33. Pala istukkaa kohdussa

Pidin uudesta neuvolatädistäni. Hän oli jopa mukavempi kuin edellinen hoitaja, joka oli jäänyt taakse, kun olin vaihtanut koko neuvolan. Se oli käynyt yllättävän helposti, vain puhelinsoitto ja tiukka valitus asiattomasta ja törkeästä käytöksestä, enkä päässyt edes selityksen loppuun, kun minut ja lapseni oli jo siirretty toisen terveysaseman piiriin. Miten ihanaa, että nykyään saa itse valita hoitopaikkansa. Näin pääsin eroon venäläisistä lääkäreistäni, jotka eivät tehneet edes minimi vaatimuksiin kuuluvia tutkimuksia.

Huolimatta siitä, että tämä uusi neuvolatäti, jota luulin alunperin lapsettomaksi ja n. 28 vuotiaaksi, ja joka osoittautui neljän lapsen alle nelikymppiseksi äidiksi, oli oikein pätevä ja mukava, hän ei osannut auttaa minua kun jälkivuoto jatkui jo yhdeksättä viikkoa. Normaali jälkivuoto kestää n. 4-6 viikkoa. Jälkitarkastuksessa neuvolan lääkäri oli sanonut, että mikäli vuoto ei loppuisi kahdessa viikossa (yhteensä 8vk) olisi minun hakeuduttava takaisin lääkäriin ja käytävä ultrassa. Niinpä olin hieman hämmentynyt, kun kaksi viikkoa myöhemmin soitin neuvolaan, eivätkä he voineet auttaa.

Ensinnäkään heillä ei ollut aikoja kahteen seuraavaan viikkoon ja toiseksi heillä ei ollut ultralaitteita. Ainoa vaihtoehto olisi soittaa seuraavana aamuna akuuttiaika jollekin random X lääkärille ja pyytää häneltä lähete naistenklinikalle, josta sitten saisi ajan sen mukaan miten kiireelliseksi siellä vaivani katsottaisiin. Käytin pari tuntia googlettamalla jälkivuotoa, mutta en löytänyt oikein mitään muuta tietoa, kuin ohjeen hakeutua lääkäriin. Kun en pystynyt tekemään wikipedia diagnoosia itse enkä saamaan nopeasti apua julkiselta puolelta katsoin parhaimmaksi venyttää lomapakon nyörejä ja varata ajan seuraavalle päivälle hedelmöityshoitojamme hoitaneelle Felicitas klinikalle.

Sain haluamani ajan omalle lääkärilleni ja enää piti miettiä, kuinka hoitaisimme lapset käynnin ympärillä. Onnekkaasti Mr. Scotin tämänkertainen työmaa on aivan klinikan lähellä, joten sovimme, että heittäisimme yhdessä Miss Wiennan esikouluun, ajaisimme siitä keskustaan, mies hoitaisi Miss Aprilin lääkärikäynnin ajan, jonka jälkeen minä heittäisin hänet töihin ja ajaisin sitten kotiin nuorimmaisen kanssa. Paperilla aivan loistava suunnitelma, konkreettinen toteutus testattiin seuraavana aamuna.

Kehdosta kuului kitinää ja pienten käsien viuhtomista. Raotin silmiäni ja arvioin huoneen pimeyttä. Oliko aurinko jo nousemassa? Olin oppinut veikkaamaan kellonaikaa valon määrän perusteella. Miss April parahti ja kuulosti potkivan peittoaan. Oltiin päästy jo yön pimeimmän vaiheen ohi, siitä olin varma. Monelta neiti oli herännyt aikaisemmin? Olin syöttänyt hänet jo kerran. Vai kahdesti? Joskus tein sen kaiken niin horroksessa, etten ollut varma olinko vain nähnyt unta. Vauva alkoi kitistä vaativammin ja yllytin aivojeni muistilokeroita aukeamaan. Olin aivan varma, että olin noussut ylös puoli yhdeltä yöllä. Entä sen jälkeen?

Kampesin itseni huojuen sängystä. Pää tuntui raskaalta ja jalkani eivät olleet kantaa, mutta sain itseni kunnialla kehdon laidalle. Nappasin ensin kännykän yöpöydältä, kello oli 5:15. Jos olin viimeksi herännyt 00:30 nyt olisi tosiaan ruoka-aika. Minulla oli epäilyttävä tunne, että olin ollut hereillä kolmelta yöllä, mutta lapseni parkaisi kehdossa eikä jättänyt epäilyksen varaan, että kohta tulisi itku, jos palvelu ei alkaisi pelata.

Kunhan olin imettänyt vauvan vaapuin hänen kanssaan hoitopöydän luokse. Napsautin karttapalloon valon, jolloin huoneen täytti himmeä, sinertävä hohde. Ei liian kirkas häikäisemään, mutta tarpeeksi voimakas, että näin mitä tein ja mitä vaipan sisältä löytyi. Hoitopöydän yläpuolella oli myös kello, ja katselin sen viisareita mietteliäänä. 5:35. Jos vaihtaisin neidin vaatteet nyt niin niitä ei tarvitsisi vaihtaa enää ennen lähtöä kahden tunnin päästä ja tyttö voisi nukkua siihen asti. Mutta hieno idea muuttui huonoksi, kun kahden minuutin vaipanvaihdon sijaan taistelin uudet vaatteet vauvan päälle ja herätin hänet oikein kunnolla. Niinpä istuin vielä kello 6:00 sängyn laidalla nukuttamassa Miss Apriliä.

Ehdin torkahtaa vain vartiksi ennen kuin Mr. Scotin herätyskello soi. Vedin peiton korviini asti äkäisenä kuin ampiainen. Nukahdin uudestaan, kun mies oli siirtynyt pukeutuneena makuuhuoneen ulkopuolelle. Varttia myöhemmin oma herätyskelloni soi. Normaalisti olisin nukkunut 8-9 asti, riippuen Miss Aprilin unista. Ehtiäkseni lääkärikäynnille oli kuitenkin pakko herätä jo ennen seitsemään. Takana oli alle seitsemän tuntia pätkittyä unta, mutta tehtävä ei ollut mahdoton ja lopulta aamu sujui sen verran kivuttomasti, että olimme vartin etuajassa keskustassa.

Tuntui oudolta kävellä tutuista ovista hissiaulaan ja painaa tottuneesti viidennen kerroksen nappia. Aivan kuin edellisestä kerrasta olisi ikuisuus, vaikkei alkion siirrosta ollut vielä vuottakaan, ja sitten toisaalta tuntui kuin olisin ollut täällä vasta viikko sitten viimeksi. Ilmoittauduin tutulla tiskillä vieraalle hoitajalle ja siirryin eri odotustilaan kuin ennen, sillä lääkärimme oli vaihtanut huonetta, mikä sai aivot nyrjähtämään radoiltaan. Kun neljä minuuttia yli sovitun ajan tohtorini tuli hymyillen ottamaan minut vastaan, ”Mrs. Rune” hän sanoi ja kätteli minua lämpimästi hymyille, ja vei vastaanotolleen, aivot tekivät vielä uudemman voltin kun kaikki kalusteet olivat ihan eri paikoissa kuin odotin.

”Onneksi olkoon nyt vielä.”

”Kiitos” vastasin ja punastuin hiukan.

”Saitte tyttären, eikö niin?”

Oli jotenkin ihanaa, että lääkärini muisti ensinnäkin minut, niin ulkonäöltä kuin nimeltä, että kaiken hoitohistoriastani. Hän muisti Miss Wiennan, hän muisti viimeisimmät keskustelumme. Hyvin nopeasti rupattelu kääntyi kuitenkin itse ongelmaan. Kun asettauduin haarat levälläni tutkittavaksi toivoin ensimmäistä kertaa elämässäni, että tussussa olisi vuotoa. Miten outoa, eikö? Eihän kukaan koskaan toivo, että kukaan menee sörkkimään ja näkemään pillun silloin kun on kuukautiset tai jotain muuta möhnää, mutta nyt oli toisin. Koska jos vuotoa ei olisi, tuntisin, että lääkäri saattaisi olla sitä mieltä, että olin keksinyt koko jutun.

No kyllähän sitä ruskeaa verta löytyi. ”Ei haise pahalle” lääkäri arvioi, mikä oli hyvä asia. Piti vain henkisesti päästä yli siitä, että tämä mies nuuskutteli jalkojeni välistä valuvaa nestettä. Yök. Mitään tulehduksen oireita ei siis ollut, vaikka välillä kärsin pienestä alavatsakipuilusta. Se ei kuitenkaan yltänyt edes normaalien kuukautiskipujeni tasolle, ja koska kaikki muu oli juuri niin kuin pitäisikin, miinus vuoto, ei gynekologinen tarkastus paljastanut mitään mitä en olisi jo tiennyt. Niinpä lääkäri kävi sammuttamassa valot ultraa varten ja valmistauduin henkisesti vihdoin kuulemaan missä ongelma oli.

Makasin selälläni, katse tiukasti ruudussa. Sen verran monta kertaa olen nyt nähnyt kohtuni eri tilanteissa ultran kautta, että huomasin heti poikkeavuuden. Iso valkoinen möhkäle. Lääkäri tutki ensin munasarjani (sieviä, pieniä rakkuloita) ja limakalvoni (säälittävän ohut, vain puolet siitä mitä minulla on normaalisti) ennen kuin palasi vaalean pahkuran luokse. Hän varmisti vielä, että eihän kohdustani ole aiemmin löytynyt kalkkeutumia. Tässä vaiheessa säikähdin, sillä ainoa yhteys kohdulla ja kalkkeutumisella, josta minä olin kuullut, oli istukan toiminnan pysähtyminen ja sen aiheuttama kohtukuolema sikiölle. Oliko kohtuni hajonnut synnytyksessä?!?

”Ei ole tietääkseni koskaan ollut kalkkeutumia.”

Lääkäri nyökkäsi.

”Tämä on aika selkeästi palanen istukkaa, joka on jäänyt kohtuun ja alkanut kalkkeutumaan.”

”Mitä se tarkoittaa?”

”No se kuolee ja painuu kasaan hiljalleen. Tärkeintä on, ettei kohdussa olisi enää elossa olevia istukkasoluja.”

”Voinko enää jatkossa raskautua?” kysyä töksäytin.

Lääkäri kohotti katseensa hiukan hätkähtäen.

”Ei tämä raskautumista estä. Joko palanen nyt hiljakseen häviää tai sitten meidän on poistettava se tähystyksessä.”

”Eli kalkkeutuminen on hyvä asia?”

Tunsin itseni tyhmäksi, kun en tiennyt yhtään mistä puhuttiin. Onneksi lääkäri auliisti selitti, ettei kohdussa itsessään ollut vikaa, ja istukan jäämien kuoleminen oli tosiaan hyvä asia. Toimintasuunnitelmana oli ottaa erityisen herkkä verikoe, joka mittasi istukkahormonin määrää, jotta saisimme selville oliko kohdussa myös elävää istukkakudosta. Jos elävää kudosta löytyisi olisi tähystys tehtävä heti. Jos sitä ei ollut niin jäisimme odottamaan vielä pääsiäisen yli vuodon loppumista.

”Kohtu vuotaa niin pitkään kuin istukkaa on jäljellä.”

Jos vuoto siis loppuu, on kalkkeutunut istukan palanen liuennut pois itsekseen eikä mitään operaatiota tarvita. Koska kohtu ei kuitenkaan palaudu normaaliin tilaan ennen kuin kalkkeuma on poistunut ei sitä jäädä loputtomasti odottelemaan. Lääkärini vaikutti kuitenkin hyvin luottavaiselta, että palanen voisi hävitä ihan itsekseenkin ja piti epätodennäköisenä, että elävää istukkakudosta olisi enää jäljellä.

Ihan lopuksi kävimme vielä keskustelun pakastetuista alkioistamme. Koska olin juuri muutaman hetken ehtinyt pelätä, että kohtuni oli pilalla enkä enää koskaan kykenisi saamaan lapsia, tajusin edelleen haluavani niitä lisää. En välittänyt olla uudestaan raskaana enkä missään nimessä halunnut enää koskaan elämässäni synnyttää alateitse, mutta… Sen pienen hetken, kun olin ajatellut, että en pystyisi enää lisääntymään olin kokenut olevani täysin epäonnistunut ja viallinen. Niin ei nyt jumalille kiitos ollutkaan, mutta ymmärsin, kuinka paljon se merkitsi minulle.

”Olemme ehkä valmiita yrittämään vielä toista lasta ensi vuonna. Suunnilleen kahden vuoden ikäero olisi meistä ihan järkevä” huomasin sanovani lääkärille. Hän piti suunnitelmaa hyvänä ja olihan meillä tosiaan neljä pakastettua alkiota. Olinko valmis vain hylkäämään lapsemme? Nämä alkiot olivat kuitenkin muutaman päivän vanhoja elämän alkuja. En ollut. Olinko henkisesti valmis raskauteen, saati synnytykseen? En jumalauta todellakaan. Jos sijaissynyttäminen olisi Suomessa laillista olisin hypännyt sen vaihtoehdon kelkkaan välittömästi. Valitettavasti se ei ole laillista, joten vuoden päästä minun on varmaan ihan oikeasti päätettävä Athosin, Aramiksen, Ninjan ja Kilpikonnan kohtalosta.

Ja ennen kuin ehditte epäillä, kyllä olemme puhuneet Mr. Scotin kanssa asiasta enkä tehnyt tätä päätöstä omatoimisesti. Siitä ei ole viikkoakaan, kun makasin nyyhkyttäen miehen sylissä ja avauduin synnytystraumoistani ja peloistani. Mies oli lohduttanut, että vaikka en haluaisi enää ikinä lapsia, hän olisi päätökseeni tyytyväinen eikä koskaan aikoisi vaatia minua käymään läpi sitä mitä olin kärsinyt Miss Aprilin eteen.

”Jos haluat vuoden päästä yrittää toista lasta, se on minulle okei. Mutta jos meidän lapsilukumme oli tässä, sekin käy. Meillä on kuitenkin täydellinen tytär, ja toinen täydellinen tytär, joka on vähän minun, vaikkei kokonaan. Kaksi on ihan hyvä luku.”

Ottaen huomioon, että Mr. Scot on aina halunnut suurperheen niin tämä oli paljon sanottu, ja toisaalta vahva todistus siitä, että olin ruvennut perustamaan perhettä juuri oikean miehen kanssa.

Teoreettisella tasolla olin nyt päättänyt, että kolmas kerta toden sanoo ja vielä lähtisimme tähän vauvanteko hommaan kerran. Elektiivinen keisarileikkaus on kuitenkin Suomessa ihan mahdollista ja jos voin vaihtaa alatiesynnytyksen suunniteltuun sektioon niin kolmas raskaus ei enää tunnu itsemurhaan johtavalta valinnalta. Teoriassa. Mitä konkreettisesti tulevaisuus tuo tullessaan on sitten ihan eri asia. Ja ensin on hoidettava tämä istukan pala kohdussa.

Labraan odotellessani muistelin kätilöideni toimintaa synnytykseni jälkeen. Istukkani oli revennyt ulos tullessaan. Anna ja häntä avustanut kätilö kasasivat istukan paloja vieressäni ja pähkäilivät, oliko kaikki nyt tullut ulos vai ei.

”Meneekö tuo tuohon?”

”Jos sen laittaisi näin, niin olisiko se sitten kokonainen?”

”Luulisin niin, kun nämä laittaa yhteen ja sitten tuo pala tuohon…”

Kysyin heiltä, että oliko kaikki nyt varmasti tullut ulos.

”Uskoisin niin.”

”Siis onko vai eikö?”

”Kyllä tässä varmaan kaikki on.”

En painostanut asiassa sen enempää silloin, mutta nyt kiroilin kiukkuisena mielessäni. ”Varmaan” oli kätilö sanonut, eli hän ei ollut tiennyt oikeasti, eikä ollut jaksanut välittää tarpeeksi selvittääkseen asiaa. Lopputuloksena sisälläni oli nyt palanen, jonka takia vuosin päivittäin verta ja joutuisin mahdollisesti tähystykseen. Osittain olin kuitenkin huojentunut, sillä nyt sentään tiesin mistä oli kyse. Pienessä mielessään sitä ehtii miettiä kaikenlaista kohturepeämästä syöpään, kun ei vain tiedä ja alkaa pelätä pahinta. Tieto ja toimintasuunnitelma taas toivat rauhaa sielulle.

Kun lähdin ajamaan takaisin kotiin (Miss April oli nukkunut koko lekurikäyntini ajan ja veteli edelleen hirsiä takapenkillä) ja radiosta pärähti soimaan AC/DC:n kappale Stiff Upper Lip huomasin hartioideni päästävän vihdoin irti jännityksestä. En ollut nukkunut kunnolla moneen yöhön miettiessäni mikä minussa oli vialla. Stressi oli tehnyt minusta hermostuneen ja tylyn, mutta nyt vedin syvään henkeä ja nojauduin taaksepäin painellessani kevyttä ylinopeutta moottoritietä pitkin ja hissukseen sormeni ryhtyivät rummuttamaan auton rattia musiikin tahdissa. Kun tätä kappaletta seurasi Ram Jamin Black Betty aloin jo hymyillä. Hyvä musiikki, parempi mieli.

Hyvä olo sai jatkoa, kun kännykkääni blingahti iltapäivällä ilmoitus uusista testituloksista. Mehiläisen palveluihin kuului kätevästi nämä ilmoitukset labratuloksien valmistumisesta, eikä tarvinnut koskaan sokkona soitella, että joko tieto oli tullut vai ei. Mukavan oloinen nainen vastasi puhelimeen ja alkoi selata tietojani.

”Juu, testitulos on tullut…”

Hoitaja piti pienen miettimistauon.

”Valitettavasti tämä on negatiivinen.”

Minä tein pienen hurraahuudon päässäni, kun nainen jatkoi ”Olen pahoillani, mutta raskaus ei ole testin mukaan alkanut.”

Melkein nauroin ääneen.

”Ei! Ei kun me halusimmekin negatiivisen tuloksen!”

Istukkahormoni on siis se sama mitä mitataan raskaustesteissä. Puhelimen päässä hoitajalla tuntui menevän jauhot suuhun.

”Ööö siis tuota, mitä?”

”Minulla on istukan pala kohdussa. Ei tässä raskautta yritetty vaan on kyse synnytyksen jälkeisestä -”

Hoitaja pääsi vihdoin kärryille.

”Aaaa! Jaa jaa, hetkinen, ehkä minä luen mitä lääkäri on kirjoittanut…”

Pidättelin nauruani, joka oli puoliksi huvittuneisuutta ja puoliksi huojennusta.

”Niin, tosiaan, istukkahormonin arvo on niin matala, että ei, ei pitäisi olla elävää istukkakudosta.”

”Hienoa, tosi hieno kuulla.”

Hoitaja alkoi naureskelemaan puhelun toisessa päässä.

”Onpa kummallista. Todella harvoin menee näin päin, että negatiivinen tulos on hyvä asia. Mutta kyllä, tämä on selkeästi negatiivinen.”

Pystyin rentoutumaan taas hiukan lisää ja naureskelemaan koko tilanteelle, kun soitin Mr. Scotille. Ei tässä nyt tietenkään vielä olla selvillä vesillä, mutta paljon lähempänä, eikä tarvitse heti mennä tähystykseen. Nyt pidetään vain sormet ristissä, että tuo viheliäinen, kalkkeutunut istukan palanen tajuaisi ihan itse häipyä kohdustani niin pääsemme jatkamaan muuten hienosti alkanutta elämää vastasyntyneen kanssa.