36. Rikoinko vauvani?

Heräsin siihen, siihen kammottavaan, pehmeään muksahdus ääneen, whutump, kun vauvani tipahti lattialle. Loikkasin kuin vieteri kohti sängyn reunaa ennen kuin silmäluomet olivat ehtineet edes kunnolla auki, aivoissa kirkuen vain yksi sana ”EI!”. Miss April räjähti omaan huutoonsa ennen kuin sain hänet näkyviin. Hyppäsin alas selällään makaavan vauvan vierelle ja kaappasin hänet syliini. Huusin Miss Wiennalle ja kun isosisko kiirehti kalpeana paikalle ensimmäisenä suustani pääsi ”mikset sinä ollut täällä!?” jota kaduin välittömästi, sillä kaadoin vain oman syyllisyyteni esikoisen niskaan. Paska mutsi kertaa kaksi.

Siitä ei ollut viikkoakaan, kun vähän yli puoli vuotta vanha tyttäreni oli tipahtanut ensimmäisen kerran, silloin sohvalta. Olin kääntänyt selkäni vain hetkeksi ottaakseni tutin pöydältä ja muksis. Silloin tyttö oli tipahtanut naamalleen, tosin kädet kasvojen edessä, ja lyönyt huulensa jotenkin niin, että siitä tuli pari tippaa verta. Matka maahan oli ollut kolmisenkymmentä senttiä, joten en juuri pelännyt kirkuvan vauvan pääkopan puolesta ja kylmällä vedellä huuhtominen oli tyrehdyttänyt veren alkuunsa. Henkinen paniikki oli kuitenkin ollut aikamoinen ja kun mies oli tullut koirien kanssa lenkiltä (jolloin huutoitku oli jo loppunut ja pikkuneiti leikki iloisesti leluillaan) romahdin ja aloin vollottamaan.

Luulin oppineeni tuosta jotain. Koko päivän stressaaminen siitä, että eihän nyt ole mitään oireita, onhan Miss April varmasti oma itsensä, enhän ole rikkonut lastani, sen olisi luullut jäävän sen verran mieleen, ettei vauva enää koskaan tipu. Pienokaisemme kuitenkin jo viittä vaille konttaa, hänet löytää aina pinnasängystä aamulla ties missä asennossa, ties mistä kohtaa. On siis selvää, että hän osaa jo liikkua. Joten miten tässä taas kävi näin? Miten voin olla niin paska mutsi?

Normaalisti, kun Miss April siinä viiden, kuuden aikaan aamulla ensi kertaa herää, annan hänelle maidon ja vien sitten minun ja miehen väliin meidän sänkyyn. Jos Mr. Scot on ehtinyt lähteä jo töihin laitan tyynyn hänen paikalleen blokkaamaan vauvan kääntyilyt jo kauan ennen sängyn reunaa. Eikä hän normaalisti mene minusta kahta senttiä kauemmas vaan kaivautuu kainaloon ihan tukaluuteen asti ja tuhisee siinä onnellisena kaksi tuntia. Näin hän oli tehnyt itseasiassa nytkin, mutta normaalisti kun neitonen sitten herää ja alkaa kujerrella, minä nousen ylös ja menemme aloittamaan aamuhommat.

Tällä kertaa olin lopenväsynyt, enkä jaksanut nousta. Sen sijaan huutelin esikoiselle, joka katseli piirrettyjä olohuoneessa, että tulee pitämään vauvalle seuraa. Näinkin olen tehnyt joskus, kun olen todella väsynyt, torkun siinä tyttöjen vieressä vielä hetken ennen kuin jaksan nousta. Miss Wienna ei kuitenkaan jäänyt leikkimään pikkusiskon kanssa kuin hetkeksi, ja minä en herännyt kun hän lähti. En ollut nimittäin nukkunut edes neljää tuntia edellisen yön aikana.

Pari viikkoa sitten Mr. Scot aloitti taas keskustelun mahdollisesta perheenlisäyksestä. Meillä on neljä alkiota jäissä ja olimme saaneet kirjeen, jossa pyydettiin päättämään mitä niille tehdään (pidetään jäissä, tuhotaan, luovutetaan jonkun muun käyttöön tai annetaan tieteelliseen tutkimukseen). Olimme jättäneet Athoksen, Aramiksen, Ninjan ja Kilpikonnan edelleen jäihin odottelemaan, mutta sen tarkempaa suunnitelmaa emme olleet luoneet.

”Minusta tämä on täysin sinun päätöksesi. Olen tyytyväinen, jos jätämme lapsiluvun tähän. Olen kuitenkin valmis hankkimaan vielä yhden, jos haluat yrittää ja olet valmis raskauteen ja synnytykseen uudestaan. Sinun ei kuitenkaan tarvitse, jos et halua, ja se ei haittaa minua.”

Mr. Scot oli lykännyt pallon minulle, mutta olin jättänyt vastauksen vain roikkumaan, koska en ollut tiennyt vastausta. Raskaus oli viimeksi ollut ihan perseestä, synnytys aivan järkyttävää. Toisaalta nyt meillä oli ihana ja täydellinen Miss April. Minua ei haittaisi, vaikka saisimme kolme tällaista lisää. Synnytystä puolestaan en ollut tähän mennessä voinut kuvitellakaan kokevani uudestaan. Traumojeni takia kävin synnytyspelkopolilla psykiatrin kanssa puhumassa ja sain vihdoin jonkinlaisen rauhan asiassa. Minut vastaanottanut nainen osasi erinomaisesti hommansa, parhaita pollatohtoreita mitä olen tavannut, eivätkä painajaiset ja ajatukset synnytyksestä ole enää tuon keskustelun jälkeen juuri häirinneet minua. Tunsin melkein kokeneeni ihmeparantumisen, kun olin yhtäkkiä niin sinut tapahtuneen kanssa.

Niinpä sitten illalla nostin kissan pöydälle ja kerroin, että olen valmis vielä ”kolmas kerta toden sanoo” kierrokselle. Puhuimme pitkään siitä, mikä ikäero olisi mielestämme sopiva Miss Aprilille ja tulevalle pikkusisarukselle. Olin tietysti tutkinut netin syövereitä saadakseni asiasta mahdollisimman paljon tietoa. Koen, että Miss Wiennalla on liikaa ikäeroa Miss Apriliin, 6,5 vuotta ei ollut optimaalinen lasten kannalta, ja kuuden vuoden päästä olisin itse jo 40-vuotias, joten meidän olisi toimittava nopeammin.

Osa vannoi viiden vuoden ikäeron puolesta, perustellen sitä sillä, että lapsi tarvitsi niin paljon huomiota, tukea, kasvattamista ja ohjausta tuon alkutaipaleen, että sisarta ei pitäisi sitä ennen hankki, jotta yksittäisille lapsille jäi tarpeeksi aikaa ja huomiota. Itse koen, että Miss Wienna oli aikalailla ”valmis” siinä 4 vuotiaana, puki itse, söi itse, nukkui hyvin, käyttäytyi hyvin jne. Katsoisin siis, että maksimissaan neljä vuotta ikäeroa olisi meille sopiva. Oma ikäni on kuitenkin tässä sitten se ongelmatekijä, kun täytän muutaman viikon päästä 34 vuotta ja 35 jälkeen hedelmällisyys lähtee radikaaliin laskuun.

Monilla on myös näkemys, että mitä nopeammin, sitä parempi. ”Kaksi menee siinä missä yksi” sanotaan ja saarnataan kahden vuoden ikäeron puolesta. Minulla ja veljelläni on 2 vuotta ja 10 päivää ikäeroa ja tappelimme koko lapsuutemme, siksi olisin ehkä taipuvaisempi kolmeen vuoteen. Kolmen vuoden kohdalla on kuitenkin juuri päässyt vaipoista eroon edellisellä ja pitäisi aloittaa koko rumba uudestaan seuraavan kanssa. Ei tämäkään siis mikään patenttiratkaisu. Niinpä lopulta mikään ei tuntunut täydelliseltä valinnalta.

”Mitä jos ei jäädä odottelemaan ja tehdään se mahdollisimman pian? Alle kaksi vuotta ikäeroa.”

”No periaatteessa, miksi ei. Eihän ole kuitenkaan mitään takeita, että yksikään alkioistamme edes tarttuu. Ei kannata jäädä odottamaan liian myöhään. Hedelmöityshoidoissa voi kestää kuukausi kaupalla, jossei pidempäänkin.”

Muistuttelin itselleni, että alkionsiirron onnistumisennuste oli vain yksi neljästä, eli vaikka meillä oli vielä neljä alkiota, oli mahdollista, että vain yksi niistä johtaisi lapsen syntymään asti. Niinpä sovimme, että kunhan olimme käyneet kesälomareissullamme Skotlannissa, Miss Wienna oli aloittanut koulun ja kaikki muu härdelli tässä syksyllä olisi hoidettu, keskittyisimme loppuvuodesta sitten perheenlisäykseen.

Oli jo viikkoja siitä, kun olin käynyt pelkopolilla psykologin juttusilla ja kaiken piti olla kunnossa. Konkreettisen päätöksen tekeminen kuitenkin yllättäen kaivoi taas esille pelkoni ja ahdistukseni hedelmöityshoidoista, raskaudesta ja erityisesti synnytyksestä. Vatvoin päätöstämme ja tulevaa koettelemusta päässäni koko yön. Ajatukseni kääntyivät epävarmuuteen ja eritoten vihaan, kun mietin minua hoitaneita (kiduttaneita) kätilöitä ja kaikkea sitä tuskaa ja kärsimystä, mitä synnytyksistä oli seurannut. Kävin päässäni kaiken maailman scenaarioita ja raivosin ääneti kuvitteelliselle hoitohenkilökunnalle heidän kuvitteellisista virheistään.

Nukahdin kaiketi lopulta yliväsymykseen joskus aamuyön myöhäisillä tunneilla. Vauvat eivät valitettavasti tiedä koska heidän äitinsä ovat pyörineet koko yön valveilla vaan heräävät oman rytminsä mukaan olit sitten levännyt tai et. Niinpä päästään takaisin siihen, että en herännyt, vaikka vauva höpisi ja pyöri vieressäni sängyllä. Taisin hiukan havahtua jossain vaiheessa, kun hän oli onnistunut peruuttamaan polvieni korkeudelle ja muistan laskeneeni käteni pienelle selälle. Seuraavaksi heräsin siihen ääneen, whutump.

Miss April alkoi välittömästi kirkua. Äidit tunnistavat yleensä lastensa huutojen ja itkujen eri nyanssit. On nälkähuuto, kiukkuhuuto, väsyitku, ja sitten on se kipuitku. Se kamala, kamala valitushuuto, että miksi minuun sattuu, mikset sinä suojellut minua, äiti, minulla on paha olla, auta. Ai kamala miten se särkee sydäntä, ja yrität pitää pienokaista sylissä, hyssyttää, rauhoitella ja kyyneleet vierivät pienillä, pulleilla poskilla, kun viaton ja avuton lapsesi on hädissään.

Tässä vaiheessa tosiaan huusin myös vanhemman lapsen paikalle ja mennä möläytin hänelle typeryyksissäni ”mikset ollut täällä”. Miss Wienna säikähti ja alkoi selitellä; ”Anteeksi, äiti! Luulin, että te jatkatte nukkumista!” Yritin olla aikuinen ja olla kohdistamatta omaa tunnemyrskyäni lähimpään kohteeseen.

”Ei tämä ollut sinun vikasi. Minä vain luulin, että olet tässä! Miss April putosi!”

Esikoisen alahuuli alkoi väpättää.

”Ei, lopeta heti alkuunsa!” kivahdin todella aikuismaisesti, mutta minulla ei ollut nyt aikaa kahdelle itkevälle lapselle.

”Sanoin jo, ei ole sinun vikasi! Se on minun vikani!”

Marssin parkuva vauva sylissäni hoitopöydän luokse ja yritin kasata itseni.

Normaalisti, kun jokin yllättävä tilanne tulee kohdalle, jokin ongelma pitää ratkaista, tai onnettomuus on tapahtunut, silloin suljen kaikki tunteeni ulkopuolelle ja vain toimin. Kriisitilanteessa tunteet ovat vain tiellä, silloin tarvitaan järkeä, loogista ja nopeaa reagointia, eikä tunteille ole aikaa. Ihan samalla tavalla ei voi kuitenkaan ryhtyä epäinhimilliseksi koneeksi, kun on kyse lapsesta. Säikähtänyt vauva, johon sattuu, tarvitsee turvaa ja lohdutusta, eikä äiti voi olla tunteeton jääkimpale. Niinpä, pala kurkussa, tunteiden sekamelskassa, yritin muistaa miten toimia. Tarkista, että kaikki raajat liikkuvat oikein. Näkyykö jälkiä, selkeitä vammoja? Tunnustele kroppa läpi, tarkista katsekontakti.

En löytänyt Miss Aprilistä mitään vikaa, mutta hän itki ja itki lohduttomana. Hyssyttelin häntä sylissä ja kävelin ympäri asuntoa, tarjosin tuttia, silitin selkää ja päätä varovasti. Lopulta huuto muuttui nyyhkytykseksi ja sitten pienen pieneksi tuhinaksi ja uikutukseksi. Suloinen ja rakas ketun poikanen, joka painoi päätään hartiaani vasten uupuneena koettelemuksesta. Kunhan sain neidin kiinnostumaan lelusta ja leikkimään iloisesti soitin Mr. Scotille. Sarjassamme puheluita, joita ei haluaisi soittaa ja hyökkäsinkin heti aiheeseen ilman pohjustuksia.

”Miss April tippui sängyltä.”

Siitä alkoikin sitten tiukka kolmannen asteen kuulustelu, joka päättyi siihen, että Mr. Scot oli tyytyväinen vauvan vointiin.

”No sitten uskoisin, että ei ole hätää.”

Pala kurkussani paisui, enkä osannut sanoa mitään. Mies luki hiljaisuuden aivan oikein.

”Se ei ollut sinun vikasi.”

Purskahdin itkuun.

”Olisi pitänyt herätä!” uikutin surkeana.

”Rakas, se ei ollut sinun vikasi. Kaikki on ihan hyvin.”

”Niin… no, minun pitää… mennä laittamaan maitoa. Jos Miss April syö niin… tiedäthän…”

”Okei, soita jos tulee jotain.”

Pyyhin kyyneleet naamaltani ja pakotin itseni ruotuun. Missio, tehtävä, hoida lapsi, mieti kaikkea muuta myöhemmin. Yritin muistaa vuosien varrella oppimani tiedot, sillä olihan Miss Wienna kohta seitsemän ikävuotensa aikana putoillut, loukkaantunut, ollut kipeänä, roudattu lääkärissä. Tiesin mitä minun piti tehdä tässä tilanteessa, en ollut enää uusi äiti, joka ei koskaan ennen ollut kohdannut vastaavaa. Silti, kun Miss April söi kiltisti, viihtyi hyvin sylissä ja leikki rauhallisesti matolla itsekseen, aloin epäilemään itseäni. Miksi hän on niin tyytyväinen? Nyt on liian helppo ja sopuisa vauva. Ja näillä oireilla, siis että haluaa olla sylissä paljon ja on rauhallisempi kuin normaalisti, soitin lopulta päivystykseen.

Tipahtamisesta oli jo 1,5 tuntia eikä mitään oikeita oireita ollut, mutta minulta petti pokka. ”Entä jos sitten kuitenkin” pyöri päässä. Olin antanut lapseni pudota kahdesti viikon sisällä, ehkä en ollut niin taitava äiti kuin kuvittelin, ehkä minä en ihan oikeasti osannut tätä hommaa. Päivystyksessä vastasi täpäkän oloinen nainen, joka hyvin nopeasti puhelun edetessä muuttui huolestuneesta hiukan hymyileväksi. Ei oksentelua? Ei tajunnan katkoksia? Syö hyvin? Katsekontakti ja motoriikka pelaa? Ei näkyviä jälkiä tai vammoja? Sitten alkoi tulla se hymyily ja rauhoittelu.

”Eiköhän tämä ollut sellainen niin sanottu pehmeä pudotus. Jos tulee mitään oireita niin soita takaisin tai jos tulee tajunnan menetyksiä niin heti sairaalaan. Muuten pelkkä tarkkailu riittää ja olisi syytä herättää lapsi muutaman tunnin välein yöllä. Älä huolestu, vaikka vauva oksentaisi kerran tai kaksi, se on ihan normaalia tuollaisen pudotuksen jälkeen.”

Minulla oli tietysti Miss April käsivarrenmitan päässä koko puhelun ajan ja neiti kujerteli ja hihkui iloisena pieni pörriäislelu käsissään.

”Ainakin kuulostaa oikein hyvältä siellä, eikä vaikuttaisi olevan syytä suurempaan huoleen.”

”Kiitos kauheasti.”

Tunsin itseni idiootiksi, kyllähän minä näin, ettei tyttärellä ollut mitään hätää. Vakuuttelin itselleni, että oli silti parempi soittaa, koska jos nyt vielä tulisi jotain oireita olisi helpompi mennä sairaalaan, kun heillä oli jo tilanne kirjattuna ylös ja yksityiskohdat tiedossa.

Tässä vaiheessa kävin myös Miss Wiennan kanssa juttelemassa siitä mitä oli tapahtunut, pyysin anteeksi, jos pahoitin hänen mielensä ja selitin, että minulla oli vain itselläni ollut todella paha mieli ja hätä kun pikkusisko oli pudonnut. Vaikka kaikki oli siis periaatteessa nyt ihan hienosti en onnistunut karsimaan sitä paska mutsi fiilistä. Kunhan aviomies tuli kotiin olin heti hänen sylissään valittamassa miten kamala ihminen olen.

”Etkä ole… mutta jos näin olisi käynyt minulle olisin saanut kuulla siitä seuraavat kaksi kuukautta. Olisit nalkuttanut asiasta loputtomasti.”

Tämä sai minut loukkaantuneena ottamaan takapakkia. Halusin sanoa, että en todellakaan olisi tehnyt niin, mutta en ollut ihan varma. Olen niin kontrollifriikki, että ehkä olisinkin reagoinut juuri niin? On ollut kertoja, kun mies on tehnyt jonkin mokan, esimerkiksi hän leikkasi parvekkeelle laitetun kissaverhon väärästä kohdasta ja joutui sitten kursimaan sen takaisin kokoon (minä keksin miten se onnistuisi) ja ensimmäisenä sanoin hänelle ”oli sitten pakko mennä leikkaamaan se väärästä kohdasta”. Koska tietenkin hän teki sen tahallaan – eli ei. Mutta pyysin tätä kyllä anteeksi ja tunnustin heti käyttäytyneeni sopimattomasti.

Miehen sanat jäivät häiritsemään minua ja myöhemmin, kun Miss April heräsi päiväunilta ja isukki kävi hänet nostamassa sanoi hän jotain muutakin, mistä loukkaannuin.

”Miksi katsot minua noin? Voi, oletko vihainen, kun en ollut täällä, kun tipuit? Missä sä olit, kun mä tipuin, niinkö?”

Vaikka Mr. Scot leperteli siis lapselle, minä koin tämän hyökkäyksenä itseäni kohtaan, että jos hän olisi ollut paikalla näin ei olisi tapahtunut. Niinpä sitten murjotin loppu illan sohvalla, vaikka tiesin, ettei mies ollut tarkoittanut sitä niin. Halusin kuitenkin olla vihainen ja kiukutella. Oli helpompaa olla vihainen jollekin muulle kuin itselleen, vaikka minähän se tässä olin mokannut.

Sanomattakin selvää, että vietin taas yhden unettoman yön. Laitoin kännykän herättämään kahden tunnin välein, mutta ensimmäisen kahden tunnin pätkän kohdalla olin edelleen valveille. Pohdiskelin päässäni, että oliko minulla mitään oikeutta hankkia enempää lapsia, jos en osannut hoitaa edellisiäkään. Tiputtelin pienempää ja huusin kamalia asioita isommalle. Toisin sanottuna olin niin erinomaisen hyvä drama queen ja martyyri kuin vain mitenkään pystyin. Me naiset olemme sitten niin erinomaisia heittäytymään.

Tunnollisesti kävin Miss Aprilin pinnasängyn luona kahden tunnin välein painamassa käteni hellästi hänen selälleen, jolloin tyttö aina alkoi liikkua tai äännehtiä unissaan. Edelleen hengissä. Kunnolla en häntä herättänyt, vaikka niin olisi pitänyt varmaan tehdä, mutta olin aika vakuuttunut, että mitään vikaa ei ollut. Uskalsin jopa kantaa neidin viideltä aamulla minun ja miehen väliin sänkyyn, sillä Mr. Scot oli keksinyt uudenlaisen barrikadi systeemin, josta vauva ei ihan hevillä yli pääsisi ja paketoikin meidät sänkyyn noustessaan ylös.

Tänään tuo lapsi on, edelleen, ihan oma ihana itsensä. Alitajunnassani kummittelee edelleen pieni pelko, että olen rikkonut hänet, mutta mitään viitteitä siihen suuntaan ei ole. Miss April nauraa kikatteli, kun uitin häntä altaassa, läiskien vettä joka suuntaan. Hän suorastaan kirkui naurua, kun isosisko leikki pallolla hänen kanssaan matolla. Piti taas tehdä lentokoneita lusikallisista ja ilmeillä kuin pelle saadakseni hänet syömään aamupuuron. Kun leikkiminen kävi raskaaksi, istutin pienokaisen polvelleni ja hyräilin itse keksimääni melodiaa edes takas keinuen, kunnes kuopus käänsi kasvonsa rinnalleni ja uinahti.

Ehkä sitten kuitenkaan minun ei tarvitse ristiinnaulita itseäni, vaikka mokasin. Kaikki äidit tekevät virheitä ja meidän onneksemme evoluutio on tehnyt vauvoista kohtuullisen sitkeitä olentoja. Kuhmuilta ei voi loputtomasti välttyä, eikä kukaan koskaan tee aina kaikkea oikein. Vahinkoja tapahtuu aina, eikä ole äitiä, joka ei joskus olisi kääntänyt selkäänsä ja juuri sillä sekunnilla, sen pienen pienen hetken, kun irrotat otteesi, katsot muualle, jotain tapahtuu. Niin kamalaa kuin se onkin, se kuuluu äitiyteen. Meidän on välillä tehtävä virheitä, mokattava, siitä me itse opimme ja siitä meidän lapsemmekin oppivat ja kasvavat.

Rakastan lapsiani enemmän kuin mitään maailmassa ja yritän kasvattaa heidät parhaiksi mahdollisiksi ihmisiksi, mitä vain pystyn. Jos en olisi itseni osalta niin täydellisyyden tavoittelija, muistaisin ehkä, että siinä missä rakastan lapsiani kaikista heidän virheistään, kiukuistaan, vahingoistaan ja puutteistaan huolimatta, minun pitäisi muistaa rakastaa myös itseäni, ja antaa välillä vähän omiakin mokiani anteeksi.