34. Verta ja kyyneleitä

Olen halunnut kirjoittaa uuden blogin jo vaikka kuinka monesti viimeisen kolmen viikon aikana. Vähän väliä tapahtuu jotain, mistä ajattelen ”tästä saisi hienon tekstin!” tai ”haluan jakaa tämän kokemuksen muiden kanssa”. On kuitenkin tapahtunut niin paljon, etten yksinkertaisesti ole ehtinyt, ja silloinkin kun olisin ehtinyt, on huomioni vienyt elämäni uusi, suuri rakkaus.

Tänään hänet on puettu valkoiseen bodyyn, jossa on pinkkejä kolibreja, valkoisissa housuissa on pilvenhattaroita ja sukat näyttävät ihan lenkkitossuilta. Isä puki hänelle nämä ja se tuntuu kovin hämmentävältä. Yksi ihanuus vauvoissa tai lapsissa ylipäätään on se, että heitä pääsee stailaamaan, vähän kuin lapsuuden leikeissä nukkejaan ja barbejaan. Ja aina kun joku muu on sen tehnyt, kokee pienen ahaa elämyksen, kuin olisi tutustumassa toisen designerin mallistoon.

Kuin lintu, pieni neitini kujertaa minulle keinutellessani häntä sylissä. En voi olla hymyilemättä.

”Nukkuessa ei seurustella, neitiseni.”

”Huuuu!”

”Shhh, nukutaan nyt ja jutellaan sitten.”

”Gurrr guuu grrrrll!”

”Ai niinkö? Niin minäkin sinua, rakas.”

”Hau! Gii, gii! Aung!”

Pikkuvauvan jogellus, voisiko olla suloisempaa? Suunnilleen tasan kahden kuukauden kohdalla Miss Aprilin yksittäiset äännähdykset alkoivat tulla monen ”sanan” ryppäissä ja nyt hän höpöttää ja höpöttää jo vähän väliä. Vaipanvaihto avaa sanaiset nyörit poikkeuksetta, kun seinään kiinnitetyille hymynaamakuville pitää kerrata viimeisimpiä tapahtumia. Isosiskolle pitää kertoa kaikki äidin salaisuudet, kun hän tulee tarhasta kotiin ja tietysti isukin kanssa on ihan omat jutut.

Kun olemme ihan kahden voimme makoilla sängyssä torisemassa vaikka kuinka pitkään. On vaikea irrottaa katsettaan onnellisesti hymyilevästä, pienillä käsillään huitovasta vauvasta, joka vastailee vuorollaan kysymyksiisi. Olen aivan hullaantunut Miss Apriliin. Hän saa minut hymyilemään korvasta korvaan kiukkuisimpanakin hetkenäni. Olen aivan rakastunut ja tuon tunteen sokaisema, joten siksi kai Mr. Scot kysyi, että pidänkö nuorimmaisesta enemmän kuin esikoisesta.

Voitte kuvitella järkytykseni. Siltäkö se näyttää? Äidit tietävät vastauksen tähän. En tietenkään! Meillä vain on suhteemme kuherruskuukausi menossa Miss Aprilin kanssa. Hän on uunituore ihastus, jonka näen ruusunpunaisten lasien läpi. Haluan olla hänen kanssaan taukoamatta, koskea ja pitää sylissä koko ajan, koska hän on uusi ja ihmeellinen. Mutta se ei tarkoita, etteikö tämä tunne laantuisi ja arkistuisi jossain vaiheessa tasaisen kyteväksi ja vahvaksi rakkaudeksi, kuten Miss Wiennan kanssa. Jos joku nyt laittaisi aseen molempien tyttärien ohimolle ja pakottaisi valitsemaan, en voisi sitä tehdä, en mitenkään. Rakastan heitä ihan yhtä paljon – vain eri tavalla. Äidinrakkaus ei sorsi.

Lasten osalta menee tällä hetkellä muutenkin ihan hirveän hyvin. Miss Wienna pärjää esikoulussa erinomaisesti ja on ihastunut isosisko, joka ei osoita mustasukkaisuutta nimeksikään. Miss April voi hyvin, kasvaa hienosti, napatyrä on kadonnut, vatsa toimii ja uni maistuu. Asiat eivät voisi olla paremmin! Koirat ja kissa ovat sopeutuneet uuteen tulokkaaseen, koko perheellä on uusi rytmi ja arki, joka rullaa pitkälti omalla painollaan. Asiat, joiden pelkäsin olevan vaikeita ovat lutviutuneet paikoilleen helpommin kuin olisin voinut edes kuvitella.

Kun siis sanon ihmisille, että hienosti menee, se on täyttä totta. Vaikka ihan kaikki ei tietenkään ole kunnossa. Miten menee vauvan kanssa? No ihan super hyvin! Miten menee isosiskon kanssa? Ihan super hyvin siinäkin! Näitä kahta asiaa meiltä kysytään (ja joskus eläimistä). Harvemmin kukaan kysyy, että no entä kuinkas sinulla menee? Ei niin hyvin kuin haluaisin.

Kaksi viikkoa sitten makasin Mr. Scotin karvaista rintaa vasten ja vollotin lohduttomana. Maidon tulo oli yhtäkkiä loppunut kuin seinään edellisenä yönä. Olin nostanut Miss Aprilin kehdosta yön pimeydessä ja asettanut rinnalle unenpöpperöisenä. Pikkuneiti oli käynyt kiinni kuin sika limppuun, kuten yleensäkin. Hetken hän imi, mutta päästi sitten irti ja kitisi minulle. Kurtistin kulmiani ja asettelin tytön paremmin. Hän lähti imemään kuuliaisesti. Kuuntelin, mutta lapsi ei niellyt. Tappelimme yhden rinnan kanssa pitkään, mutta tuloksetta, joten vaihdoin puolta.

Miss April on rauhallinen ja helposti tyytyväinen lapsi. Hän ei pienistä hermostu, joten rintaa vaihtaessa lapsi jaksoi nälästään huolimatta yrittää imemistä. Minä yritin rentoutua ja sulkea silmät, jotta maito varmasti virtaisi. Yritimme ja yritimme, mutta lopulta vauva alkoi itkeä turhautuneena. Voi sitä alahuulen väpätystä, niitä valtavia kyyneleitä, jotka vierivät silmäkulmista. Minulle tuli niin paha mieli lapsen puolesta. Hän oli yrittänyt ja yrittänyt, kiltisti tehnyt kaiken oikein, ja sitten äiti ei anna ruokaa.

No olisinhan minä tietysti antanut, ja suunnilleen juoksin jääkaapille, kunhan olin iskenyt vauvan unestaan hätkähtävän Mr. Scotin syliin. Kunhan Miss April sai pullon suuhunsa, hän alkoi ahmia kuin viimeistä päivää ja minä istuin sängyn laidalla kiikkuen, ehkä enemmän itseäni rauhoittaen kuin lasta. Vielä seuraavana iltanakaan ei maitoa tullut, vaikka olin yrittänyt sitkeästi imettää koko päivän, aiheuttaen mielipahaa niin vauvalle kuin itselleni.

Lopulta tunsin itseni täysin epäonnistuneeksi äidiksi ja löysin itseni itkemässä Mr. Scotin sylistä. Miksi? Miksi tässä kävi näin? Johtuiko se siitä, että Miss April oli puolittain pulloruokinnassa eli korvikkeella? Olinko mokannut kaiken tekemällä sen päätöksen? Miten maito vain yhtäkkiä loppui? Kuinka kävisi nyt lapseni vastustuskyvyn ilman äidinmaitoa? Miehellä ei tietenkään ollut vastauksia näihin, hän yritti vain parhaansa mukaan rauhoitella minua.

”Jos maito loppui, se loppui, ei se tee sinusta huonoa äitiä. Miss April kyllä pärjää. Sinä olet paras äiti maailmassa.”

Hautasin naamani miehen litimärkään rintaan vielä surkeampana. Ei minusta ole mihinkään, ajattelin. Valvoin keskiyöhön odottaen kauhulla sitä hetkeä, että vauva heräisi. Ilmeisesti telepaattinen yhteytemme kuitenkin edelleen toimii tai sitten päivä oli vain ollut todella rankka myös neidille, sillä hän vetäisi maagiset seitsemän tuntia unta putkeen. Tästä minä nukuin vain viisi, mutta se oli tarpeeksi palauttamaan voimia uuteen koitokseen, ja koska tämän yhden pullosyötön jälkeen nukuimme molemmat vielä leppoisasti kolme tuntia, ajattelin asioista jo paljon järkevämmin ylös noustessa.

Sisareni avulla tongin netistä neuvoja imettämiseen, ja vaikka mitään uutta ei tuntunut irtoavan, alkoivat rintanikin tehdä yhteistyötä ja muutamassa päivässä pääsin takaisin siihen, että jokainen syöttökerta alkoi imettämisellä ja jatkui sitten tuttipullolla. Vaikka en ole niitä ihmisiä, jotka kokevat tarpeelliseksi imettää lapsiaan kolmeen ikävuoteen asti, koen sen kuitenkin tärkeänä osana äitiyttä. Pidän siitä sen suoman läheisyyden takia. Vauva on ensimmäiset yhdeksän kuukautta osa äidin kehoa ja kun hän syntyy ja napanuora katkaistaan, on imetys se osa, joka pitää fyysistä yhteyttä yllä. Rinnalla hän on myös lähinnä sydäntä, mikä tuntuu lohdulliselta ja ihanalta. Pelkät käytännön asiat, kuten vastustuskyky ja helppo ruokinta eivät ole se suurin suru imetyksen lopettamisessa vaan se fyysisen yhteyden lopullinen katkeaminen.

Sain kuitenkin maidontuotannon takaisin käyntiin ja pyrin muutenkin itsepintaisesti normalisoimaan elämääni, vaikka jälkivuoto ei vain ottanut loppuakseen. Kirjoitinkin viimeksi siitä istukan palasta kohdussani ja toivoin niin hartaasti, että se lähtisi itsekseen pois. Vuoto niukkenikin pääsiäisen jälkeen muutaman pisaran tiputteluksi ja kun sain kolme kokonaista päivää taukoa, ajattelin vihdoin olevani selvillä vesillä. Varasin ajan zumba tunnille ja päätin aloittavani taas salitreenit ja saavani kroppani takaisin. Vuoto kuitenkin alkoi uudestaan.

Halusin uskoa, että kuukautiseni olivat vain lähteneet käyntiin ja menin varatulle tunnille ihan itsepäisyyttäni. En odottanut pysyväni täysin vieraassa koreografiassa mukana ja välillä nauratti, kun lähdin ihan eri suuntaan kuin kaikki muut. Nautin kuitenkin täysin rinnoin liikkumisesta, varsinkin kun tämä (suosikki-) opettajani pitää tuntia kuin zumba olisi vetänyt crackiä ja lähtenyt sitten reiveihin. Tempo on hurja eivätkä liikkeet rajoitu pelkkiin lattari tansseihin. Vähemmän nauratti mennä pukuhuoneeseen ja huomata valuneensa verta suojan yli pöksyt märäksi.

Siitä alkoikin sitten kunnon valumiset. Ulos tuli isoja hyytymiä ja ihan puhtaan kirkasta verta. Meno yltyi päivä päivältä, joten kolmantena soitin naistenklinikalle herättyäni kolmesti yöllä siihen, että sänky oli veressä eikä yöside riittänyt kuin pariksi tunniksi.

”Valitettavasti tämä asia ei kuulu meille enää, koska olet jo käynyt jälkitarkastuksessa. Emme ota sinua hoitoon ilman lähetettä. Soita terveysasemalle.”

Hiukan kiukustuneena soitin terveysasemalle ja kun kerroin vuotavani verta kuin seula sain ajan tunnin päähän.

”Varaudu tosin odottamaan pitkään, sillä suurin osa henkilökunnastamme on koulutuksessa.”

Mahtavaa.

Syötin Miss Aprilin, vaihdoin vaipan (hänelle ja itselleni) ja pakkasin meidät autoon. Koska en tee tätä ensimmäistä kertaa tajusin pakata hoitolaukkuun ekstra vaatteita, ekstra vaippoja ja maitoa että pulloja. Olisi tosin pitänyt tajuta pakata itsellekin vaihtovaatteita, sillä siinä vaiheessa, kun pääsin lääkärin vastaanotolle olin jo valunut pienen lammikon vihreälle odotuspenkille käytävällä.

Minut otti vastaan reilu kolmekymppinen, blondi naislääkäri, jolle selitin tilanteeni maltillisesti. Miss April nukkui edelleen turvakaukalossa talvihaalarissaan, joten minulla ei ollut kiire. Pitkän keskustelun jälkeen siirryimme vihdoin tarkastukseen. Huomasin jättäneeni taas pienen lammikon tuolille ja pahoittelin tätä.

”Oho, no kyllä tosiaan vuotaakin paljon” olivat lääkärin ensimmäiset sanat, kun kävin makuulleni ja levitin haarani.

Tohtori haki tukon paperia ja kohta kuului loiskahdus, kun jotain märkää putosi lattialle ja taas ”oho” lääkärin suusta. Sotkuisen sisätutkimuksen jälkeen en saanut lupaa nousta ennen kuin minulle oli tuotu iso läjä paperia ja lääkäri oli siivonnut lattian.

”Kirjoitan sinulle lähetteen naistenklinikalle, kyllä tämä pitää tarkistaa” lekuri kertoi samalla kun minä vaivihkaa vaihdoin siteen, siistin housujani parhaani mukaan ja puin päälleni.

Saatuani käskyn mennä suoraan päivystykseen näytille lähdin neuvolasta. Miss April nukkui nyt jo toista tuntia ja nostin hänet takapenkillä olevalle telakalle. Kun turvakaukalo oli loksahtanut paikalleen soitin Mr. Scotille.

”No voi vittu, sehän kiva! On se nyt saatana, että koko ajan pitää olla jotain. Kerrot sitten naistenklinikalla, että tämä on heidän syynsä, kun ne kätilöt eivät synnytyksessä hoitaneet hommiaan kunnolla, vitun apinat.”

Minun pitäisi tuntea mieheni jo sen verran hyvin, että olisin osannut odottaa tätä räjähdystä. Hän on huono käsittelemään takaiskuja ja tällainen negatiivinen ensireaktio on nähty ennenkin. Olin kuitenkin tähän asti pitänyt itseni vain vaivoin kasassa kaiken stressin ja pelon keskellä (se on aika kammottavaa, kun valuu verta lakkaamatta) enkä pystynyt hillitsemään itseäni enää. Purskahdin itkuun, mikä tietysti muutti äänen kellossa luurin toisessa päässä.

”Mikä hätänä?”

”No mitä luulet!” kivahdin.

”Miksi rupeat heti huutamaan, kun soitan näin tärkeässä asiassa.”

