38. Isän vuoro

Keittiön pöytä notkui tiskeistä ja koneessa odottelivat puhtaat. Pyykkikorit tulvivat yli äyräiden, mutta silti pyykkitelineet olivat täynnä pestyjä. Pölypallot juoksivat jo kilpaa koirien kanssa lattialla, ja silti, kunhan Miss April nukahti, en käärinyt hihoja ja ryhtynyt talkoisiin, vaan istahdin tietokoneen äärelle. Aurinko alkoi pilkistellä pilviverhon takaa hyvin harmaan aamun jälkeen ja hiukan samalta tuntui täällä kotona, kun kuopuksen flunssa alkoi vihdoin olla takana.

Viikko oli ollut raskas. Kipeä lapsi ei tietenkään nukkunut kunnolla, vaan heräili, huusi ja itki pitkin yötä. Unenpuute oli alkanut näkyä kasaantuvana negatiivisuutena omalta osaltani. Tyytymättömyys omaan itseensä, elämäntilanteeseen ja erityisesti puolisoon puski pintaan väsymyksen syövereistä. 34 vuotta ikää on kuitenkin onneksi opettanut minut tunnistamaan nämä möröt, joita maalaan seinille uupuessani. Kun Mr. Scot viime yönä hoiti yövuoron olinkin tänään taas kuin uusi ihminen.

Hyräilin keittiön kaaoksessa, kun kokkailin aamiaista koko pienelle perheellemme. Laitoin kahvin tippumaan Mr. Scotille, mikä on hyvin harvinaista, kun en itse juo tuota mustaa myrkkyä. Kun Miss April heräsi kesken aamupalan laittamisen, kävelin kevein askelin neidin huoneelle sen sijaan, että olisin kironnut mielessäni, kun puuhat jäivät kesken. Hymyilin pinnasängyn laitaa vasten polvillaan seisovalle tytölle iloisesti.

”Heiiii! Kuka heräsi? Onko se äidin rakas?”

Istuimme kohta kaikki neljä pöydän ääressä aamiaisen äärellä. Lusikoin vuoroin itselleni ja vuoroin vauvalle suuhun ruokaa, höpistessä samalla hyväntuulisesti Mr. Scotille (joka haukotteli leuat naksuen) ja Miss Wiennalle (joka maiskutti ruokaa suu auki, vaikka siitä oli sanottu hänelle lukemattomia kertoja). Kävimme yhdessä käyttämässä koirat aamulenkillä ja annoimme karvaturrien riehua pensaikossa, kunnes isännällä meni hermot. Tällaisia täydellisiä hetkiä oli aniharvoin. Lapsiperhearki on yleensä lähinnä selviytymistä, rasittavaa puurtamista aivan liian väsyneenä, ylikuormittuneena ja suurimman osan aikaa se tehdään yksin.

Jompi kumpi meistä on aina jossain, jossei mies töissä, niin sitten viemässä Miss Wiennaa balettitunneille tai tallille ratsastamaan. On vauvauintia ja muskaria Miss Aprilin kanssa. Välillä yritämme nähdä kavereita tai tehdä jotain omaa juttua. Sellaiset ovat kuitenkin harvassa, koska arjen pyörittäminen ilman toista aikuista on turhan ahdistavaa ja uuvuttavaa. Mr. Scot oli yhden viikonlopun kalastamassa ja minulla oli palaa pinna kolmen päivän yksinhuoltajuuden kanssa. Ei se toki ole mitään uutta, mutta se ei vain ole millään tavalla kivaa.

Monesti kun Mr. Scot tulee kotiin, se on läpsystä vaihto. Hän ottaa mukelon ja minä aloitan kokkaus, siivous, pyykkäys, Miss Wiennan läksyt tai harrastukset operaation. Kummallakaan meistä ei oikeastaan ole hetkeäkään lepoa ennen kuin molemmat lapset ovat nukkumassa. Siinä sitten röhnötetään sohvalla vierekkäin, jotain aivotonta televisiossa pyörien ja mietitään kumpi käy suihkussa ensin vai voisiko mennä suoraan nukkumaan. Parisuhde on lähinnä muisto vain, mikä on harmi, koska meillä on (vai oli?) niin hauskaa yhdessä. Silti, kahdenkeskistä laatuaikaa enemmän haluan mieheltä osallistumista lasten- ja kodinhoitoon.

Saisiko olla seksiä? Mitä jos viikkaat mieluummin pyykit tai laitat tiskit. Miten olisi vähän romantiikkaa? Voisitko viedä vaipparoskiksen ja imuroida vähän? Lähdetäänkö jonnekin? Voidaanko vaan romahtaa sohvalle ja olla hiljaa? Entä yhdessä salille? Saisinko mieluummin suklaata? Onneksi Mr. Scot vaikuttaa aikalailla tyytyväiseltä ihan vain satunnaisten halien, satunnaisten suukkojen ja arjen pienten kohteliaisuuksien kanssa. Minäkin olen sitä onnellisempi mitä enemmän teemme yhdessä perheenä. Ja onneksi meillä myös iskä osaa hoitaa niin pienen kuin ison pennun.

Kun olimme kesällä mökkeilemässä (ihan helvettiä puolivuotiaan kanssa, mitä oikein mietin?) ja Mr. Scot vaihtoi Miss Aprilin vaipan, koin aikamoisen järkytyksen kun paikalla ollut vanhempi rouvashenkilö häkeltyi näkemästään.

”Siis vaihtaako isä teillä vaippaa? Ei meidän aikana vaan isät sellaista tehneet.”

En ihan oikeasti tiennyt mitä sanoa. Siis, että isä ei koskaan vaihda vaippaa, on ollut joskus se normi? Uskon vakaasti nykypäivän pyrkimykseen tasa-arvoisesta vanhemmuudesta. Sanon ”pyrkimykseen”, koska mielestäni olisi hyvin poikkeuksellista, mikäli vanhemmuus ihan oikeasti menisi 50/50. Toinen vanhempi on aina vähän enemmän lapsen kanssa (ainakin jos molemmat eivät ole kotona) ja hoitaa vähän enemmän, vaikka samoja asioita tehtäisiinkin. Jos lapsi ei ole lainkaan pulloruokinnassa niin imetys myös rajaa toisen vanhemman osallistumisen pienempään prosenttiin.

Aikakausi, jolloin ei ole ollut päivänselvää yrittää hoitaa yhteistä jälkeläistä yhtä paljon, tuntuu minusta käsittämättömältä. Joskus kyllä pohdin, että tuntuuko miehistä vähän päinvastaiselta? Evoluutio ei ole tehnyt miehistä yhtä herkkiä ja tunteellisia kuin naisista (tunteilun perimmäinen tarkoitushan on olla parempi lähivanhempi lapselle) ja yhteiskuntammekin on pitkään muokannut miehiä sulkemaan tunteensa. Kunnon mies kun ei puhu eikä pussaa, eikä ainakaan itke! Niin miten nämä parrakkaat kaksijalkaiset löytävät sen pehmo-iskän kovan kuorensa alta säilyttäen edelleen yhteiskunnan vaatiman machomiehen pinnan?

Moni isukki on kuin kala vedessä, kun kyse on kauppakassien kantamisesta, miljoonien lastentavaroiden pakkaamisesta farkun peräkonttiin, pinnasängyn kokoamisesta tai sopivan itkuhälyttimen metsästämisestä elektroniikkakaupasta. Äiti saattaa delegoida isälle söpöjen taulujen naulaamisen seinälle, kukkakuvioisen tapetin ja pinkin maalin hoitamisen lastenhuoneeseen tai vanhemman lapsen viemisen kalastusretkelle, eikä ukko ole moksiskaan. Jopa silloinkin, kun lapsi pitää rokottaa tai kaatuessa haavoittunut polvi pitää laastaroida, isi saattaa olla se rauhallinen ja turvallinen vanhempi, joka hoitaa tilateen parhaiten.

Isällä on ehkä maaginen kyky sietää muksun kiukuttelua ja huutoa ihan toisin kuin äidillä, jonka hermot hormonit ovat virittäneet äärimmilleen reagoimaan salamana pienimpäänkin vikinään. Tutkimusten mukaan isät puskevat lapsia kokeilemaan rajojaan ja mitä enemmän pieni on dädin kanssa, sitä nopeammin he yleensä kehittyvät. Isukkien suojeluntarve jälkeläistään kohtaan on hyvin erilainen kuin äitien, jotka pakkaisivat vauvat pysyvästi pumpuliin, jos voisivat. Huomaan sen meidänkin arjessamme jatkuvasti. Minä hermostun, kun Mr. Scot heittelee vauvaa ilmaan (”ei niin korkealle!”), kutittelee häntä mahasta (”joko riittäisi?”), pyörittää häntä sylissä (”ei niin rajusti!”) tai auttaa kävelemään käsistä pitäen (”ethän uuvuta lasta liikaa?”).

Jos en olisi myös lukenut tutkimuksista miten oleellista äitien empatia ja hoivaaminen on, minua ehkä harmittaisi, etten ole yhtä huoleton ja vaativa Miss Aprilin kanssa, kuin hänen isänsä. Evoluutio ei ole tehnyt virhettä muokatessaan äidit ja isät erilaisiksi, vaan sillä on tarkoituksensa. Niinpä onkin hiukan nurinkurista, että tänä päivänä molemmilta vanhemmilta yritetään vaatia samaa, kun meidät on kuitenkin pohjimmiltamme rakennettu toimimaan eri tavoin. Voisiko se myös osaltaan selittää sen, miksi kaikki ovat tekemässä hurraahuutoja ja ampumassa raketteja, kun he näkevät isän hoitavan vauvaa kuten äiti sen tekisi, kun taas mamman uurastus ohitetaan olankohautuksella?

Monelle naiselle isä ja pieni vauva on vastustamaton yhdistelmä. Vastasyntyneen kanssa ulkoilemassa oleva mies kääntää naisten päät aikalailla yhtä tehokkaasti, kuin paidaton lenkkeilijä. Myönnän itsekin katsovani vaunuja työntelevää ukkoa kuin hän olisi harvinaista herkkua, jota ei juuri koskaan kaupan tiskillä näy. Myönnän myös salaa pohtivani, onko mies homo? Tai kenties yksinhuoltaja? Mietin jopa, onko äiti sairas, kuollut, tai kolmen muun lapsen kanssa kotona. Mies yksin vauvan kanssa on kas poikkeus eikä sääntö ja sille vaaditaan selitys.

Sen sijaan se, että jotkut naiset ovat iskemässä tuoretta isukkia, on minusta käsittämätöntä. Aika törkeää, yrittää ryöstää toisen naisen mies, juuri kun nainen on käynyt läpi helvetillisen vaivan kantaa ja sitten synnyttää tälle urokselle jälkeläinen. Tämä sama jamppa kun ei baarissa ehkä kostuttaisi näiden ihailijoiden pöksyjä pätkääkään, niin sitten jonkun muun naisen vauvan kanssa hän onkin saalis? Yritän kuitenkin muistaa, että tämä kiinnostus lähtee jostain alkukantaisesta vaistosta naisissa, kun he bongaavat lisääntymiskykyisen ja hoivaviettisen kaksijalkaisen.

Todellisuus vauvaa kantorepussa kirpakassa syysauringossa kanniskelevasta isästä on kuitenkin ihan sama kuin muidenkin miesten kohdalla. Hän herää aamulla haisevana, muniaan raaputtelevana tuppisuuna, joka muistuttaa enemmän simpanssia ajamattoman partansa ja hoipertelevan askeleensa kanssa, kuin naisten unelmien prinssiä – ainakin ennen kuin on saanut aamukahvin. Tai ainakin Mr. Scot on välillä enemmän eläinkuntaa kuin priimaa, karvaisine käsineen ja rintoineen, muristessaan sängyn pohjalla herätyskellolle, ihan sama kuinka monta vaippaa hän vaihtaa myöhemmin.

Isän ei ehkä ole myöskään aina helppo ymmärtää lapsensa äitiä, sillä kommunikaatio tässä vauva-arjen keskellä on hippasen hataraa. Mies saattaa olettaa, että riittää, kun hän töistä tullessaan hiukan auttelee siellä täällä, mitä vaimo nyt pyytää, mutta jättää päätäntävallan ja vastuun sille kontrollifriikille mammalle. No tokihan väsynyt äiti saattaakin räjähtää, jos hänen kulahtaneille aamutohveleilleen astutaan, ja isä mennä olettaa tietävänsä jotain paremmin. Mutta ei silti ole äitiä (tai ainakaan minä en ole tavannut), joka ei haluaisi mieheltä oma-aloitteisuutta.

Kuten kaikessa miehen ja naisen välisessä kommunikaatiossa, pitäisi kepinheiluttajan tietää mitä nainen ajattelee ja haluaa, hänen sitä ääneen sanomatta. Miehen pitäisi myös ymmärtää, että se on hänen vikansa. Hänen vikansa, että mitä? Sillä ei oikeastaan ole merkitystä, mutta vika on silti miehen. Esimerkiksi, meillä se, että äiti on unohtanut tutin olohuoneeseen, on irrelevanttia ja vain sillä on merkitystä, että kissa rakastaa syödä tutteja, ja kissa on miehen, joten jos tutti on tuhottu, kenen vika se on? Aivan.

Haluamatta lainkaan aliarvioida vastakkaisen sukupuolen älykkyyttä, sillä historia on pullollaan käsittämättömän fiksuja kaksilahkeisia, ja todistetusti heitä kyllä löytyy nykyäänkin, niin tahdon kuitenkin huomauttaa, että isät ovat joskus aikamoisia putkiaivoja. Isän ollessa töissä hän unohtaa helposti, että myös äiti on töissä, se työpaikka vaan on kotona. Mies tulee kotiin räjähtäneen näköisen eukon ja asunnon luo, ihmetellen miten emäntä on saanut niin vähän aikaiseksi 10 tunnin aikana (itsehän hän menestyksekkäästi rakensi puoli taloa sillä välin). Itsesuojeluvaiston omaavana nisäkkäänä hän ei tosin todennäköisesti sano ajatuksiaan ääneen, mutta ymmärrys voi silti olla heikoilla jäillä, jos vaimo räjähtää, kun otat pleikkarin esiin ja alat pelaamaan.

Yleensä mies ymmärtää äidin työtaakan vasta siinä vaiheessa, kun hän on itse joutunut lapsenvahdiksi pidemmäksi aikaväliksi. Mikäli mies tosissaan rakastaa puolisoaan, ja kun nainen ei ole nukkunut moneen viikkoon pienen koliikkivauvan kirkuessa 24/7, ja hän lähettää vaimon kylpylään yön yli, sitten puoliso yleensä vasta saa kunnolla käsityksen siitä, mitä vauva oikein vaatii. Harmi vain, suurin osa äideistä ei ole valmis jättämään miestä yksin pärjäämään kuin ihan pariksi tunniksi – ja ollaanpa nyt rehellisiä, kuka tahansa selviää muutamasta tunnista millaisen vauvan kanssa vain. Otetaan pari päivää ja nimenomaan pari yötä niin sitten se todellisuus paljastuu.

Mitä nyt tuttavapiirissäni olen asiasta jutellut, niin yleensä miehet yrittävät kyllä astua niihin isukin isoihin saappaisiin. He ottavat tarvittaessa kopin yövuorosta päivän työvuoron lisäksi. He vaihtavat vaippoja, kylvettävät, pukevat ja yrittävät epätoivoisesti lusikoida sosetta oikeaan osoitteeseen. Isyys on kuitenkin vaikeaa, ja mitä vähemmän äiti antaa miehen hoitaa, sitä vähemmän isä yleensä edes yrittää osallistua. Koska miksi kukaan väen väkisin yrittäisi oppia hoitamaan jotain, mitä ei osaa, jos sen joku muu paremmin handlaa?

Itse huomaan välillä rajoittavani Mr. Scotin tekemistä ”menemällä avuksi”. Eikö lapsi lopeta huutamista heti? Äiti hyppää kehään, vaikka äidilläkin menee vartti saada lapsi hiljaiseksi. Huomasin eräs ilta makaavani sängyssä, rutistaen silmiä kiinni, mutisten hiljaa ”anna sille tutti ja sitten maitoa, kun se rauhoittuu”. Mies oli käskenyt minut, lopenuupuneen vaimonsa, sänkyyn sanoin ”minä hoidan” ja nyt kuuntelin rääkymistä seinän toiselta puolelta. Laskin minuutteja kellosta, että koska voin mennä takaisin auttamaan. Lopulta en antanut isälle tilaisuutta keksiä itse mikä temppu toimisi, vaan palasin takaisin olohuoneeseen.

Totuus kun on, että me äiditkin opimme kantapään kautta, mikä toimii juuri tälle vauvalle, ja jos isällä ei ole samaa tilaisuutta tehdä virheitä, kokeiluja ja hakea sitä yhteyttä lapseensa, niin miten hän ikinä voi oppia käsittelemään lasta kuten sinä? Itse koen paljon helpommaksi olla edes katsomatta sinne päin, kun Mr. Scot syöttää Miss Apriliä, ja kun hän vaihtaa vaippaa tai pukee neidille päälle en ole edes samassa huoneessa. Näin varmistan, että en voi puuttua siihen, miten hän homman hoitaa. Koska vain jos isi hoitaa, voi hän ihan oikeasti olla niin ihana prinssi, kuin ohikulkevat naiset hänestä unelmoivat.

Isälle on varmasti ihan yhtä iso kynnys ottaa vauva vastuulleen kuin äidille on siitä vastuusta hetkellisesti luopua. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että yhdessä oleminen ja tekeminen ei ole vain vauvalle hyödyksi, vaan myös isälle ratkaisevaa. Miehet harvemmin pitävät asioista, joita he eivät pysty hoitamaan. Jos vauva aiheuttaa heille jatkuvaa osaamattomuuden ja vähemmyyden tunnetta on heidän helpompi etäännyttää itsensä jälkeläisestä. Kuka nyt haluaisi koko ajan tuntea olonsa paskaksi, siis yhtään missään? Jos kuvittelee itse yrittävänsä ja yrittävänsä, ja koko ajan epäonnistuvansa, niin onhan se ihan kauhean lannistavaa.

Positiivinen assosiaatio tulee pienistä onnistumisista, pienistä kehuista ja niiden hiljalleen muodostamasta purosta, joka lopulta muuttuu suuremmaksi virraksi, jota satunnaiset epäonnistumiset eivät enää patoa. Miten kamalaa olisi, jos sitä virtaa ei syntyisi, eikä isä saisi kunnon kiintymyssuhdetta lapseensa? Tavoitteena on kuitenkin se meidän iskä, on paras iskä, rakkaussuhde lapsen ja isän välille. Miesten pitäisi antaa löytää oma, haparoiva tiensä isyyteen, ja ainakin itse unohdan välillä kuinka tärkeää se äidin kannustus ja tilan antaminen siinä on.

Pitäisi muistaa, että on okei, että virheitä tulee, ihan meille molemmille. Onneksi lapset kasvavat hyvin solidaarisiksi ja antavat virheen toisensa perään anteeksi, näkevät vanhempansa vaaleanpunaisten laisen läpi, aivan kuten me teemme heidän kohdallaan. Ei pieni vauva edes muista enää huomenna, että huusit hänelle väsyneenä ”turpa kiinni”. Sen hän kyllä muistaa, että olit läsnä, olit avoin syli, johon hän pääsi leikkimään, syömään, lohduttautumaan ja nukkumaan. Olit aina siinä, hyvässä ja pahassa, mutta siinä.

Mikä sitten on tämän päivän isukin osa? Miten paljon isän pitäisi tehdä, ja mitä kaikkea? Väsyneenä tuntuu aina siltä, että Mr. Scot tekee liian vähän. Minä vaihdoin enemmän vaippoja, minä annoin useammin ruokaa, saatan miettiä kiukkuisena. Sitten kuitenkin on miehiä, jotka eivät vaihda vaippaa kertaakaan, eivät koskaan hoida sitä ruokkimista. Miksei hän välillä jää kotiin Miss Aprilin kanssa ja minä voisin lähteä jonnekin? Ja sitten en kuitenkaan jaksa lähteä minnekään, kun mies voisi jäädä hoitamaan lapsen. Kuinka paljon isän osallistuminen ja tekeminen on lopulta meistä äideistä kiinni?

En minä tiedä, tiedätkö sinä? Mutta tiedän olevani onnellinen, kun näen tyttäreni kiljuvan ja huitovan kaikilla raajoillaan innosta, kun hänen isänsä tulee kotiin.