44. Rakenneultra

Taskuparkkeerauksesta ei ollut tulla mitään, kun rintakehää puristi jännitys ja ajatukset poukkoilivat jossain ihan muualla. Sain auton kiilattua kahden muun väliin vasta toisella yrittämällä ja huokaisin helpotuksesta voidessani keskittyä taas oleelliseen. Yritin muistaa katsoa molempiin suuntiin tietä ylittäessä ja kaivoin juuri puhelinta laukusta soittaakseni Mr. Scotille kun kännykkä jo soikin.

”Olen tässä klinikan ovella, missä sinä?”

”Tulossa! Sain auton sinne, minne neuvoitkin.”

”Hyvä, hyvä, nähdään kohta.”

Oli kylmä ja harmaa päivä. Tuuli kävi viileästi jalkoihini, joita suojasi vain ohuet sukkahousut. Olin pähkäillyt asuvalintaa aamulla taas vaikka kuinka pitkään. Sillä ei sinänsä ollut mitään merkitystä, ultra kun tehtiin paljaalla iholla, mutta se oli jotain, mitä pystyin kontrolloimaan. En ole tullut yhtään paremmaksi odottamisessa tässä vuosien varrella ja kompensoidakseni kaikkea sitä, mitä en pystynyt hallitsemaan, keskitin kaiken huomioni niihin pieniin asioihin, mihin pystyin vaikuttamaan.

Siihen sarjaan kuului tämä kevyt, sininen mekko, jossa oli beigejä kukkia. Korvakorut oli valittu tarkasti mekon sävyjen mukaan ja kynnet oli lakattu sinisen ja violetin värejä vaihtelevalla lakalla. Tarkasti mietitty asukokonaisuus toimi rauhoittavana lääkkeenä paniikin partaalla olevalle mielelleni, kun pelkäsin pahinta ja toivoin parasta. Onneksi pääsin tarrautumaan Mr. Scotin käsivarteen kuin pelastuslauttaan meidän kävellessä yhdessä klinikan ovesta.

Käytännössä minulla ei ollut mitään syytä olla niin hermostunut ja stressaantunut kuin olin. Minulla ei ollut kipuja, ei supistuksia, ei vuotoja, ei minkäänlaisia epämääräisiä tuntemuksia. Raskauspahoinvointi oli hellittänyt otteensa jo niin hyvin, että parina edeltävänä viikkona olin oksentanut vain kahdesti viikossa – enkä kahdesti päivässä, kuten pahimmillaan. Silti minulla oli olo, että jotain oli nyt eri tavalla.

Muistan, miten oma äitini oli kertonut kolmannen eli sisareni kohdalla miettineen, että hänellä ei voisi olla niin hyvä tuuri, että saisi kolme tervettä lasta putkeen. Jotain oli vain yksinkertaisesti pakko olla vialla ja osasin nyt hyvin samaistua tuohon fiilikseen. Ylipäätään tämä raskaus oli alusta lähtien tuntunut erilaiselta. Pahoinvointi, mielialan vaihtelut, päänsäryt, väsymys, kaikki olivat ilmenneet eri tavalla kuin olen tottunut. Himoitsin eri ruokia kuin aikaisemmin – ylipäätään halusin ruokaa, eikä sen näkeminen ja haistaminen etonut. Saatoin myös ehkä kuvitella, mutta mielestäni mahakin näytti eri muotoiselta.

”Joko tässä lapsessa on jotain vikaa, tai sitten se on poika.” Näin olin julistanut Mr. Scotille jo kaksi viikkoa positiivisen raskaustestin jälkeen. Tänään sitten selviäisi, että kummasta oli kyse (vai olinko kenties vain sekaisin päästäni). Olin kuitenkin miettinyt jo valmiiksi nimen tytölle, mikäli olin vain vainoharhainen hupsu. Erittäin vainoharhaiselta minusta ainakin tuntui istuessamme pitkän käytävän puisille penkeille odottelemaan.

