Pidin uudesta neuvolatädistäni. Hän oli jopa mukavempi kuin edellinen hoitaja, joka oli jäänyt taakse, kun olin vaihtanut koko neuvolan. Se oli käynyt yllättävän helposti, vain puhelinsoitto ja tiukka valitus asiattomasta ja törkeästä käytöksestä, enkä päässyt edes selityksen loppuun, kun minut ja lapseni oli jo siirretty toisen terveysaseman piiriin. Miten ihanaa, että nykyään saa itse valita hoitopaikkansa. Näin pääsin eroon venäläisistä lääkäreistäni, jotka eivät tehneet edes minimi vaatimuksiin kuuluvia tutkimuksia.

Huolimatta siitä, että tämä uusi neuvolatäti, jota luulin alunperin lapsettomaksi ja n. 28 vuotiaaksi, ja joka osoittautui neljän lapsen alle nelikymppiseksi äidiksi, oli oikein pätevä ja mukava, hän ei osannut auttaa minua kun jälkivuoto jatkui jo yhdeksättä viikkoa. Normaali jälkivuoto kestää n. 4-6 viikkoa. Jälkitarkastuksessa neuvolan lääkäri oli sanonut, että mikäli vuoto ei loppuisi kahdessa viikossa (yhteensä 8vk) olisi minun hakeuduttava takaisin lääkäriin ja käytävä ultrassa. Niinpä olin hieman hämmentynyt, kun kaksi viikkoa myöhemmin soitin neuvolaan, eivätkä he voineet auttaa.

Ensinnäkään heillä ei ollut aikoja kahteen seuraavaan viikkoon ja toiseksi heillä ei ollut ultralaitteita. Ainoa vaihtoehto olisi soittaa seuraavana aamuna akuuttiaika jollekin random X lääkärille ja pyytää häneltä lähete naistenklinikalle, josta sitten saisi ajan sen mukaan miten kiireelliseksi siellä vaivani katsottaisiin. Käytin pari tuntia googlettamalla jälkivuotoa, mutta en löytänyt oikein mitään muuta tietoa, kuin ohjeen hakeutua lääkäriin. Kun en pystynyt tekemään wikipedia diagnoosia itse enkä saamaan nopeasti apua julkiselta puolelta katsoin parhaimmaksi venyttää lomapakon nyörejä ja varata ajan seuraavalle päivälle hedelmöityshoitojamme hoitaneelle Felicitas klinikalle.

Sain haluamani ajan omalle lääkärilleni ja enää piti miettiä, kuinka hoitaisimme lapset käynnin ympärillä. Onnekkaasti Mr. Scotin tämänkertainen työmaa on aivan klinikan lähellä, joten sovimme, että heittäisimme yhdessä Miss Wiennan esikouluun, ajaisimme siitä keskustaan, mies hoitaisi Miss Aprilin lääkärikäynnin ajan, jonka jälkeen minä heittäisin hänet töihin ja ajaisin sitten kotiin nuorimmaisen kanssa. Paperilla aivan loistava suunnitelma, konkreettinen toteutus testattiin seuraavana aamuna.

Kehdosta kuului kitinää ja pienten käsien viuhtomista. Raotin silmiäni ja arvioin huoneen pimeyttä. Oliko aurinko jo nousemassa? Olin oppinut veikkaamaan kellonaikaa valon määrän perusteella. Miss April parahti ja kuulosti potkivan peittoaan. Oltiin päästy jo yön pimeimmän vaiheen ohi, siitä olin varma. Monelta neiti oli herännyt aikaisemmin? Olin syöttänyt hänet jo kerran. Vai kahdesti? Joskus tein sen kaiken niin horroksessa, etten ollut varma olinko vain nähnyt unta. Vauva alkoi kitistä vaativammin ja yllytin aivojeni muistilokeroita aukeamaan. Olin aivan varma, että olin noussut ylös puoli yhdeltä yöllä. Entä sen jälkeen?

Kampesin itseni huojuen sängystä. Pää tuntui raskaalta ja jalkani eivät olleet kantaa, mutta sain itseni kunnialla kehdon laidalle. Nappasin ensin kännykän yöpöydältä, kello oli 5:15. Jos olin viimeksi herännyt 00:30 nyt olisi tosiaan ruoka-aika. Minulla oli epäilyttävä tunne, että olin ollut hereillä kolmelta yöllä, mutta lapseni parkaisi kehdossa eikä jättänyt epäilyksen varaan, että kohta tulisi itku, jos palvelu ei alkaisi pelata.

Kunhan olin imettänyt vauvan vaapuin hänen kanssaan hoitopöydän luokse. Napsautin karttapalloon valon, jolloin huoneen täytti himmeä, sinertävä hohde. Ei liian kirkas häikäisemään, mutta tarpeeksi voimakas, että näin mitä tein ja mitä vaipan sisältä löytyi. Hoitopöydän yläpuolella oli myös kello, ja katselin sen viisareita mietteliäänä. 5:35. Jos vaihtaisin neidin vaatteet nyt niin niitä ei tarvitsisi vaihtaa enää ennen lähtöä kahden tunnin päästä ja tyttö voisi nukkua siihen asti. Mutta hieno idea muuttui huonoksi, kun kahden minuutin vaipanvaihdon sijaan taistelin uudet vaatteet vauvan päälle ja herätin hänet oikein kunnolla. Niinpä istuin vielä kello 6:00 sängyn laidalla nukuttamassa Miss Apriliä.

Ehdin torkahtaa vain vartiksi ennen kuin Mr. Scotin herätyskello soi. Vedin peiton korviini asti äkäisenä kuin ampiainen. Nukahdin uudestaan, kun mies oli siirtynyt pukeutuneena makuuhuoneen ulkopuolelle. Varttia myöhemmin oma herätyskelloni soi. Normaalisti olisin nukkunut 8-9 asti, riippuen Miss Aprilin unista. Ehtiäkseni lääkärikäynnille oli kuitenkin pakko herätä jo ennen seitsemään. Takana oli alle seitsemän tuntia pätkittyä unta, mutta tehtävä ei ollut mahdoton ja lopulta aamu sujui sen verran kivuttomasti, että olimme vartin etuajassa keskustassa.

Tuntui oudolta kävellä tutuista ovista hissiaulaan ja painaa tottuneesti viidennen kerroksen nappia. Aivan kuin edellisestä kerrasta olisi ikuisuus, vaikkei alkion siirrosta ollut vielä vuottakaan, ja sitten toisaalta tuntui kuin olisin ollut täällä vasta viikko sitten viimeksi. Ilmoittauduin tutulla tiskillä vieraalle hoitajalle ja siirryin eri odotustilaan kuin ennen, sillä lääkärimme oli vaihtanut huonetta, mikä sai aivot nyrjähtämään radoiltaan. Kun neljä minuuttia yli sovitun ajan tohtorini tuli hymyillen ottamaan minut vastaan, ”Mrs. Rune” hän sanoi ja kätteli minua lämpimästi hymyille, ja vei vastaanotolleen, aivot tekivät vielä uudemman voltin kun kaikki kalusteet olivat ihan eri paikoissa kuin odotin.

”Onneksi olkoon nyt vielä.”

”Kiitos” vastasin ja punastuin hiukan.

”Saitte tyttären, eikö niin?”

Oli jotenkin ihanaa, että lääkärini muisti ensinnäkin minut, niin ulkonäöltä kuin nimeltä, että kaiken hoitohistoriastani. Hän muisti Miss Wiennan, hän muisti viimeisimmät keskustelumme. Hyvin nopeasti rupattelu kääntyi kuitenkin itse ongelmaan. Kun asettauduin haarat levälläni tutkittavaksi toivoin ensimmäistä kertaa elämässäni, että tussussa olisi vuotoa. Miten outoa, eikö? Eihän kukaan koskaan toivo, että kukaan menee sörkkimään ja näkemään pillun silloin kun on kuukautiset tai jotain muuta möhnää, mutta nyt oli toisin. Koska jos vuotoa ei olisi, tuntisin, että lääkäri saattaisi olla sitä mieltä, että olin keksinyt koko jutun.

No kyllähän sitä ruskeaa verta löytyi. ”Ei haise pahalle” lääkäri arvioi, mikä oli hyvä asia. Piti vain henkisesti päästä yli siitä, että tämä mies nuuskutteli jalkojeni välistä valuvaa nestettä. Yök. Mitään tulehduksen oireita ei siis ollut, vaikka välillä kärsin pienestä alavatsakipuilusta. Se ei kuitenkaan yltänyt edes normaalien kuukautiskipujeni tasolle, ja koska kaikki muu oli juuri niin kuin pitäisikin, miinus vuoto, ei gynekologinen tarkastus paljastanut mitään mitä en olisi jo tiennyt. Niinpä lääkäri kävi sammuttamassa valot ultraa varten ja valmistauduin henkisesti vihdoin kuulemaan missä ongelma oli.

Makasin selälläni, katse tiukasti ruudussa. Sen verran monta kertaa olen nyt nähnyt kohtuni eri tilanteissa ultran kautta, että huomasin heti poikkeavuuden. Iso valkoinen möhkäle. Lääkäri tutki ensin munasarjani (sieviä, pieniä rakkuloita) ja limakalvoni (säälittävän ohut, vain puolet siitä mitä minulla on normaalisti) ennen kuin palasi vaalean pahkuran luokse. Hän varmisti vielä, että eihän kohdustani ole aiemmin löytynyt kalkkeutumia. Tässä vaiheessa säikähdin, sillä ainoa yhteys kohdulla ja kalkkeutumisella, josta minä olin kuullut, oli istukan toiminnan pysähtyminen ja sen aiheuttama kohtukuolema sikiölle. Oliko kohtuni hajonnut synnytyksessä?!?

”Ei ole tietääkseni koskaan ollut kalkkeutumia.”

Lääkäri nyökkäsi.

”Tämä on aika selkeästi palanen istukkaa, joka on jäänyt kohtuun ja alkanut kalkkeutumaan.”

”Mitä se tarkoittaa?”

”No se kuolee ja painuu kasaan hiljalleen. Tärkeintä on, ettei kohdussa olisi enää elossa olevia istukkasoluja.”

”Voinko enää jatkossa raskautua?” kysyä töksäytin.

Lääkäri kohotti katseensa hiukan hätkähtäen.

”Ei tämä raskautumista estä. Joko palanen nyt hiljakseen häviää tai sitten meidän on poistettava se tähystyksessä.”

”Eli kalkkeutuminen on hyvä asia?”

Tunsin itseni tyhmäksi, kun en tiennyt yhtään mistä puhuttiin. Onneksi lääkäri auliisti selitti, ettei kohdussa itsessään ollut vikaa, ja istukan jäämien kuoleminen oli tosiaan hyvä asia. Toimintasuunnitelmana oli ottaa erityisen herkkä verikoe, joka mittasi istukkahormonin määrää, jotta saisimme selville oliko kohdussa myös elävää istukkakudosta. Jos elävää kudosta löytyisi olisi tähystys tehtävä heti. Jos sitä ei ollut niin jäisimme odottamaan vielä pääsiäisen yli vuodon loppumista.

”Kohtu vuotaa niin pitkään kuin istukkaa on jäljellä.”

Jos vuoto siis loppuu, on kalkkeutunut istukan palanen liuennut pois itsekseen eikä mitään operaatiota tarvita. Koska kohtu ei kuitenkaan palaudu normaaliin tilaan ennen kuin kalkkeuma on poistunut ei sitä jäädä loputtomasti odottelemaan. Lääkärini vaikutti kuitenkin hyvin luottavaiselta, että palanen voisi hävitä ihan itsekseenkin ja piti epätodennäköisenä, että elävää istukkakudosta olisi enää jäljellä.

Ihan lopuksi kävimme vielä keskustelun pakastetuista alkioistamme. Koska olin juuri muutaman hetken ehtinyt pelätä, että kohtuni oli pilalla enkä enää koskaan kykenisi saamaan lapsia, tajusin edelleen haluavani niitä lisää. En välittänyt olla uudestaan raskaana enkä missään nimessä halunnut enää koskaan elämässäni synnyttää alateitse, mutta… Sen pienen hetken, kun olin ajatellut, että en pystyisi enää lisääntymään olin kokenut olevani täysin epäonnistunut ja viallinen. Niin ei nyt jumalille kiitos ollutkaan, mutta ymmärsin, kuinka paljon se merkitsi minulle.

”Olemme ehkä valmiita yrittämään vielä toista lasta ensi vuonna. Suunnilleen kahden vuoden ikäero olisi meistä ihan järkevä” huomasin sanovani lääkärille. Hän piti suunnitelmaa hyvänä ja olihan meillä tosiaan neljä pakastettua alkiota. Olinko valmis vain hylkäämään lapsemme? Nämä alkiot olivat kuitenkin muutaman päivän vanhoja elämän alkuja. En ollut. Olinko henkisesti valmis raskauteen, saati synnytykseen? En jumalauta todellakaan. Jos sijaissynyttäminen olisi Suomessa laillista olisin hypännyt sen vaihtoehdon kelkkaan välittömästi. Valitettavasti se ei ole laillista, joten vuoden päästä minun on varmaan ihan oikeasti päätettävä Athosin, Aramiksen, Ninjan ja Kilpikonnan kohtalosta.

Ja ennen kuin ehditte epäillä, kyllä olemme puhuneet Mr. Scotin kanssa asiasta enkä tehnyt tätä päätöstä omatoimisesti. Siitä ei ole viikkoakaan, kun makasin nyyhkyttäen miehen sylissä ja avauduin synnytystraumoistani ja peloistani. Mies oli lohduttanut, että vaikka en haluaisi enää ikinä lapsia, hän olisi päätökseeni tyytyväinen eikä koskaan aikoisi vaatia minua käymään läpi sitä mitä olin kärsinyt Miss Aprilin eteen.

”Jos haluat vuoden päästä yrittää toista lasta, se on minulle okei. Mutta jos meidän lapsilukumme oli tässä, sekin käy. Meillä on kuitenkin täydellinen tytär, ja toinen täydellinen tytär, joka on vähän minun, vaikkei kokonaan. Kaksi on ihan hyvä luku.”

Ottaen huomioon, että Mr. Scot on aina halunnut suurperheen niin tämä oli paljon sanottu, ja toisaalta vahva todistus siitä, että olin ruvennut perustamaan perhettä juuri oikean miehen kanssa.

Teoreettisella tasolla olin nyt päättänyt, että kolmas kerta toden sanoo ja vielä lähtisimme tähän vauvanteko hommaan kerran. Elektiivinen keisarileikkaus on kuitenkin Suomessa ihan mahdollista ja jos voin vaihtaa alatiesynnytyksen suunniteltuun sektioon niin kolmas raskaus ei enää tunnu itsemurhaan johtavalta valinnalta. Teoriassa. Mitä konkreettisesti tulevaisuus tuo tullessaan on sitten ihan eri asia. Ja ensin on hoidettava tämä istukan pala kohdussa.

Labraan odotellessani muistelin kätilöideni toimintaa synnytykseni jälkeen. Istukkani oli revennyt ulos tullessaan. Anna ja häntä avustanut kätilö kasasivat istukan paloja vieressäni ja pähkäilivät, oliko kaikki nyt tullut ulos vai ei.

”Meneekö tuo tuohon?”

”Jos sen laittaisi näin, niin olisiko se sitten kokonainen?”

”Luulisin niin, kun nämä laittaa yhteen ja sitten tuo pala tuohon…”

Kysyin heiltä, että oliko kaikki nyt varmasti tullut ulos.

”Uskoisin niin.”

”Siis onko vai eikö?”

”Kyllä tässä varmaan kaikki on.”

En painostanut asiassa sen enempää silloin, mutta nyt kiroilin kiukkuisena mielessäni. ”Varmaan” oli kätilö sanonut, eli hän ei ollut tiennyt oikeasti, eikä ollut jaksanut välittää tarpeeksi selvittääkseen asiaa. Lopputuloksena sisälläni oli nyt palanen, jonka takia vuosin päivittäin verta ja joutuisin mahdollisesti tähystykseen. Osittain olin kuitenkin huojentunut, sillä nyt sentään tiesin mistä oli kyse. Pienessä mielessään sitä ehtii miettiä kaikenlaista kohturepeämästä syöpään, kun ei vain tiedä ja alkaa pelätä pahinta. Tieto ja toimintasuunnitelma taas toivat rauhaa sielulle.

Kun lähdin ajamaan takaisin kotiin (Miss April oli nukkunut koko lekurikäyntini ajan ja veteli edelleen hirsiä takapenkillä) ja radiosta pärähti soimaan AC/DC:n kappale Stiff Upper Lip huomasin hartioideni päästävän vihdoin irti jännityksestä. En ollut nukkunut kunnolla moneen yöhön miettiessäni mikä minussa oli vialla. Stressi oli tehnyt minusta hermostuneen ja tylyn, mutta nyt vedin syvään henkeä ja nojauduin taaksepäin painellessani kevyttä ylinopeutta moottoritietä pitkin ja hissukseen sormeni ryhtyivät rummuttamaan auton rattia musiikin tahdissa. Kun tätä kappaletta seurasi Ram Jamin Black Betty aloin jo hymyillä. Hyvä musiikki, parempi mieli.

Hyvä olo sai jatkoa, kun kännykkääni blingahti iltapäivällä ilmoitus uusista testituloksista. Mehiläisen palveluihin kuului kätevästi nämä ilmoitukset labratuloksien valmistumisesta, eikä tarvinnut koskaan sokkona soitella, että joko tieto oli tullut vai ei. Mukavan oloinen nainen vastasi puhelimeen ja alkoi selata tietojani.

”Juu, testitulos on tullut…”

Hoitaja piti pienen miettimistauon.

”Valitettavasti tämä on negatiivinen.”

Minä tein pienen hurraahuudon päässäni, kun nainen jatkoi ”Olen pahoillani, mutta raskaus ei ole testin mukaan alkanut.”

Melkein nauroin ääneen.

”Ei! Ei kun me halusimmekin negatiivisen tuloksen!”

Istukkahormoni on siis se sama mitä mitataan raskaustesteissä. Puhelimen päässä hoitajalla tuntui menevän jauhot suuhun.

”Ööö siis tuota, mitä?”

”Minulla on istukan pala kohdussa. Ei tässä raskautta yritetty vaan on kyse synnytyksen jälkeisestä -”

Hoitaja pääsi vihdoin kärryille.

”Aaaa! Jaa jaa, hetkinen, ehkä minä luen mitä lääkäri on kirjoittanut…”

Pidättelin nauruani, joka oli puoliksi huvittuneisuutta ja puoliksi huojennusta.

”Niin, tosiaan, istukkahormonin arvo on niin matala, että ei, ei pitäisi olla elävää istukkakudosta.”

”Hienoa, tosi hieno kuulla.”

Hoitaja alkoi naureskelemaan puhelun toisessa päässä.

”Onpa kummallista. Todella harvoin menee näin päin, että negatiivinen tulos on hyvä asia. Mutta kyllä, tämä on selkeästi negatiivinen.”

Pystyin rentoutumaan taas hiukan lisää ja naureskelemaan koko tilanteelle, kun soitin Mr. Scotille. Ei tässä nyt tietenkään vielä olla selvillä vesillä, mutta paljon lähempänä, eikä tarvitse heti mennä tähystykseen. Nyt pidetään vain sormet ristissä, että tuo viheliäinen, kalkkeutunut istukan palanen tajuaisi ihan itse häipyä kohdustani niin pääsemme jatkamaan muuten hienosti alkanutta elämää vastasyntyneen kanssa.

