Liike on lääke. En jaksa edes laskea kuinka monta kertaa ja kuinka monelta eri taholta kuulin tuon tokaisun. Heti vain sektion jälkeen liikkeelle. Se tuntui olevan yleismaailmallinen tosi, jota toitotettiin. Jopa Espoon sairaalan ohjeistuksessa luki, että liikkeelle lähtöä suositeltiin jo saman vuorokauden aikana leikkauksesta.

Makasin heräämössä sairaalasängyssäni ja hoin päässäni ”liike on lääke” mantraa, yrittäen kovasti ohittaa keskivartalostani säteilevän kivun. Olin saanut vihdoin sen burana-panadol combon, jolla minun odotettiin pärjäävän tästä eteenpäin. Se ei tuntunut paljon olotilaa muuttavan.

”Haluatko yrittää nousta istumaan?”

”Kyllä.”

”Oletko ihan varma? Vaikutat aika kipeältä.”

Kätilö näytti epäileväiseltä. Jalkani olivat liikkuneet lähes normaalisti jo jonkin aikaa, tunto oli palautunut ja nilkat pyörivät hyvin. Vauva oli Mr. Scotin sylissä ja mies seurasi hiljaa vierestä. Hänellä ei ollut tapana puuttua tällaisiin asioihin. Olin valinnut kumppanin, joka luotti siihen, että tiedän itse rajani ja teen itse omat päätökseni. Pokerinaamasta oli vaikea lukea mitä mieltä hän oli.

Sen sijaan, että olisin jäänyt väittelemään kätilön kanssa, ryhdyin punkemaan itseäni kyljelleni. Tuskan hiki tulvahti iholleni, mutta kipu oli oudolla tavalla kokonaisvaltaista eikä terävää tai kohdistunut mihinkään tiettyyn kohtaan, mikä helpotti sen sietämistä. Vedin monta kertaa syvää henkeä, muistaen lukeneeni jostain, että hengityksellä pystyi kontrolloimaan kipua liikkeelle lähtiessä. Kätilö häsäsi ympärilläni, muttei hänestä juuri apua ollut. Loppupeleissä olin nopeasti sängyn laidalla kiikkumassa ja kipu laimeni heti kun vaan pysähdyin paikalleni.

”No, en olisi uskonut, kun olet niin kipeä, mutta hyvinhän se meni.”

Minulla ei ollut mitään vastattavaa kätilön kommenttiin. En pitänyt hänestä. Jos en suoraan kysynyt jotain hän ei puhunut meille. Olin olettanut, että leikkauksen jälkeen joku olisi käynyt kanssani läpi, miten operaatio oli sujunut, mikä oli minun tilanteeni, kuinka vauva voi jne. Tämä eukko vain meni huoneen nurkkaan tietokoneelle eikä sanonut mitään. Jouduin huutelemaan hänelle huoneen toiselta puolelta, jos oli asiaa. Ainoa informaatio vauvan voinnista oli mieheltäni. Yritin lisäkysymyksiä esittää kätilölle, mutta vastaukset olivat luokkaa ”kaikki on ok”.

Nyt kun olin kammennut itseni istumaan (ja kohta kiroilin itseni takaisin makuulleen) totesi tättähäärämme, että hänpä voisi soittaa jonkun hakemaan meidät pois heräämöstä ja häipyi huoneesta. Seuraava kätilö, joka meidät sitten varttia myöhemmin nouti, oli parikymppinen, peurasilmäinen nainen, jota meinasin koko ajan kutsua tytöksi, niin teinin oloinen hän oli. Hän ei tuntunut hallitsevan sairaalasänkyä lainkaan ja käskytti koko ajan Mr. Scottia vetämään tai työntämään tai ohjaamaan. Ja jos mies hetkeksikin päästi irti niin saman tien tuli valitusta, että isä voisi nyt hoitaa tätä työntämistä, kun nämä vuoteet olivat niin hankalia.

Pääsimme seiniä ja karmeja raapien perhehuoneeseemme. Meille oli kehuttu, että Espoon sairaalassa oli uudet, hienot huoneet sektio potilaille. Käytännössä niissä ei kuitenkaan ollut mitään erikoista ja isän ”vuode” oli taitettava divaani-nojatuoli, joka oli juuri ja juuri tarpeeksi pitkä Mr. Scotille, kunhan ei ojentanut jalkojaan suoraksi. Kova, nahkainen ja jatkettava ”sänky” oli ehkä astetta lattialla nukkumista parempi, muttei kovin paljoa. Toki saimme olla omassa rauhassamme ja ikkunasta oli kiva näkymä medihelin laskeutumispaikalle sekä sen takaiselle metsikölle. Jos alkaa vertaamaan edelliskerran potilashotelliin, oli kokemus kuitenkin todella karu. Huoneessamme ei ollut yhtään peittoa, nukuimme ohuiden lakanoiden alla, ja saimme Mr. Scotille tyynyn vasta toisena yönä, ensimmäisen hän joutui olemaan ilman, pyynnöistä huolimatta.

Tämä nuori kätilö, joka hoiti kaikki sairaalassaolomme iltavuorot, osoittautui ihan mukavaksi, mutta aika tietämättömäksi. ”Ehkä” ja ”varmaan” kuuluivat hänen yleisimpään sanavarastoonsa, mikä sai minut muutaman kerran hermostumaan ja hänet tarkistamaan asiaa kokeneemmilta kollegoiltaan, kun en hyväksynyt ”luulisin niin” vastauksia vaan halusin ihan oikeasti tietoa. Häntä seurannut yökkö kätilö oli kuitenkin vielä ärsyttävämpi, rampaten huoneessamme jatkuvasti pitkin yötä, herättäen meidät joka kerta kun saimme edes hetken unta vauvan nukkuessa.