Olimme viisi minuuttia etuajassa, mutta kuten näyttäisi aina kohdallamme olevan, oli vastaanottaja puolestaan myöhässä. Kymmenen minuuttia kun oltiin aikataulusta jäljessä rupesimme molemmat hermostumaan. Yritin muistutella, että Miss Aprilin rakenneultraa olimme odottaneet tuntikaupalla, että kymmenen minuuttia ei ollut vielä mitään. Onneksi kätilö tulikin sitten vihdoin kutsumaan niemeämme ovelta.

Meidät vastaanotti ehkä nelikymppinen, pitkä ja hiukan tanakka nainen, jonka ruskeat hiukset oli pitkällä ponihännällä. Silmälasien alla oli iloiset silmät ja kaikin puolin kätilö vaikutti rempseältä persoonalta. Nostin hameeni helmat kainaloihin ja laskin sukkahousut lanteille asettautuessani ohjeiden mukaan makaamaan ultraus laitteen viereen. Mr. Scot istui vierelleni ja vilkaisimme toisiimme pikaisesti ennen kuin geelit olikin jo pruitattu mahalle ja kuvaruudulle ilmestyi harmaata mössöä.

Vuosien varrella olen oppinut lukemaan ultrakuvaa jo kohtuullisella taidolla, joten bongasin nopeasti selkärangan ja mahan sekä pään pyöreät muodot. ”Se on siellä” ajattelin huojentuneena, vaikka eihän tässä vaiheessa raskautta sikiö voinut minnekään enää hävitäkään. Mutta absurdisti olin ruokkinut pelkoa, että ehkä en ollut lainkaan raskaana, kun liikkeitä tuntui niin harvakseltaan. Raskaana kuitenkin olin ja seuraavana kuvassa olikin sykkivä sydän.

En voinut kuin hymyillä. Pikku Ninja oli ihan kippuralla, kädet ja jalat kropan suojana. Ultratessa hän pakeni koko ajan napani taakse, haudaten kasvonsa navan ”kaiku varjoon”, joten emme saaneet yhtään hyvää kuvaa edestä. Kaikki rakenteelliset asiat kätilö pystyi kuitenkin tarkistamaan ja oloni keventyi joka kerta kun sain kuulla kommentin ”normaali, hyvä”.

Kaikkien mittojen perusteella Ninja oli kasvanut tasaisesti ja sopusuhtaisesti. Hän oli hiukan pidempi ja isompi kuin raskausviikon 20+4 keskiarvo, mutta kätilön mukaan kuitenkin ”viikon sisällä” mitoista, mikä oli kaiketi ratkaiseva määrite siinä, oliko kasvu ja kehitys normaalia. Sydämen kammiot ja eteiset, aivojen lohkot, sisäelimet ja kaikki merkittävät osat löytyivät juuri sellaisina kuin pitäisikin. Ja vaikkei Ninja halunnut kasvojaan esitellä saatiin häntä sen verran liikuteltua, että huulihalkio pystyttiin poissulkemaan.

Siinä missä vauvamme piiloutui äitinsä navan ja omien käsiensä taakse, hän oikein mielellään esitteli jalkoväliään ja heilutteli jalkojaan.

”Onko tuossa sukupuolielimet?” kysäisin jo ihan ultrauksen alussa, kun Ninja näytti meille takapuoltaan.

”Juu kyllä. Mitenkäs on, haluatteko tietää sukupuolen?”

”Oikein mielellämme.”

”Teillä oli jo kaksi lasta? Ovatko he kumpaa?”

”Tyttöjä molemmat.”

”No sittenhän on ihan mukava, että täällä näyttäisi olevan poika.”

Räpäytin silmiäni ja huomasin puolittaisen hymyn hiipivän kasvoilleni.

”Ai poika?”

”Juu, tuossa näyttäisi olevan kivespussi ja tuossa sitten pippeli.”

Virnistin ja katsoin Mr. Scottiin, joka yritti selkeästi pidätellä innostustaan, mutta näytti muikean tyytyväiseltä kuin kissa, joka on juuri latkinut kermaa.

”No sehän sopii isännälle varmaan ihan hyvin, että tulee poika.”

Mr. Scot ei ehtinyt vastata, kun kätilö kiirehti lisäämään:

”Tietenkään en voi satavarmaksi luvata, mutta pojalta minusta vahvasti näyttää.”

Myöhemminkin meille esiteltiin pikkumiehen pikku vehjettä, mikä sai minut naureskelemaan hiljaa mielessäni. Tunsin yhtä aikaa vahvaa onnistumisen tunnetta naisena (aivan kuin eläisin keskiajalla) tietäessäni kantavani mieheni ”perillistä” – ja sitten samalla olin hiukan paniikissa, että miten ihmeessä selviäisin pojan äitinä. Tytöistä minulla oli kokemusta, mutta että poika? Onneksi hyvä ystäväni oli saanut poikalapsen neljä kuukautta Miss Aprilin syntymän jälkeen, eikä pitänyt unohtaa sisareni poikaa, jolla tulisi Ninjan kanssa olemaan ikäeroa vain yhdeksän kuukautta.

Siskonpoika on jo ehtinyt totuttaa minua hiukan tähän poika maailmaan ja tiedän saavani siskon kautta vaikka mitä ”poikajuttuja” tulevalle pienokaisellemme. Hänestä ja Ninjasta tulee toivottavasti läheiset serkukset, kun syntyvät vajaa vuoden ikäerolla. Onnekkaasti minulla on monta numeroa, joihin soittaa, jos en tiedä mitä tällaisen poika otuksen kanssa tehdään. Ensin hänet on tosin saatava elävänä tähän maailmaan, ja raskautta on vielä puolet jäljellä.

Se, että en tunne liikkeitä kuin satunnaisesti ja aika heikkoina, johtuu jälleen kerran ja edelleen siitä, että istukka on kiinnittynyt kohdun etuseinämään ja peittää käytännössä koko vatsan puolen. Etinen se ei kuitenkaan ole, eli kohdun kanava on vapaa esteistä. Mikäli pikkumies siis lähtisi syöksyllä syntymään hän pääsisi hienosti ulos tulemaan, mikä on lohduttava kuulla, onpahan ainakin yksi murhe vähemmän.

Ihan vielä hän ei kuitenkaan (kaikki sormet ja varpaat ristissä) ulkomaailmaan putkahda, sillä painoa on vasta arviolta 400g ja pituus jotain 25 sentin luokkaa. Teoreettisesti mahdollisuuksia selvitä hengissä on jo parin viikon päästä, mutta se olisi niin pitkä ja vaarallinen tie, että jos nyt kuitenkin pidetään Ninja turvassa mahamatkustajana vielä se toinenkin puoli tästä raskaudesta. Kaikki edellytykset onnistuneelle loppuraskaudelle pitäisi nyt ainakin olla, kun ultrasta saatiin kymmenen pistettä ja papukaijan merkki.

Askel olikin keveä, kun kävelimme klinikalta ulos lopputalven kylmään tuuleen ja keskustan liikenneruuhkaan. Mitään fiksua sanottavaa kumpikaan ei keksinyt, sen verran huojentuneita ja häkeltyneitä olimme hyvistä uutisista. Kiiruhdimme käsikynkkää suojatien yli ja pysähdyimme hetkeksi ennen kuin lähtisimme eri suuntiin, molemmat omille työpaikoillemme, omilla autoillamme. Hymyilin onnellisena Mr. Scotille, joka sanoi vain: ”Vai että poika.” En edes muista mitä vastasin, mutta annoin hänelle suukon perään ennen kuin kiirehdin talvisaappaiden korot asvaltilla kopsuen kohti autoa.

”Hän on elossa ja terve” oli päällimmäinen ajatukseni, ja jossain sen alla kummitteli vielä se ”poika” sana. Jätin tiedon muhimaan alitajuntaan, kunhan olin ensin ilmoittanut perheelleni ilouutisen. Olin valitellut stressiäni heille jo monta päivää ja kaikki iloitsivatkin kuullessaan, että olin murehtinut ihan turhaan. En voinut olla hymyilemättä korvasta korvaan miettiessäni mitähän Miss Wienna (joka oli niin kauheasti pikkuveljeä tässä toivonut) sanoisi, kun saisi kuulla.