Sipsutin asunnossa paljain jaloin, pelkissä pitsialushousuissa ja Mr. Scotin siniruudullisessa flanelipaidassa. Hiukseni olivat takkuisena kiharapehkona eilisillan kampauksen jäljiltä ja hieroin jumittavia hartioitani samalla kun haukottelin leuat naksuen. Olisikohan tänään se päivä? Se huoleton päivä. Alku oli ainakin lupaava, vauva oli nukkunut kohtuullisen hyvin, kakannut ja pissannut säännöllisesti, esikoinen oli mennyt esikouluun ilman ongelmia, äiti oli saanut siedettävän määrän unta ja isukki oli vastikää raportoinut töistä kaiken olevan mallikkaasti. Olisi voinut luulla, ettei maailmassa ollut huolen häivää (hakuna matata).

Jokainen lapsen maailmaan saattanut kuitenkin tietää, että murehtiminen ei lopu koskaan, sen kanssa vain oppii elämään. Tätä kirjoittaessa vilkaisen vieressä sitterissä nukkuvaa Miss Apriliä, hän on ollut aivan hiljaa jo minuutin tai pari. Epäilyttävää. Vaistomaisesti on tarkistettava, että vieläkö se lapsi hengittää. Kuin vastauksena ajatuksiini neiti huokaisee unissaan syvään. Hassusti näin käy melkein joka kerta, aivan kuin meillä olisi telepaattinen yhteys. Keskellä yötä sängyssä saatan jäädä kuuntelemaan vieressä kehdossa makaavan vauvan ääniä ja hän vastaa aina lähes välittömästi jollain kitinällä, liikahduksella tai hengähdyksellä olevansa edelleen elossa. ”Kiitos, kulta” sanon aina ääneti mielessäni.

Miss Wiennan vointia on paljon vaikeampi tarkistaa, hän kun nukkuu eri huoneessa. Eikä häntä pääse päivisinkään kyttäämään, kun tyttö on esikoulussa, eikä sinne ole videoyhteyttä. Entä, jos lapsi alkaisi yöllä tukehtua? En kuulisi mitään ja aamulla kun menisin herättämään häntä, löytäisin kylmän ruumiin. Tällaisia kauhukuvia mieleni joskus kokkailee ja saatan seisoa tyttären oven takana kamppailemassa itseni kanssa, että menenkö tarkistamaan tilannetta vai olenko nyt järkevä ja luotan siihen, ettei lapsella ole hätää. Toisinaan olen hölmö, marssin sisään ja herätän hänet vainoharhaisuuttani.

Sitä vain täytyy luottaa, että pentu ei esimerkiksi karkaa päiväkodin pihasta ja juokse auton alle. Vaikka välillä tarhatädit horjuttavat uskoani heihin. He eivät esimerkiksi soittaneet, kun Miss Wienna pari vuotta sitten putosi pää edellä kiipeilytelineestä. Kun hain lapsen tarhasta tyttö juoksi itkien portille vastaan, naama aivan ruhjeilla ja haavoilla, täynnä laastareita. ”Hänellä ei ollut mitään aivotärähdyksen oireita, joten ajattelimme…” Voitte kuvitella millaiseen raivoon räjähdin. Kukaan ei myöskään tiennyt miten lapsi, jota kutsuin marakatiksi hänen kiipeilyintonsa ja erinomaisen motoriikkansa takia, oli pudonnut, sillä kukaan ei ollut sillä hetkellä ollut valvomassa.

Kuinka pitkään sitä voi pitää lapsen napanuorassa ja koska on vain ryhdyttävä luottamaan siihen, että jälkeläinen selviää? Annettava maailman vähän heitellä ja murjoa. Toisaalta ymmärrän äitejä, joiden lapset nukkuvat perhepedissä 3-4 vuotiaiksi ja ovat kotona hoidossa eivätkä päiväkodissa. Jos lapsi on jatkuvasti omien käsiesi ulottuvilla, pystyy tuudittautumaan siihen illuusioon, että tilanne on hallinnassa. Tosiasiassa tapaturma tapahtuu sekunneissa, eikä yksikään äiti tai isä pysty ennakoimaan kaikkea, tai olemaan joka sekunti valvomassa. Jossain vaiheessa on vain pakko antautua uskon ja toivon varaan, luottaa johonkin ylempään voimaan tai kohtaloon.

Eilen kokeilimme tätä konkreettisesti, kun Miss April oli ensikertaa muutaman tunnin isovanhemmilla hoidossa. Tähän mennessä vauva on ollut joko minulla tai Mr. Scotilla, olimme sitten kotona tai muualla. Mutta koska rakastan elokuvissa käymistä ja jonkinlainen parisuhdekin tässä on kai ylläpidettävä, veimme tyttäremme mummilaan. Meikattuna ja tukka laitettuna istuin sitten autossa, ammottava kolo rinnassani.

”Meneeköhän kaikki hyvin?” kysyin ääneen mieheltäni, joka tarttui lohduttavasti käteeni.

”He ovat pitäneet hengissä kolme lasta aikuisiksi asti, eiköhän se mene ihan hyvin.”

Vanhemmuudesta sanotaan monia kliseitä, joita ei voi käsittää ennen kuin saa oman lapsen. Yksi näistä on se, miten vauvan myötä sydämesi alkaa asua oman kehosi ulkopuolella. Tämä absurdi käsite on mahdoton ymmärtää ennen kuin sen kokee. Istuin eräs ilta kehdon vieressä ja koin juuri tämän kyseisen. Aivan kuin sydämeni olisi lohkaistu irti ja siinä se nyt nukkui maailman suloisimman vauvan muodossa, minun itseni ulkopuolella. Mitä kauempana sydämestään on, sitä raastavampi tunne rinnassa. Siksi kai se leffassa käyminenkin tuntui niin pahalta.

Toisaalta oli vallan hurmaavaa käydä kahdestaan ulkona. Olimme jo tiistaina piipahtaneet kahville Miss Wiennan tanssitunnin ajaksi (Miss April nukkui turvakaukalossa meidän jaloissamme) kuten ennen vauvan syntymää ja istuessamme elokuvateatterin viimeiselle penkkiriville rinnakkain olo oli nostalginen. Aivan kuin mikään ei olisi muuttunut! Ja periaatteessa parisuhteen osalta ei ollutkaan, koska se oli jäädytetty status quo tilaan. Meillä ei yksinkertaisesti ollut aikaa parantaa tai muuttaa millään tavalla suhdettamme. Ongelmat, jotka olivat olleet ennen vauvaa, olivat edelleen, eikä niille ollut nyt aikaa tehdä mitään.

Onneksi myös suhteemme vahvuudet olivat ihan samat nyt kuin ennenkin, joten tällä sabluunalla mentäisiin vauvavuosi. Sunnuntainen leffareissu oli vain hetkellinen kurkistus siihen maailmaan, johon palaisimme sitten myöhemmin. Nautimme kyllä täysin siemauksin karkumatkastamme, kun pääsimme rauhassa keskittymään toisiimme ja heittämään aivot narikkaan. On ihanaa voida hymyillä lasillisen yli miehelle, johon rakastui, ja sitten palata takaisin vauva todellisuuteen hyvillä mielin. Sen sijaan, että olisimme leffan lisäksi syöneet ulkona, nappasimme take-awaytä ollaksemme nopeammin takaisin Miss Aprili luona, joka olikin sitten nukkunut lähes koko poissaolomme eikä ollut edes ehtinyt kaivata vanhempiaan.

Tiesin sitä paitsi, ettei lapsellani voisi olla mikään vialla, sillä hän oli hoidossa niillä ihmisillä, joille minä aina soitin, kun jokin hätä oli. Teininä sitä ajatteli, että oma äiti on ihan idiootti, mutta kun sitä lopulta itse sai oman lapsen, saikin huomata, että äiti on aina oikeassa. Ja äiti tietää. Kuinkahan monta kertaa lähetin Miss Wiennan vauva- ja taaperoaikana vanhemmilleni kuvan kysymyksellä ”mitä teen tälle?” tai ”mikä tämä on?”. Ei tuntunut olevan mitään, mihin vanhempani eivät olisi osanneet vastata. Ja siinä missä minä ensikertalaisena mammana tunsin olevani ihan ulalla, oli mummilla puolellaan kokemuksen syvä rintaääni.

Luulisi, että olisin oppinut jotain, nyt kun olen toista kertaa äiti. Kuvittelinkin omahyväisenä, että tiedän tarkalleen, miten tämä tulee menemään. Johan olen kerran tämän tehnyt! Kaikkein tärkein opetus oli kuitenkin jäänyt oppimatta, nimittäin se, että on ihan turha kuvitella, että asiat menisivät niin kuin olit suunnitellut. Raskaus oli erilainen, synnytys oli erilainen, vauva on erilainen. Mikään ei mene niin kuin viimeksi. Kyllä, perus periaate on ihan sama, ruoki, nukuta, pidä puhtaana ja lämpimänä, niin vauva ja sinä selviätte. Mutta mikä tämä rintatulehdus, mastiitti, on? Mitä ihmettä, vauvan napaan tuli sieni! Miksi pienen silmä rähmii, ai sen kyynelkanava on tukossa, mitä minä teen?

Kaiken lisäksi minäkin olen muuttunut. Jotenkin ajattelin äitiyden olevan samanlaista nyt, mutta sehän on ihan erilaista kuin ensimmäistä kertaa. En ole vain kasvanut ihmisenä, vaan olen aivan eri elämäntilanteessa. Ja hassusti, vaikka Miss Wienna ei nukkunut vauvana koskaan vieressäni (hyvä on, poikkeuksena se, jos hän oli kipeä) enkä olisi voinut kuvitellakaan nukkuvani tytön kanssa samassa sängyssä niin nyt huomaankin ajattelevani toisin. Kun Mr. Scot lähtee aamulla ennen auringonnousua töihin ja Miss April jossain vaiheessa herää, huomaan nostavani hänet miehen paikalle sänkyyn kanssani. Siinä sitten nukumme onnellisena vierekkäin.

Hämmentävää. Olin ihan varma, että asiat eivät mene näin. Vähän niin kuin olin varma, että en pysty nukkumaan, jos kissa on sängyssä, koska enhän pysty nukkumaan koirienkaan vieressä, ja kissoista en edes pidä. Toisinpa vain kävi siinäkin. Sen lisäksi miehen kissa on aika ihastuttava tapaus – silloin kun ei varasta ja tuhoa vauvan tutteja. Kauhulla kuitenkin odotan sitä päivää, kun ajaudumme siihen tilanteeseen, että sängyssä nukkuu yhtaikaa minä, mies, kissa ja vauva. Jotenkin epäilen, että jonkun yöunet siinä tulevat kärsimään.

Vaikka äidinvaistoni joutuvat välillä hakemalla hakea toimintatapoja, on esikoinen jo päättänyt tietävänsä kaiken vanhemmuudesta. Alle kahdessa kuukaudessa Miss Wiennasta on tullut varsinainen toiminta-tiedottaja. Jos pikkusisko kitisee, tulee isosisko kysymään äidiltä miksi et saa sitä loppumaan. ”Oletko kokeillut imettämistä? Tuttia? Ehkä sillä on pissa vaipassa? Tai ilmaa mahassa. Olisiko sisko väsynyt? Tai jo yliväsynyt. Pitäisikö antaa tuttipulloa? Jospa se haluaakin vain syliä. Ettei olisi kakkahätä?” Vaikka yritän arvostaa kaikkitietävää neiti näpsää, käy välillä vähän hermoille, kun joku on jatkuvasti ilmoittamassa mitä sinun pitäisi nyt tehdä.

Välillä kuitenkin on ihan mysteeri miksi Miss April ei ole tyytyväinen. 90% ajasta tyttömme on iloinen ja helppo tapaus. Oikein perus happy go lucky baby. Hänellä ei ole vaivoja tai murheita, hänellä on kaikki juuri niin kuin pitääkin neuvolan tarkastuksissa, kaikilla mittareilla ja ohjeilla. Siksi olenkin aivan ulalla, kun tulee se hetki, että pentu vain huutaa. Enkä tarkoita, että itkee, koska se on sydäntä särkevää, kun kyyneleet vierivät pienillä poskilla ja alahuuli väpättää niin kovasti. Siihen särkyy äidillä sydän. Ei, tässä on nyt kyse siitä, kun lapsi yrittää huutamalla kertoa, että haluaa jotain, tai jokin on pielessä. Mutta mikä?

Sellaiseen parkumiseen menee hermo. ”Mitä sinä haluat!?!” huomaan tivaavani, johon neiti kyllä kiltisti huutaa vastauksen. Baby-mama-baby sanakirja on kuitenkin hyvin puutteellinen tässä vaiheessa. Tunnistan nälkäitkun, tunnistan pelästys parkaisun, ymmärrän väsykiukun, huomaan vaippakitinän, mutta viimeinen sivu käsikirjasta on nyt kateissa. Voiko sitä lasta vain vituttaa? Ja mikä sitä vituttaa? Miss Wiennalla olisi varmasti tietäväinen vastaus tähänkin, mutta äidillä on antaa vain suureneva tatti otsassa.

Yleensä jokin vaihteleva ratkaisu kuitenkin laukaisee tilanteen ja kuten jo sanoin, ei pikkuneiti aiheuta kovin paljoa päänvaivaa vaan on tyytyväinen tapaus. Rakastan näitä imeväisikäisiä toukkia. Vastasyntyneet vauvat ovat mielestäni hurmaavia perunapäitä. Eivät ehkä aina kauniita eivätkä aina niin kauhean vastavuoroisia, mutta ihania. Se vauvan tuoksu ja elämän alun viattomuus, pienten käsien haparointi ja täysi riippuvaisuus aikuisesta on niin hellyyttävää. Tällainen tiitiäinen täyttää minut rakkaudella ääriä myöten, vaikka oikeastihan lapsesta on vanhemmille paljon enemmän iloa sitten kolmevuotiaasta eteenpäin, kun pentu osaa ilmaista itseään ja osaa ihmisyyden alkeet ja säännöt.

