Hae
Kuka huusi äiti?

45. Pelkopolin lääkärikäynti

Naputtelin punaiseksi lakattuja kynsiäni auton rattiin ja tuijotin kaukaisuuteen. Aurinko paistoi ja useampi lakaisuauto pesi pääkatua. Jäin tuijottamaan pyöriviä harjaksia taulu tyhjänä, kunnes takana oleva bussi tööttäsi. Valot olivat vaihtuneet ja viereistä kaistaa huristi jo autoja. Kiirehdin punastuneena pois dösän alta ja puistelin päätäni kuin se olisi selvittänyt ajatuksiani. Olin kertakaikkisen hämmentynyt. Aivoihini ei vain tuntunut uppoavan pelkopolin lääkärikäynnin tapahtumat, josta olin nyt suunnistamassa pois.

 

Olin lähtenyt lääkäritapaamiseen äärimmäisen hyvin valmistautuneena. Jo kuukausia olin tutkinut netistä tietoa sektiosta ja potilasoikeuksistani. Lukemattomia öitä olin maannut sängyssä valveilla kuvittelemassa lääkärin potentiaalisia väitteitä ja kehitellyt niihin täydellisiä vasta-argumentteja. Olin myös ammentanut traumatukiryhmästäni kaikki mahdolliset kokemukset, joita muilla oli ollut vastaavista tilanteista. Koska olin sairaslomalla keuhkoputkentulehduksen takia minulla oli myös ollut koko aamu aikaa ladata itseäni henkisillä luodeilla kuin Rambon konekivääriä.

 

”Käänny seuraavasta risteyksestä oikealle” navigaattori ilmoitti minulle ja laitoin automaattisesti vilkun päälle. Vilkaisin hartian yli, ettei sokeassa kulmassa ollut ketään ja käännyin vasemmalle. Hajamielisenä ihmettelin miksi navista kuului outo pingahdus, jollaista ei ennen ole tullut vastaan.

”Tee u-käännös.”

Katsoin hiukan hämmentyneenä karttaa ja aivoillani kesti hetken muistaa, että laite oli käskenyt kääntyä toiseen suuntaa. Puistelin päätäni taas ja mietin, pääsisinköhän ehjin nahoin kotiin asti.

 

Oli outoa, että olin niin poissa tolaltani lääkärikäynnin jälkeen, sillä vaikka olin marssinut paikalle soihdun ja hiilihangon kanssa, olin joutunut laskemaan ne jo melkein kättelyssä. Sen verran pitkään olen ollut asiakaspalvelussa töissä, että en saapastellut vastaanotolle nokka pystyssä vaan yritin aloittaa tapaamisen neutraalisti. Ei koskaan kannata olla se, joka ampuu ensimmäisen laukauksen, tai lähteä liikkeelle pelkistä ennakko-odotuksista kuuntelematta toista osapuolta lainkaan. Silti jo se, että meidät haki käytävältä (vartin myöhässä) kätilö, sai niskavillani pystyyn.

 

Minun kirjoissani kätilö on helposti synonyymi sadistiselle kusipäälle – kokemusta on. Seurasin kuitenkin hoikkaa naista peremmälle huoneeseen ja tunsin vajoavani jäiseen veteen. Vastassa oli kuitenkin nuori naislääkäri, joka hymyili leveästi ja näytti missä naulakko oli. Istuin alas ja yritin hengittää normaalisti, vaikka tuntui, että hyinen kylmyys puristi minua joka puolelta ympäriltä. Mr. Scot heittäytyi rennosti viereiselleni tuolille ja näin hänen leukojensa tiukasta linjasta, että siellä oli jo pari sanaa valmiina.

 

”Kuinka olet nyt voinut?” lääkäri aloitti ystävällisesti.

”Ihan – ” vedin syvään henkeä, rauhallisesti nyt vaan, ”ihan hyvin. Tai ainakin paremmin kuin aluksi.”

”Onko vielä painajaisia?”

”Ei niin paljon – välillä. On öitä, kun en nuku ollenkaan, mutta niitä on vähemmän.”

”Katsoin, että kävit jo heti synnytyksen jälkeen psykologin juttusilla, onko sitä jatkettu?”

”Ei. Tai siis, että vasta nyt, kun raskauduin uudestaan. Kävin silloin kahdella lääkärillä ja yhdellä psykologilla.”

”Ja nyt taas psykologilla?”

”Kyllä, neuvolan kautta. Hän itseasiassa laittoi minulle mukaan lausunnon.”

 

Kaivoin laukusta allekirjoitetun psykologin arvion kuin se olisi ”the golden ticket” ja toivoisin pääseväni sillä suklaatehtaalle. Lääkäri ei ollut nähnyt tätä vielä, kuten psykologi oli arvellut, koska ilmeisesti heidän järjestelmänsä keskustelivat huonosti keskenään. Tohtori pyysi kohteliaasti hetken saada tutustua lappuun ja niinpä istuimme jonkin aikaa hiljaa, minä hermostuneena mieheeni vilkuillen. Mietin mitähän mieltä nainen olisi ”Potilaan on vaikea uskoa, että henkilökunta olisi hänen puolellaan ja tukena” tai ”Synnytyksen suunnittelun osana olisi suositeltavaa rakentaa potilaan kanssa luottamuksellista yhteistyösuhdetta” lausahduksista.

 

”Voimmeko ottaa tästä kopion?” lääkäri kysäisi kohta ja myönnyin tietysti.

Kätilö lähti samoin tein sukkelasti tulostelemaan.

”Olen tutustunut aikaisempiin synnytyksiisi tiedoistamme. Annettiinko sinulle niihin vaihtoehtona edes koskaan sektiota?”

Hämmennyin hiukan keskustelun aloituksesta ja tuhahdin: ”No ei todellakaan, ei millään tavalla.”

Lääkäri nyökkäsi.

”Onko kukaan käynyt kanssasi sektion riskejä?”

”Ei, mutta olen niihin itse paljon perehtynyt tässä viime kuukausina.”

Minua alkoi pelottaa, että nyt vihdoin päästäisiin siihen taisteluun asiasta.

 

”Ne olisi tässä nyt hyvä käydä läpi. Hyvin sujuva alatie on äidin ja lapsen kannalta tietysti se riskittömin vaihtoehto, jos kaikki menee hyvin.”

”Mutta se ei ole minulle vaihtoehto” puutuin ärhäkästi lääkärin selitykseen.

Hän kohotti kättään kuin rauhan eleenä ja nyökytteli.

”Kyllä, niin. Tässä tapauksessa sektio on se synnytystapa, millä lähdetään liikenteeseen. Voimme tehdä synnytyssuunnitelman sen mukaan, että sinulle tehdään suunniteltu sektio, joka on hyvin turvallinen toimenpide, vaikka onkin iso leikkaus. Se olisi hyvä tehdä mahdollisimman myöhäisillä viikoilla, siinä suunnilleen 39:llä raskausviikolla, jotta vauva on mahdollisimman valmis tulemaan tähän maailmaan ja saadaan minimoitua mahdolliset hengitys- ja sopeutumisvaikeudet, joita joskus on, vaikkakin siis harvoin.”

 

Minä kuulin tästä puheesta nyt lähinnä fraasin ”lähdetään liikenteeseen” ja ”raskausviikko 39” jotka saivat hälytyskellot soimaan päässäni.

”Haluan kuitenkin ehdottomasti kirjallisena omaan kantaan niin suunnitellun sektion päätöksen kuin päivystyssektio päätöksen. Muuten en voi mitenkään rentoutua koko raskauden aikana.”

Lääkäri nojautui eteenpäin sympaattisesti kuin rauhoitellakseen.

”Ja lupaan ne myös sinne kantaan kirjata, älä siitä huoli. Tarkkaa synnytyspäivää ei voida vielä lyödä lukkoon, kun emme tiedä kuinka loppuraskautesi menee. Voi tosiaan olla, että lapsi lähtee syntymään etuajassa ja silloin sektio tehdään päivystyksessä.”

 

Ilmeisesti myös Mr. Scotilla oli hieman valikoiva kuulo, sillä nyt hän puuttui keskusteluun.

”Miten niin ei voida antaa sektiopäätöstä vielä? Jotkut ovat saaneet todella varhaisilla viikoilla sektio päätöksen, jo ensimmäisellä kolmanneksella. Ei voi olla, että te ette voisi toimia samalla tavalla.”

”Ihan tarkkaa päivää ei ole vielä mitään mieltä kirjata, kun emme tiedä kuinka loppuraskaus sujuu. Raskausviikko 39 on keskimäärin hyvä, eikä silloin suurin osa vauvoista ole lähtenyt vielä spontaanisti syntymään.”

”Kyllä meillä on oikeus saada sektiopäivä aikaisemmin tietoomme. Ja kyllähän vauva voi syntyä ennen laskettua aikaa.”

Lääkärillä oli taas kädet rauhoittelevasti ylhäällä.

”Kyllä, kyllä, tästä ei tarvitse riidellä. Te saatte sektion, ja jos lapsi syntyy ennen sovittua päivää hänet leikataan päivystyksessä. Päivää ei kuitenkaan ole vielä järkevää sopia, kun raskautta on näin paljon jäljellä, vaan katsotaan sitä sitten viimeistään raskausviikolla 36. Silloin voidaan raskauden etenemisen ja mahdollisten komplikaatioiden mukaan sopia päivä aiemmin kuin 39 viikkoa, jos se on tarpeen. Mutta vielä kun ei voida tietää miten loppu odotus menee.”

 

Kätilö, joka oli palannut tulostus hommista jo hetki sitten, puuttui ensimmäisen kerran keskusteluun.

”Jos synnytys lähtee käyntiin missä vaiheessa tahansa tämän käynnin jälkeen, niin soitat vain Jorviin ja kerrot, että nyt meni vaikka vedet tai supistaa kovasti, ja sanot, että sinulla on sovittu sektio niin silloin synnytyssali ehditään valmistella sinua varten ennen kuin tulet paikalle ja pääset sitten mahdollisimman nopeasti leikkaukseen.”

Lääkäri nyökytteli tälle.

”Se, että synnytys ehtisi vähän jo käynnistymään ennen sektiota ei ole paha asia sinänsä, koska spontaani käynnistyminen herättelee vauvaa siihen, että hän on kohta ulos tulossa. Sillä voi olla paljon hyviä vaikutuksia vauvaan, jos vähän ehtii supistaa ennen leikkausta, silloin syntyminen ei tule niin isona yllätyksenä, vaikka hän tulisikin vähän ennenaikaisena.”

Tästä olin itseasiassa lukenutkin jo paljon tutkimustietoa ja nyökkäilin myöntyvästi.

”Sinullakaan ei ole hätää, kun tulet tänne. Myös päivystys sektio voidaan tehdä hyvässä järjestyksessä ja rauhallisesti, mikä on kaikkein turvallisin tapa tietysti edetä eikä kiireessä. Jos synnytys tuntuu lähtevän käyntiin, muistat vain olla syömättä ja noudattaa muita ohjeita, mitä saat puhelimessa.”

 

”Sen verran pitää mainita sektiosta, että se on kuitenkin kohtuullisen suuri leikkaus vatsan alueelle ja muuta kuin vauvaa ei sitten oikeastaan saa nostaa.”

Tässä vaiheessa lääkäri kääntyi katsomaan Mr. Scottiin.

”Oikeastaan ihan kaikki muu pitäisi sitten jonkun muun hoitaa sen kolme neljä viikkoa leikkauksen jälkeen vähintään. Ruokakassien nostamiset, kaikki vähänkään enemmän rasittava kotityö, kuten vaikka imurointi.”

Näin Mr. Scotin kulmien kohoamisesta, että hän ei yhtään pitänyt siitä, että tästä hänelle erikseen mainittiin, hän kun oli jo itse kotona puhunut hoitavansa kaiken. Puutuinkin äkkiä tilanteeseen.

”Olemme jo alkaneet valmistautumaan tähän, Mr. Scot on sopinut olevansa viisi viikkoa kotona. Sen järjestäminen on kuitenkin paljon kiinni siitä, että saamme tietää sen päivämäärän hyvissä ajoin etukäteen. Haluaisimmekin maininnan omaan kantaan, että alustava suunnitelma on se rv39.”

 

”Toki se voidaan sinne kirjata, ja tarkan päivän saatte sitten seuraavalla kerralla. Mutta onko sinulla nyt mitään kysyttävää itse sektiosta? Tai jotain, mikä huolettaa, toiveita?”

Hämmennyin hetkeksi taas, sillä olin tullut tänne riitelemään enkä kertomaan huoliani. En ollut edes ajatellut, että lääkäriä kiinnostaisi.

”Oikeastaan, toivoisin vaan, että sektiota ei jouduta tekemään nukutuksessa.”

Lääkäri hiukan naurahti.

”Se olisi toki ideaali tilanne, myös sinun ja vauvan ensikohtaamisen kannalta, että molemmat teistä olisivat tajuissaan.”

Hymyilin tälle itsekin.

”Tarkoitan siis, että minulla on ollut vaikeuksia herätä nukutuksesta. Kun nielurisani leikattiin olin päivän ensimmäinen leikkauksessa ja viimeinen, joka heräsi. Meillä on suvussa tätä ongelmaa, ihan muutaman päivänkin on voinut kestää herätä.”

 

Lääkäri vakavoituikin hyvin nopeasti tästä lisätiedosta. Ennen kuin huomasinkaan, hän oli jo määräämässä kätilöä varaamaan minulle anestesialääkärin kanssa konsultaation, jotta selkäni voitaisiin katsoa valmiiksi ja tietoihini voitaisiin merkitä kaikki mahdollinen, jotta puudutus hereillä onnistuisi mahdollisimman hyvin.

”Saisimme sinulle ajan raskausviikolle 35 niin, että voisit sitten samalla tulla myös tänne käymään ja saamaan ohjeet leikkaukseen, tukisukat ja proteiini juoman aamuksi, ja sen tarkan päivämäärän. Kävisikö se?”

No miksipä ei olisi käynyt.

”Nyt voisimme vilkaista vähän ultralla, että mitä sille pienelle kuuluu?”

”Oikein mielellään” vastasin ja hymyilin.

 

Kohta makasinkin sitten selälläni katselemassa monitorista, kuinka pieni Ninja vipelsi menemään. Samalla lääkäri kyseli, oliko ollut supistuksia, miten raskauspahoinvointi, kuinka liikkeet tuntuivat ja höpöttelin hänelle iloisesti vastauksia. Kaikki mitat otettiin ja herra oli edelleen noin +5 päivää isompi, kuin viikkonsa lasketun ajan perusteella, mutta lääkäri vakuutti tämän olevan normaalia, varsinkin kun kaikki mitat olivat samalla tavalla hiukan yläkäyrällä.

”Mutta niin muistaakseni oli edellisessäkin raskaudessasi?”

Minua ilahdutti, että hän muisti sellaisenkin yksityiskohdan. Siitä päädyimme rupattelemaan pakastetun alkion siirrosta samalla, kun lääkäri nappasi meille liudan kuvia ja esitteli vielä pojan sukukalleudet varmistettuaan ensin, että haluamme tietää. Myös kohdunkaulan tilanne varmistettiin ultralla ja kaikki oli visusti kiinni.

 

”Mikä sinulla on nyt olo oman jaksamisen kanssa?” tohtori kysyi noustessani ylös.

”Voimme varata sinulle toisen ajan ennen tuota raskausviikkoa 35 jos haluat tulla juttelemaan.”

En olisi aamulla voinut kuvitellakaan tulevani tänne avautumaan peloistani ja hakemaan tukea, mutta nyt… Kieltäydyin kuitenkin hymyille.

”Uskon pärjääväni näillä puheilla ja näen kuitenkin psykologia tässä välissä.”

”Selvä, mutta jos muutat mielesi voit milloin vain soittaa meille ja varataan sitten aika. Jos alkaa ahdistamaan ja tuntuu, että tarvitset apua jaksamisessa voit aina tulla takaisin.”

Yllätyksekseni huomasin kyynelten kohoavan silmiini, olin niin liikuttunut lääkärin vilpittömyydestä.

 

Varmistin nyt vielä, milloin merkinnät sovituista asioista näkyisivät omassa kannassa, vähän ehkä muistutuksena lääkärille, että aioin pitää hänen puheistaan kiinni. ”Suunnilleen kaksi viikkoa” oli vastaus, minkä olin tiennytkin jo etukäteen. Teki mieleni virnistää voitonriemuisena, mutta samalla olin aivan häkeltynyt. Näinkö helppoa se oli sitten kuitenkin? Olin henkisesti valmistautunut kuukausien tappeluun ja lukuisiin reklamaatioihin. Se sijaan olinkin nyt hypähtelemässä ulos päivänpaisteeseen sektiolupaus takataskussa. Muistui mieleeni psykologin kirjoittama tavoite ”jotta potilas voi tulla käytännön tasolla, kivun hoidossa ja myös tunnetasolla kohdatuksi ja kannatelluksi” ja huomasin tuntevani tämän nyt toteutuneen.

 

Niin monen negatiivisen kohtaamisen jälkeen tällainen kokemus synnytyksiä hoitavasta henkilökunnasta oli suorastaan friikkiä. Se ei mahtunut aivoihini, koska sille ei ollut lokeroa mihin laittaa. Ehkä sen takia olin niin poissa tolaltani, kun ajoin kotia kohti. Pääkoppani yritti rakentaa uutta arkistohyllyä ”hyvät tyypit suomalaisissa synnytyssairaaloissa” joka uhkasi jäädä ylitsepursuavan ”paholaisen kätyrit ja ammatti kiduttajat” kaapin varjoon. Enkä toki vieläkään voinut olla satavarma mitä tekstiä sieltä omasta kannasta sitten kahden viikon päästä löytyisi, tai millainen hyyppäri olisi vastassa rv35, mutta juuri nyt halusin nauttia tästä toivon ja uskon tunteesta, joka niin nautinnollisesti täytti rintakehäni.

 

Kirsikkana kakun päällä olimme nähneet pienen poikamme vipellystä. ”Onpa hän vilkas tapaus” oli ollut lääkärin tuomio. Vilkaisin ultrakuvaa pienen pienestä jalkapohjasta ja hymyilin taas. Tämä raskaus oli ollut niin värittynyt negatiiviseen tähän mennessä, kaikkien sairasteluideni, oksentelujen ja painajaisten kanssa, että tällaiset onnellisuuden aallot olivat enemmän kuin tervetulleita.

”Pysyhän nyt vielä matkassa neljä kuukautta.”

Silitin mahaani ja sain muljahteluja vastaukseksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *