Hae
Kuka huusi äiti?

35. Kotiäidin duunikiireet

Yritin saada unta. Makasin mieheni kainalossa uusien lakanoidemme välissä ja puristin tiukasti silmiäni kiinni. Kello lähenteli kahtatoista. Nuku, nuku, nuku, muuten et jaksa huomenna. Olin visusti päättänyt, että huomenna on se päivä, kun kirjoitan taas blogia. Luomieni läpi välähti valoa ja avasin silmät ihmeissäni. Mikä se oli? Oli aivan hiljaista – mikä meillä tarkoittaa sitä, että Mr. Scot kuorsasi vaimeasti, koirat tuhisivat lattialla sängyn molemmin puolin ja kissa kiipeili puussaan heti makuuhuoneen ulkopuolella. Ehkä vain kuvittelin sen? Jyrähdys ja sitä seuraava taivaiden murahtelu paljasti vihdoin syyllisen, ukkonen. Herätin mieheni.

”Kuuntele, siellä on ukkonen!”

”Mmmm-mitä?”

”Ukkonen, äsken salamoi ja jyrisi.”

Mies oli hetken aivan hiljaa ja meinasin jo tökätä häntä kylkeen, mutta hän olikin hereillä.

”Minä laitan keittiön ikkunat kiinni.”

”Minä hoidan tyttöjen huoneet.”

 

Hiipparoin hiljaa Miss Wiennan huoneeseen. Esikoinen nukkui puoliparvisängyssään niin hiljaa, että oli pakko käydä tökkäämässä häntä. Ei reaktiota, mutta rintakehä kohoili tasaisesti. Tytär pelkäsi ukkosta, joten parempi vain, ettei hän herännyt. Kuopus nukkui kehdossaan ihan yhtä sikeästi ja hiljaa, eikä hän vielä osannut pelätä myrskyjä. Tehtävän suoritettuani hiipparoin takaisin sänkyyn, jossa mies jo jatkoi kuorsaamistaan. Taivas välkehti ja jyrisi kun kömmin peiton alle. Mietin pitäisikö mennä parvekkeelle katselemaan Thorin ja Zeuksen mahtitöitä, johon isä minut jo pienenä totutti seisomalla kanssamme terassin katoksen alla taivasta ihailemassa. Ei, sinun pitää nukkua! Muistutin itseäni ja puristin silmäni kiinni syvään huokaisten.

 

Minkä takia oli niin tärkeää yrittää nukkua? No koska täydellinen, helppo vauvamme käy läpi jotain ihmeen vaihetta juuri nyt ja kahden kuukauden 10 tunnin yöunien jälkeen hän on viimeiset kaksi viikkoa ruvennut heräämään öisin. En ole ehtinyt kirjoittamaan blogia kaiken tämän kiireen ja väsymyksen keskellä, kun jonkin aikaa elämämme pyöri muuttamisen, remppaamisen ja tupareiden ympärillä, ja sitten tuli tämä vaihe. Täydellisesti nukkuva lapsi ei nuku. Miksi? No en hemmetti tiedä.

 

Kun muutimme uuteen asuntoomme, siirsimme Miss Aprilin omaan (pieneen) huoneeseensa ja vaikka panikoin ja sydäntä särki, hän siirtyi kehdosta viereltämme pinnasänkyyn ihan omaan rauhaansa vailla mitään ongelmia! Ensimmäisestä yöstä lähtien neiti nukkui täysin rauhassa ja samassa rytmissä kuin ennenkin. Kun aloitimme soseiden maistelun neuvolan yllytyksestä heti 3kk jälkeen olin varma, että se näkyisi jossain, mutta ei. Ensinnäkin, neiti söi kiltisti mitä tahansa hyvällä ruokahalulla ja vatsa jatkoi toimintaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

 