Ensimmäinen yö oli muutenkin haastava, kun Mr. Berlin alkoi välillä yhtäkkiä oksentelemaan lapsivettä ja heräsimme tukehtumisen ääniin. Minulta ei myöskään tullut maitoa, joten lapsi huusi nälkäänsä. Saimme hänelle sentään korviketta hoitajilta, mutta se taas aiheutti lapsiparalle ilmavaivoja. Huutamista ja rupsuttelua siis riitti, unta ei niinkään. Samaan aikaan minä kärvistelin kipujeni kanssa ja hälyttelin lisää lääkettä vähän väliä. Sain oxynormia, joka aiheutti hikoilua ja kuumia aaltoja sivuoireena. Morfiini, jota olin saanut leikkauksen yhteydessä taas aiheutti jatkuvaa kutinaa ja vaikka olin saanut jo yhtä lääkettä tähän oireeseen yritin repiä naamaani irti koko yön. Erityisesti silmäluomet olisi voinut raastaa rikki. Vasta seuraavana päivänä, kun kätilö oli taas vaihtunut, suostui hän konsultoimaan lääkäriä ja sain antihistamiinia, joka teki olosta vähän siedettävämmän.

Morfiinissa oli kyllä se hyvä puoli, että kivut tuntuivat lähinnä pahoilta kuukautiskrampeilta ja poltteluilta. Mutta kun morfiinin vaikutus lakkasi (ja lopetin kroppani jatkuvan raapimisen) muuttui myös kivun kärki teräväksi ja olotila paskemmaksi. Olin kävellyt osastolla jo ensimmäisenä päivänä, mutta toisen päivän koittaessa kaikki sattui enemmän ja kaikki oli kamalampaa. Yritin liikkua, mutta helvetti, että se teki pahaa. Iltapäivällä oli taas eri kätilö kuvioissa. Tämä keski-ikäinen nainen ei tehnyt kovin hyvää vaikutusta ensikohtaamisella. Ilmoitin kipujeni olevan nyt sellaiset, että jotain pitää tehdä ja hän tuntui vähättelevän koko tilannetta. Toiseksi valitin, että Mr. Berlinin hengitys kuulosti katkonaiselta ja halusin, että se tarkistetaan. Sain taas ”ehkää” ja ”katsotaan” vastaukseksi, mutta kipu-vitutuksessa olin niin kylmä ämmä takaisin kuin osasin.

Ilmoitin, että kätilö voisi sitten hakea paikalle jonkun sellaisen henkilön, jolla on sanavarastossaan sellaisia sanoja kuin tiedän, teen, onnistuu. Tai sitten lääkärin suoraan, jos kätilöillä ei kenelläkään ollut osaamista asian tiimoilta. Kätilö taisi lähteä huoneesta aikamoiset herneet nenässä. Minä istuin pöydän ääreen kiehumaan hiljaa kivuissani ja Mr. Scot lähti hakemaan meille ruokaa, joka oli säälittävästi laadultaan juuri sitä mitä sairaalassa voisi olettaa. Mies näki kätilömme lukevan nippua papereita huolestuneesti otsa kurtussa. Kun hän kohta ilmestyi takaisin keskeyttämään ruokailumme, olikin yhtäkkiä ihan eri ääni kellossa.

”Ajattelin, että voisimme katsoa hoitosuunnitelmaasi uudestaan yhdessä.”

”…okei?”

”Haluaisin kuulla tarkemmin, miten voisimme mielestäsi paremmin hoitaa tilanteen ja mitä ongelmia olet kokenut tässä.”

Tämä kääntynyt kelkka sai minut aivan hämilleni. Äsken huoneessa oli ollut koppava ”minä tiedän, sinä vikiset” tyyppi ja nyt yhtäkkiä kätilö oli pelkkää sympatiaa ja ”haluan auttaa sinua” asennetta. Ei siis mennyt kauaakaan, kun aloin vollottaa valtoimenaan ja kätilö taputteli lohduttavasti selkään ennen kuin lähti hakemaan lääkkeitä ja soittelemaan lääkäriltä konsultaatiota.

”Hän luki sinun potilaskertomuksesi” Mr. Scot sanoi kun minä kuivasin silmiäni niiskuttaen.

”Mitä?”

”Ihan selvästi. Hän luki tiedoistasi, että olet traumapotilas ja kaikista aikaisempien synnytysten virheistä. Näin, kun hänellä oli paperisi.”

Räpyttelin silmiäni ja tajusin, että mies oli aika varmasti oikeassa. Jos kätilö oli katsonut tietojani, siellä lukisi sellaisia mukavia lauseita, kuin ”menetetty luottamus hoitohenkilökuntaan tulee pyrkiä korjaamaan”, ”on tärkeää rakentaa hoitosuunnitelma potilaan kanssa yhteistyössä”, ”kivunhoitoon kiinnitettävä erityistä huomiota korjaavan synnytyskokemuksen luomiseksi”, ”aiempien synnytyskokemusten traumatisoivia tekijöitä pyrittävä välttämään uuden trauman estämiseksi ja jottei vanha syvene”. Kätilö oli marssinut huoneeseen aivan eri ihmisenä ja eri asenteella, vaikka aikaa oli kulunut käyntien välissä ehkä 20 minuuttia. En keksinyt mitään muutakaan syytä miksi hän olisi toiminut niin.

Tämä päiväkätilö jatkoi samalla ”olen täällä vain sinua varten, voidaanko jutella tunteista?” linjaa koko sairaalassa vietetyn aikamme ja kävi melkein ahdistavaksi leikkiessään psykologia ja parasta kaveria. Mutta ainakin hän hyvin hanakasti oli tarjoamassa mitä tahansa vain keksin pyytää. Se ei tosin muuttanut sitä tosiasiaa, että kakkospäivä osastolla oli ihan helvettiä. Mietin jo siinä kurjuudessa, että jos elämäni sektion jälkeen olisi tätä, niin olin tehnyt väärän valinnan. Tosin, yöunille ryhtyessä muistin, että tällä kertaa ei kuitenkaan tarvitsisi herätä omaan kirkumiseen tai itkuun, ja totesin, että oli tämä silti edelleen parempi kuin alatiesynnytys.

Uusi yö, uusi kätilö, ja tämä versio kävi kerran esittäytymässä ja ilmoitti, että häntä ei sitten näy eikä kuulu koko yönä, jos emme paina nappia, niin voimme nukkua rauhassa. Loistava asenne. Pari kertaa kyllä painoimme nappia, sillä vauva jatkoi oksentelemista ja ilmavaivojen kanssa painimista yöllä. Lastenlääkäri oli nähnyt hänet illalla ja todennut pientä katkonaisuutta hengityksessä ja pienen sivuäänen sydämessä. Nämä kuulemma saattoivat olla täysin normaaleja aivan vastasyntyneellä, joka vielä opetteli elämää kohdun ulkopuolella ja poistua itsekseen. Varmuuden vuoksi tohtori määräsi kuitenkin verikokeita ja seuraavan päivän uuden tsekkauksen. Verikokeiden tulokset saimme jo yöllä ja ne olivat kaikki erinomaiset.

Kolmantena päivänä, kun takana oli ehkä 5 tuntia unta edeltävältä yöltä, parissa pätkässä, oli olotila ehkä pienen prosentin parempi. Pakotin itseäni edelleen liikkeelle, vaikka aloin jo olla sitä mieltä, että ”liike on lääke” oli vittuilua ja valheita, se ei todellakaan lääkinnyt vaivojani. Maito ei myöskään ollut vielä noussut, vaikka niin odotin, koska kolmantena päivänä se oli noussut Miss Aprilin syntymän jälkeen. Tapasimme taas uuden kätilön, tällä kertaa sijaisen, joka oli hälytetty tuuraamaan toiselta osastolta.

”Sairaala on ympäristönä todella huono maidon nousun kannalta. Tämä on liian stressaava paikka. Kunhan pääset kotiin, syöt vähän suklaata, juot mehua, teet jotain mistä tulee hyvä mieli ja vähän rentoudut, niin kyllä se maito sieltä nousee.”

Pidin naisesta välittömästi. Hän oli korkeintaan nelikymppinen ja ihanalla asenteella liikenteessä. Ja hänellä oli vastaus jokaiseen asiaan, mitä kysyin. Hän ei myöskään ollut sitä mieltä, että rintojen pumppaus kivuliaalla koneella (jota minut oli ylipuhuttu kokeilemaan) auttaisi ainakaan siinä rentoutumis- ja mielihyvä taktiikassa, jonka hän uskoi avittavan maitobaarin aukeamisessa. Huomasin haaveilevani, että tämä nainen olisi ollut kätilöni koko ajan, olisin viihtynyt sairaalassa paljon paremmin. Hän kuitenkin katosi takaisin omalle osastolleen turhan pian ja sain psykologia leikkivän kätilöni takaisin, joka välttämättä halusi jutella aikaisemmista synnytystraumoistani.

Kolmantena päivänä saimme kuitenkin onneksi Mr. Berlinin lääkärintarkastukseen ja elättelimme toiveita kotiutumisesta. Poikamme saikin täydet pisteet kaikilla asteikoilla – paitsi yhdellä. Bilirubiiniarvo oli juuri ja juuri yli 200, mikä tarkoitti verikokeita. Meille luvattiin, että saisimme paeta kotiin, JOS verikoe näyttäisi vihreää valoa. Onneksemme tämän uutisen saimmekin illalla ja pakkasimme kamamme kuin maailmanloppu olisi ollut ovella – sen verran ahdistava paikka synnytyssairaala osaa olla.

On vaikea jälkikäteen muistaa mikä päivä ja mikä hetki tapahtui mitäkin niiden valkoisten seinien sisällä. Kipu ja unettomuus sekoittavat pään. Pelkäsin monia leikkauskomplikaatioita, kuten spinaali päänsärkyä, jota en missään vaiheessa joutunut kärsimään. Sen sijaan sain vaivakseni sellaisia, joita en edes osannut ajatella kokevani. En esimerkiksi pystynyt aluksi pissaamaan lainkaan enkä tuntenut pissahätää ollenkaan. En kuitenkaan halunnut, että minut katetroitaisiin uudestaan rakon tyhjentämiseksi, sillä katetria oli ronkittu ennen leikkausta vaikka kuinka pitkään ja jos/kun pissaa tuli ulos se sattui jo valmiiksi niin perhanasti. Niinpä pyysin rakon ultrauksen toisena päivänä varmistaakseni tilanteen.

Kätilö oli ensin ultrausta vastaan, mutta kun vaadin hän sanoi kutsuvansa paikalle jonkun, joka osaisi sen tehdä. Kun ultrauksen aika sitten tuli, ei ketään muuta sitten tullutkaan, vaan kätilö ilmoitti saaneensa ohjeet ja koittaisi niiden avulla tehdä ultran itse. No yllättäen hän sitten ei saanut sitä tehtyä kunnolla, sai lopulta kolme aivan eri arvoa laitteella ja oli sitä mieltä, että vain ihan vanhanaikainen katetrointi selvittäisi rakon tilanteen. Lopulta suostuin sörkittäväksi, vaikka parhaimmillaan laite oli ilmoittanut rakossa olevan vain 8ml nestettä. Pahimmillaan toki 600ml ja kätilö pelotteli minua, että sellainen määrä venyttäisi rakon ja saisin elinikäisiä vaurioita. Teki mieleni potkaista kätilöä päähän, kun ulos tuli se 8ml.

Sanomattakin selvää, että uusi katetrointi ei auttanut pissaamiskipuun, joka on helpottanut vasta paljon myöhemmin kotona (juo paljon vettä ja pissaa paljon, se puhdistaa virtsaputkea, jos siellä on haavaumia ja ruhjeita). Yhtä ongelmallinen on tietysti ollut ulostaminen. Suolisto lamaantuu keisarinleikkauksen aikana ja minun vatsani ei toiminut sitten millään sairaalassa ollessa. Vaikka söin ulostemassaa pehmittävää lääkettä, suoliston toimintaa vauhdittavia tippoja, ilmaa pilkkovia pillereitä ja lopulta tuikkasin peräruiskunkin sisään. Ei mitään vaikutusta, vain vatsakipuja. Tämäkin osuus toimi vasta toisena kotiutumispäivänä. Viisi päivää maha jumissa? Ai, ai, ai.

Jatkuvan suolistomuljahtelun ja jumissa olevan ilman pyörimisen aiheuttaman kivun lisäksi sain sellaisen mukavan oireen kuin hartiapistos. Heti kun menin vaakatasoon eli yritin nukkua, alkoi oikeaa hartiaa pistää niin julmetusti. Ilmoitin oireesta heti, mutta tähän kullanmuruun kaikki kätilöt yksimielisesti sanoivat – ei voi tehdä mitään. Ei ollut mitään pilleriä, litkua tai liikettä, jolla kipua olisi voinut helpottaa. Mikä tarkoitti katkonaisia unenpätkiä, joista heräilin vaihtelevasti kivusta toiseen.

Eikä nyt olla puhuttu lainkaan leikkaushaavan kivusta. Minulle asennettiin PICO eli alipainepumppu haavan päälle, mikä ilmeisesti jollain tapaa vauhdittaa haavan paranemista. Sen takia kanniskelen mukanani nyt pientä, välkkyvää laitetta pitkä piuhan päässä. Eikä siinä tietenkään ole mitään klipsiä tai koukkua. Kun haava on lakannut vain infernaalisesti sattumasta, se on puolestaan alkanut kutista, ja tietysti picon alta, eli en voi mitenkään rapsuttaa kutisevaa kohtaa paksun kankaan läpi. Välillä haavaa myös pistelee, vihloo, kuumottaa tai kiristää, riippuen asennosta.

Eipä siis varmaan yllätä, että kun tuo keskivartalon seutu jo valmiiksi aiheuttaa jatkuvaa kärsimystä, ei yhtään huvittaisi piikittää itseään joka ilta mahaan. Mutta näinpä vain on tehtävä, lykittävä verenohennuslääkettä joka ilta navan korkeudelle. Tämä lääke on vielä sellaista mukavaa, joka kirveltää ja aiheuttaa pitkään kestäviä, aristavia mustelmia. Ja sitä täytyy piikitellä 12 päivää. Toki otan nämä kivut ja ruhjeet mieluummin kuin veritulpan, mutta… En jotenkin henkisesti osannut valmistautua siihen, miten paljon kaikkea inhottavaa ja kivuliasta leikkauksen jälkeen tapahtuu.

Tänään Mr. Berlin on 5 päivää vanha. Imetin hänet unten maille nojaillen uudella sohvallani (hankimme ekstra ison kasvavalle perheelle) ihanan pehmoisen imetystyynyn tukemana. Tuijotin täydellisiä kasvoja jonkin aikaa, huomaamattani hymyillen, ja silittelin suklaanruskeaa tukkaa hellästi. En olisi hennonnut laskea poikaa sylistäni, mutta vilkaistuani kelloa totesin Mr. Scotin tulevan kohta tyttöjen kanssa sisälle. He olivat ulkona leikkimässä ennen kuin päivä kääntyisi liian kuumaksi. Niinpä laskin vauvan sitteriin ja peittelin ohuelti, ettei hän läkähtyisi.

Nousin hiukan kumarassa ylös, mutta vatsan polttavat vihlaisut katosivat, kun olin pystyssä. Kävelin lähes normaalisti, hiukan hitaammin vaan keittiöön ja aloin kaivella kattilaa ja pannua kaapista. Ryhdyin siinä pico laite rintaliiveihin tungettuna keittämään vettä ja valmistella ruokaa. Pörräsin keittiössä tottuneesti ja huomasin kohta yllätyksekseni hyräileväni. Ja sillä hetkellä tajusin, että olin hetkellisesti ollut kuin mitään leikkausta ei koskaan olisi tehtykään. Ihan pysähdyin ja tuijotin tyhjää, kun jäin miettimään eroa toisen päivän ja viidennen päivän välillä.

Leikkausta seuraava päivä oli ollut aivan karmea, mutta nyt, näin nopeasti, alle viikossa, minulla oli ihan okei olo. Olo, kuin olisin melkeinpä oma itseni. Aluksi luulin, että kärsisin loputtomalta tuntuvan ajan hirveitä tuskia ja kaikki olisi vaikeaa ja kamalaa vaikka kuinka pitkään. Olin järkyttynyt, kun tajusin miten nopeasti ja miten isoin harppauksin oloni oli kohentunut kotiin päästyäni. Toki maidon nousu oli laittanut pääni aivan sekaisin ja tunteeni sekä käytökseni heittelivät nyt laidasta laitaan, kuin minulle olisi kehittynyt skitsofrenia. Siitäkin huolimatta päivissä oli nyt iloa, vitsailua, läheisyyttä, toivoa – kaiken sen itkemisen, kiukuttelun ja suoranaisen epätoivon lisäksi. Ensin kun oli tuntunut, että en enää koskaan olisi onnellinen elämässäni ja kehossani.

Jäin miettimään miten kauan oli kestänyt alatiesynnytyksen jälkeen, että olin päässyt tähän olotilaan. Tai, että olin pystynyt nukkumaan ilman painajaisia. Entäpä puhumaan synnytyskokemuksesta itkemättä hysteerisesti. Kauan, kauan… Nyt, minua ei itkettänyt lainkaan. Sektio itsessään oli ollut helppo. Seuraavat päivät siitä, eivät niinkään. Silti, nyt jo, ihan vain viisi päivää myöhemmin, alkoi tuntua siltä, että hei, tämähän oli aika hyvä diili. Ei niin, ettenkö vetäisi buranaa ja panadolia kuin karkkia pitääkseni kivut hallinnassa, ja niistäkin huolimatta vatsassa on jatkuvasti jotain vihlontaa, polttelua ja särkyä. Mutta kun vertaa alatiesynnytykseen ja mitä kaikkea se jätti jälkeensä niin voi että, tämähän on helppoa!

Kahden päivän päästä pico-laite poistetaan ja neuvolatäti tarkistaa haavan tilanteen. Sittenhän se vasta todella selviää, että miten on mennyt. Vaikka mitä komplikaatioita voi vielä ilmetä, mutta juuri nyt, kun saan nukkua (niitä harvoja ja muutamia tunteja) omassa sängyssä (ja viime yönä kyljellään nukkuminenkin jo onnistui!), syödä omia kokkauksia, päättää itse aikatauluista ja tekemisestä, niin vaikea enää ajatella, että tämä huonommaksi tästä enää kääntyisi. Uskotaan siihen, että tästä se toipuminen alkaa!

Hän on täällä! Ensimmäinen poikani, Ninja – tai hmm ehkä joku toinen nimi olisi parempi. Vaikka Mr. Berlin? Kävimmehän kuitenkin babymoonilla Berliinissä Mr. Scotin kanssa.

Aika mateli viimeiset viikot ennen sektiota. Saimme tietoomme leikkauspäivän raskausviikolla 35+2. Jännitin synnytystapa-arviota kovasti ja pelkäsin, että minua yritettäisiin pakottaa alatiehen. Rouvaslääkäri kuitenkin vain kysyi, että olenko edelleen samaa mieltä synnytystavastani ja kun tein täysin selväksi sektion olevan ainoa vaihtoehto keskityimmekin sen jälkeen vain leikkauksen läpikäymiseen ja sitten vauvan ultraamiseen.

Ultran perusteella poika oli huomattavasti tavallista isompi ja olinkin saanut erillisen lähetteen jo neuvolasta liian korkean sf-mitan (kohdunpohjan korkeus) takia lisätutkimuksiin. Vauva oli kuitenkin sopusuhtaisesti iso kaikilla mittareilla, eli jatkoi kehitystä omalla käyrällään. Varmuuden vuoksi minulle varattiin painokontrolliin aika raskausviikolle 37+2 vaikka lääkäri vakuutti, että mitään merkkejä murehtimiseen ei ollut. Pyynnöstä mittasin tuon 2 viikkoa myös verensokereitani, siltä varalta, että raskausdiabetes olisi salakavalasti uusiutunut.

Yritin nauttia viimeisistä hetkistä ison mahan kanssa ja viettää jonkinlaista kesälomaa tytärten kanssa siinä samalla. Kävimme myös ottamassa perhevalokuvia ja raskauskuvia, sillä tämä saattaa olla viimeinen raskauteni. Ei ole mitenkään itsestään selvää, että tulisin enää neljättä kertaa raskaaksi, huolimatta siitä, että pakkasessa on edelleen kolme alkiota. Toisaalta, en edes tiedä haluanko olla enää koskaan uudestaan raskaana, sen verran raskas on tämä odotusaika ollut. Liitoskipuja, selkäkipuja, närästystä, turvotusta, mielialan heittelyjä, liikkumisen rajoittamista. Eli ihan perus raskaus kaikin puolin.

Minusta tuntuu, että olen tulossa vanhaksi. 34 vuotta ei ole mitenkään hirveä ikä ja suomalaiset naiset tekevät monesti vasta esikoisiaan tässä vaiheessa, minulla on kuitenkin jo kolmas menossa. Teoriassa tässä on vielä kuusi vuotta hyvää vauvanhankinta aikaa jäljellä. Ajatuskin tämän ruljanssin uusinnasta saa kuitenkin pään särkemään. Haluan kroppani takaisin, haluan omaa aikaa, parisuhdeaikaa, haluan panostaa jokaiseen lapseeni täysillä. Juuri nyt ei tulisi mieleenkään pistää itseään sängyn pohjalle puoleksi vuodeksi oksentamaan raskauspahoinvoinnista. Jos nyt ensin pääsisi ylös siitä toipilasvuoteesta!

Kontrolli ultrassa minut vastaanotti taas ihan eri lääkäri kuin kaksi aikaisempaa. Tämä nainen oli jo selkeästi lähellä eläkeikää, vanha kehäkettu siis. Hän ei puuttunut sektio asiaan millään lailla, tarkisti vain ultralla vauvan koon ja voinnin. Kaikki mitat olivat jälleen sopusuhtaisia keskenään eikä lääkäri löytänyt mitään viitteitä raskausdiabeteksen aiheuttamasta rasvakerroksen muodostumisesta. Tuomio oli hoikka ja pitkä, kuten Miss Aprilinkin kohdalla. Makrosomiaa ei tarvinnut epäillä jo senkään puolesta, että olin kiltisti tehnyt aamuisin paastosokeri testejä eivätkä arvoni nousseet lähellekään diabeteksen rajaa.

Niinpä kolmas käynti Jorvin lääkärillä antoi minulle tarvittavan mielenrauhan sektion odotteluun, mihin ei enää ollutkaan kuin alle kaksi viikkoa aikaa. Päivämäärä oli annettu raskausviikolle 38+5 joka aluksi tuntui olevan ihan kamalan kaukana. Kello laahasi aamusta iltaan eikä tuntunut siltä, että päivät olisivat vaihtuneet toisiinsa lainkaan. Niin vain H-hetki kuitenkin lähestyi lähestymistään ja teimme pesää kotona siirtelemällä huonekaluja (tai Mr. Scot niitä siirteli), sisustamalla ja hankkimalla kaikkea tarvittavaa (sekä hankkiutumalla eroon monesta tarpeettomasta).

Suunnitellun sektion kaikkein paras puoli oli ehdottomasti siinä, että meillä oli selkeä aikataulu. Toki Mr. Berlin olisi voinut lähteä syntymään ennen aikojaan, oli minulla kuitenkin välillä kipeitäkin supistuksia, mutta kuten edellistenkin kanssa, hän ei tosissaan osoittanut mitään kiinnostusta ulkomaailmaa kohtaan. Loppuun asti kantaminen tuntuu olevan se, missä olen hyvä. Miss Wienna syntyi 6 päivää lasketun ajan jälkeen, Miss April käynnistettiin ennen laskettua aikaa (eikä hän ollut vielä aikeissakaan tulla ulos) ja samoin Mr. Berlin joutui nyt jättämään yksiönsä mukavuudet paljon ennen kuin olisi halunnut.

Leikkauspäivä koitti vihdoin ja yllätyksekseni huomasin, että niin edellinen ilta kuin saapunut aamu meni lähes euforisessa olotilassa, kun tajusin, että ihan IHAN oikeasti minun ei tarvitse tällä kertaa kirkua synnytystuskissa paria vuorokautta. Olo oli äärettömän helpottunut, että olin päässyt maaliviivalle asti. Olimme kymmenisen minuuttia etuajassa Espoon sairaalalla ja ilmoittauduimme neljännen kerroksen synnytysosastolle. Kymmenen minuuttia myöhässä kätilö haki meidät perhehuoneeseemme (numero 12) ja kertoi, että olimme toisena jonossa.

Kuten olen maininnut, odottaminen ei ole minulle helppoa. Olin elätellyt toiveita, että olisimme päässeet saliin ensimmäisinä ja täten välttäneet pitkittyneen paaston, että peukaloiden pyörittelyn. Vedinkin pienet herneet nenääni, kun kätilö antoi arvionsa aikataulusta. Meidän oli pyydetty ilmoittautumaan 07:05 ja arvioiduksi leikkausajaksi ilmoitettiin nyt 11:30-12:00. En pystynyt pidättelemään pettymystäni ja valitinkin kovaan ääneen asiasta. Kuulemma ensimmäinen potilas leikattaisiin kahdeksan/yhdeksän aikaan ja sen jälkeen salin puhdistaminen veisi melkein yhtä kauan kuin itse operaatio. Teki mieleni polkea jalkaa kuin pikkulapsi.

Olimme tajunneet sen verran varautua odotteluun, että meillä oli sentään pari flikkiä kännykässä ajan kuluksi varattuna. Eikä meidän nyt täysin toimettomana tarvinnut odotella, olihan otettava verikokeita, vaihdettava vaatteita ja ennen kaikkea tavattava leikkaava lääkäri. Se olikin sitten hyvin jännittävä hetki, kun pieni, kaljuuntuva mies käveli huoneeseen ja ilmoitti ulkomaalaisella aksentilla olevansa lääkärini. Huomasin rasistin sisälläni nostavan päätään, kun lekurin ihonväri oli mokkaa eikä vaniljaa. Onneksi sain nieltyä moiset ajatuksen ja kävi nopeasti selväksi, että Hollannista peräisin oleva tohtori oli majaillut kotipohjolassa jo pitkään, sen verran virheetöntä hänen ulosantinsa oli.

Lopulta minua tultiin hakemaan 10:25, ja oikein hoputtamalla piti kipittää sairaalasängyn perässä kohti leikkaussalia. Hörppäsin myös mahahappoja rauhoittavan litkun (”se on paras vetää shottina ja olla maistelematta” neuvottiin) lähes puolijuosten. Sänkyni jäi salin ulkopuolelle ja sitten huomasinkin istuvani leikkauspöydän reunalla neljä naista edessäni. He kaikki esittäytyivät iloisesti, mutta nimet eivät jääneet mieleen. Tunnelma oli kepeä ja tehokas kun nelikko kävi läpi paperini (teoriassa koko sairashistoriani että kaikki tähän raskauteen liittyvät merkinnät) ja oli hassua vain tönöttää kuin kana orrella muiden puhuessa minusta kuin en oikeastaan olisi paikallakaan.

”Kuvailetko vielä omin sanoin millaiseen operaatioon olet tulossa.”

”Öööö…” häkellyin hetkeksi.

”Tuota, sektioon toivottavasti! Muuten onkin tulossa aika erikoinen päivä.”

Tämä sai pientä naurua ja hymyilyä aikaiseksi ja kummallista kysymystä puolusteltiin ihan vain ”varmuuden vuoksi” esitettäväksi. Ihan kiva sinänsä, ettei vahingossa ollut vaikkapa lonkkaleikkauksen salissa.

Valmistelut veivätkin sitten huomattavasti pidemmän aikaa kuin olin olettanut. Vasta kello 11:15 Mr. Scot pääsi luokseni, joten kaikkinensa 50 minuuttia meni ennen kuin makasin kallistetulla pöydällä verhojen peittelemänä. Ennen sitä minulle oli laitettu anturia jos minkälaista, kaksi kanyyliä (toinen oli vain varalle, jos tarvitsisin äkkiä verta) joista ensimmäiseen oli yhdistetty kolme letkua, nenässä minulla oli happiviikset ja sinne tänne oli teippailtu sitä sun tätä (tervetuloa liiman aiheuttama allergiakutina!) anturia.

Pahin ja jännittävin oli tietysti spinaalipuudutuksen ja epiduraalikatetrin laitto. Anestesialääkäri mallaili minua paikoilleen vaikka kuinka pitkään ennen kuin hän pisti selkään pinnallisen puudutuksen. Lääkäri oli erittäin mukava ja selosti onneksi todella seikkaperäisesti kaiken mitä teki. Se ei tietysti estänyt neulaa sattumasta, mutta rauhoitti paniikkiani, joka alkoi jo salakavalasti päästä valloilleen. Selkänikamat rutisivat ja luu rahisi kanyyliä laittaessa, mutta se ei sattunut yhtään niin paljon kuin muistin. Onnekseni puudutus meni kerralla niin kuin pitää ja sitten henkilökunnalle tulikin kiire siirrellä minua, sillä tunnottomuus alkoi valua raajoihin kuin lämmin vesi.

Minun olisi pitänyt ihan itse siirtää peppuani vähän vasemmalle, mutta olin nopeasti liikuntakyvytön ja neljä naista häsäsi ympärilläni kiskomassa, tuuppimassa ja ohjeistamassa, jotta minut saataisiin juuri oikein makuulleen. Ehkä se oli tämä kiireen tunne, joka vihdoin sai aikaan paniikkia minussa ja huomasin ajattelevani, että haluan paeta koko tilanteesta. Missä ovat rauhoittavat lääkkeet silloin kun niitä tarvitaan? Vapisin sisuskalujani myöten, kun pelko tuntemattomasta otti vallan, mutta onnekseni en olisi pystynyt pakenemaan, vaikka olisin yrittänyt. Alaraajat kun olivat jo täysin poissa pelistä.

Kunhan olin tyydyttävällä tavalla selin makuulla rauhoittui rytmi huoneessa ja sitä myöten minäkin aloin hiljalleen rauhoittua. Selkäni oli pesty punajuuren värisellä puhdistusaineella ennen puudutteita, mutta nyt oli vuorossa mahan ja leikkausalueen putsaus. Huomasin näkeväni siitä heijastuksen leikkauslampuista, vaikka kasvojeni eteen oli jo ripustettu yksi kangas. Kerroinkin tästä hanakasti henkilökunnalle, sillä tajusin varmaan oksentavani, jos näkisin vilauksenkaan leikkauksesta. Sillä hetkellä oli muutenkin heikko ja hutera olo, joka johtui osittain alhaisesta verenpaineesta.

Putsailu ja katetrin laitto vei aikansa (vaikutti siltä, että pissakatetria runnottiin uudestaan ja uudestaan kahden hoitajan supistessa toisilleen, mutten tuntenut mitään), mutta tuo ajan mateleminen sitten lopulta auttoi minua hengittämään syvään ja ottamaan taas rennomman asenteen. Siinä missä olin miettinyt juuri äsken, etten ikinä enää suostuisi tällaiseen, aloinkin jo olla sinut tilanteen kanssa. Lääkäri ilmestyi paikalle ennen Mr. Scottia ja häntä paimentavaa kätilöä. Lääkäri kutsui minua etunimellä, jonka oli kirjoittanut ylös pienelle muistilapulle. Sitten olivatkin seuraavat kankaat jo ylhäällä, ja niin ylhäällä, etten nähnyt leikkauslamppuja, saati tohtoria enää.

”Jaa, me lähdimme sitten telttailemaan” kuulin itseni vitsailevan.

”Aika kiva, vauvan ensimmäinen telttaretki” anestesialääkäri vastasi hekotellen.

Mr. Scot saapui pian saliin ja tunsin valtavaa huojennusta, kun hän istui pääni taakse. Jatkoin kevyttä vitsailua hänen kanssaan, kunnes lääkäri ilmoitti jostain sinisten kankaiden toiselta puolelta tekevänsä testin.

”Sattuiko?”

En ollut tuntenut yhtään mitään. Mitä hän oikein oli tehnyt?

”Aloitan nyt” kuului kohta ja odotin kauhuissani kipua, mutten edelleenkään tuntenut yhtään mitään.

Leikkauspuudutus oli siinä mielessä erikoinen kokemus, että vaikka en tuntenut mitään yksityiskohtaista, kuten vaikkapa sormenpäitä tai veitsen terää, eikä kipua ollut lainkaan, niin tunsin kyllä hyvin selvästi, kuinka sisuskalujani runnottiin, kroppaani möyhittiin, siirreltiin, työnneltiin ja tuupittiin. Tämä osuus kuulemma aiheutti monille pahoinvointia, mutta minä huomasin onnekseni, että olin vain hiukan hämmentynyt ja ärsyyntynyt kovakouraisesta (ja edelleen täysin kivuttomasta) mylläämisestä.

Tunnelma salissa muuttui valtavasti ainakin meidän osaltamme, kun anestesialääkäri ehkä 7 minuuttia myöhemmin kertoi, että lapsi syntyisi ihan kohta. Yhtäkkiä tuntui, kuin en saisi henkeä, ihan vain jännityksestä ja odotuksesta. Yhdeksän kuukautta ja nyt se tapahtuisi. Yritin epätoivoisesti tuntea, milloin poika vedettäisiin ulos maailmaan, mutta silti hänen itkunsa tuli täytenä yllätyksenä. Kiukkuinen parkuminen sai kyynelvyöryn kohoamaan pintaan. Se uskomaton, ainutkertainen hetki, kun kuulin lapseni ensimmäisen kerran. Tunteet velloivat myrskyn lailla sisällä, kun pelko, jännitys, odotus ja into purkautuivat yhtaikaa.

Seurasi myös yllättävää häslinkiä, kun Mr. Berlin alkoi pissata heti kun hänet nostettiin ylös. Eikä hän pissannut lattialle vaan lääkärin, hoitajan ja kätilön päälle. Liian moni ihminen puhui kiivaasti yhtaikaa, että olisin täysin ymmärtänyt mitä nyt tapahtui, mutta vain hetki vielä ja yhtäkkiä kätilö ilmestyi verhon takaa kankaan päälle asetettu, verinen ja kirkuva poika käsissään. Ihan harmaan-violetti, verinen ja mähnäinen lapsi huusi leukapielet niin kaukana toisistaan kuin vain pystyi. Ja minun oli vaikea käsittää, että hän oli juuri syntynyt minusta.

”Onneksi olkoon” kuului nyt joka puolelta huonetta.

”Isä voi tulla tänne” kätilö sanoi kadotessaan verhon taakse lapsi mukanaan.

Mr. Scot, jolla hänelläkin oli kyyneleet silmäkulmissaan, vilkaisi minuun, mutta sanoin heti, että hän voi mennä. Olin päättänyt jo kauan sitten, että oli oleellisempaa, että isä pysyi lapsen rinnalla eikä minun. Halusin luottaa, että vauvan tukena oli joku, joka varmasti välittäisi hänestä.

Silti se tuntui kamalalta, maata siinä ronkittavana ja yrittää samaan aikaan nähdä että kuulla mitä vauvan kanssa tapahtui. Ainakin hän sai 10 pistettä ja kaikki vaikutti olevan hienosti. Aika tuntui loputtoman pitkältä, vaikka mies ja poika olivat kadoksissa näkökentästäni ehkä pari minuuttia. Koko sen ajan kyyneleet valuivat pitkin poskiani, vaikken oikein edes tiennyt miksi. Lopulta kaksikko tuli takaisin luokseni ja vauvaa ryhdyttiin asettelemaan kanssani ihokontaktiin.

Oikean asennon löytäminen oli tuskaisen räpellyksen takana eikä se mennyt ihan putkeen silloinkaan. Sain kuin sainkin lopulta Mr. Berlinin jotenkin rintojeni päälle rötköttämään ja hänen huutonsa hiljenivät. Poikasen kasvot olivat turvonneet, silmät ummessa, nenä ihan rutussa. Aivan kuin hän olisi ollut liian kauan kylvyssä. Eikä hän näin ensihetkellä näyttänyt yhtään enempää minulta tai Mr. Scotilta. Tuijottelinkin lasta hämmennyksestä ja tunnemyrskystä sekaisin, höpisten hänelle hiljaa niitä näitä. Samaan aikaan lääkäri jatkoi työtään verhon takana, saaden kroppani heilumaan ja huojumaan.

Oloni romahti yllättävän nopeasti ja huomasin kohta ehdottavani miehelle, että hän veisi pojan mukanaan heräämöön tai edes ottaisi hänet ihokontaktiin. Mr. Scot ei heti tajunnut vihjettä, mutta kätilö äkkäsi nopeasti, että lapsi täytyisi siirtää. Niinpä kaikki kolme poistuivat leikkaussalista ja minä jäin turtana makaamaan paikalleni. Sain anestesialääkäriltä luvan sulkea silmäni, ne kun eivät meinanneet pysyä auki tahdonvoimalla. Leijailin jossain tajunnan rajamailla, kunnes yhtäkkiä aloin tuntea jotain outoa navan korkeudella.

Ilmoitin pistävästä tunteesta heti ja hoitaja alkoi selvittämään mistä se mahtoi johtua. Sain myös välittömästi lisää kipulääkettä, mutta se ei varsinaisesti poistanut paineen tunnetta, vaikka laimensikin sitä. Anestesialääkäri oli ehtinyt jossain vaiheessa poistua ja hänet kutsuttiin takaisin. Uusi annos lääkettä oli kuitenkin saanut pääni pyörimään ja huomasin sammaltavani pahasti yrittäessäni selittää mitä tunsin ja missä. Minua rauhoiteltiin, että viimeinen 15minuuttia oli menossa ja kohta olisi valmista.

Tämä olikin hyvä asia, sillä 15minuutin aikana tuo pistävä kohta laajeni ja laajeni, osoittautuen siis puudutuksen katoamiseksi. Mitään kauhean suurta kipua en onneksi ehtinyt kärsimään, vaikka ihan lopussa irvistelin jo henkilökunnan ronkkiessa juuri siitä navan läheltä. Lääkäri kuitenkin ilmoitti leikkauksen olevan ohi ja toivotti vielä onnen ennen kuin poistui paikalta. Alkuperäinen nelikko naisia jäi siirtämään minut leikkauspöydältä sairaalasängylle. Olin hiukan epäileväinen, että kuinkahan he siinä onnistuisivat, mutta päädyin sitten kuitenkin ihan mallikkaasti oikeaan paikkaan.

Aloin myös olla enemmän hereillä ja enemmän tolkuissani. Kaipasin jo kovasti vastasyntyneen poikani luokse, puolisosta nyt puhumattakaan. Onnekseni he odottelivat minua muuten tyhjässä heräämössä. Pääsin vihdoin aloittamaan tutustumisen uuteen perheenjäseneemme, samalla kun odottelin jalkojen tunnon palautumista (ja että laiskiaista hitaampi kätilö haki minulle pyytämääni särkylääkettä, tuo vatsan alue kun palautui puudutuksesta pikavauhtia). Aika kului siinä sitten varpaita pikkuhiljaa heilutellen ja kokemusta läpi Mr. Scotin kanssa puiden. Pääsin ensi-imettämään, kunhan ne särkylääkkeet oli saatu ja nyt kun lapsi ei enää ollut niin turvonnut hän näytti jo paljon enemmän minun pojaltani.

Tähän mennessä synnytyskokemuksena sektio oli aivan eri luokkaa kuin alatiekokemukseni. Piikkiä pahempaa kipua en ollut joutunut kokemaan, ja sekin oli joka kerta ollut ihan hetkellistä. Kaikki oli tapahtunut rauhallisesti ja suunnitellusti. Minusta tuntui, että niin lääkärit, hoitajat kuin kätilöt olivat kaikki olleet äärettömän mukavia, kunnioittavia ja ymmärtäväisiä. Olin tuntenut olevani turvassa. Hämmentävän erilainen kokemus kuin ne karmaisevat kidutukset, mitä alatiessä olin kokenut. Toki sektion suurin koettelemus lähtisi vasta nyt käyntiin – se pahaenteinen toipuminen, jonka sanottiin olevan tuskallista ja kestävän pitkään.

Itse syntymänä sektio oli kuitenkin miljoonasti helpompi ja parempi kuin ”luomusti”. Huokaisen edelleen helpotuksesta joka kerta kun tiedostan, että tällä kertaa minun ei tarvinnut astua alas helvettiin synnyttääkseni lapseni. Se, kuinka tästä eteenpäin sujuu, jää vielä nähtäväksi.