Hae
Kuka huusi äiti?

46. Kolmas kerta

Hän on täällä! Ensimmäinen poikani, Ninja – tai hmm ehkä joku toinen nimi olisi parempi. Vaikka Mr. Berlin? Kävimmehän kuitenkin babymoonilla Berliinissä Mr. Scotin kanssa.

 

Aika mateli viimeiset viikot ennen sektiota. Saimme tietoomme leikkauspäivän raskausviikolla 35+2. Jännitin synnytystapa-arviota kovasti ja pelkäsin, että minua yritettäisiin pakottaa alatiehen. Rouvaslääkäri kuitenkin vain kysyi, että olenko edelleen samaa mieltä synnytystavastani ja kun tein täysin selväksi sektion olevan ainoa vaihtoehto keskityimmekin sen jälkeen vain leikkauksen läpikäymiseen ja sitten vauvan ultraamiseen.

 

Ultran perusteella poika oli huomattavasti tavallista isompi ja olinkin saanut erillisen lähetteen jo neuvolasta liian korkean sf-mitan (kohdunpohjan korkeus) takia lisätutkimuksiin. Vauva oli kuitenkin sopusuhtaisesti iso kaikilla mittareilla, eli jatkoi kehitystä omalla käyrällään. Varmuuden vuoksi minulle varattiin painokontrolliin aika raskausviikolle 37+2 vaikka lääkäri vakuutti, että mitään merkkejä murehtimiseen ei ollut. Pyynnöstä mittasin tuon 2 viikkoa myös verensokereitani, siltä varalta, että raskausdiabetes olisi salakavalasti uusiutunut.

 

Yritin nauttia viimeisistä hetkistä ison mahan kanssa ja viettää jonkinlaista kesälomaa tytärten kanssa siinä samalla. Kävimme myös ottamassa perhevalokuvia ja raskauskuvia, sillä tämä saattaa olla viimeinen raskauteni. Ei ole mitenkään itsestään selvää, että tulisin enää neljättä kertaa raskaaksi, huolimatta siitä, että pakkasessa on edelleen kolme alkiota. Toisaalta, en edes tiedä haluanko olla enää koskaan uudestaan raskaana, sen verran raskas on tämä odotusaika ollut. Liitoskipuja, selkäkipuja, närästystä, turvotusta, mielialan heittelyjä, liikkumisen rajoittamista. Eli ihan perus raskaus kaikin puolin.

 

Minusta tuntuu, että olen tulossa vanhaksi. 34 vuotta ei ole mitenkään hirveä ikä ja suomalaiset naiset tekevät monesti vasta esikoisiaan tässä vaiheessa, minulla on kuitenkin jo kolmas menossa. Teoriassa tässä on vielä kuusi vuotta hyvää vauvanhankinta aikaa jäljellä. Ajatuskin tämän ruljanssin uusinnasta saa kuitenkin pään särkemään. Haluan kroppani takaisin, haluan omaa aikaa, parisuhdeaikaa, haluan panostaa jokaiseen lapseeni täysillä. Juuri nyt ei tulisi mieleenkään pistää itseään sängyn pohjalle puoleksi vuodeksi oksentamaan raskauspahoinvoinnista. Jos nyt ensin pääsisi ylös siitä toipilasvuoteesta!

 

Kontrolli ultrassa minut vastaanotti taas ihan eri lääkäri kuin kaksi aikaisempaa. Tämä nainen oli jo selkeästi lähellä eläkeikää, vanha kehäkettu siis. Hän ei puuttunut sektio asiaan millään lailla, tarkisti vain ultralla vauvan koon ja voinnin. Kaikki mitat olivat jälleen sopusuhtaisia keskenään eikä lääkäri löytänyt mitään viitteitä raskausdiabeteksen aiheuttamasta rasvakerroksen muodostumisesta. Tuomio oli hoikka ja pitkä, kuten Miss Aprilinkin kohdalla. Makrosomiaa ei tarvinnut epäillä jo senkään puolesta, että olin kiltisti tehnyt aamuisin paastosokeri testejä eivätkä arvoni nousseet lähellekään diabeteksen rajaa.

