Hae
Kuka huusi äiti?

41. Odotuspeliä ja surkeita sattumuksia

Alkionsiirron jälkeen pitää odottaa kaksi viikkoa ennen kuin pääsee verikokeeseen ja saa tietää oletko raskaana vai et. Kuulostaa lyhyeltä ajalta, eikä se aluksi tunnukaan kovin ihmeelliseltä. Kolme päivää hurahtaa ohi vähän kuin ei huomaisikaan. Seuraavat kolme päivää olet vähän hermostunut, kaikki ärsyttää. Rauhallinen ja luottava olotila muuttuu ahdistuneeksi pähkäilyksi viimeistään, kun ensimmäinen viikko tulee täyteen. Olenko raskaana? Miksei minusta tunnu siltä, että olen raskaana? Minussa on varmaan jotain vikaa. Tein jotain väärin, ihan varmasti. Ja lopulta, kolme päivää ennen verikoetta, iskee epätoivo. En minä ole raskaana! En koskaan enää saa lapsia!

 

Odottamisen käsittämätön sietämättömyys murtaa helposti rautaisimmankin naisen. Oikeastaan ainoa asia, mikä venttailua helpottaa, on häiriötekijät. Mitä enemmän on muuta puuhaa, sitä vähemmän ehtii miettimään sitä viinilasillista, jonka joi viime kuussa, joka varmasti nyt vaikuttaa jotenkin. Sisareni pojan syntymä toimi erinomaisena ajatusten varastajana, mutta edes se ei vienyt kaikkea aivokapasiteettiä, joten oli keksittävä muutakin puuhaa. Yritinkin siis panostaa laatuaikaan, niin tytärten kuin miehenkin kanssa. Kohta iskisi se alkuraskauden väsymys, jonka perään pärähtäisi jatkuva pahoinvointi, eikä minusta olisi sitten hetkeen iloa kenellekään. Tai jos en ollut raskaana masentuisin ja kiukuttelisin viikon. Niinpä siis päätin lyödä parhaat kortit pöytään ja luoda esimerkiksi hiukan romantiikkaan.

 

Vaikka pullat laitettiin uuniin kliinisesti laboratorion ja lääkärin käden kautta, niin eihän se tarkoita, ettemmekö voisi tehdä vauvanteko stimulaatiota. Luonnollinen hedelmöitys kun on hiukan hauskempaa touhua kuin mitä klinikalla oli tarjota. Teoreettisesti suunnitelma oli hyvä. Seksikkäät alusvaatteet, kynttilöitä, jotain pientä herkkua naposteltavaksi, ja kun tunnelma olisi valmis, niin siirryttäisiin siitä sitten muhinointi puuhiin. En tiedä onnistuvatko tällaiset kuvitelmat muissa lapsiperheissä, mutta ainakin meillä, siinä vaiheessa kun lapset ovat vihdoin saaneet iltapalat syötyä, unohtuneet läksyt on tankattu ihan liian väsyneenä, yllätyskakkavaippa on vaihdettu isän paitaan pyyhkien ja herkut sekä kynttilät unohtuivat kauppaan – niin silloin on yleensä se hetki kun voisi seksiä harrastaa.

 

Alkutunnelma ei siis ole ihan sitä, mitä oltiin ehkä ajateltu, lähinnä sitä romahdetaan sängylle vaakatasoon ja toinen kysyy, että ”nytkö?” johon sitten voi vastata a) kyllä b) ehkä, mutta… c) ei. Meillä valittiin vaihtoehto b) ehkä, mutta otetaan sitten liukkari käyttöön. Keskiyö läheni, untakin pitäisi saada, ei ollut siis aikaa lämppäillä, näin kylmän rehellisesti. Eikä se välttämättä edes auttaisi, sillä vaikka yhdet hormonipillerit lisäsivät luonnollista mehukkuutta, niin ne progesteron kapselit tussuun levitessään tekivät paikoista niin vahaiset (ja valmiiksi valkomälliset), että siinä ei enää oma limantuotanto riittänyt hommaa hoitamaan, ihan sama kuinka pilleribuustattuna.

 

Niinpä sitten pimeässä sokkona (”Pitäisikö laittaa valot päälle?” ”Ehkä pitäisi? Yletytkö katkaisijaan?” ”En…” ”No ei niitä tarvitse.”) pähkäilimme asentoa ja minä keksin, että voisihan sitä kokeilla jotain uutta, ja neuvoin miestä siirtymään vasemmalle, kun nostin jalkaani, samalla kun hän kääntyi sivuttain. Harmi vain, että Mr. Scot ei nähnyt liukkaripurkkia, joka oli tyynyllä, ja se ottikin hienon kimmokkeen hänen kyynärpäästään ja mäjähti suoraan naamalleni, vasemman silmän päälle niin, että vingahdin kuin koiran purulelu.

 

”Anteeksi!” Mr. Scot henkäisi ensin, mutta sitten katsoimme toisiimme, minä silmää pidellen, jalat solmussa välissämme, mies ihan yhtä hölmössä asennossa, lopen uupuneina, ja yhtäkkiä purskahdimme molemmat nauruun. Tilanne oli siinä väsymystilassa niin hullunkurinen ja surkuhupaisa, että alun pärskähtely ja kikatus yltyi hetkessä kunnon räkätykseksi, kun yritimme avata sen solmun, johon olimme toisemme jooganneet, mistä ei tietysti meinannut tulla mitään, joten nauru muuttui jo hirnumiseksi. Mietin vain, että kohta lapset heräävät, kun kiemurtelin miehen alta pois ulvoen pidättelemättömästä naurusta. Siinä sitten keräilimme hetken, mahdollisimman kaukana toisistamme sängyn eri päissä, pyyhkien poskilta naurun kyyneleitä ja heittäen läppää aiheesta ainakin vartin (mikä ei erityisemmin auttanut siihen naurun hillintään).

 

Toki jonkinlaisesta alkulämmittelystä käynee kai sekin, että saa mieheltä mustan silmän ja melkein pissaa sänkyyn, kun nauraa niin paljon. Kun spontaani seksi on pois laskuista (tai ainakaan meillä ei kesken päivällisen kokkailun aleta keittiössä nussimaan tiskikoneen päällä, ihan sama kuinka hyvin lapset viihtyisivät telkan ääressä) niin onhan se tällainenkin fyysinen läheisyys ihan mukavaa. Purkautuu ainakin jännitteet puolisoiden väliltä ja on helpompi hypätä hommiin, kun kaikki on jo mennyt ihan plörinäksi.

 

Viikonloppu ennen maanantain verikoetta tuntui matelevan kuolettavan hitaasti. Oli ihan sama mihin yritin aikaa kuluttaa, päivät eivät vain tahtoneet edetä. Lauantaina olo oli muutenkin ihan outo ja odottaminen verotti mielialaani jo ihan toden teolla. Leikin väsyneen Miss Aprilin kanssa sohvalla. Oli tytön nukkumaanmenoaika, mutta hän ei suostunut menemään maaten vaan riehui kuin viimeistä päivää. Päätin sitten vielä vähän väsyttää kuopusta kutittelemalla häntä sylissäni. Riemusta kirkuva neiti rimpuili ja nauroi otteessani – ja yhtäkkiä nojautui taakse ja keinautti sitten täydellä vauhdilla eteenpäin paukauttaen otsansa poskipäätäni vasten.

 

Isku oli niin kova, että silmissä sumeni hetkeksi ja otekin oli herpaantua lapsesta. Silmät täyttyivät kyynelistä ja niistä puolisokeana laskin äkkiä lapsen lattialle, kiroillen samalla kuin rantapiru. Miss April nauroi ja läiski jalkojani, jatkaen selkeästi aikaisempaa leikkiä, mutta minä huusin Mr. Scotin paikalle.

”Ota se!” kivahdin kiukkuissani.

”Mitä kävi?”

”Se satutti minua!” sihisin hampaitteni välistä ja pitelin poskeani sydänjuuria myöten loukkaantuneena.

”No eihän Miss April vielä ymmärrä…”

”Ei, kyllä se ihan tahallaan sen teki!”

 

Aviomies katsoi minuun hiukan kummallisesti ja tajusin ylireagoivani. Eihän tietenkään alle 10 kuukautta vanha lapsi ymmärtänyt vielä satuttavansa, eikä nyt varsinkaan ollut mitenkään pahansuopa ja varta vasten käynyt päälle. Murjotin kuitenkin sohvalla kuin viisivuotias kun Mr. Scot laittoi neidin nukkumaan. Laitoin sillä aikaa yhden seuraamistani sarjoista pyörimään siinä toiveessa, että rauhoittuisin hiukan. Tämä oli kuitenkin virhe, sillä kohta suurin lempi hahmoni koko sarjassa hakattiin julmasti kuoliaaksi parhaiden ystäviensä silmien edessä heidän rukoillessa turhaan hyökkääjiltä armoa.

 

Olen empaattinen ihminen ja itken helposti elokuvien sekä sarjojen tapahtumia. Samaistun aivan liikaa henkilöhahmojen kokemuksiin voidakseni vain kylmästi seurata vierestä, kun jotain pahaa tapahtuu. Mutta tämä, tämä oli minulle nyt jotenkin aivan liikaa. Aloin itkeä ihan lohduttomana, laitoin koko ohjelman paussille ja menin keittiöön hakemaan pyyhkeen, jonka sitten tungin naamaani vasten ja itkin lohduttomana. Mr. Scot tuli huolissaan halaamaan minua. Jolloin tietenkin ilmoitin, että tämä oli hänen vikansa, kun oli suositellut minulle tuota kirottua sarjaa.

”Anteeksi rakas, voinko tehdä jotain?”

”Nyyh – ei, et voi – nyyh – paska sarja.”

”Niin on, ihan paska.”

 

Olin taas kuin joku pikku lapsi, kun hautasin naamani isukin syliin.

”Miksi mua itkettää näin paljon? Eihän tässä ole mitään järkeä!”

”Sä olet raskaana” mies vastasi ja kimpaannuin heti.

”Et voi sanoa noin! Entä jos en olekaan?”

Mies katsoi minuun hymyillen ja päätään pudistellen.

”Kyllä sä olet.”

”Se on vaan noista hormooneista.”

”Kyllä, kulta.”

 

Seuraavana aamuna raahauduin vessaan. Olin käynyt antamassa kitisevälle Miss Aprilille tutin ja hän oli jatkanut unia mahallaan maaten, jalat koukussa kuin sammakolla. Olimme taas ostaneen raskaustestin, vaikka sellaista ei olisikaan saanut tehdä, vaan olisi pitänyt odottaa maanantain verikoetta. Halusin kuitenkin vähän tietää mihin suuntaan tulos ehkä kallistuisi, vaikka pidinkin mielessä, että näin varhaisessa vaiheessa tehty pissatesti saattoi antaa valheellisen tuloksen.

 

Avasin pahvilaatikon ja otin muovikääreessä olevan testin ulos. Olin jo istumassa pöntölle kuin muistin, että tikkuun pissaaminen oli ärsyttävän sotkuista hommaa, sitä kun roiskui käsille ja reisille tikusta kimpoillessa. Miss Aprilin ammeessa oli pieniä kippoja, joilla hän leikki kylvyssä ja päätin, että pissaisin yhteen niistä ja uittaisin sitten tikkua siinä. Voisin huuhdella kipon ja viedä sen sitten tiskikoneeseen, eikä muksu huomaisi mitään, mutta minä säästyisin siivoamiselta. Niinpä istahdin pöntölle punainen kippo kädessäni. En jaksanut edes repiä pissatestiä muovin sisältä vielä, liruttaisin ensin kippoon ja laittaisin sen sitten pesukoneen päälle odottelemaan.

 

Kaikki alkoi hienosti, lorotin kippoon aamupissaa kovalla paineella ja kun reuna alkoi lähestyä nostin kipon ylös pöntöstä. Sillä samalla sekunnilla tajusin, että ei helvetti, kupin pohjassa oli pari pientä reikää. Ihan sellaisia kynän kärjen kokoisia reikiä, joista nyt suihkusi pissaani pitkin lattiaa. Heilautin äkkiä kupin takaisin haarojeni väliin, mutta tajusin, että aamuvirtsa olisi kohta pöntössä kaikki. Paniikissa nappasin puhtaalla kädelläni (toiselle oli jo loiskunut kusta) raskaustestin, revin sen hampaillani auki, ravistin muovikääreestä testin lattialle, nappasin tikun käteeni, kiskoin hampailla korkin pois ja yritin tunkea kohti kuppia.

 

Kuppi oli hankalasti haarojeni välissä, kusta enää puolet jäljellä. Helvetin helvetti! Nostin suihkuttavan kupin ylös ja annoin pissan lorotella lattialle samalla kun kallistin kipon kenoon niin, että sain tikun pään upotettu kultaiseen nesteeseen. Kymmenen sekuntia ja samalla hetkellä, kun tikun sai ottaa pois, kusta lakkasi olemasta tarpeeksi. Ehdin sekunnilleen. Kaadoin silmiäni pyöritellen loput pissat pönttöön, huuhtelin kusisen käteni viereisessä lavuaarissa, puristaen testiä yhä puhtaassa kädessä, etsin sitten testin korkin lattialta ja pyyhin muutamat pissaroiskeet tikusta ennen kuin laitoin sen pesukoneen päälle odottelemaan.

 

Tuijotin hetken lätäkköä jalkojeni juuressa, roiskeita pöntön reunuksella ja jaloillani, huokaisin sitten syvään, vedin vessan ja aloin siivoamaan. Vilkaisin testiä ylös noustessani ja melkein astuin lammikkoon, kun näin kaksi viivaa. Raskaana viiva oli muodostunut välittömästi. Miss Aprilin kohdalla viiva oli tullut vasta parin minuutin odottelun kohdalla ja hyvin haaleana, mutta nyt… Päätin olla hetkeen ajattelematta asiaa, ehkä viiva katoaisi vielä, joten avasin suihkun hanan ja ryhdyin pesupuuhiin. Palasin lattian kuurattuani seisomaan pesukoneen eteen, kädet tomerasti lanteillani. Räikeän vahva, lila viiva kohdassa ”raskaana” ja hiukan vaaleampi/pinkimpi viiva ”testi onnistunut” kohdassa.

 

Pitääkö sen aina olla oikeassa, saatana, oli ensimmäinen ajatukseni. Nappasin testin mukaani ja marssin makuuhuoneeseen kertomaan miehelle uutiset.

 

Meillä oli koko sunnuntai aikaa sulatella uutista. Minusta tuntui täysin käsittämättömältä, että voisin oikeasti olla raskaana. Tilastollisesti vain joka kolmas siirretty alkio tarttui, ja meillä oli viimeksi onnistunut, niin eihän sen pitäisi heti uudestaan onnistua. En osannut jotenkin edes iloita asiaa, olin niin yllättynyt positiivisesta tuloksesta. Sen sijaan jatkoin toilailua heittämällä muun muassa äitini kupin lattialle niin, että se hajosi tuusan nuuskaksi. ”Sirpaleet tuovat onnea, pitäisiköhän lotota!” minulle huikattiin ohimennen. En vastannut mitään, mutta mietin, että taisin jo osua täyspottiin. Vielä oli kuitenkin käytävä verikokeessa varmistamassa, että kaikki oli kuten pitikin. Niinpä maanantaina heti 7:30 olin laboratorion ovella odottamassa.

 

”Tule sisään vaan!” hoitaja huikkasi minulle. Nousin ylös ja juuri silloin lääkärini käveli ohi ja vaihdoimme huomenet. Hämäännyin hiukan yllätyskohtaamisesta ja olin entistä vapisevampi, kun menin huoneeseen. Istuin näytteenottotuoliin ja yritin pysyä rauhallisena.

”Onko ollut mitään tuntemuksia?” hoitaja kysyi näytettä ottaessaan ja epäröin hetken, että kertoisinko itkukohtauksestani. Päätin lopulta ohittaa sen.

”Tein eilen raskaustestin” vastasin sen sijaan.

”Oi niinkö?”

”Se oli positiivinen.”

”No mutta sehän on hienoa! Että näkyy näin varhaisessa vaiheessa, se on todella hyvä merkki!”

En osannut kuin hymyillä.

”Katsotaan, katsotaan…” hoitaja mumisi vielä liimaillessaan tarralappua koeputken kylkeen.

 

Verikokeen tuloksen luvattiin olevan valmis noin kahden aikaan päivällä ja yritin olla miettimättä tulosta kotona Miss Aprilin kanssa puuhaillessa. Sain hänet normaaliin aikaan päiväunille ja melkein heti, siinä vähän kahdentoista jälkeen, puhelimeni ilmoitti, että olin saanut Mehiläiseltä mailia. Testituloksesi ovat valmistuneet luki otsikossa. En edes avannut sähköpostia vaan soitin saman tien Felicitakselle. Miten testi oli kaksi tuntia etuajassa valmis? Pidin sitä huonona enteenä, mutta yritin hillitä paniikkiani.

 

”Ai nytkö jo on tulos valmis? Olipa se poikkeuksellisen nopeaa tänään.”

Hoitajan sanat vain vahvistivat tunnettani siitä, että jotain oli pakko olla pielessä.

”Katsotaan, siis täällä…”

Seurasi painostava, pitkä hiljaisuus.

”Siis, mutta…”

Hoitaja ei edes jatkanut lausettaan loppuun vaan hiljaisuus jatkui. Malttini oli juuri loppua, kun vihdoin nainen puhui taas.

”Tässä on nyt tullut joku virhe. Testi on vääränlainen.”

”Mitä?”

Se vain töksähti ulos suustani. Väärä testi, eihän se voinut olla mahdollista.

”Niin, en tiedä missä virhe on tapahtunut, onko lähete ollut jotenkin väärä tai vajaa, vai mikä tässä nyt on…”

Taas hetken hiljaisuus ja naputin lattiaa jalallani. Halusin tivata, että mitä se tarkoittaa? Onko minulta otettu joku maksa-arvo vai mitä vittua.

”Tämä on siis raskaustesti, kyllä, mutta meidän pitäisi nähdä siitä hormonin määrä. Raskaushormonin määrästä kun voi päätellä hiukan tarkemmin, että mikä tilanne on, mutta tässä lukee vain positiivinen.”

 

Minun olisi varmaan pitänyt kimpaantua, että mitä hemmettiä, maksamme tuhansia euroja yksityisistä lapsettomuushoidoista ja heillä ei saada edes verikoetta otettua oikein, mutta kuulin vain sanan positiivinen. Suljin silmäni ja pääni notkahti taaksepäin huojennuksesta.

”Joka tapauksessa, tulos on siis positiivinen. Onneksi olkoon siitä vielä.”

”Kiitos” sain vastattua.

”Periaatteessa sinun pitäisi kyllä tulla uuteen verikokeeseen huomenna.”

”Ööö tuota…”

Kävin äkkiä läpi kalenteria mielessäni, seuraavat neljä päivää olivat aivan täynnä ohjelmaa, käytännössä aamusta iltaan.

”Tai no…” hoitaja selkeästi huomasi mielipiteeni asiasta.

”Oletko tehnyt raskaustestiä kotona?”

”Kyllä, se oli positiivinen.”

”No sitten, teoriassa ei tarvitse tulla uudestaan. Jos tulee verenvuotoa tai kipuja tule heti kontrolliin, mutta muuten, kyllähän tässä voidaan aika turvallisin mielin edetä siihen ultraan kolmen viikon päässä.”

 

Sovimme siis, että en kävisi uudessa verikokeessa. Kaksi positiivista raskaustulosta kahden päivän sisällä ja ultra kolmen viikon päästä. Mietin koko loppu päivän, että olisiko pitänyt sittenkin mennä verikokeeseen. Vahdin pikkuhousujani vainoharhaisena ja katsoin vessapaperin tarkkaan joka pyyhkimisen yhteydessä – eihän vain ollut vuotoa? Meni kolme päivää, ennen kuin tajusin, että kuukautiset olivat nyt jo yhtä monta päivää myöhässä, eikä verta näkynyt tai kuulunut. Viikonloppua kohti jännitys alkoi helpottaa. Ehkä ihan oikeasti olin raskaana?

 

Miehille tämä vaihe on niin paljon helpompi. Heidän ei tarvitse koko ajan olla tunnustelemassa kroppaansa, miltä minusta nyt tuntuu? Oliko tuo kipristys mahassa keskenmenoa vai suolistokaasua? Vihloi vähän kävellessä, joko meni kesken? Pöksyissä tuntuu kostealta, onkohan se verta? Toki heidän on kestettävä itkuista ja vainoharhaista vaimoaan, mutta sentään heidän kroppansa saa olla rauhassa. Mr. Scotin tyyni olemus ja  vahva luottamus siihen, että kaikki on hienosti, on kuitenkin onneksi helpottanut minunkin sekoiluani, ja hissukseen alamme jo innostua alkaneesta raskaudesta.

 

Tytöille emme vielä kerro asiasta, ehkä sitten niskapoimu-ultran jälkeen. Miss April ei vielä asiaa edes ymmärtäisi ja Miss Wienna innostuisi niin suunnattomasti, että en kestäisi tuottaa hänelle pettymystä, jos hetkeä myöhemmin pitäisi selittää keskenmenosta. Yritämme siis jatkaa tätä normaalia elämää, joka sekin heittää kyllä ihan kohta häränpyllyä, kun minä menen ensi viikolla töihin ja Mr. Scot jää loppuvuodeksi isyyslomalle. Kuinka äitiysvapaa on voinut kulua näin nopeasti? Yhdeksän kuukautta ja kesäloma päälle. Tyttäremme on jo niin iso, että ihan huimaa.

 

Vakavan ja itsepäisen Miss Aprilin luonne alkaa pikkuhiljaa esittäytyä paremmin ja vahvemmin. Hän on leppoisa, tyytyväinen ja itsenäinen tapaus, jolla on kuitenkin roimasti omaa tahtoa kaiken sen suloisen tyyneyden päälle. Helppo, on sana, jota käytän kuopuksesta usein, vaikkei sekään oikeastaan kerro koko totuutta. Miss April on niin kovin onnellisen oloinen. Hän selkeästi tykkää kauheasti pienestä perheestämme ja yksinkertaisesta elämästämme. Nukkuminen on kivaa, syöminen on kivaa, kylpeminen on kivaa, haliminen on kivaa, leikkiminen on kivaa. Onko jotain, mistä tämä neiti ei pitäisi?

 

On jotenkin todella helppo haluta lisää lapsia, kun tyttäreni ovat sitä, mitä ovat. Esikko on niin taitava ja positiivinen, yksi auringonpaiste (vaikka vähän diiva) ja tosikko on sanalla sanottuna tyytyväinen. Toki perheemme dynamiikka voi vaihtua paljonkin uuden tulokkaan myötä, mutta en aio murehtia sitä vielä. Kolmas lapsi, hurjaa. Onko Ninja tosiaan edelleen mukana matkassa, piilossa mahassani? Todistusaineisto ainakin puhuu sen puolesta. Lopullinen totuus selvinnee kolmen viikon päästä ultrassa. Siihen asti yritän pitää itseni kiireisenä muiden asioiden parissa, mikä onnistunee oikein hyvin töihin paluun ja lapsiperhe arjen merkeissä. Jos joku tyhjä hetki sattuisi ilmestymään minulla on vino pino lukemista odottamassa.

 

Kai sitä saa äiti haaveilla, että hänellä olisi joskus aikaa (ja hiljaisuutta) avata kirja ja upota sen maailmaan?

40. Sekundaarinen lapsettomuus

Äitiyslomani oli nyt virallisesti ohi. Onneksi minulla oli täysi neljä viikkoa ”kesälomaa” vielä siihen perään ja sitten Mr. Scot puolestaan jäisi kuukaudeksi kotiin. Yritimme pitkittää Miss Aprilin tarhaan laittoa mahdollisimman lähelle yhden vuoden ikää. Ajatus töihin palaamisesta oli kuitenkin hyvin ahdistava, eikä vain sen takia, että joutuisin kohta laittamaan lapseni jonkun muun hoidettavaksi ja kasvatettavaksi, vaan myös siksi, että olin juuri saanut tietää, että minut uudelleen sijoitettaisiin ja koko työnkuvani tulisi muuttumaan. Työmatka olisi myös yli tunnin mittainen suuntaansa, joten noin 10 tuntia päivästä olisin jatkossa poissa perheeni luota.

 

Kaikki äidit osaavat varmaan samaistua tähän ongelmaan, kodin ja työn tasapainottamiseen. Kun 8 tuntia menee nukkumiseen ja 10 tuntia töihin, niin jäljelle jää mitättömät 6 tuntia, joista siitäkin on vähennettävä tunti ilta- ja aamupuuhiin. Neljä tuntia perheelleni, lapsilleni. Se tuntuu rikollisen pieneltä ajalta. Eihän Miss April kohta edes tunne minua! Olenkin epätoivoisena laskeskellut, että olisinko voinut mitenkään jäädä kotiin hänen kanssaan pidemmäksi aikaa, mutta tulotason tippuminen tästäkin vielä vähemmäksi ei mitenkään ole mahdollista ilman, että laskut jäävät maksamatta.

 

Stressi tulevasta alkaa olla huipussaan, kun töihin paluu lähenee. Joskus tuntuu, että kodin ja työn paineet litistävät minut alleen. Olen kiukuspäissäni välillä heittänyt Mr. Scotille, että ”jää sinä kotiin, kun kerran tiedät paremmin, ja minä menen töihin”. Kaiketi silloin hetkellisesti sitä tarkoitinkin, kun seinät kotona kaatuivat päälle syystä tai toisesta, mutta suurimman osan ajasta olen ollut todella tyytyväinen mammailuun pienen vauvani kanssa, enkä missään nimessä haluaisi takaisin töihin. Kun hoitovapaalle jääminen ei ole nyt ollut vaihtoehto olen päätynyt siihen ratkaisuun, mihin moni muukin äiti minun asemassani. Tehdään yksi lapsi lisää.

 

Tämä älynväläys ei nyt tietenkään johdu vain siitä, että haluan olla kotona enemmän ja panostaa perheeseeni enkä uraan. Olemme molemmat Mr. Scotin kanssa aina halunneet ison perheen ja nyt jos milloin on hyvä aika toteuttaa tuo suunnitelma, ennen kuin minä olen liian vanha raskautumaan. Miss April on ollut ”happy baby” alusta alkaen, helppo ja ihana, joten hänen seurakseen voi kevein mielin hommata sisaruksen. Meille lasten hankkiminen ei kuitenkaan ole yhtä helppoa kuin monille muille. Toiset jättävät ehkäisyn pois ja laittavat peiton heilumaan niin muutaman kuukauden jälkeen tikku näyttää plussaa. Me kuitenkin kärsimme sekundaarisesta lapsettomuudesta.

 

Ei voi sanoa, varsinkaan enää, että olisimme lapsettomuudesta kärsivä pari, kun meillä on nyt kaksi pientä perheessä. Se totuus, että meillä on alle prosentin mahdollisuudet saada vauva luomusti ei ole kuitenkaan hävinnyt minnekään. Ilman lääketieteellistä avustusta tämä perhe ei kasva. Sekundaarisesti, eli toissijaisesti lapsettomuus on edelleen elämässämme ja tulee aina olemaan. Meidän tiemme vanhemmuuteen on erilainen, kalliimpi ainakin, jos ei muuta.

 

Tällä kertaa tunne kävellessä Felicitas klinikalle oli hyvin erilainen kuin kaksi vuotta sitten. Kun menimme lapsettomuustesteihin ”varmuuden vuoksi” emme tienneet mitä odottaa, pelko ja epävarmuus olivat silloin päällimmäisenä mielessä. Nyt tilanne oli ihan eri, eikä edellisestä käynnistä edes ollut niin pitkä aika, sillä olin viimeksi käynyt täällä synnytyksen jälkeen selvittämässä miksi jälkivuoto ei vain ottanut loppuakseen ja hedelmöityslääkärimme oli löytänyt sen istukanpalan, joka oli aiheuttanut vielä paljon päänvaivaa ja lopulta hysteroskopia operaation. Siitäkin oli kuitenkin jo yli neljä kuukautta ja hormonitoimintani oli palautunut normaaliksi, mikä tietysti oli jokseenkin oleellista, mikäli halusi lisää lapsia.

 

Eniten jännittikin, että miten kohtuni oli palautunut ja olin onnellinen, että Mr. Scot oli tukenani. Lääkärin tuttu hymy ja vakaa kädenpuristus muistuttivat taas siitä, miksi kävimme yksityisellä, emmekä julkisella puolella. Täällä meitä hoitava henkilö pysyi koko ajan samana eikä ollut ”kuka nyt ikinä sattui olemaan vuorossa”. Hän myös muisti meidät, muisti lastemme nimet ja iät, tiesi tarkalleen kaikki hoidot mitä minulle oli tehty ja lääkkeet, joita olin syönyt sekä niiden vaikutuksen kroppaani.

 

Odotin hermostuneena, että miltä kohtuni ultrassa näyttäisi, mutta turhaan, kaikki oli hienosti.

”Limakalvo on 14 milliä, oikein hyvä.”

Teki mieli tuulettaa. Muistin edelleen, että vähintään 7mm tarvittiin että voisi edes unelmoida raskautumisesta, ja minulla oli tuplat siitä. In your face, bitches! Munasarjatkin läpäisivät tarkastuksen mallikkaasti, vaikka niitä ei nyt tarvittukaan, kun alkiot olivat jo olemassa. Lääkärimme näytti vihreää valoa hoidoille ja niinpä pakastetun alkion siirto sovittiin seuraavaan kuukautiskiertoon.

 

Se kierto on nyt. Malttamattoman odottelun ja yhden hormonilääkityksen jälkeen olimme taas takaisin klinikalla ja ultrassa. Lääkärimme mielestä keinotekoinen eli lääkkeillä tehty kierto ilman ovulaatiota oli tälläkin kertaa paras vaihtoehto. Näin varmistuttiin siitä, että alkio siirretään juuri oikeana ajankohtana ja että limakalvo on sopivan paksuinen. Ultrassa paljastui, että kierron päivänä 11 limakalvoni oli jo 11mm paksu. Olimme alustavasti puhuneet, että alkio siirrettäisiin loppuviikosta, mutta koska tilanne oli jo niin kypsä, varattiin aika alkuviikolle, tiistaille.

 

”Voidaanko alkioita siirtää kaksi?” kysyin kun lääkäri kirjasi paperille yksi alkio.

”Ei missään tapauksessa.”

Punastuin hiukan.

”Ajattelin vain, että se parantaisi onnistumisen mahdollisuutta.”

”Onnistumisprosentti on oikein hyvä yhdelläkin alkiolla, ja silloin vähennetään kaksosten mahdollisuutta, jotka taas ovat aina riskiraskaus. Teidän alkionne ovat erittäin laadukkaita, ihan niin kuin tekin, joten kahden alkion siirto ei ole tarpeen.”

Olin otettu kehuista, ja kun juttelimme vielä hetken aikaa kaksosten keskoisuus ongelmista olin myös vakuuttunut, että tämä oli parasta niin minulle kuin tulevalle vauvalle.

 

Lääkäri kätteli meidät taas lähtiessämme.

”Eikö olekin helpompaa, kun tällä kertaa ei ole paineita onnistua.”

Virnistin hänelle, tämä kierros tuntui tosiaan ihan erilaiselta. Vähemmän paineita, vähemmän stressiä. Meillä oli neljä alkiota, minun kohtuni vaikutti toimivan moitteettomasti ja vaikka emme onnistuisi, meillä olisi silti Miss April ja Miss Wienna. Olisi tosin ihana olla taas raskaana, ison mahan kanssa, ja odottaa uutta perheenjäsentä tähän maailmaan.

 

Ei niin, ettenkö muistaisi edelleen raskauden huonoja puolia, selkäkipuja ja puolen vuoden pahoinvointia. Oli osia siitäkin ajasta, joita kammosin. Silti, se loppuvaiheen taianomaisuus, kun masu oli iso ja vauva liikkeet tunsi hyvin, se korvasi paljon. Ja tietysti palkinto lopussa oli ihan omaa luokkaansa. Nyt pitäisi sitten vaan onnistua siinä raskautumisessa.  Neljä mahdollisuutta, Athos, Aramis, Ninja ja Kilpikonna, meidän alkiomme, odottelivat pakkasessa, mikä jo itsessään oli ihan utopistista. Munasolut oli hedelmöitetty kohta kaksi vuotta sitten ja elämän alku odotteli tuubissa. 90% selvisi sulatus prosessista ja alkionsiirroista noin joka neljäs johti terveen lapsen syntymään, joten lukemat olivat meidän puolellamme.

 

Olimme päättäneet, että emme kertoisi Miss Wiennalle vauvasta ennen niskapoimu ultraa sinä raskausviikon 12 tienoilla. Oli mielestäni parempi odottaa ensimmäinen kolmannes ja saada yhdistelmäseulonnan tulokset ennen kuin antaisimme isosiskolle turhia toiveita. Hän oli kysellyt meiltä jo, että eikö näitä sisaruksia voisi saada lisää, joten tiesin raskausuutisen olevan toivottu enkä halua tuottaa tytölle pettymystä. Henkisen preppaamisen mahdolliseen perheenlisäykseen ajattelin kuitenkin aloittaa ajoissa ja puhua siitä mahdollisuudesta, että kohta kaksi olisikin kolme.

 

”Sitten pitäisi kyllä hankkia poika” Miss Wienna sanoi minulle vakavana.

Naurahdellen yritin selittää, että ei se mene ihan niin. Isosisko on kuitenkin hyvin tiukkana poikavaatimuksessaan. Hän sanoi hyväksyvänsä kolmannen tytön vain, jos lupaisimme sen jälkeen tehdä vielä neljännen lapsen – sen poika. Järkipuheista huolimatta neiti ei jousta tässä, mikä minusta on äärimmäisen hellyyttävää, mutta lisää jännitysmomenttia raskautta kohtaan. Mitään tietoahan meillä ei ole alkioidemme sukupuolesta, sellaisen selvittäminen on Suomessa laitonta. Olen oikeastaan myös hyvin onnellinen, että emme tiedä niitä, jotkin asiat kun on vain parasta jättää Pandoran lippaaseen.

 

 

 

 

Alkionsiirtomme oli sovittu tiistaille ja minua jännitti heti aamusta, vaikka tiesin operaation olevan kivuton ja ohi parissa minuutissa. Eipä siinä vauvan sisälle laittamisessa normaalistikaan montaa minuuttia kulu, mutta sentään luomusti paikalla ei ole lääkäri, hoitaja ja laborantti miehesi lisäksi. Tämä kimppakiva kuvio tuntui sekin kuitenkin aika luonnolliselta jo, koska olihan tämä nyt kolmas alkionsiirto, mitä minulle tehtäisiin. Takana oli yksi epäonnistuminen ja yksi täysi kymppi, joten odotukset ovat nytkin 50/50.

 

Inhottavasti alkionsiirrot ovat aina iltapäivisin, mikä tietysti antaa klinikalle aikaa sulattaa tarvittaessa toinen alkio, jos ensimmäinen ei selviä prosessista, mutta se jättää minulle ihan liikaa aikaa stressaantua. Olinkin hyvin jännittynyt, kun kävelimme tuttuja käytäviä pitkin odotustilaan. Halusin ehdottomasti, että Mr. Scot oli paikalla alkionsiirrossa, vaikka se tarkoittikin työpäivän keskeyttämistä ja lastenhoitajan hankkimista Miss Aprilille. Kyllä isän nyt piti olla paikalla, kun hänen lapsensa laitettiin sisään. Yritimme jutustella mukavia sohvalla istuskellessamme ja lääkäriä odotellessa.

 

Onneksi kaikki tapahtui ihan aikataulussa ja operaatiossa sattui olemaan mukana myös tuttu hoitaja, joka tunnisti meidät heti ja alkoi kysellä, miten vauvan kanssa oli sujunut. Joka kerta kun meidät spontaanisti tunnistetaan, olen hiukan hämmentynyt siitä miten intiimi hoitosuhde yksityisellä klinikalla muodostuu. Sitä ei ole vain nimi jossain paperissa vaan henkilö, joka muistetaan ja tunnetaan. Olikin luottavainen olo kiivetessä siihen toimenpidetuolille, jalat kohti kattoa.

 

Alkionsiirron inhottavin osuus on ehkä se puhdistaminen. Tällä hetkellä minulla on kahdet hormonilääkkeet päällä, joista toiset ovat niitä tussuun työnnettäviä kapseleita. Niistä jää vahamaiset kuoret ja paljon sotkua joka paikkaan, joten lääkärin oli ensin hoidettava alakerta siedettävään kuntoon ennen levittimien tunkemista. Kunhan alkupreppaus oli tehty, laborantti kurkkasi seinässä olevasta ikkunasta.

”Mrs. Rune? Sanoisitko vielä henkilötunnuksesi?”

Kun oli varmistettu, että alkio ja henkilö olivat oikeat nainen katosi labran puolelle siirtämään alkion petrimaljasta katetriin.

 

”Alkio on ollut lämpimässä odottamassa, se siirretään mahdollisimman lyhyeksi ajaksi pois lämmöstä” lääkärini selitti minulle.

”Sulatus meni oikein hienosti, alkio voi oikein hyvin.”

Tuntui rohkaisevalta kuulla, että meillä oli laadukas yksilö siirrossa. Olimme Mr. Scotin kanssa mietiskelleet kuka neljästä lapsenalusta siirrettäisiin tällä kertaa ja olin kallistunut eniten Ninjan puolelle.

”Millä perusteella siirrettävä alkio valitaan niistä neljästä mitä meillä on?” utelin odotellessa.

”Ihan numerojärjestyksessä. Kaikki olivat niin laadukkaita, että eroahan ei juuri ole.”

 

Laborantti toi katetrin, varmisti vielä henkilöllisyyden ja sitten seurasimme monitorista sumeaa, harmaata kuvaa, johon tuli pieni valkea piirto. Piirron päästä pursui kohta sumea pilvi limakalvon keskelle.

”Noin, siirto on tehty. Nyt tarkistetaan, että alkio on varmasti poistunut katetrista.”

Lääkäri laski minut jo alas, mutta pyysi, etten nouse heti.

”Tämä on ihan vain varmuuden vuoksi” tohtori ehti juuri hymyillen kertomaan, kun laborantti ilmestyi luukulle.

”Valitettavasti alkio palautui katetriin. Meidän täytyy tehdä siirto uudestaan.”

 

”Oho, no jopas se tempun teki!”

Olisin ehkä säikähtänyt enemmän tilannetta, jos lääkäri ei olisi kuulostanut niin huolettomalta.

”Hetki menee, kun siirrän alkion uuteen katetriin.”

Nainen katosi taas labran puolelle ja minut nostettiin takaisin korkeammalle.

”On hyvin harvinaista, että näin käy. Ehkä kaksi, kolme kertaa vuodessa alkio palautuu katetriin eikä siirry.

”Niinkö?” kysyin ja mietin hiljaa mielessäni, että jep, tämä oli selkeästi Ninja.

”Yleensä se kertoo vain siitä, että alkion ympärillä on hyvä lima ja se yrittää tarttua.”

Lääkärin sanat rauhoittivat jonkin verran, mutta huomasin silti pidättäväni hengitystä, kun siirto tehtiin uudestaan. Tällä kertaa nestepilvi näytti hiukan kirkkaammalta kuin ensimmäisellä kierroksella.

 

”Nyt ainakin näytti hyvältä!”

En ollut huomannut, että laboranttikin jäi kurkkimaan ikkunasta. Hän otti katetrin ja lähti taas tarkistamaan tilannetta. Lääkäri laski minut taas alemmas.

”Luotetaan, että meni!” hän hymyili itsevarmana.

”Joskus nämä alkiot kyllä temppuilevat ihan kunnolla sitten kun sille tuulelle päätyvät. Joskus siirron joutuu tekemään kolmesti tai useamminkin,”

Hetken päästä saimme kuitenkin huikkauksen ikkunasta, että alkio oli siirtynyt. Huokaisin helpotuksesta. Tosin pieni pelon poikanen jäi, että alkio oli nimensä mukaisesti ninja ja karkasi jonnekin ihan muualle kuin kohtuun. Se jäänee nähtäväksi.

 

Sain luvan käydä vessassa ja sen jälkeen oli vielä lyhyt keskustelu jatkosta lääkärimme kanssa. Jatkaisin molempia lääkkeitä, joita otin jo nyt ja perjantaina laittaisin kertapistoksen alavatsaan kolmatta lääkettä. Kättelimme taas hymyillen lähtiessä ja meille toivotettiin kovasti onnea. Vedin syvään henkeä päästessämme ulos. Tässä sitä taas oltiin, odotuspeli oli alkanut ja Ninja oli, ainakin vielä, nyt mukana matkassa.

 

Vähän ennen kuin lähdimme alkionsiirtoon sisareni laittoi viestiä, että hänen synnytyksensä oli käynnistynyt. Kun me ajoimme pois hedelmöityshoitoklinikalta, hän oli samaan aikaan matkalla synnytyssairaalaan. Puistelin päätäni ajoitukselle, miten voi olla, että juuri tänä samana tiistaina, kun meille ehkä laitettiin seuraava pulla uuniin, oli sisareni poika tulossa maailmaan. En ehtinyt edes keskittyä stressaamaan Ninjaa enää ollenkaan, kun odotin vain tietoja synnäriltä. Myöhään illalla tytärteni serkku saapui maailman ja minä itkin onnesta. Olipa maaginen päivä, minusta tuli täti kolmatta kertaa ja saatoin olla raskaana kolmatta kertaa. Myös se, että Miss Aprilillä ja hänen uudella serkullaan olisi sama ikäero (n. 9kk) kuin Ninjalla, mikäli raskautuminen oli onnistunut ja jatkuisi loppuun asti, tuntui ihan hurjalta yhteensattumalta.

 

Toki pienen serkuksen syntymä muistutti minua siitä tosiseikasta, että saadakseni kolmannen lapsen, minun olisi kohdattava pelkoni synnytyksestä. Henkilökohtaisesti olen kokenut synnytykset yhtenä helvettinä enkä edelleenkään mistään hinnasta haluaisi uusintaa. Olin kamalan stressaantunut ja jännittynyt jo sisareni synnytyksestä, joka kaikille jumalille kiitos meni hienosti. Sisareni on ihan uskomaton soturi ja olen niin ylpeä hänestä, hän selvisi koko päivän rupeamastaan kuin mestari. Olemme kuitenkin samaa mieltä siitä, että synnyttäminen on ihan luolamies (tai oikeammin luolanainen) hommaa kaikessa alkukantaisuudessaan.

 

Se palkinto tosin, joka sitten lopulta odottaa, se on tietysti monenlaisen tuskan ja kärsimyksen arvoinen. Ei ihan minkä tahansa, mutta monen. Sinä iltana suihkussa huomasin pitäväni käsiäni alavatsani päällä ja juttelevan Ninjalle mahdollisesta tulevaisuudestamme ja kertovani hänelle hänen vastasyntyneestä serkustaan. Juttelinko tyhjälle kohdulle? Ehkä, mutta on sitä hullumpiakin asioita tehnyt. Enkä ehtinyt miettiä mahdollista raskauttani taas hetkeen, kun keskityin siskonpoikaan, jonka näimmekin seuraavana päivänä vieraillessamme synnytysosastolla.

 

Olin jo unohtanut miten pieniä vastasyntyneet ovat. Tuntuu, että Miss April on ihan pikkuinen, mutta kun ottaa hänen tilalleen syliin siskonpojan, joka on vain kolmasosan serkkunsa painosta, tuntuu kuin kannattelisi höyhentä. Mr. Scot oli erityisen hämmentynyt ottaessaan pienen käärön käsivarsilleen ja hämmästeli missä se lapsi oikein on. Miss Wienna oli aivan sekaisin innosta ja jännityksestä tavatessaan perheemme uusimman jäsenen ja selitti kovaan tahtiin mitä kaikkea opettaisi ja kertoisi serkkupojalle, kunhan pikkuinen vähän kasvaisi.

 

Myös Miss April oli kiinnostunut serkustaan, ainakin niin kauan, kunnes äiti otti tuon toisen vauvan syliin. Olisittepa nähneet tytön silmät, jotka olivat yhtäkkiä teelautasen kokoiset. Ilmoille pääsi välittömästi vastalauseiden litanja ja kädet huitoivat stop merkkiä. Toinen vauva minun mammani sylissä? Oh hell no you didn’t! Olin aivan äimissäni tyttäreni reaktiosta ja olenkin nyt hiukan huolissani, että mitenhän Miss April mahtaakaan hyväksyä mahdollisen sisaruksen, mikäli hedelmöityshoitomme onnistuvat, kun jo pelkkä serkku on täysin sietämätön juttu.

 

Kuinka alkionsiirrossa sitten lopulta kävi, se selviää kahden viikon päästä verikokeessa. Tänä aamuna tökkäsin mahaani piikillä vähän hormoneja ja nyt vain odotellaan. Vauvakuume on ainakin kohdillaan, kun elämässäni on nyt pieni prinssi, tuleva kummipoika. Toivon siskonpojan harhauttavan ajatuksiani piinaavasta kahden viikon odotuksesta. Ei ole mitään niin epämiellyttävää kuin epätietoisuudessa eläminen. Tapani mukaisesti päätin purkaa ahdistustani kirjoittamalla tätä blogia ja jakamalla jännitykseni ja toiveeni tulevasta.

 

Kuinka Ninjan kanssa käy? Haihtuuko hän savupommin lailla tuulen mukaan vai aloitammeko me kohta uuden odotuksen? Jos hän ei tartu on meillä vielä kolme alkiota, Athos, Aramis ja Kilpikonna, joten voimme yrittää pitkälle ensi kevääseen asti onnistumista. Aika näyttää juurtuvatko puutarhamme uudet istutukset vai eivät. Sormet ovat ristissä ja toiveet tulevassa.