”Anteeksi, en minä sinulle ole vihainen. Ei se sinun vikasi ole.”

”Ei se siltä kuulostanut. Soitan joskus myöhemmin.”

Suunnilleen löin luurin miehen korvaan, kun hän yritti sanoa rakastavansa minua ja itkin hetken hysteerisenä rattia vasten. Muutaman reippaan hengenvedon jälkeen pakotin itseni kasaan, pyyhin naamani, tarkistin lapsen olevan edelleen unten mailla ja asetin sitten navigaattorin ohjaamaan minut perille. Vilkaisin puhelinta, kun Mr. Scotilta tuli huolestunut anteeksipyyntöviesti, mutta en voinut edes ajatella vastaavani ilman kyyneleiden kohoamista. Naksautin itseni toiminta moodiin ja lähdin ajamaan keskustaan pyrkien tietoisesti sulkemaan kaikki tunteet ulkopuolelleni.

Sain auton parkkiin tien laitaan pienen kävelymatkan päähän naistenklinikalta. Joka askeleella kohti määränpäätä tunsin verta valuvan lisää. Kun vihdoin pääsin etuovista sisään en edes vilkaissut katossa olevia kylttejä vaan marssin infopisteelle saadakseni ohjeita. Löysin helposti perille ilmoittautumiseen saaduilla neuvoilla ja minut otti vastaan kaksi hyvin ystävällistä kätilöä.

”Onko vuoto ollut samanlaista synnytyksen jälkeen koko ajan?”

”Ei, hyvin vaihtelevaa. Välillä ei ole tullut mitään ja nyt verta on niin paljon, että housutkin ovat ihan veressä enkä viitsi edes istua alas” vastasin nojaillessa tuolin selkämykseen seisaaltaan.

Vaikka kätilöt naurahtivat hymyssä suin annetulle vastaukselle, he olivat seuraavaksi hyvin hienotunteisesti kertomassa missä oli lähin vessa ja että siellä olisi paksuja siteitä, joita voisin käyttää. ”Voit siistiytyä kaikessa rauhassa ennen kuin menet odotustilaan. Sinua ennen on yksi potilas, joten odotus ei varmaan ole kauhean pitkä.”

Kuhan olin saanut nimellä ja henkilötunnuksella merkityn rannekkeen käteeni siirryin invavessaan pesemään itseni. Miss April uinui yhä tyytyväisenä istuimessaan ja sain suoriutua siistiytymisestä rauhassa. Toivoin neidin jaksavan nukkua vielä lääkärin tapaamisen yli, mutta naistenklinikan ”kauhean pitkään” aikamäärite ei ollut ihan niin pian kuin olin kuvitellut.

Istuin aulassa yksin puoli tuntia. Hoitaja kävi välissä ottamassa minulta useamman verikokeen, jotka tehtiin siinä paikan päällä, kun paikalla ei kerta ollut muita potilaita, vain henkilökuntaa. Mietin tylsistyneenä, olivatkohan penkit tarkoituksella tummanpunaisia, kun paikalle vihdoin saapui seuraava asiakas, tummaihoinen nainen miehensä kanssa. Ja ennen kuin ajattelette somali, niin ei, nämä kaksi olivat jotain sellaista afrikkalaista heimoa, joka kasvaa kaksimetriseksi ja nainen oli pukeutunut tiukkoihin farkkuihin, tyköistuvaan paitaan ja rastatukka oli korkealla ponnarilla. Mies heitti omistajan elein jalkansa yhdelle pöydistä ja valloitti yksin kokonaisen sohvan.

En ehtinyt kuunnella pariskunnan kummallista kieltä kuin viitisen minuuttia ennen kuin vihdoin kuulin jonkun kutsuvan sukunimeäni. Nousin kiireesti ylös noukkien kaikkia kasseja, ulkovaateita ja turvaistuinta maasta. ”Täällä” huusin ja ihmettelin missä lääkärini oli. Löysin hänet kulman takaa ihan eri suunnasta kuin olisin luullut. Keski-ikäinen nainen hymyili lämpimästi, mutta ei tarjoutunut auttamaan, vaikka kannoin tavaraa kaksin käsin, vaan käänsi selkänsä ja käveli huoneeseensa katsomatta peräänsä.

Kiirehdin kantamuksieni kanssa perässä suureen tutkimushuoneeseen. Siellä meitä odotti valkotakkinen nuori mies, joka esittäytyi lääkäri kandiksi. Miss April heräsi, kun istuuduin alas. Neiti kuitenkin katseli hiljaa mietteliäänä koko sen ajan, kun kävin taas läpi tilanteeni. Pienet nyrkit alkoivat huitoa vasta siinä vaiheessa, kun alettiin puhua sisätutkimuksesta.

”Otan vain haalarin pois tältä neidiltä ensin.”

Lääkäri tarjoutui ottamaan Miss Aprilin syliinsä siksi aikaa, kun minä menin riisumaan housuja. Kilttinä vauvana tytär ei ollut moksiskaan vieraasta sylistä ja jatkoi maailman ihmettelemistä varsin tyytyväisenä. Kun minulta kysyttiin, voisiko kandi tehdä sisätutkimuksen epäröin hetken.

”Paikat ovat aika kipeinä” sanoin varovasti, haluamatta teilata ajatusta ihan suoralta kädeltä.

”Varmasti, olemme varovaisia. Olisi kuitenkin hyvä kandin saada harjoitusta ennen kuin hän joutuu isoon maailmaan ja aloittaa työt ihan itsekseen. Jos sinulle siis sopii…?”

Päätin olla rohkea ja annoin suostumukseni. Mies aloitti ensin yhdillä välineillä, mutta verta oli niin reippaasti, että lääkäri neuvoi käyttämään toisia. Seuraavat välineet olivat äärettömän epämukavat ja huomasin kyynelten alkavan valua pitkin poskiani.

”Tekeekö kipeää?” lääkäri kysyi ja laski Miss Aprilin kaukaloon.

”Vähän” sanoin ääni väristen.

Kyyneleet jatkoivat norumistaan, kun kaksikko pähkäili tilannetta ja yritti saada kohtuun jonkinlaista näkyvyyttä.

”Olen pahoillani, ei ole tarkoitus satuttaa.”

”Tämä on enemmän henkistä herkistymistä” vastasin nyyhkyttäen ja pyyhin kasvojani.

Lopulta välineistä ei ollut juuri hyötyä ja ne otettiin pois. Kun pieni kipu lähti sain nieleskeltyä itseni rauhallisemmaksi, vaikka kandi jatkoi tutkimusta käsin. Se ei kuitenkaan tuntunut pahalta eikä mitään poikkeavaa löytynyt. Miss April kitisi hiukan istuimessaan, mutta lähinnä tylsistymistä, joten lääkäri jatkoi seuraavaksi ultraamalla kohdun. Bongasin melkein heti istukan palan. Lääkärikin selkeästi huomasi sen, mutta kävi tarkoituksella ensin kaiken muun läpi (kunnossa oli) ennen kuin palasi mittailemaan kalkkeutunutta vihulaista.

”Ei tämä mikään kauhean iso kyllä ole” lääkäri pohdiskeli ääneen.

Mittojen mukaan palanen oli lähes täsmälleen saman kokoinen kuin viime ultrassa.

Minua kiellettiin taas nousemasta heti tutkimuksen loputtua ja lääkäri pyyhki paikat ensin suurimmasta verimäärästä ja antoi käteen vielä tupon paperia. Kunhan olin saanut vaatteet päälle ja tyttären syliin kävimme läpi tilanteen.

”Periaatteessa tuollainen pieni pala voisi poistua itsekseen, mutta tämä on ollut nyt jo hyvin pitkään kohdussa. Mitä mieltä sinä olet, haluatko odottaa vielä ennen toimenpiteitä?”

En halunnut odottaa, vaikka olinkin hyvin varovaisella mielellä, sillä mahdolliset toimenpiteet pelottivat.

”Tilanne ei ole niin paha, että sinut pitäisi laittaa heti kaavintaan” lääkäri oikein irvisti sanan kaavinta kohdalla, joten laskin, että se olisi inhottava vaihtoehto.

”Sen sijaan voisit saada, no ensinnäkin lääkityksen, joka vähentää ja hillitsee verenvuotoa, mutta myös keltarauhashormoni kuurin. Syöt keltarauhashormonia kymmenen päivää, joka lopettaa tämän vuodon, mikäli se on hormoniperäistä, ja sitten kun kuuri on ohi aloittaa uuden, niin sanotun tyhjennysvuodon. Tämän tyhjennysvuodon aikana syöt taas verenvuotoon lääkkeitä, jottei se ylly liian runsaaksi ja kunhan vuoto lakkaa tulet tänne tähystys operaatioon. Tähystyksellä voidaan sitten nähdä tarkemmin mitä kohdussa on, kun se on tyhjä verestä, ja poistaa kaikki istukan jäämät, jos sellaisia vielä on.”

Tämä kuulosti hyvältä, eli sama setti mitä yksityisellä lääkärini oli ehdottanut. Varmistettuani vielä, että toimenpide ei ollut erityisen kivulias (ei ilmeisesti oikeastaan lainkaan ja lisäksi saisin paikallispuudutuksen) sovimme etenevämme sillä.

”Tämä on sinänsä helppo toimenpide, että pääset vielä samana päivänä kotiin, jos ei tule jotain ihmeellistä.”

Nyökyttelin, kuulosti hyvältä.

”Minun täytyy vain käydä varmistamassa milloin ja kuka sen voi tehdä, itse kun olen normaalisti töissä TYKSissä ja olen täällä vähän kuin vaihdossa vain. Jos odotat tuossa ulkopuolella, selvitän asian ja siihen mennessä verikokeidenkin tulokset pitäisi olla jo valmiina.”

Siirryin odotusaulaan nyt jo kiukkuisemmin kiemurtelevan lapsen ja kaikkien tavaroideni kanssa. Kysyin heti ensimmäiseltä kätilöltä, joka käveli vastaan, että missä on mikro – Miss April huutaisi kohta päänsä irti jos ei saisi maitoa.

”Tuotaa… no meillä on täällä tällainen olohuone, se on varmaan nyt tyhjänä…”

Kätilö vei minut tilaan, joka taisi olla lähinnä henkilökuntaa varten, mutta oli tosiaan tyhjä ja pääsin lämmittämään pullon. Istuimmekin sitten ihan rauhassa mukavassa nojatuolissa, minä hiljaa pulloa lutkuttavalle neidille höpötellen. Laitoin samalla viestiä Mr. Scotille tilanteesta, taiteillen kännykän ja pullon kanssa – kaikki onnistuu kunhan käyttää leukaa ylimääräisenä raajana.

Kun olimme selvinneet ruokailusta kunnialla, olikin seuraava operaatio vaipan vaihto. Tarkistin kaikki vessat, jotka löysin, mutta niissä ei ollut mitään sellaista alustaa tai pöytää, jossa olisin voinut hoitaa homman. Niinpä lähestyin taas kätilöä.

”Jaa meillä ei tosiaan ole… tuota, odota hetki, tarkistan, onko joku synnytyssaleista vapaana.”

Nainen palasi kohta, tarjoutui kantamaan tavaroitani, ja vei minut tyhjään neljän hengen huoneeseen. Sairaalasängyt toivat takaisin flash back muistoja kahden kuun takaa.

”Vähän hassua, ettei meillä tosiaan ole mitään hoitopöytää täällä.”

”Niin, eihän täällä tosiaan vauvoja hoideta.”

Sarkasmin pieni vivahde sai kätilön punastumaan.

”No, periaatteessa täällä hoidetaan vain äitejä…”

Olin kiitollinen ystävällisestä avusta mitä sain, ja kun olin vaihtanut iloisena jogeltelevan vauvani vaipan lähdin takaisin kohti odotus aulaa. Taas joku kätilö oli menossa ohi (heitä hääräsi kyllä kuin muurahaisia täällä) ja tarjoutui auttamaan tavaroiden kanssa. Kiitellessä mietin, että olin saanut erinomaista palvelua tähän mennessä. En joutunut odottamaan lääkäriäkään kuin vartin ja olinkin sitten takaisin toimenpidehuoneessa.

”Varasimme sinulle hysteroskopian,” (onpa hysteerisen hassu sana) ”eli kohtuontelon tähystyksen, yhdeksäs toukokuuta. Jos kuitenkin tulee tulehduksen oireita, kovia kipuja, runsaampaa verenvuotoa tai mitään kummallista, tulet tänne heti ja operaatio tehdään kiireellisenä päivystyksessä.”

Lääkäri painotti tätä hyvin selvästi, ei ollut kyseessä mikään leikin asia. Hoitaja kävi vielä läpi tarkemmat toimenpiteen yksityiskohdat ja sitten pääsimme lähtemään kohti apteekkia.

Suurin osa päivää oli hurahtanut jo ohi enkä ilahtunut lainkaan nähdessäni miten pitkä jono apteekissa oli. Onneksi Miss April jaksoi olla hyvällä tuulella ja jonokin eteni nopeammin kuin olisin odottanut. Kun meidän vuoromme tuli vastassa oli mukava, nuori farmaseutti. Nainen selasi reseptejäni hiukan kysyvä ilme kasvoillaan. Tajusin, että siellä oli varmaan vielä joitain reseptejä hormonihoidoista.

”Vain tänä päivänä kirjoitetut lääkkeet, kiitos.”

”Ahaa, no sitten.”

Hetken naputeltuaan nainen katsahti Miss Apriliin.

”Imetätkö vielä?”

”Kyllä.”

”Tuota, sanoiko lääkäri mitään tästä keltarauhashormonista?”

Yritin muistella. Olin sanonut lääkärille, että imetin vain osittain ja lapsi sai suurimman osan korvikkeena pullosta.

”Hän sanoi, että saan imettää, jos haluan.”

”Niinkö?”

Farmaseutti vaikutti yllättyneeltä.

”Tämä on kyllä aika korkean tason varoitusmerkillä. Siis lähinnä, koska lääkkeen vaikutusta vauvaan ei ole tutkittu.”

Kävimme pitkän keskustelun siitä pitäisikö minun imettää vai ei, joka päättyi siihen, että farmaseutti totesi kuin pesten kätensä asiasta: ”Mutta toki, jos lääkäri sanoi, voit imettää.”

Mietin tätä koko ajomatkan kotiin. Olin juuri saanut maidon taas tulemaan paremmin ja nytkö minun pitäisi olla kymmenen päivää imettämättä. Sehän tappaisi maidon herumisen aivan varmasti! Eikä minulla ollut pumppua, jolla ylläpitää maidontuotantoa sen aikaa kun en imettäisi. Kunhan Mr. Scot parin tunnin päästä tuli kotiin kysyin hänen mielipidettään.

”Älä imetä” sieltä tuli heti.

”Mutta sitten maidon tulo loppuu kokonaan.”

En oikeastaan väittänyt vastaan, totesin vain todellisuuden ja surin asiaa. Halusin parhaan mahdollisen lähtökohdan lapselleni, tietenkin, ja imetyksen myötä katoava vastustuskyky huoletti minua. Omalta osaltani itkin sydämessäni sen yhteyden katkeamista, joka minulla ja Miss Aprilillä oli, ja jonka nyt menetin.

”Hän pärjää kyllä ilman” mies yritti lohduttaa, mutta sai oloni vain pahemmaksi.

En toki ollut aikonutkaan imettää kuin puoli vuotta, ja maidon herumisen kanssa oli ongelmia jo nyt, mutta pikkuisen vaille 3 kuukautta oli paljon vähemmän kuin olin halunnut. Enkä sitä paitsi itsekkäästi vielä halunnut, että vauva pärjäisi ilman minua.

Jatkoin keskustelua puhumalla jostain muusta, mitä lääkärissä oli tapahtunut, johon mies vastasi vain ”okei” ja alkoi sitten puhumaan töistään. Vetäisin tästä jaakon pavunvarsineen nenääni.

”Kiitos kun vaihdoit aihetta.”

”Anteeksi, mitä halusit vielä sanoa?”

”Ai minä, ei minulla mitään sanottavaa ole, kerro vain töistäsi.”

”No mitä?”

”Mitä mitä, ei sinua kiinnosta.”

”Kiinostaapas.”

”Niin varmaan. Puhu nyt vain niistä töistä sitten.”

Koska olen aikuinen, järkevä ihminen, murjotin puolisolleni loppu illan. Kunhan lapset oli saatu nukkumaan, oli koko asia tietysti paisunut päässäni ja kaikki edellispäivien stressi ja murhe, pelot ja harmitus räjähtivät sitten ulos niin, että saimme oikein hienon riidan aikaiseksi, kun olisi pitänyt mennä nukkumaan ja levätä. Tajusin onneksi jo yöllä, että ylireagoin ja saimme sovittua. Lääkkeetkin toimivat sen verran nopeasti, että sänky säästyi vereltä, vaikka side pitikin vaihtaa pari kertaa.

Nyt kaksi päivää myöhemmin tilanne on huomattavasti rauhoittunut, mutta siitä huolimatta huristelin taas autolla kohti naistenklinikkaa, sillä minulla oli aika synnytyskeskusteluun. Tällä kertaa minulla oli varattu aika, joten ilmoittauduin yläkerran automaateilla ja kipitin sitten karttakuvan mukaisesti alakertaan odottelemaan, itseasiassa täysin samaan paikkaan kuin missä olin odottanut sikiön kokoarvio ultraan. Kävi mielessä, että toivottavasti tällä kertaa lääkäri ei olisi myöhässä puoltatoista tuntia, sillä vaikka Miss April erinomaisena matkustajana taas veteli hirsiä turvakaukalossaan, ei hän iltapäivisin nukkunut koskaan mitään kolmen tunnin unia ja heräisi varmasti ihan näillä näppäimillä.

Lähteminen oli tällä kertaa viivästynyt, kun syömisessä ja vaipanvaihdossa oli kestänyt pidempään kuin olin arvioinut, niinpä olin ollut minuutin myöhässä. Hurjaa, tiedän, mutta eipä tarvinnut odotella, kun lääkäri melkein heti alas istuttuani kutsui meidät sisään. Tämä tohtori, kolmikymppinen vaaleaverikkö, tarjoutui heti kantamaan osan tavaroista. Seurasin naista kiitollisena oikeaan paikkaan ja näin ovessa lapun ”ei lapsia toimenpidehuoneeseen”. Räpäytin silmiäni, hetkellisesti hätääntyen, että tietysti minulla oli vauva mukanani, mutta sitten muistin vielä erikseen kysyneeni puhelimessa voiko Miss April tulla mukaan. ”No tietysti, ei siinä mene puolta tuntiakaan” oli ollut vastaus, joten varauduin henkisesti puolustautumaan, mutta lääkärini höpisi iloisesti tyttärelleni eikä näyttänyt olevan yhtään pahoillaan vauvan läsnäolosta.

Tohtori oli myös lukenut potilaskertomukseni etukäteen ja oli jo tietoinen istukan palasta että vuodosta.

”Koska olet käynyt juuri tutkimuksissa meidän ei tarvitse tänään tehdä sisätutkimusta.”

En ollut edes osannut odottaa sellaista, joten hyvä.

”Tietojesi mukaan synnytys oli aika raju kokemus.”

”Kyllä. Erittäin traumaattinen. En pysty vieläkään puhumaan siitä itkemättä, joten kannattaa varautua kyyneliin.”

Siitä se itkeminen sitten suunnilleen lähtikin. Vajaa kymmenen minuuttia ja lääkäri oli jo varaamassa minulle aikaa pelkopolille.

”En ollut itse sinua hoitanutta henkilökuntaa, mutta haluan pahoitella sitä, miten asiat menivät. Olen todella pahoillani. Olisi hyvä, jos kirjoittaisit palautetta meille. Ihan kirjallisesta palautteesta olisi hyötyä jatkotoimintamme kannalta.”

Olin tyytyväinen siihen, että tunteeni ja pelkoni otettiin tosissaan, mutta hiukan jäi vaivaamaan jotkin lääkärin valitsemat sanamuodot. Kun kerroin, että minuun sattui niin paljon, että olisin mieluummin kuollut kuin kestänyt yhtään enempää hän vastasi ”olen todella pahoillani, jos sinusta tuntui siltä”. Jos, miten niin jos? KYLLÄ minusta tuntui siltä. Kun sitten kerroin, että minusta tuntui, että itsemääräämisoikeuteni riistettiin minulta, kun kätilö ei edes harkinnut keisarinleikkausta, vaikka sitäkin rukoilin, ja ihan kohta toisen asian yhteydessä lääkäri sanoi ”ketään ei täällä pakoteta alatiesynnytykseen” se räsähti korvaani pahasti.

Avauduin myös siitä, että ajatus uudesta raskaudesta kammottaa niin, että oksettaa, koska pelkään synnytystä niin paljon. Lääkäri huitaisi kädellään ja sanoi: ”Älä sitä mieti, kyllä Suomessa saa sektion, ja lähtökohtaisesti alatiesynnytykseen ei pakoteta. Pelkopolilta laitetut merkinnät otetaan muutenkin huomioon seuraavalla kerralla ja sinulla on tapaamisia ennen synnytystä, joissa käydään kaikki läpi. Jos niidenkin jälkeen tuntuu siltä, että haluat sektion, saat sen kyllä, mutta seuraavalla kerralla, kun pelkosi ja kokemuksesi tiedetään, toimitaan muutenkin eri tavalla, että alatiesynnytys voisi olla hyvin erilainen kokemus.”

”Ei missään nimessä, ei enää ikinä.”

”No kuten sanoin, älä sitä murehdi, vaan nauti uudesta vauvastasi ja ajasta sen kanssa. Turha keskittyä siihen mitä jos, varsinkin kun kyllä sen sektion saa.”

Lääkärin mielestä olisi ollut hyödyllistä, että olisin puhunut minua hoitaneen kätilön kanssa kasvotusten kokemukseni läpi. Totesin, että ajatuskin siitä oli pelottava, sillä en usko, että pystyisin olemaan asiallinen, vaan olisin todennäköisesti hyvin aggressiivinen ja järkevästä keskustelusta ei tulisi mitään. En sanonut sitä ääneen, mutta mietin jo pesäpallomailaa. Aikaa ei siis varattu. Sen sijaan aika pelkopolille tosiaan tuli, 25 toukokuuta. Lääkäri pahoitteli, että jouduin nyt ramppaamaan heillä ja käyntejä tuli niin monia. Ylipäätään hän vaikutti hyvin aidosti välittävän voinnistani ja antoi minulle vähän väliä nenäliinoja, kun vollotin menemään.

30 minuuttia ei kuitenkaan riittänyt käsittelemään traumojani kuin pintaraapaisulta. Sen olin kyllä tiennytkin. Seuraavalle kerralle lääkäri suositteli jättämään vauvan kotiin, jotta voisin keskittyä kunnolla, ei niin, että olisin nytkään häiriintynyt siitä, että jouduin ottamaan Miss Aprilin syliini keskustelun ajaksi, jotta hän pysyi rauhallisena. Tyttö on niin leppoisa, ettei hänestä ole vaivaa. Hän on perinyt isänsä luonteenlaadun, rauhallinen ja tyytyväinen. Yritäppä tosin saada hänet tekemään jotain mitä hän ei halua, siitä laukeaa ihan käsittämätön raivari muuten niin tasaisen onnelliselta olennolta. Unenlahjatkin on selkeästi peritty isukilta, kun neiti nukkuu nykyään vähintään viiden tunnin, yleensä kuuden tunnin putkia yöllä. Jos neiti on kymmeneltä nukkumassa tietää, ettei tarvitse ennen kolmea herätä. Luksusta.

Lepoa tarvitaankin, sillä viime päivät ovat olleet verta ja kyyneleitä pullollaan. Kuten lääkärikin neuvoi, olen pyrkinyt nauttimaan tästä äitiyden alkutaipaleesta täysin rinnoin, ja Miss April tekee siitä helppoa. Joka hetki, kun en kuhertele hänen kanssaan tuntuu tuhlatulta, vaikka yritän muistaa, ettei lasta saa opettaa siihen, että hän saa katkeamatonta huomiota. Jos sille linjalle lähtee ei pääse edes pissalle ilman lasta sylissä. Vanhemmuus onkin jatkuvaa tasapainoilua, kuten elämä ylipäätään. Kova on nyt yritys saada keikkuva vaaka tasapainoon ja löytää vähän rauhallisempia vesiä näiden isojen aaltojen keskeltä.