 

Niinpä kolmas käynti Jorvin lääkärillä antoi minulle tarvittavan mielenrauhan sektion odotteluun, mihin ei enää ollutkaan kuin alle kaksi viikkoa aikaa. Päivämäärä oli annettu raskausviikolle 38+5 joka aluksi tuntui olevan ihan kamalan kaukana. Kello laahasi aamusta iltaan eikä tuntunut siltä, että päivät olisivat vaihtuneet toisiinsa lainkaan. Niin vain H-hetki kuitenkin lähestyi lähestymistään ja teimme pesää kotona siirtelemällä huonekaluja (tai Mr. Scot niitä siirteli), sisustamalla ja hankkimalla kaikkea tarvittavaa (sekä hankkiutumalla eroon monesta tarpeettomasta).

 

Suunnitellun sektion kaikkein paras puoli oli ehdottomasti siinä, että meillä oli selkeä aikataulu. Toki Mr. Berlin olisi voinut lähteä syntymään ennen aikojaan, oli minulla kuitenkin välillä kipeitäkin supistuksia, mutta kuten edellistenkin kanssa, hän ei tosissaan osoittanut mitään kiinnostusta ulkomaailmaa kohtaan. Loppuun asti kantaminen tuntuu olevan se, missä olen hyvä. Miss Wienna syntyi 6 päivää lasketun ajan jälkeen, Miss April käynnistettiin ennen laskettua aikaa (eikä hän ollut vielä aikeissakaan tulla ulos) ja samoin Mr. Berlin joutui nyt jättämään yksiönsä mukavuudet paljon ennen kuin olisi halunnut.

 

Leikkauspäivä koitti vihdoin ja yllätyksekseni huomasin, että niin edellinen ilta kuin saapunut aamu meni lähes euforisessa olotilassa, kun tajusin, että ihan IHAN oikeasti minun ei tarvitse tällä kertaa kirkua synnytystuskissa paria vuorokautta. Olo oli äärettömän helpottunut, että olin päässyt maaliviivalle asti. Olimme kymmenisen minuuttia etuajassa Espoon sairaalalla ja ilmoittauduimme neljännen kerroksen synnytysosastolle. Kymmenen minuuttia myöhässä kätilö haki meidät perhehuoneeseemme (numero 12) ja kertoi, että olimme toisena jonossa.

 

Kuten olen maininnut, odottaminen ei ole minulle helppoa. Olin elätellyt toiveita, että olisimme päässeet saliin ensimmäisinä ja täten välttäneet pitkittyneen paaston, että peukaloiden pyörittelyn. Vedinkin pienet herneet nenääni, kun kätilö antoi arvionsa aikataulusta. Meidän oli pyydetty ilmoittautumaan 07:05 ja arvioiduksi leikkausajaksi ilmoitettiin nyt 11:30-12:00. En pystynyt pidättelemään pettymystäni ja valitinkin kovaan ääneen asiasta. Kuulemma ensimmäinen potilas leikattaisiin kahdeksan/yhdeksän aikaan ja sen jälkeen salin puhdistaminen veisi melkein yhtä kauan kuin itse operaatio. Teki mieleni polkea jalkaa kuin pikkulapsi.

 

Olimme tajunneet sen verran varautua odotteluun, että meillä oli sentään pari flikkiä kännykässä ajan kuluksi varattuna. Eikä meidän nyt täysin toimettomana tarvinnut odotella, olihan otettava verikokeita, vaihdettava vaatteita ja ennen kaikkea tavattava leikkaava lääkäri. Se olikin sitten hyvin jännittävä hetki, kun pieni, kaljuuntuva mies käveli huoneeseen ja ilmoitti ulkomaalaisella aksentilla olevansa lääkärini. Huomasin rasistin sisälläni nostavan päätään, kun lekurin ihonväri oli mokkaa eikä vaniljaa. Onneksi sain nieltyä moiset ajatuksen ja kävi nopeasti selväksi, että Hollannista peräisin oleva tohtori oli majaillut kotipohjolassa jo pitkään, sen verran virheetöntä hänen ulosantinsa oli.

 

Lopulta minua tultiin hakemaan 10:25, ja oikein hoputtamalla piti kipittää sairaalasängyn perässä kohti leikkaussalia. Hörppäsin myös mahahappoja rauhoittavan litkun (”se on paras vetää shottina ja olla maistelematta” neuvottiin) lähes puolijuosten. Sänkyni jäi salin ulkopuolelle ja sitten huomasinkin istuvani leikkauspöydän reunalla neljä naista edessäni. He kaikki esittäytyivät iloisesti, mutta nimet eivät jääneet mieleen. Tunnelma oli kepeä ja tehokas kun nelikko kävi läpi paperini (teoriassa koko sairashistoriani että kaikki tähän raskauteen liittyvät merkinnät) ja oli hassua vain tönöttää kuin kana orrella muiden puhuessa minusta kuin en oikeastaan olisi paikallakaan.

 

”Kuvailetko vielä omin sanoin millaiseen operaatioon olet tulossa.”

”Öööö…” häkellyin hetkeksi.

”Tuota, sektioon toivottavasti! Muuten onkin tulossa aika erikoinen päivä.”

Tämä sai pientä naurua ja hymyilyä aikaiseksi ja kummallista kysymystä puolusteltiin ihan vain ”varmuuden vuoksi” esitettäväksi. Ihan kiva sinänsä, ettei vahingossa ollut vaikkapa lonkkaleikkauksen salissa.

 

Valmistelut veivätkin sitten huomattavasti pidemmän aikaa kuin olin olettanut. Vasta kello 11:15 Mr. Scot pääsi luokseni, joten kaikkinensa 50 minuuttia meni ennen kuin makasin kallistetulla pöydällä verhojen peittelemänä. Ennen sitä minulle oli laitettu anturia jos minkälaista, kaksi kanyyliä (toinen oli vain varalle, jos tarvitsisin äkkiä verta) joista ensimmäiseen oli yhdistetty kolme letkua, nenässä minulla oli happiviikset ja sinne tänne oli teippailtu sitä sun tätä (tervetuloa liiman aiheuttama allergiakutina!) anturia.

 

Pahin ja jännittävin oli tietysti spinaalipuudutuksen ja epiduraalikatetrin laitto. Anestesialääkäri mallaili minua paikoilleen vaikka kuinka pitkään ennen kuin hän pisti selkään pinnallisen puudutuksen. Lääkäri oli erittäin mukava ja selosti onneksi todella seikkaperäisesti kaiken mitä teki. Se ei tietysti estänyt neulaa sattumasta, mutta rauhoitti paniikkiani, joka alkoi jo salakavalasti päästä valloilleen. Selkänikamat rutisivat ja luu rahisi kanyyliä laittaessa, mutta se ei sattunut yhtään niin paljon kuin muistin. Onnekseni puudutus meni kerralla niin kuin pitää ja sitten henkilökunnalle tulikin kiire siirrellä minua, sillä tunnottomuus alkoi valua raajoihin kuin lämmin vesi.

 

Minun olisi pitänyt ihan itse siirtää peppuani vähän vasemmalle, mutta olin nopeasti liikuntakyvytön ja neljä naista häsäsi ympärilläni kiskomassa, tuuppimassa ja ohjeistamassa, jotta minut saataisiin juuri oikein makuulleen. Ehkä se oli tämä kiireen tunne, joka vihdoin sai aikaan paniikkia minussa ja huomasin ajattelevani, että haluan paeta koko tilanteesta. Missä ovat rauhoittavat lääkkeet silloin kun niitä tarvitaan? Vapisin sisuskalujani myöten, kun pelko tuntemattomasta otti vallan, mutta onnekseni en olisi pystynyt pakenemaan, vaikka olisin yrittänyt. Alaraajat kun olivat jo täysin poissa pelistä.

 

Kunhan olin tyydyttävällä tavalla selin makuulla rauhoittui rytmi huoneessa ja sitä myöten minäkin aloin hiljalleen rauhoittua. Selkäni oli pesty punajuuren värisellä puhdistusaineella ennen puudutteita, mutta nyt oli vuorossa mahan ja leikkausalueen putsaus. Huomasin näkeväni siitä heijastuksen leikkauslampuista, vaikka kasvojeni eteen oli jo ripustettu yksi kangas. Kerroinkin tästä hanakasti henkilökunnalle, sillä tajusin varmaan oksentavani, jos näkisin vilauksenkaan leikkauksesta. Sillä hetkellä oli muutenkin heikko ja hutera olo, joka johtui osittain alhaisesta verenpaineesta.