Joten kertokaahan minulle miksi 3kk ja 4kk eivät tuottaneet mitään päänvaivaa, mutta nyt 5kk minulla onkin yhtäkkiä käsissäni kiukutteleva, tyytymätön, huonosti nukkuva pienokainen? Kaksi viikkoa sitten kun olimme 5kk neuvolassa olin pelkkää hymyä, sillä kaikki oli ihan täydellistä, eikä tyttärestämme löytynyt mitään mainittavaa – sen sijaan hän hurmasi kaikki neuvolassaan ja naureskelin, että neidin lisänimi onkin ”happy baby” sillä sitä hän oli yli 80% ajasta. Lisäksi Miss April oli niin vaivaton, tyytyi vähään, ja suurin huoli oli se, että hän ei halunnut olla sylissäni yhtä paljon kuin minä olisin halunnut häntä halia.

 

Mutta nyt, mitä tämä on? Joku on kaapannut päivänsäteeni ja laittanut tilalle huonosti nukkuvan, päiväunilta jatkuvasti heräilevän, vähintään kerran yössä huutavan, loputonta viihdytystä vaativan mörrimöykyn. Nyt muistan taas miksi en Miss Wiennan kanssa halunnut olla kotiäiti ja menin töihin takaisin nopealla aikataululla. Äitiyslomasta on lomailu kaukana, kun päivät että yöt menevät loputtomaan lastenhoitoon, viihdytyskeskuksena toimimiseen ja tahtojen taisteluun. Vanhempainvapaa ei sisällä vapaa-aikaa vaan orjatyötä minimipalkalla. Kun muut painavat 8h päiviä ja saavat ylityökorvauksia pidemmästä ajasta, nauttivat lounastauoista ja tuuraajista, ovat äidit 24/7 päivystäjiä.

 

Jos aloitetaan ruokailusta niin äidinmaidonkorvike ei jostain syystä nyt kelpaa. Ennen meni 180ml heittämällä ja nyt pullo ei ole edes puolessa välissä kun päätä käännetään pois, avataan suu niin, että maito valuu poskille tai läiskitään äitiä naamaan, jos ei siis saada tiukkaa otetta tukasta tai poskesta ensin. Silti on kuitenkin nälkä, kun ruoka jää kesken ja raivareita onkin tiedossa, jos pullo viedään pois. Alleista on myös kiva nipistellä tai äitiä raapia, kun protestoidaan ruokailua.

 

Aluksi Miss April söi ihan mitä tahansa soseita. Hassuja naamanväänteitä kikateltiin uusia makuja tarjoillessa, mutta mitään ei jäänyt lautaselle. Nyt lapsi alkaa purskuttelemaan ruokaa suussaan, työntää sen kielellä ulos valumaan pitkin leukaa, huitoo lusikkaa vimmatusti pois naaman edestä tai pistää huulet niin tiukasti suppuun, ettei mitään saisi edes väkisin yrittämällä sisään. Paluu vanhoihin ja tuttuihin makuihin ei ole auttanut. Jos ruokaa ei sitten taistellen syödä on neidin nälkäkiukku jatkuvaa eikä happy babystä ole tietoakaan ennen kuin ateria on saatu alas.

 

Olisi tässä vauvaa hoitaessa tietysti joitain taukojakin, edes ne pätkittäiset, levottomat päiväunet, jotka satunnaisesti venähtävät pidemmiksikin lepotuokioiksi. Miss Aprilillä vaan sattuu olemaan myös isosisko, ja hän sattuu olemaan kahden kuukauden kesälomalla. Miss Wienna on omatoiminen, hyvin kasvatettu lapsi, joka tarvitsee jatkuvaa sosiaalista kanssakäymistä, vaihtelevia aktiviteettejä ja huomiota. Hänestä on hyötyäkin, tietysti, vauvaa hoitaessa. Ei esimerkiksi tarvitse ottaa pienintä mukaan paskalla käydessä vaan isosisko voi vahdata sen aikaa. Mutta kun ”happy baby” onkin kiukkuperse ei vanhinta ehdi huomioida kuten pitäisi.

 

Muutaman kerran olen mm. vastannut ”joo, joo” tai ”selvä” tietämättä lainkaan mitä on kysytty ja kohta selvitelläänkin sitten sitä sotkua, kun pyöräilyretkelle ei ollakaan lähdössä tai karkkia ei saakaan syödä. Mitä syömiseen tulee, niin kannatan lasten kohdalla terveellistä ja monipuolista ruokavaliota. Kun olen yksin vauvan kanssa syön miten ehtii ja mitä ehtii, ja kun isosisko oli tarhassa, tämä olikin helppo valinta. Heitä jotain mikroon tai syö edellispäivän tähteitä, oikein kiireessä pari leivän känttyä riittää. Tämä taas ei mene läpi, kun kohta koululainen on kotona.

 

En tiedä teistä muista, mutta minua kyrpii ihan ruhtinaallisesti tehdä kahdesti päivässä lämmin ruoka ja lisäksi aamiaiset ja iltapalat. Tunnen oloni palkattomaksi kokiksi. Pöytää saa koko ajan olla siivoamassa, kattamassa, eri ruokia keksimässä ja kokkailemassa, kaupassa käymässä ja menua suunnittelemassa. Siihen päälle, kun on vielä jatkuvasti nariseva vauva roikkumassa käsivarrella tai rääkymässä sitterissä, ja vanhemmalle lapselle ei kelpaa mitkä vain kokkaukset, alkaa pinna kiristyä. Ei vaan jaksaisi pyörittää tätä ravintolaa kaiken muun päälle (ja olla kokki, tiskaaja, siivoaja ilman tippiä).

 

Ruokapöydästä saattaakin tällä hetkellä löytyä ihan mitä tahansa äidin tekee mieli. Vohveleita lounaaksi? Friteerattua banaania aamiaiseksi? Iltapalana on pannukakkua? Joskus ruoan voi korvata mansikoilla ja suklaahippujäätelöllä. Mr. Scot naureskelee, että jos nyt kesälomalla ottaa vähän löysemmin, mutta kahden kuukauden suklaan syönnillä saattaa olla jossain vaiheessa seuraamuksia. Tällä hetkellä se on ”aivan sama” kun viimeinen, mitä tähän jatkeeksi jaksaisin, on dieetti.

 

Mitä sitten tahtoisin tehdä? Saada hetken itselleni, omille ajatuksilleni ja oikeastaan ihan jonkun muun ajatuksille, vaikka kirjojen, elokuvien ja musiikin kautta. Voisipa välillä upota jonkun muun maailmaan ja unohtaa kaikki odottavat velvollisuudet, saada muitakin elämyksiä kuin vaipanvaihtoa ja vaunulenkkejä (joista lapsi viettää suurimman osan ajasta huutamalla). En varmasti ole ainoa äiti, joka kaipaa hetkellistä pakoa tästä kaikesta, yksinäistä saarta Karibialla viiden tähden resortissa. Ilman taukoa seinät kaatuvat helposti päälle kahden lapsen kanssa pärjäillessä.

 

Mitä blogin kirjoittamiseen tulee, niin tämä on omalla tavallaan sitä terapeuttista irtaantumista, vaikka aihe onkin edelleen lapsissa. Kirjoittaessa joutuu kuitenkin sulkemaan itsensä kuplaan, keskittymään johonkin muuhun. Minulle tämä on rentoutumista, sitä omaa aikaa kaikkein parhaimmillaan. Tänään päätin kirjoittaa, ja kunhan tietokone oli päivitetty, bootattu, nettiselain uudelleen asennettu ja 1,5 tuntia tuhraantunut kiroiluun ja odotteluun, pääsin vihdoin hautautumaan kaikkein kauimmaiseen nurkkaan keittiössä läppärini kanssa. Yhden tunnin sain olla rauhassa, kun vauva nukkui hämmentävän pitkät päikyt ja Miss Wienna katsoi Disney elokuvaa.

 

Tunnissa ei kuitenkaan tätä tekstiä saatu loppuun asti. Kunhan Miss April heräsi oli lounasta loihdittava kahdelle mukelolle ja itsekin syötävä. Keittiön siivous ja pyykkivuori kutsuivat, joten kovasta tahdosta huolimatta näppäimistön naputtelu jäi kesken. Tänään onkin sitten yritys numero kaksi. Pienimmäinen itkeskeli pitkin yötä, saaden itkuhälyttimen valot välkkymään ja kaiuttimen suhisemaan. Hän ei kuitenkaan varsinaisesti ollut hereillä, ja ehti yleensä sammua uudestaan siihen mennessä, kun sain itseni zombina ylös ja hänen huoneelleen asti. Lopulta en jaksanut enää nousta, ainakaan ennen kuutta aamulla, jolloin neiti ihan tosissaan heräsi.

 

Olisi ihana tietää onko levottomien unien syynä nälkä, mahanpurut, kylmä, kuuma, ikävä, unet vai mikä, mutta ota tuosta nyt selvää. Kuudelta neiti sai pullon maitoa, raahasin hänet meidän sänkyyn viereeni kasan leluja kanssa, hän leikki tunnin tyytyväisenä, kiukutteli sitten 5 minuuttia ja sammui kainalooni lopulta. Tämä on oikeastaan ihan normaali sabluuna, ja yllätyin miten helposti Miss April simmahti (missä oli 35minuutin raivari?). Onnekseni tuo kohta koululainen ei tarvitse mitään aamulla, vaan jättää aina nukkuvan karhun rauhaan, avaa itse netflixin ohjelmineen ja me saamme pienimmän kanssa tuhista aamu-unet ilman keskeytystä.

 

Niinpä tässä sitä ollaan taas, keittiön kauimmassa nurkassa, avoimen ikkunan äärellä naputtelemassa läppärillä. Elämäni pyörii kovin nyt näiden tytärteni ympärillä, mutta onneksi lähipiiristä löytyy myös vertaistukea. Kaksi ystävääni on saanut lapsia vastikää, toinen 6kk ennen Miss Aprilin syntymää ja toinen 4kk hänen syntymänsä jälkeen, ja pidän sormet ristissä, että vielä kolmas ystävä saa tänä vuonna vauvan, joten kohta on aikamoinen mammaryhmä kasassa!

 

Nämä kaverini ovat ensikertalaisia äitejä, joten olen jännityksellä odottanut kuinka heidän synnytyksensä sujuvat. Itselläni kun on ollut kaksi aivan karmivaa alatiesynnytystä niin jotenkin aina oletan, että muillakin menee huonosti – vaikka toivon tietysti parasta. Oli silti jotenkin vaikea hillitä itseään, kun menet katsomaan vauvaa ensimmäisen kerran, ja kysyt kuinka synnytys sujui. Oliko voimaannuttava kokemus, kun noin 3 kilon kokoista olentoa revitään pillustasi ulos tuntikausien ajan, kivusta sanotaan vain, että ”kuuluu asiaan” ja joku emakko hokee siinä vieressä, että ”jaksa jaksaa, sä pystyt tähän” kun kiljut, itket ja anot apua. ”Tämä on parasta vauvallesi” kun vuodat verta, repeät sieltä sun täältä ja kidut tuntikaupalla.

 

Kyllä, olen edelleenkin katkera omasta synnytyksestäni eikä minulla ole minkäänlaista luottoa synnytyssairaalan hoitohenkilökuntaan. Näen edelleen silloin tällöin painajaisia synnytyksestä. Tein lopulta kirjallisen muistutuksen (kansankielellä reklamaatio) minua hoitaneesta kätilöstä ja reilun kuukauden päästä sain vastaukseksi kolmen sivun pahoittelun siitä, että ”synnytys ei ole mennyt toivomallani tavalla” ja että ”olen kokenut synnytyksen menneen niin huonosti”. Ympäripyöreitä lauseita ja puolusteluja siis. Huomenna menen puhumaan pelkopolille kokemuksistani ja toivon, että siitä sentään olisi vähän enemmän hyötyä.

 

Kaikesta huolimatta, siitäkin, että pieni Miss April on nyt todella vaikea, olen edelleen ihan rakastunut tyttäreeni ja niin niin onnellinen, että sain hänet terveenä kannettua tähän maailmaan. Vaikkei kaikki elämäni pyörisi lasteni ympärillä on minun silti vaikea kuvitella, että haluaisin puhua kavereilleni juuri mistään muusta. Räpsin kännykällä kuvia joka päivä lapsistani ja instagramini sekä facebookkini tursuaa heitä, varmasti kavereiden kyllästymiseen asti. Mutta kun he ovat niin täydellisiä ja kauniita! Ihmettelen niiden ystävieni jaksamista, jotka eivät ole tässä samassa elämäntilanteessa, ja malttavat silti kuunnella vauvahöpinöitäni.

 

Ihan hetki täytyy vielä kirjoittaa tuosta vanhemmasta neitosesta, Miss Wiennasta, joka on ehkä paras isosisko, joka koskaan on elänyt. Pelkäsin ehkä hiukan, että jossain vaiheessa hän toteaisi, että tämä vauva juttu oli huono idea ja voisiko sen pikkusiskon palauttaa. Sen sijaan meillä on nyt tilauksessa vielä toinen sisarus, mielellään veli, mutta hätätilassa toinen siskokin kelpaa. Voitteko kuvitella? Miss Wienna joutuu jakamaan kaiken saamansa huomion vauvan kanssa, ja silti hänestä tuo mahallaan mönkivä toukka on parasta maailmassa. Puolet päivästään esikoinen joutuu viihdyttämään itseään miten nyt parhaaksi näkee, kun äidillä on kädet täynnä, ja turhautumisen voi nähdä ihan selvästi, ja silti Miss April on hänestä aina vain ihana.

 

Miss Wienna menisi niinkin pitkälle, että hän haluaisi pikkusiskon muuttavan samaan huoneeseen kanssaan. Anteeksi kuinka? Joku sai juuri ison, vimpan päälle sisustetun uuden huoneen ja olisi valmis heittämään puolet tavaroistaan mäkeen, jos Miss April voisi muuttaa sinne? Eikä mikään tehtävä ole liian pieni tai iso, etteikö esikoinen haluaisi auttaa siinä, jos vain kyse on kuopuksesta. Mikään ei myöskään saa niin satavarmasti hymyä pienimmän kasvoille kuin Miss Wienna, ihan jo pelkästään kävelemällä huoneeseen (rakkaus on siis selvästi molemminpuolista). Ja jos hymy ei irtoa heti, niin kohta koululaisella on aina jokin temppu hihassaan, jolla siskon saa paremmalle tuulelle.

 

Niinä hetkinä, kun Miss Wiennalla ei ole kiire viihdyttää vauvaa, hän viihdyttää tehokkaasti äitiä. Koskaan ei tiedä millaisissa prinsessa vetimissä tytär saattaa huoneestaan ilmestyä. Ritari-prinsessa, ninja-prinsessa, eläin-prinsessa? Vain mielikuvitus on rajana. En malttaisi millään odottaa sitä aikaa, kun Miss Aprilkin alkaa näyttämään luonnettaan. Vaikka nämä vauvat ovat aivan ihania, niin vielä suurempi onni on nähdä, kuinka heistä hiljalleen muotoutuu omia, itsevarmoja ja omatoimisia pieniä persooniaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *