Hae
Kuka huusi äiti?

43. Miksi sitten edes hankit lapsia?

Raskasta, märkää lunta tipahteli katolta. Aamulla oli taas pyryttänyt, nyt kenties tihutti vettä. Oli vaikea sanoa, sillä ikkunaruudut olivat pisaranauhojen raidoittamat ja niin taivas kuin maa olivat valkoiset. Ainoan kontrastin antoivat koivujen harmaat, paljaat oksat, jotka huojuivat tuulessa kuin vanhat luurangot. Nojauduin taaksepäin työtuolissani, kuppi kuumaa kaakaota käsissäni ja mietin, pitäisikö vihdoin yrittää kirjoittaa uusi blogipäivitys. Blogini on maannut hiljaa kuin lumipeittoon haudattu Suomen luonto, muttei suinkaan sen takia, ettei minulla olisi ollut mitään sanottavaa tai kerrottavaa tänä aikana. Olen vain yksinkertaisesti ollut niin huonossa kunnossa, että en ole pystynyt kirjoittamaan. Useamman kerran olen maannut sängyssä, sikiöasennossa, oksennusämpäri lähellä päätä lattialla odottelemassa, ja miettinyt kaikkea mitä kirjoittaisin, jos pystyisin edes istumaan. Raskauspahoinvointi ei ole mikään vitsi meille, jotka kärsivät siitä 24/7.

 

Kaiken kukkuraksi minä ja tytöt sairastuimme virusflunssaan. Jatkuva räkä ja yskiminen pahensi myös pahoinvointia, joten kaksi viikkoa oksensin joka päivä vähintään kahdesti päivässä. Hyvällä onnella yksi päivän aterioista pysyi vatsassa. Lääkärikin varoitteli, että mikäli yhtään tuntuisi siltä niin pitäisi lähteä sairaalaan tiputukseen. Itsepäisesti kärsin kotona, liikkuen lähinnä sängyn, sohvan ja vessan väliä, vaikkei makaaminen aina onnistunutkaan kipeää taaperoa hoitaessa.

 

Taapero, voitteko kuvitella? Kun miettii sitä mistä tämä blogi alkoi, lapsettomuudesta ja hedelmöityshoidoista, niin nyt meillä on jo vuoden virstapylvään ylittänyt pikkuihminen touhu mouhuamassa. Miss April on aloittanut päiväkodissa ja pärjännyt kaiken lisäksi todella hienosti! Olen niin ylpeä joka kerta kun kuulen hänen leikkineen, syöneen ja nukkuneen hyvin. Tarhassa neiti ei pura eroahdistustaan, mutta kotona sitten kyllä. Ennen niin hyvin nukkunut pienokaisemme herää nykyään joka yö monta kertaa huutamaan. Välillä hän huutaa unissaan ja välillä taas hereillä ja niin pitkään, kunnes pääsee syliin nukkumaan. Jos uskallat laskea hänet alas, herää tyttö välittömästi ja alkaa parkua. Niinpä Miss April menee illalla oman huoneensa pinnasänkyyn nukkumaan, mutta herää 3-4 aikaan yöllä ja rauhoittuu vasta, kun pääsee nukkumaan joko minun tai Mr. Scotin rintakehän päälle.

 

Onneksi tilanne on nyt viime aikoina sen verran rauhoittunut, että Miss April suostuu melkein joka yö nukkumaan meidän välissämme, eikä päällä, koska siinäpä vasta selkä tulee kipeäksi kun 11,6kg tajutonta taaperoa röhnöttää rintakehälläsi puolen yötä. Tarhan aloitus on siis tuonut mukanaan juuri niitä asioita, joita osasin odottaa. Tiesin, että Miss April oireilisi jollain tavalla ja tiesin, että hän alkaisi sairastelemaan. Ihan perus kaavalla ollaan menty ja tuskin ihan hetkeen ovat asiat siitä miksikään muuksi muuttumassa.

 

Myös Miss Wiennalla on omat ongelmansa koulussa, eikä hänkään säästynyt virus pöpöltä, vaikka ei sairastunut yhtä pahasti kuin minä ja pikkusiskonsa. Sairastelun lisäksi koulussa on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Miss Wienna onnistui pihaleikeissä lyömään päänsä kiipeilytelineen metallitankoon kaatuen siitä taaksepäin ja löi takaraivonsa seuraavaan. Tästä seurasi ensin päänsärkyä ja lopulta oksentamista. Lievän aivotärähdyksen oireet menivät kuitenkin kahdessa päivässä ohi ja selvisimme säikähdyksellä ja yhden yön herättelyillä.

 

Opintiellä ei silläkään ole mennyt aivan ruusuisesti, sillä Miss Wienna kärsii lievästä hahmotusviasta, joka hidastaa hänen lukuopintojaan. Jostain syystä kirjainten erottaminen ja niiden nimien muistaminen aiheuttaa haasteita, mutta viikottaisesta tukiopetuksista alkaa selkeästi olla apua ja eiköhän se meidänkin sinisilmämme opi lukemaan. Syytän itseäni tyttären ongelmista, lukihäiriö kun on periytyvä, mutta sentään nykypäivänä siihen osataan antaa jo aikaisessa vaiheessa apuja. Tosin opettajan mielestä kyse ei ole siitä. Voisiko olla pitkittyneen synnytyksen aiheuttama hapenpuute, joka aiheuttaa oppimisvaikeuksia ja hahmotusvikoja? Sekin tuntuu minun syyltäni.

 

Poden huonoa omaatuntoa, että en ole pystynyt auttamaan Miss Wiennaa niin paljon ensimmäisen luokan aloittamisessa kuin olisin halunnut. Töihin palaaminen, kamalasta työpisteestä toiseen vaihtaminen ja aivan erityisesti jo neljännelle raskauskuukaudelle jatkunut pahoinvointi ovat kuitenkin vieneet hurjasti voimavarojani. Ostin monta kirjaa, joita meidän oli tarkoitus yhdessä lukea tukeakseni hänen oppimistaan, mutta kaikki niistä pölyttyvät tällä hetkellä hyllyssä.

 

Onko äideillä koskaan sellaisia kausia, että he eivät soimaisi itseään asiasta tai toisesta? En koe ikinä tekeväni ”parastani” kun kyse on lapsistani. Yritän ja yritän, mutta silti jokin menee aina pieleen, ei ole aikaa, tuli jotain muuta. Erityisen haastavaa tämä on minusta nyt, kun yritän tasapainoilla taaperon ja koululaisen välillä. Koen, etten pysty antamaan kummallekaan täyttä panostusta, eikä tilanne varmasti helpotu sitten kun kolmas kullanmuru saapuu maailmaan.

 

Kävimme jo aikaa sitten ensimmäisessä ”virallisessa” ultrassa eli np-ultrassa, jossa niskaturvotusta tarkkaillaan ja selvitetään yhdistelmäseulonnalla downin syndrooman riskiä. Koska nämä ovat nykyään keskitetty Bulevardille oli pelkästään paikalle pääseminen ja lumikaoottisilta teiltä parkkipaikan löytäminen haaste itsessään. Navigaattori ohjasi minut kyllä uskollisesti perille, mutta sitten alkoikin pää pyöriä kuin pöllöllä yrittäessäni löytää autolle majapaikkaa.

 

Puhelin soi ja vilkaisin ärsyyntyneenä näyttöä. ”Rakkaani” se ilmoitti.

”Yritän juuri etsiä parkkipaikkaa” vastasin murahtaen.

”Tiedän, näin sinut paikantimella. Käänny seuraavasta vasemmalle.”

”Oletko ihan varma?”

”Sieltä tulee juuri valkoinen Volvo, seuraa sitä, olen valloittanut kaksi parkkipaikkaa.”

Käännyin kuuliaisesti vasemmalle.

”Näen sinut. Olen pakettiauton jälkeen vasemmalla, aja lumikinoksen ja minun väliin parkkiin.”

 

Mr. Scot peruutti pois tieltä ja pääsin puikahtamaan yksisuuntaisella kadulla hienosti lumisohjon päältä tien reunaan. Olimme vain nurkan takana klinikalta ja taapersimme käsikynkkää (minä pitäen itseäni pystyssä miehen vakaammilla jaloilla) aulaan. Siellä odottikin mukava yllätys, kun hissi ei liikkunut ja sille oli jonoa. Minä en olisi halunnut kiivetä ties kuinka monta kerrosta ylös vanhan talon kierreportaita, mutta meillä oli vain viisi minuuttia aikaa, joten Mr. Scot lähti reippaasti harppomaan ylös.

 

Pari kerrosta ja hissi tuli meitä vastaan, tai pikemminkin ohitimme sen, sillä se oli rikki eikä liikkunut mihinkään. Puuskutin ylös päästyäni ja murisin Mr. Scotille, (joka kiltisti piti minulle ovea auki) että ei raskaana olevia saisi juoksuttaa tällä tavalla. Sain kuitenkin lepäillä ihan tarpeekseni, sillä lääkärimme oli myöhässä. Niin paljon myöhässä, että näimme käytävien tyhjenevän ja täyttyvän istuessamme itse tympääntyneinä penkeillä.

 

Mr. Scot ei ole maltillisimpia ihmisiä, jopa minuun verrattuna, ja alkoi kiehua kirosanoja kuin räpättävä papupata. Se lisäsi minun hermostuneisuuttani ja ilmeisesti viereinen pariskunta huomasi tyytymättömyytemme, kun he alkoivat kysellä, että kuinkas kauan täällä oikein sitten joutuu odottamaan. Mies ehti juuri avata heille mielipidettään asiasta, kun vastapäinen ovi aukesi.

”Mrs. Rune?”

”No päästiin sitten kuitenkin!” Mr. Scot letkautti ja marssi ovelle.

”Anteeksi, että jouduitte odottamaan. Tämä lumi on aiheuttanut paljon asiakkaiden myöhästelyjä tänään.”

 

Minua ei kiinnostanut enää pätkääkään paljon kello oli, sillä halusin kuumeisesti nähdä Ninjan. Olin kärsinyt koko päivän kauheista ennakkoaavistuksista, että jotain oli pielessä. Entä jos ultratessa lääkäri löytäisi sikiön kuolleena? Entä, jos siinä oli vakavia rakennepoikkeamia? Mitä jos joutuisimme miettimään raskauden keskeytystä?

”Kuinka monta lasta?” lääkäri kysyi.

”Kaksi” vastasin tottuneesti, koska kaksihan minulla oli.

”Kaksoset?” lääkäri toisti yllättyneenä.

”Siis – ei! Ei kun ennestään kaksi, mahassa yksi!”

 

Poskeni helahtivat punaisiksi, mutta lääkäri vain puisteli päätään ja pyysi neuvolakorttia. Asettauduin selälleni housut polvissa ja paita kainaloissa. Lääkäri pruittasi tottuneesti geeliä mahalleni ja alkoi ultrata. Palkinto oli onneksi lähes välitön. Huitovat raajat ja iso pää ilmestyivät näkyviin enkä voinut kuin virnistää.

 

”Siinä hän on” lääkäri totesi ja ryhtyi sitten liikuttamaan laitetta ja selostamaan samalla kaikkea mitä ruudulle näkyviin tuli. Normaali, normaali, hyvä, hyvä, hienosti näkyy. Tässä vaiheessa sikiöt näyttävät jotenkin kammottavilta pikku luurangoilta, ja omalla tavallaan hyvin suloisilta alieneilta. Pää on ihan liian iso muuhun kroppaan verrattuna, jalat liian lyhyet käsiin verrattuna. Aivot paistavat läpi kallosta ja naama näyttää pääkallolta. Silti sikiössä on jo jotain äärimmäisen inhimillistä, kiemurrellessaan, haparoidessa sormillaan, kääntäessään selkänsä ultraajalle, kun alkaa oikein ärsyttää tökkiminen.

 

Saimme hetken kuunnella sikiön sydämen sykettä, kun Ninja pysähtyi juuri oikeaan kohtaan. 160 kertaa minuutissa. Niskaturvotus oli todella pientä ja kaikki oli ihan mallillaan. Pikkuinen oli hiukan isompi kuin arvioitu laskettu aika antoi ymmärtää, mutta koska kyseessä oli pakastetun alkion siirto ei päivämäärään kajottu. Kaiken kaikkiaan saimme olla äärimmäisen tyytyväisiä ja olisin voinut jäädä vaikka koko päiväksi katselemaan pienen pienen pientä elämän ihmettämme.

 

Lääkärillä oli kuitenkin seuraava jonossa, joten saimme ultrakuvat ja meidät passitettiin matkoihimme. Olo oli kuin pilvien päällä olisi pomppinut. Kikatellen ja halaillen kävelimme ulos aurinkoiseen talvipäivään ja päätimme mennä juhlistamaan tapahtumaa lounaalla Naughty Burgerissa. Vertasimme ruokaa odotellessa edellistä rv9 kuvaa uuteen rv13 ultraukseen. Muutos oli ihan käsittämätön. Miten niin pienessä ajassa saattoi tapahtua niin paljon kehitystä?

 

Vaikka alkion matka syntyväksi vauvaksi on minusta yksi elämän käsittämättömimpiä ihmeitä, niin kyllä myös vastasyntyneestä yksivuotiaaksi on sellainen harppaus, että aivan suu auki välillä jää tuijottamaan, että oliko tuo tomera, höpöttävä, kävelevä, itsepäinen tyttö vasta vähän aikaa sitten toukka, joka tuskin pystyi omaa päätään nostamaan ja makasi vain sylissä syömässä ja paskomassa? Eikä välillä meinaa vieläkään uskoa, että me teimme tuon pienen, itsenäisesti ajattelevan olennon. Meidän geenimme siinä mennä viuhottavat uudessa olomuodossa.

 

Mikä voisi antaa elämälle enemmän merkitystä kuin lapset? Mikä voisi antaa lapselle enemmän kuin sisarukset? Kun katson tyttöjäni tiedän miksi jaksan päivästä toiseen. Jopa pahimpien raskauspahoinvointien kanssa muistan Miss Wiennan ja Miss Aprilin touhuja seuratessa, että palkinto kaiken tämän päätteeksi on jotain, mitä mikään muu maailmassa ei voi tarjota. Siksi minusta onkin hassua, että olen saanut niin paljon negatiivista palautetta uudesta raskaudesta.

 

Seulontaa varten kävin verikokeissa ja hoitaja yritti pitää yllä mukavaa chit chattiä.

”Kuinka olet voinut?”

”Kovasti on pahoinvointia. Mutta niin oli edellisissäkin raskauksissa, joten osasin odottaa.”

”No voi kauhea. Onneksi kaikki se loppuu viimeistään synnytykseen. Menivätkö edelliset hyvin?”

”Ihan hirveää helvettiä.”

”No voi! Eihän se toki koskaan mukavaa ole, mutta Suomessa on onneksi todella hyvä henkilökunta auttamassa.”

”Itselläni on ollut huonompi kokemus, kauheita sadistisia kusipäitä.”

”No hurjaa!… Suomessa ei kuitenkaan kuolla synnytykseen kuten muualla maailmassa.”

”Ei se kyllä ensimmäisessä synnytyksessä kaukana ollut – itsellä eikä lapsella.”

”Ei kai? Kamalaa! Miksi edes enää hankit lisää lapsia?”

 

Lähes täysin samanlaisen keskustelun kävin erään neuvolatädin kanssa, joka tuurasi omaani. Hän kuunteli naama valkoisena synnytyskokemuksiani ja tokaisi: ”Miksi sitten hankit lisää lapsia?” Tämä on minusta äärettömän hämmentävää. Ja nimenomaan terveydenhoitoalalla työskentelevät ihmiset ovat möläytelleet tätä suorana päin naamaa. Jotkut muotoilevat sen nätimmin ”olen yllättynyt, että haluat vielä lisää lapsia” tai ”uskomatonta, että uskallat vielä yrittää uutta raskautta” mutta tarkoittavat kaikki samaa. Ja auta armias, jos puhut jollekin siitä, miten tuntuu, ettei aika riitä Miss Wiennalle ja Miss Aprilille niin välitön kommentti on ”entäs sitten kun niitä on kolme?”.

 

Niin, sitten jos kun niitä on kolme, niin sylini on täydempi ja sydämeni vielä enemmän. Käsiä ei ehkä kasva lisää, mutta sydän laajenee ja antaa tilaa uudelle rakkaudelle. Miksi antaisin lääkäreiden ja kätilöiden hoitovirheiden ja epäinhimillisen kohtelun muuttaa sitä hartainta toivetta, joka minulla on ollut lapsesta asti? Iso perhe, paljon lapsia. Se on ensimmäinen asia, jonka muistan koskaan halunneeni. Kaiken sen kidutuksen ja vääryyden jälkeen, mitä olen kokenut, minun pitäisi vielä antaa niiden paholaisen kätyreiden tekojen muuttaa koko elämäni? Minulta on jo tuhottu synnytyskokemukset, viety vanhemmuuden onnelliset ensihetket, mutta tätä en anna heidän minulta viedä.

 

Kun tarkastelee lapsen ja vanhemman yhteistä matkaa on synnytys hyvin pieni osa sitä. Puhutaan kuitenkin vain parista päivästä koko elinkaaren aikana. Minusta on ilmiselvää, että se synnytys ei ole ratkaisevassa asemassa lapsen hankkimisen kannalta niin kauan, kun sektion mahdollisuus on olemassa. Se on viimeinen oljenkorteni. Toki, jos sektio osoittautuu yhtä kammottavaksi helvetin esikartanoksi kuin alatiesynnytykset, niin sitten voi olla, että lapsilukuni jää kolmeen. Elättelen kuitenkin toiveita, että se on inhimillisempi ja hallitumpi tapahtuma kuin se teurastus, mitä ”luonnollinen” synnyttäminen tähän mennessä osoittanut olevansa.

 

Jotkut ovat kuitenkin olleet ihan suoraan sitä mieltä, että mikäli ei ole valmis luomusti tunkemaan neljää kiloa elävää olentoa sukupuolielimestään halvaannuttavissa kivuissa, niin ei pitäisi tehdä lapsia enää ollenkaan. Se pitää tehdä luonnollisesti tai ei ollenkaan. Minusta tämä ajatus on naurettavan kaksinaismoralistinen jo sen takia, että jos mentäisiin ”luonnollisesti” niin ihminen ei saisi valita hankkiiko lisää lapsia vai ei, vai väitättekö tosiaan hormonikierukoiden yms. ehkäisy kavereiden olevan ”luonnon omaa valintaa”?

 

Ehkäisy jo itsessään on luonnotonta ja mikäli katsotaan taaksepäin historiassa, niin myös kuoleminen synnyttäessä on ihan täysin luonnollista. Ilman nykyaikaista lääketiedettä olisin ensimmäisessä synnytyksessäni kuollut raskausmyrkytyksen, kohtutulehduksen ja infektion aiheuttaman lapsivuodekuumeen kultaiseen kombinaatioon, todennäköisesti lapsi jumittuneena edelleen synnytyskanavaan. Se olisi ollut täysin luonnollista.

 

Toinen synnytykseni oli ihan yhtä luonnoton kuin leikkaus, sillä se käynnistettiin lääkkeillä ja supistukset tuotettiin oksitosiinilla, eikä koko hommassa ollut rahtustakaan luomua. Silti katsotaan, että käynnistyshelvetti oli ”luonnollinen” synnytys kun vauva nyt tuli oikeasta kolosta syöksyen ulos. Naurettavaa. Valitsen ehdottomasti option ”epäluonnollinen, kliininen” ja sikiön kannalta kaikkien tieteellisten datojen perusteella turvallisin tapa syntyä – sektio.

 

Mietin välillä miltähän niistä naisista tuntuu kaikki nämä keskustelut ”luonnottomasta syntymisestä” joilla ei ole ollut muuta vaihtoehtoa oman tai lapsen elämän pelastamiseksi kuin sektio. ”Et ole synnyttänyt” heille sanotaan, aivan kuin he eivät olisi oikeita äitejä sen takia, että valitsivat säilyä hengissä ja pelastaa lapsensa sen sijaan että olisivat kokeilleet alatiesynnytyksen luonnonvalinta rulettia. Ja entäpä järkisektion valinneet, jotka ovat huomanneet tilastoista, että vauvalla on parhaat mahdollisuudet selvitä ilman mitään vaurioita sektiolla? He taitavat olla täysin kelvottomia vanhemmiksi.

 

Miten voi olla, että nainen, joka on 9 kuukautta kantanut lasta sisällään, ravinnut ja kasvattanut sitä omalla kehollaan, suojannut ja vaalinut päivästä toiseen, ei muka yhtäkkiä ole ”koskaan synnyttänyt vauvaa” vain sen takia, että hänen sukupuolielimiään ei ole silpottu, vaan vatsa leikattu? Ihan höpö höpöä sanon minä. Jos miesten pitäisi peniksestään tunkea ulos lapsia niin, että vehje repeytyisi, virtsaputki vaurioituisi eikä paskaakaan ehkä pystyisi enää pidättämään, niin sektio olisi ainoa synnytystapa mitä nykymaailma enää tuntisi.

 

Minä olen sentään kahdesti läpäissyt ”naisten intin”, ja koska olen saanut pysyviä vaurioita, niin katsotaan minun ottaneen tarpeeksi monta sota-arpea, että ehkä on ihan ok, että minulle tehdään sektio. Ehkä. Tosin voisihan se olla, että kolmas kerta olisi voimauttava naiseuden kokemus, joka eheyttäisi kaikki aikaisemmin kokemani traumat ja vääryydet. Se, että siitä saattaisi seurata kohdun laskeuma, virtsanpidätysvaurioita, kroonisia kipuja ynnä muita ei ole merkityksellistä. Jos vauva tulee ulos elävänä, synnytys on onnistunut – piste.

 

Jos haistatte tekstistäni katkeruutta ja vihaa olette aivan oikeassa. On enää vaikea suhtautua neutraalisti synnyttämiseen, kun on kokenut sen mitä minä olen. Vielä vaikeampaa on niellä sitä kritiikkiä, mitä toiset äidit suoltavat suustaan kuullessaan sanan sektio. Miten voikin olla, että nimenomaan muut naiset ovat sitä mieltä, että et sinä nyt ilman kipuja jollain kirurgisella toimenpiteellä voi mitään lasta saada. Sehän olisi helppo, kivuton, hallittu toimenpide, jossa sinä saat päättää.

 

Minulle luetellaan mielellään sektion mahdollisia komplikaatioita ja minua huvittaa, kun olen kokenut ne ihan samat alatiesynnytyksissä. Runsasta verenvuotoa, kun kohtu ei supistu kunnolla? Lapsella hengitysvaikeuksia syntymän jälkeen? Kohtutulehdus? Monien kuukausien pitkittynyt parantuminen? Istukanpala jäi kohtuun? On kaikki kuulkaa saatu ihan sillä luomu menetelmällä ja paljon, paljon pahempaa päälle. Jos et ole valmis synnyttämään niin kuin naisen pitäisi, sinun ei pitäisi hankkia lapsia -ajatusmaailman ihmisiä mitkään perustelut eivät vain hetkauta.

 

Saa nähdä mitä täytyy pelkopolilla perustella ennen kuin lääkäri suostuu kirjaamaan sektiolupauksen omakantaan. Ennen raskautta minulle jankattiin fraasia ”Suomessa ei ketään pakoteta alatiesynnytykseen”, mutta sillä siunatulla sekunnilla, kun tulin raskaaksi, ääni muuttui kellossa. Nyt minulle on kerrottu ihan kylmästi, että minun on taisteltava saadakseni päättää synnytystapani. Sillä mitä ilmeisimmin naisen itsemääräämisoikeus omasta kehostaan lakkaa, kun hänestä tulee hautomokone.

 

Raskaana oleva tarvitsee yhteiskunnan mielestä holhousta. Siinä missä kenelle tahansa potilaalle kerrotaan rehellisesti toimenpiteiden riskeistä tai sairauksien kulusta, raskaana olevaa ei saa pelotella kertomalla hänelle alatiesynnytyksen mahdollisista komplikaatioista. Synnytysvalmennuksissa ei koskaan kerrota niistä toimenpiteistä, joita alatien aikana voidaan joutua tekemään. Imukuppi? Pihdit? Välilihan leikkaus? Ne ovat kaikki tabuja asioita, joita ei saa mainita vaan odottava äiti viedään synnyttämään kuin lammas teuraaksi, naiivin sinisilmäisenä ja luottavaisena.

 

Tämä perustuu edelleen siihen, että kaikki alatiesynnytyksessä tapahtunut on luonnollista ja kuuluu asiaan. Mitä seuraamuksia kaikella sillä on naiselle ei ole väliä, niin kauan kun lapsi (joka ilmeisesti on se todellinen potilas synnytystilanteessa ja synnyttäjä itse vain vauvantekoväline) saadaan hengissä ulos. Myös minun molemmat synnytykseni on merkitty papereihin onnistuneiksi ja hyvin menneiksi. Sait elävän lapsen, jolle ei jäänyt pysyviä vaurioita (toisin kuin sinulle), mitä ihmettä oikein valitat? Olet vain kokenut tapahtuneen väärin.

 

Voitteko kuvitella lääkärin missään muussa tilanteessa selittävän sinulle näin, kun olet kokenut henkistä ja fyysistä väkivaltaa, alapääsi on revitty ja tikattu, olet ollut puolustuskyvytön ja järjettömissä tuskissa? Niinkö lääkärit sanovat raiskatuille? Olen pahoillani, että sinusta tuntui siltä, että asiat eivät menneet kuten olisit toivonut. Mutta koska sinulle ei jäänyt mitään sellaisia vaurioita, joista voisi suoraan syyttää hoitovirheestä, pesemme kätemme koko asiasta. Hyvää päivänjatkoa. Tiivistettynä näin luki vastauksessa reklamaatiooni tapahtuneesta.

 

Miten näin ajattelevaan ja toimivaan henkilökuntaan pystyisi enää millään tasolla luottamaan? Ymmärrän, miksi on paljon niitä naisia, jotka eivät sitten vain yksinkertaisesti hanki enempää lapsia, nykyaikana kun sekin mahdollisuus on. Miksi kukaan haluaisi asettaa itsensä niin avuttomaan tilaan, joutua nöyryytetyksi, kidutetuksi ja hylätyksi pelkonsa ja tuskansa kanssa? Jos sattuu olemaan luonnollinen synnyttäjä, sellainen, joka olisi satoja vuosiakin sitten selvinnyt vauvoineen alatieteurastuksesta, niin miksipä tuo nainen ei polkisi lisää lapsia? Mutta me, jotka emme anno domino olisi alkujaankaan selvinneet koettelemuksesta, ja emme siitä nykypäivänäkään oikein meinaa selvitä, niin miksi me hankkisimme lisää lapsia?

 

Tunnustan, että minua pelottaa, pelottaa aivan helvetisti tämä uusi raskaus. En ole paljoa pystynyt iloitsemaan uudesta vauvasta, sillä muistan joka kerta Ninjaa ajatellessani, että jotenkin sen on uloskin tultava. Olenkin hakenut pelkooni apua psykoterapeutilta, joka onneksi puoltaa sektiotoivettani ja ymmärtää täysin miksi. Pelkkä pelon käsittely ei kuitenkaan auta, kun tiedän, että Suomessa ei saa lain mukaan itse valita sektiota. Tämä on mielestäni hassu paradoksi, että ”ketään ei pakoteta alatiehen”, mutta sitten kuitenkaan naisella ei ole laillista oikeutta mihinkään muuhun, ei sektioon ilman lääkärin määräystä.

 

Et saa valita, sinun täytyy rukoilla, anoa ja taistella, jotta voit synnyttää veitsen alla. Jos tiedoissasi ei ole kirjallisesti lupausta sektiosta mikään ei sido synnytyssairaalaa tai sinua hoitavaa kätilöä, eikä heidän tarvitse reagoida kun kiljut, että leikkaa se ulos. Tiedän, olen ollut siinä tilanteessa. Passiivinen pakottaminen kun ei virallisesti ole pakottamista. Jos kätilö vain istuu vieressä ja lisää oksitosiinia tippaan vähän kerrallaan, sitä ei lasketa itsemääräämisoikeuden riistämiseksi. Hän vain antaa luonnollisen synnytyksen tapahtua, mitä ei lasketa lääketieteelliseksi toimenpiteeksi, joten sen tapahtumisesta ei häntä voida syyttää.

 

Tällä kertaa asiat tulevat menemään toisin. Niin vakuutan itselleni. Niin tosin sanoin itselleni jo edelliselläkin kerralla ja kuinkas kävi? On karmeaa vain odottaa ja miettiä, että entä jos kuitenkin olen taas kohta siellä synnytyssalissa jonkun sadistisen hirviön kanssa, jota ei kiinnosta mitä minulle tapahtuu, hänen duuninsa on vain saada se lapsi ulos elävänä. Toki sekin on ihan hyvä tavoite, mutta millä hinnalla? Ja siksipä odotan kuumeisesti, että pääsen pelkopolin lääkärin puheille, hänellä kun on valta antaa sektiopäätös vaikka heti tänään. Sen jälkeen ei tarvitsisi stressata enää, että kuinka Ninja syntyy maailmaan ja saattaisin ehkä pystyä ihan oikeasti iloitsemaan tästä raskaudesta.

 

Jonkinasteista pahoinvoinnin hellittämistä alkaa myös olla ilmoilla. Olen ollut kolme päivää oksentamatta! Ja siis ihan putkeen eikä viimeisen kuukauden sisällä, ai että miten kiva! Pidän sormet ristissä, että muutos olisi pysyvä ja pääsisin taas kuukautta vähemmällä kuin viimeksi. Silloin pahoinvointisaldoni olisi Miss Wienna 6kk, Miss April 5kk ja Ninja 4kk. Kauniisti laskeva suora, eikö olisi?

 

”Hetkinen, et ole oksentanut tänään!” Mr. Scot tokaisi toissailtana käydessämme nukkumaan.

”Eikö olekin jotenkin tosi outoa?” vastasin virnistäen.

Niin sitä vain tottuu kaikenlaiseen kamalaan. Mies tosin otti minut halaukseen ja toivoi kovasti, että saisi kohta iloisen ja eläväisen vaimonsa takaisin pahoinvoinnin ja väsymyksen syövereistä. On joskus vaikea muistaa, että tämä raskaus ja kaikki sen mukanaan tuomat ongelmat eivät koske vain minua. Koko perhe kärsii, kun yksi pelaaja on poissa pelistä, eikä varsinkaan lapsille tunnu olevan helppoa, että se henkilö on nimenomaan äiti. Äiti, maailman paras ja maailman vaativin duuni. Niin parasta tässä maailmassa, vaikkei todellakaan mitään ruusuilla tanssimista. Silti se on elämän suola ja ainakin minulle se kaiken tarkoitus.