen jälkeisissä hormoonihöyryissä väärin (kuten jos mies erehtyy olemaan samaa mieltä, kun sanot vatsasi näyttävän puhjenneelta ilmapallolta), aiheuttaa itkun ja masennuksen puuskan, jota parempaa cock-blockia ei olekaan. Loppu ilta meneekin sitten vaimoa rauhoitellessa, ei suinkaan tyydytellessä. Vaikka onneksi mielialan heittelyt alkavat olla takana päin nyt kun kuukauden mittari on kohta täynnä.

Ongelmia tuottaa kuitenkin se, että jälkeläisiä on enemmän kuin yksi. Kun viereisestä huoneesta kuuluu ”Äiti, mulla on pissahätä” keskeytyvät tohinat välittömästi, mutta ”Äiti, mä oon kakalla” se vasta tunnelman latistaakin. Sittenkin kun molemmat lapset on saatu samaan aikaan unten maille, on vielä hoidettava karvaiset perheenjäsenet ja mielellään pestävä pois vauvan lahjoittamat eritteet (onko mitään seksikkäämpää, kuin puklun tuoksuinen ja pissaroiskeinen äiti?). Aivan kuin omissa eritteissä ei olisi tarpeeksi, tissit kun tiputtelevat maitoa heti kun paidan riisuu päältä, toosa valuttaa edelleen epämääräisiä menkkojen rippeitä ja kainalot hikoavat ihan niin kuin ennen, niin ei siihen päälle tarvitsisi enää lisää herkkuja.

Kun miehen on näistä seikoista huolimatta jotenkin saanut kiinnostumaan seksin harrastamisesta hän saattaa yllättyä, kun koirien ulkoiluttamisen ja suihkussa käynnin jälkeen löytää puolison sängystä, ei täydessä valmiudessa, vaan täydessä unessa. Väsymys on nimittäin jatkuvasti läsnä tuoreiden vanhempien arjessa. Neljän viikon ikäisen vastasyntyneen kanssa voidaan jo alkaa puhumaan vakiintuneesta rytmistä, kun vauva aloittaa kitinän joka ilta siinä kahdeksalta, lopettaa sen siinä 11-12 aikaan yöllä ja heräilee sitten 2-4 tunnin välein noin 8-9 asti aamulla.

Se, että Miss April herää, ei suinkaan tarkoita, että hän avaisi silmänsä, parkaisisi pari kertaa ja jatkaisi sitten unia. Ei, vaan hänen kanssaan pitää nousta ylös, rauhoitella, imettää yksi rinta, vaihtaa vaipat, imettää toinen rinta, lämmittää mahdollisesti korviketta pulloon ja tuudittaa sitten uneen. Tämä operaatio vie suunnilleen 30-40 minuuttia, jonka jälkeen neiti nukkuu sen keskimäärin 3 tuntia. Meillä on siis tosi perus vauva, joka tuntuu toimivan vakio asetuksilla. Toki lapsi ei ole kone, eli se ei käyttäydy aina samalla, ennakoitavalla tavalla. Välillä Miss April ei vain ole tyytyväinen ja huutaa/kitisee keskellä yötä vaikka mitä tekisi.

Olemme pyrkineet siihen, että pienokaisemme nukkuisi omassa sängyssään, sitterissä tai kiikkukehdossa eikä sylissä tai ainakaan meidän kanssamme. Tästä periaatteesta kun sitten mennään lipsumaan, koska tietenkin lapsi nukkuu paremmin juuri vanhempien käsivarsilla tai meidän sängyssä, niin neiti pääsee tottumaan siihen, eikä enää tyydy muuhun. On pirun vaikea nukkua itse silloin, kun 37 asteinen patteri potkii, mätkii ja kitisee rintaasi vasten. Eikä hän vie vain mittojensa mukaista tilaa (huimat 5005g ja 56,5cm jo!) vaan tarvitsee turva-alueen ympärilleen, jottei litisty vanhempiensa isojen ruohojen alle. Jos siis onnistut olemaan putoamatta sängyn reunalta lattialle ja saamatta mustaa silmää pienen jalan tai nyrkin iskusta, pystyt mahdollisesti nukkumaan silmällisen tai kaksi lapsen vieressä.

Aamuyön herääminen kuuluu jokaisen vanhemman velvollisuuksiin. Se vain on yksi osa lapsen saamista ja hengissä pitämistä. Oman mukavuutensa hyläten ja väsymyksensä ohittaen äiti siis nousee ylös, kun pentu alkaa huudella (en jostain syystä ikinä onnistu makuullaan syöttämisessä, ehkä tissini ovat vain väärän malliset…) ja yrittää osoittaa rakkautta ja läheisyyttä yön pimeydessä. Niinpä tuntuukin äärimmäisen epäkiitolliselta, kun vauva päättää haistatella vitut. Ensin neiti repii nänniä nälissään niin, että on ihme, ettei saa rintaleikettä maidon sijaan, ja kunhan masu on täynnä käyttää nänniä sitten huvituttina eli pureskelee ja muljuttelee sitä ikeniensä välissä saaden aikaan tuskan parkaisuja äidissä. Vaipan vaihdossa pissitään tietysti juuri siinä muutaman kymmenen sekunnin välissä, kun vanha vaippa on otettu pois ja äiti ei ole vielä ehtinyt siirtää puhdasta alle, joten kusi on satavarmasti kaikkialla missä sen ei pitäisi olla.

Isukki yleensä nukkuu autuaasti koko tämän rituaalin ohi (mikä on teoriassa hyvä, jotta hän jaksaa töissä seuraavana päivänä eikä hitsaa vahingossa omia raajojaan), mutta on myös öitä, jolloin äidiltä loppuvat konstit ja hermot ja silloin periaatteet vievät voiton, eli tässä tapauksessa ruvetaan vaatimaan 50/50 osallistumista. Joskus näet Miss April ilmeisesti vain päättää, että tämä ei nyt kelpaa, ja tissimaito ei riitä, senkin mitä on syönyt voisi puklata takaisin mamman rinnuksille, ja tuo äiti on ihan osaamaton ja tyhmä. Silloin jo aavistuksen äkäiseksi ja kylmäksi muuttunut, tissit jomottaen kiroileva naaras, potkii puolison ylös ja luovuttaa olympiakapulan eteenpäin. Sinä tämän teit, ole hyvä ja hoida se.

Yöt saattavat olla kaikkein haasteellisin osuus vanhemmuudesta ainakin henkisesti. Itse en koe vaipanvaihtoa mitenkään ällöttävänä vaan luonnollisena osana äitiyttä. Pikku bebe on osoittautunut kuitenkin aikamoiseksi paskapistooliksi. Kun menet vaihtamaan kakkavaippaa ja nostat neitiä nilkoista (kuten aina vaippaa vaihdettaessa) se on vähän kuin lataisit haulikon. Se on lock and load kun löysä, rakeinen, kellertävän ruskea paska roiskahtaa neljään ilmansuuntaan pikkuriikkisestä peräaukosta. Kantama ei onneksi ole kauhean pitkä vielä, mutta kyllä sitä paidalle, housuille, sängylle, lattialle ja hoitopöydälle riittää. Sitä päivää odotellessa, että tähtäys yltää kasvoihin asti. Ja tällainen keissi tapahtuu yleensä juuri silloin kun pitäisi lähteä jonnekin. Siinä sitten päiväkodissa selität myöhästymistä aloittaen ”no meillä oli vähän sellainen paska tilanne kotona…”.

Osaan onneksi olla aikamoinen jääkuningatar kakkaongelmissa. Kun hoitopöydän ja lavuaarin välillä paskat valahtavat lattialle ja onnistun tallomaan niiden päälle osaan ajatella tyynesti, että se on vain kakkaa, enkä menetä hermojani helposti. Toisin kuin Mr. Scot, jolla on vielä tottumista siihen, että joskus on otettava vähän osumia ja hymyiltävä silti kullanmurulle (koska eihän hän sitä tahallaan tee – koska ei vielä osaa, vasta myöhemmin sitten). Hermojen menettäminen ei sitä paitsi auta, ja vaikka kuinka kiroisit sitä, että vauva paskantaa jo kolmanteen vaippaan sarjatulena, etkä meinaa millään saada hänelle puhtaita päälle, niin ”keep calm and carry on” on ihan oikeasti se ainoa vaihtoehto.

Mr. Scot yrittää olla tukena ja tehdä mahdollisimman paljon silloin, kun on kotona eikä töissä. Isyysvapaalta töihin palaaminen on kuitenkin ilmeisesti tuntunut ihanalta. Pääsee juttelemaan aikuisten kanssa aikuisten jutuista. Pääsee tekemään metallimiehen miehekkäitä töitä (en siis toisin sanottuna tiedä mitä hän tekee), rakentamaan taloja, syömään pihviä lounaaksi, olemaan äijä. Voi hetkeksi unohtaa pinkit rusetit, pikkuiset töppöset ja suloiset lellittelyt. Ilmeisesti aikuisten oikeasti maailmasta palaaminen takaisin vauvamaailmaan onkin välillä vähän vaikeaa, ja jotkin asiat ovat nyt pysyvästi jääneet mamman vastuualueelle – kun niistä kerran pystyy luistamaan, niin saavutetuista vapauksista ei luovuta.

Itsestä tuntuu monesti epäreilulta, että ukko häipyy aamulla (käytettyään koirat ja vietyään esikoisen tarhaan) jatkamaan vanhaa elämäänsä ja itse jään jumittamaan neljän seinän sisälle pikkuisen toukan kanssa. On helppo ajautua siihen ajatusmaailmaan, että ”minä joudun hoitamaan kaiken!” vaikkei se pitäisi paikkaansa. Miss Aprilin ruokkimisen, nukuttamisen ja puhtaana pitämisen lisäksi on hoidettava pyykit (joita tulee yhä enenevässä määrin), tiskit ja yleinen siisteys (kiitos kissa, kun oksensit karvapalloja taas tänä aamuna). Eivätkä sellaisetkaan asiat kuin budjetointi, laskut, neuvolakäynnit, lasten asioiden (mm. kouluun ilmoittautuminen, kastejuhlan järjestäminen) hoitaminen ynnä muut jää odottamaan.

Missä vaiheessa pääsen siis keskittymään minuun? Hyvällä onnella ehdin aamulla pestä hampaat ja harjata hiukset, aina ei tosin ehdi molempia. Vaatteiden pukeminen menee periaatteella ensimmäinen mitä kaapista käteen osuu ja monesti sekin puetaan vahingossa väärin päin päälle. Ulkonäkö on jotain, mikä on nyt niin taka-alalla, että ei meinaa peiliin uskaltaa katsoa. Kaikkein kovin pala on se maha, joka on raskausarvista kirjava ja roikkuu ällöttävästi housujen päälle. En olisi uskonut, että minulle tulee näin kova ikävä raskausmasua, sitä valtavaa rantapalloa. Viimeisilläni paksuna näin peilistä mielestäni oikein viehättävän ja kauniin naisen. Nyt näen vain löllön ja löysän rumiluksen – huolimatta siitä, että vaaka väittää minun laihtuneen 8 kiloa ennen raskautta painostani.

Veikkaan vaa’an valehtelevan jo ihan senkin takia, että ruokailutottumukseni ovat menneet ihan hirvittävän huonoiksi sairaalasta kotiutumisen jälkeen. Aamiaista en ehdi syödä yhtenäkään aamuna, hörppään vain vitamiiinijuoman ja sitten onkin jo mentävä. Lounaaksi ei ehdi valmistamaan kuin palan leipää ja lasillisen mehua, ja päivät vedetään lähinnä kalorittoman energiajuoman voimin. Kun haemme Miss Wiennan kotiin tarhasta päivän ainoan happihyppelyn aikana, rullaamme vaunujen kanssa yleensä kaupan kautta (perheen ruokailu on edelleen minun vastuullani) ja ostan pienissä vapinoissa aina jonkin suklaapatukan, jonka ahmin kotiin päästyäni saadakseni sen verran sokeria, että jaksan vielä keskittyä tekemään päivällisen.

Kaikki, jotka ovat laihduttaneet tai noudattaneet jotain ruokavaliota tietävät, että tällainen epäsäännöllinen syöminen on pahasta, yksi iso ateria päivässä ja muuten paastoaminen on pahasta, jokapäivänen suklaan syöminen on pahasta, energiajuomien (vaikka kuinka kalorittomien) juominen on pahasta. Paha, paha, paha tyttö. Living on the razors edge vai mitä? No en minä nyt ehkä ihan niin pahis ole miltä kuulostaa. Innostuin naistenklinikan potilashotellissa taas salaateista sillä hyvää päivää, että ne olivat siellä hyviä! Ihan orgastisen hyviä! I kid you not, sillä koko ajan syödessä päästelin epämääräistä voihkintaa ja toistelin sitä, miten hyvää se oli. Niinpä joka toinen päivä illalliseksi on nyt kotonakin (verrattuna ravintolatasoon aika säälittävä yritelmä) salaattia vaihtelevalla lisukkeella.

Useammin kuitenkin kävelen kaupassa hevi osaston ohi ja ladon kärryihin mitä ikinä sillä hetkellä tekee mieli (ja loputtomasti vauvatarvikkeita). Niinpä voinenkin varmasti hylätä haaveet siitä, että olisin kesäkunnossa tänä vuonna. Ja vaikka hyljekin on rantakunnossa, niin en ole nyt tasaisen pyöreä pullukka, mikä jotenkin vielä menettelee, vaan näen sieluni silmin, miten tulen pursuilemaan yli uimapuvustani kuin paksun hameen laskokset. Ennen jälkitarkastusta ja lääkärin lupaa ei ole vielä asiaa salille, ja sittenkin kun lupa irtoaa, niin riittääkö aika ja jaksaminen? Todennäköisesti turha toivo.

Elämässä on toki tärkeämpiäkin asioita kuin ulkonäkö, ja näin lohduttelen itseäni peilin edessä. Miss April on kaiken kärsimyksen arvoinen, sen tiedän. Olen jo kiintynyt häneen tiukasti ja olen hurjan onnellinen tuplaäitiydestäni. Kaikesta sanotusta huolimatta tämä on toisella kertaa paljon helpompaa kuin silloin kuusi ja puoli vuotta sitten kun ummikkona opettelin Miss Wiennan kanssa olemaan äiti. Jokseenkin yllättäviäkin puolia on tosin paljastunut luontaisen äitileijonan kuoriutumisen myötä, olisin nimittäin voinut repiä kaulan auki eräältä hoitajalta.

Osallistuimme kätilön suosittelemaan tutkimukseen perinnöllisistä suolistosairauksista ja veimme siis Miss Aprilin verikokeeseen, kun hän oli viikon vanha. Niin pieneltä otetaan verikoe kantapäästä ja hoitaja otti tukevan otteen silloin vielä ryppyisestä jalasta, jossa oli ihan liian vähän rasvaa. Lapseni päästi tuskaisan parkaisun neulan pistoksen myötä ja tunsin niskavillojeni nousevan pystyyn kuin sudella. Jos olisin ollut eläin, olisin ryhtynyt murisemaan. Hoitaja valutti haavasta verta ensin yhteen näytteeseen, sitten toiseen, ja tässä vaiheessa minun oli pakko tarttua Mr. Scotin käsivarteen.

Mies katsoi minuun vähän hölmistyneenä, kun aloin kuristamaan hänen raajaansa kuin Homer Simpson Bartin kaulaa. Todellisuudessa olisin halunnut käydä käsiksi naistenklinikan hoitajaan. Mielihalu oli niin pakottava ja vahva, että oikein säikähdin itseäni. Ja siinä se eukko valutti lisää verta lapseni jalasta. Jokainen pisara lisää sai minut entistä murhanhimoisemmaksi ja itsehillintäni joutui koetukselle, kun yritin kaikin vaivoin olla repäisemättä lastani pois hoitajan käsistä. Se oli aivan kamalaa, taistella primitiivistä suojeluhalua vastaan, ja vain antaa veren vähentyä tyttärestäni siinä silmieni edessä samalla kun aivoni huusivat, että lapsi tarvitsee tuota sisällään, älä anna niiden viedä sitä!

Neljännen verinäytteen jälkeen venytin huuleni väkisin hampaitteni eteen (olin paljastanut ne kuin peto irvistykseen) ja yritin esittää tyyntä naamaa puoleemme kääntyvälle naiselle samalla kun äkkiä kaappasin jälkeläiseni takaisin käsivarsilleni ja haudoin murhanhimoisia ajatuksiani. Odotan kauhulla kuukauden päästä annettavia, ensimmäisiä rokotuksia ja reaktiotani niihin. Selviääköhän neuvolatäti ilman mustaa silmää?

Olen nyt muutaman kerran viimeisen neljän viikon aikana päässyt ihmisten ilmoille, saanut mahdollisuuden ottaa lasin viiniä ja tuntea itseni persoonaksi, eikä vain äidiksi. Mistä sitten olen jutellut näinä hetkinä? Niin, no vauvasta. Puklu, pissa, kakka, katso nyt tätä söpöä kuvaa. Eihän minun elämässäni tällä hetkellä tapahdu mitään muuta, ja kaikki pyörii Miss Aprilin ja Miss Wiennan ympärillä. Jännittävintä kerrottavaa, mitä minulla on, on että minulla meni kaksi tuntia saada lihapata uuniin, kun vauva vaati niin paljon huomiota ja lopulta ruoka ei siis ollut valmis tarpeeksi ajoissa päivälliselle vaan jouduin tekemään kanasalaatin ja pata syötiin seuraavana päivänä. Jopas oli seikkailu…

Kuulostaako liioittelulta? Eihän vauva voi viedä kaikkea aikaani. Yritän kyllä saada sitä sun tätä aikaiseksi (olen kirjoittanut tätä blogia nyt neljä päivää), kitisevä vauva sylissä. Tosiasiassa sitä tarvitsisi oikeasti lisäkäden, kolmannen yläraajan, jotta pystyisi jatkamaan tekemistä kuten ennen. Nyt tuntuu, että ei vain ulokkeet riitä, varsinkaan silloin kun on lastenvaunut tai turvakaukalo yhdessä kädessä ja toisessa kädessä käsilaukku, hoitolaukku, koirien remmit, kotiavaimet, ruokakassit ja Miss Wiennan käsi. Joskus sitä toivoisi, että olisi yksi hindulaisuuden jumalista, joilla on neljä kättä tai enemmän. Norsun pääkään ei olisi pahitteeksi, koska kärsä kelpaisi myös työvälineeksi.

Konkreettisen tasapainoilun lisäksi, jossa yrittää saada tavarat pysymään käsissään, jokainen äiti joutuu paljon haastavamman tasapainoilun eteen, yrittäessään saada vuorokauden ajan riittämään kotitalouteen, vanhemmuuteen, parisuhteeseen ja omaan hyvinvointiin. Oikean balanssin löytämisestä pitäisi antaa jokaiselle naiselle mitali. Suurin osa tosin ei ikinä saa jaoteltua tarpeeksi aikaa kaikkeen ja tuntee vähintään yhdellä osa-alueella epäonnistuneensa. Itse yritän olla tyytyväinen niiden valintojen ja uhrauksien kanssa, mitä tässä nyt on joutunut tekemään, sillä priorisointi on oltava, ainakin vielä, lapsissani.

Ihan kaikkea ja koko ajan ei voi kuitenkaan äitikään pistää muita etusijalle. Välillä on yritettävä saada omaa aikaa tai tehtyä jotain itseään miellyttävää. Helpommin sanottu kuin tehty, kuten tämä kirjoitusoperaatio. Koko ajan joku tarvitsee äitiä tai vaatii huomiota. Esikko haluaa askarrella yhdessä, tosikko tarvitsee tissimaitoa, koira kaipaa lenkille, aviomies tahtoo halia. Haaveilen, että pääsisin jatkamaan öljymaalaustani, turha toivo. Sain inspiraation piirustukseen, mutta se joutuu odottamaan. Kunpa pystyisin välillä teleporttaamaan itseni autiolle saarelle, jossa olisi täysin varustettu taidehuone ja erinomainen wifi.

Välillä ihme tapahtuu, lapset ja eläimet nukkuvat, mies katsoo tyytyväisenä töllöä ja minulla on mahdollisuus tehdä ihan mitä tahansa haluan! Valitettavasti samaan yhteyteen iskee yleensä ääretön väsymys, writers block, inspiraatiokato ja unenpuute. Sitä voi väkisin yrittää luoda jotain taiteellista, lähteä kahville kaverin kanssa, tai noudattaa kropan lähettämiä viestejä ennen kuin sammuu rattiin tai räpeltää koneella lukukelvotonta roskaa blogiin. Nukkumista (ja suihkussa käymistä) on kuitenkin pakko harrastaa sitäkin, ja silloin kun siihen tarjoutuu tilaisuus.

Kuinka sitten käy, kun et hyödyntänyt tarjoutunutta lepotaukoa? No sitten sinusta kuoriutuu se hermot kireällä asioille kiroileva kiukkuperse. Vauva kusee käsillesi ja suusta pääsee vittuperkele, lapsi kitisee etkä ehdi (taaskaan) syödä lounaaksi kuin kovan käntyn leipää ja mutiset helvetinperse mennessäsi, kompastut elukoihin, jotka pyörivät jaloissasi ja melkein kolautat sylissä hyssyttelemäsi pienokaisen pään kaapin kulmaan, joten kiroat säikähtäen jumalautasaatana. Miehen kysyessä mitä hän voisi laittaa iltapalaksi saattaa suusta lipsahtaa yks paskanhailee ja koirien haukkuessa postimiehelle huudat täyteen ääneen nyt turpa kiinni kyrpänaamat.

Vanhemman tärkein tehtävä on toimia lapsensa esikuvana. Voinkin siis jo ennakoida mikä on Miss Aprilin ensimmäinen sana. Onko se äiti? Isä? Koira (kuten Miss Wiennalla)? Ainakin tuollaisen väsyneen ja hermoheikon päivän päätteeksi koen todennäköisemmäksi vitun, perkeleen tai helvetin. Saan sitten hävetä silmät päästäni, kun meidän tyttö on se, jolta tarhan kaikki muut kakarat oppivat rumat puheensa. Well done, mama!

Oman ajan lisäksi sitä tosiaan kaipaa sitä parisuhteen laatuaikaa. Rakkaus mieheen kun ei suinkaan ole raskauden ja synnytyksen jälkeen kadonnut minnekään, päin vastoin! Olemme ihan hullaantuneita toisiimme. Tuntuu, että suhteemme on vahvemmalla pohjalla kuin koskaan ennen ja tunteet leiskuvat metsäpalon lailla. Ystävänpäivä oli juuri ja vuosipäivämme on ihan kohta. Voisi siis kuvitella, että romantiikkaa on siirappisuuteen asti liikenteessä. Ajatuksissani heittäydyn Mr. Scotin syliin kuin ihastunut teini hänen saapuessaan kotiin. Haaveissani hän kaappaa minut syliin ja suutelee intohimoisesti kesken ruoan laiton.

Todellisuus harvoin vastaa mielikuvia. Hyvä jos ehdimme pikaisen pusun jakaa yhteisen illan aikana. Jomman kumman kainalosta löytyy melkein aina toinen tyttö. Koemme vuorotellen tulevamme hylätyiksi ja jäävämme vaille huomiota. Molemmat saavat vuorotellen vakuutella, että tunteet ovat kohdillaan, vain aika ja paikka puuttuu niiden ilmaisemiseen. Kun ystävänpäivänä ei tullut kukkia ja suklaata miehen kiirehtiessä töistä kotiin auttamaan lasten hoidossa ja skipatessa ostoksilla käymisen, olin ihan murtunut. Emmekä sitten päässeet edes ulos ravintolaillalliselle, kun Miss April oli liian levoton vatsavaivojensa kanssa, että päätimme lopulta, ettei riskin ottaminen kannattaisi, jos lapsi huutaisi täydessä raflassa kaikkien illan pilalle (ei tosin olisi voinut olla parempaa ehkäisyn varmistusta kaikille lapsettomille pareille, joten toisaalta olisimme tehneet yhteisölle palveluksen). Niinpä söimme ruokamme vuorotellen yksin keittiössä, kun toinen käveli ympäriinsä rauhoitellen vauvaa sylissään.

Elämä vastasyntyneen ja esikoululaisen kanssa voi olla haasteellista, mutta on se myös palkitsevaa. Edellisiltana mies veti minut kainaloonsa sohvalla ja totesi ”olen sinusta niin ylpeä” mikä sai sydämeni lepattamaan. Mikä voisikaan tuntua paremmalta, kuin kumppanin arvostus silloin, kun on yrittänyt parhaansa ihan voimiensa loppuun asti. Sekin, kun Miss April vihdoin nukahtaa vaipat puhtaana, masu täynnä syliisi, kasvoillaan autuaan luottavainen ja tyytyväinen ilme, on palkinto itsessään. Kun toinen on niin äärimmäisen tyytyväinen tiedät kyllä onnistuneesi. Ja kun Miss Wienna on onnesta soikeana joka päivä ollessaan ensimmäinen, joka haetaan tarhasta, ja vielä onnellisempi kun saa olla koko ensi viikon kotona, tiedät tekeväsi jotain oikein kun kotona oleminen on lapsen mielestä kaikkein suurin palkinto ja hän hihkuu, että olet ”maailman paras äiti”.

Kyllä se parisuhdekin pysyy kasassa, kun puhaltaa yhteen hiileen ja tekee toimivasta arjesta sen tavoitteen. Pienten pusujen varastaminen tavallisten asioiden lomassa saa nyt toimia romantiikkanamme, keskellä vaippoja, harrastuksiin roudaamista ja sohvalla piirrettyjen katsomista. Tämäkin kaikki voi tehdä onnelliseksi, sehän on vain asenteesta kiinni.