Jos vaaleanpunaiset lasit otetaan pois päästä, niin kyllähän sylivauvoissa on tietysti omat epämieluisat puolensa. Tällä hetkellä Miss April ei enää niinkään paljon röyhtäile, mutta piereskelee senkin edestä. Jossei tyttö olisi alkanut näyttämään enenevässä määrin isältään voisin luulla paritelleeni haisunäädän kanssa, niin karmivia leijoja tämä pieni päästelee sitten kun perämoottori oikein lähtee käyntiin. Ja vaikkei se tuoksu yhtä pahalta, niin puklujen lemu ei haihdu ilmoille kuten pierujen. Kun valkoinen oksennus läjähtää hartialle, paidalle tai käsille, niin itse uklu puklu ensinnäkin liimaantuu kiinni kuin liisteri, mutta pelkkä pyyhkiminen ei poista hajua vaan se takertuu sinuun kuin iilimato. Ainoa, mikä auttaa, on pesu. Miten mukavaa onkaan sitten suihkun raikkaana ottaa pieni kullan nuppu syliin ja saada palkinnoksi kertaalleen märehditty maitokylpy.

Tällä hetkellä meillä menee kuitenkin aika kivasti. Olemme saaneet kiinni jonkinlaisesta rytmistä ja olen oppinut lukemaan (lähes) vauvaani. Olen nauttinut tähän pieneen neitiin tutustumisesta suunnattomasti, eikä minulla ole yhtään niin kiire takaisin töihin kuin olin pelännyt. Oikeastaan edes niinä aamuina, kun yö on nukuttu huonosti ja silmät painavat kuin lyijy, en kaipaa työelämää, vaan enemmänkin rantalomaa. Vain silloin, kun väsymys iskee, alkavat negatiiviset ajatukset vaivata. Silloin ei jaksaisi kiinnostaa, huvittaa eikä naurattaa. Haluaisi vain iskeä pään tyynyyn ja kääntää selkänsä maailmalle.

On myös satunnaisia päiviä, jolloin alakulo iskee heti aamusta, ja epäonnisesti yksi tällainen herkistelyn ja itkeskelyn päivä osui juuri neuvolakäynnille. Koska minulla on jo yli 30 vuotta itsetuntemusta, tajusin, että nyt seilataan vierailla vesillä enkä ole oma itseni. Hassusti kokemuksen myötä oppii tunnistamaan milloin hormonit tai jokin muu kummallisuus on valloillaan kropassasi ja tajuaa ottaa takapenkin matkustajan paikan ja antaa vain myrskyn mennä yli. Huomenna toivottavasti sitä on sitten taas oma ihana itsensä. Neuvolatädillä ei kuitenkaan ollut tätä tietoa ja ymmärrystä minusta, joten luonnollisesti hän hiukan huolestui, kun purskahtelin itkuun joka toisen sanan kohdalla.

Minun oli annettava käytökselleni jokin järkevä syy (muu kuin ”olen nainen”), joten otin epäröiden puheeksi synnytystraumani. Tosiasiassa ne olivatkin muutaman kerran vaivanneet mieltäni ja uniani taas, mutteivät nyt sentään sillä kapasiteetillä kuin sen hetken hysteriastani olisi voinut päätellä. Lähete naistenklinikalle oli kuitenkin kirjoitettu ennen kuin ehdin sanoa nakit ja muussi, joten synnytyskeskustelu odottaa. Aivan samoista asioista juttelin viisi päivä myöhemmin jälkitarkastuksessa lääkärin kanssa lirauttamatta pisaraakaan silmäkulmastani, eli tiedän, että neuvolakäynnillä reaktioni olivat täysin liioiteltuja.

Tästä huolimatta minua nauratti, kun naistenklinikalta ilmoitettiin synnytyskeskutelun päivämäärä ja aika. Tapaamiseen on varattu ruhtinaalliset 30 minuuttia. Enhän minä ehdi päästä edes alkuun asian käsittelyssä puolessa tunnissa. Jos sattuu osumaan tuollainen itkupäivä niin en saa edes nenääni niistettyä kuivaksi siinä ajassa. Saattaa siis tulla ihan turha reissu, jää nähtäväksi. Enemmän minua huolettaa ja harmittaa tällä hetkellä jälkivuoto, joka ei vieläkään ole loppunut. Lääkärikin sitä ihmetteli ja jos tilanne ei muutu kahdessa viikossa joudun ultraan. Mitään merkkejä tulehduksesta ei kyllä ole, kaikki oli itseasiassa esimerkillisen hyvin lääkärikäynnillä. Toivotaan siis, että tämä vittumaisen pitkään jatkunut bloodfest loppuu sekin kohta.

Iloita voin myös siitä, että Miss Aprilin ristiäiset olivat ja menivät. Kaksoisleukainen ja pullaposkinen kaunottaremme sai virallisesti nimen eivätkä juhlat olisi voineet sujua paremmin. Melkein jopa pelottaa, kun elämä on sujunut niin mukavasti ja mallikkaasti, että mitä mahtaa olla tulossa? Mikään hyvä kun ei kestä ikuisesti ja mitä paremmin on mennyt, sitä pahempia yleensä suvantovaiheetkin ovat. Mutta nyt maalailen vain piruja seinille. Yritetään luottaa siihen, että tänään on edelleen se huoleton päivä ja tätä hyvää jatkuu vielä pitkään.