 

Putsailu ja katetrin laitto vei aikansa (vaikutti siltä, että pissakatetria runnottiin uudestaan ja uudestaan kahden hoitajan supistessa toisilleen, mutten tuntenut mitään), mutta tuo ajan mateleminen sitten lopulta auttoi minua hengittämään syvään ja ottamaan taas rennomman asenteen. Siinä missä olin miettinyt juuri äsken, etten ikinä enää suostuisi tällaiseen, aloinkin jo olla sinut tilanteen kanssa. Lääkäri ilmestyi paikalle ennen Mr. Scottia ja häntä paimentavaa kätilöä. Lääkäri kutsui minua etunimellä, jonka oli kirjoittanut ylös pienelle muistilapulle. Sitten olivatkin seuraavat kankaat jo ylhäällä, ja niin ylhäällä, etten nähnyt leikkauslamppuja, saati tohtoria enää.

 

”Jaa, me lähdimme sitten telttailemaan” kuulin itseni vitsailevan.

”Aika kiva, vauvan ensimmäinen telttaretki” anestesialääkäri vastasi hekotellen.

Mr. Scot saapui pian saliin ja tunsin valtavaa huojennusta, kun hän istui pääni taakse. Jatkoin kevyttä vitsailua hänen kanssaan, kunnes lääkäri ilmoitti jostain sinisten kankaiden toiselta puolelta tekevänsä testin.

”Sattuiko?”

En ollut tuntenut yhtään mitään. Mitä hän oikein oli tehnyt?

”Aloitan nyt” kuului kohta ja odotin kauhuissani kipua, mutten edelleenkään tuntenut yhtään mitään.

 

Leikkauspuudutus oli siinä mielessä erikoinen kokemus, että vaikka en tuntenut mitään yksityiskohtaista, kuten vaikkapa sormenpäitä tai veitsen terää, eikä kipua ollut lainkaan, niin tunsin kyllä hyvin selvästi, kuinka sisuskalujani runnottiin, kroppaani möyhittiin, siirreltiin, työnneltiin ja tuupittiin. Tämä osuus kuulemma aiheutti monille pahoinvointia, mutta minä huomasin onnekseni, että olin vain hiukan hämmentynyt ja ärsyyntynyt kovakouraisesta (ja edelleen täysin kivuttomasta) mylläämisestä.

 

Tunnelma salissa muuttui valtavasti ainakin meidän osaltamme, kun anestesialääkäri ehkä 7 minuuttia myöhemmin kertoi, että lapsi syntyisi ihan kohta. Yhtäkkiä tuntui, kuin en saisi henkeä, ihan vain jännityksestä ja odotuksesta. Yhdeksän kuukautta ja nyt se tapahtuisi. Yritin epätoivoisesti tuntea, milloin poika vedettäisiin ulos maailmaan, mutta silti hänen itkunsa tuli täytenä yllätyksenä. Kiukkuinen parkuminen sai kyynelvyöryn kohoamaan pintaan. Se uskomaton, ainutkertainen hetki, kun kuulin lapseni ensimmäisen kerran. Tunteet velloivat myrskyn lailla sisällä, kun pelko, jännitys, odotus ja into purkautuivat yhtaikaa.

 

Seurasi myös yllättävää häslinkiä, kun Mr. Berlin alkoi pissata heti kun hänet nostettiin ylös. Eikä hän pissannut lattialle vaan lääkärin, hoitajan ja kätilön päälle. Liian moni ihminen puhui kiivaasti yhtaikaa, että olisin täysin ymmärtänyt mitä nyt tapahtui, mutta vain hetki vielä ja yhtäkkiä kätilö ilmestyi verhon takaa kankaan päälle asetettu, verinen ja kirkuva poika käsissään. Ihan harmaan-violetti, verinen ja mähnäinen lapsi huusi leukapielet niin kaukana toisistaan kuin vain pystyi. Ja minun oli vaikea käsittää, että hän oli juuri syntynyt minusta.

 

”Onneksi olkoon” kuului nyt joka puolelta huonetta.

”Isä voi tulla tänne” kätilö sanoi kadotessaan verhon taakse lapsi mukanaan.

Mr. Scot, jolla hänelläkin oli kyyneleet silmäkulmissaan, vilkaisi minuun, mutta sanoin heti, että hän voi mennä. Olin päättänyt jo kauan sitten, että oli oleellisempaa, että isä pysyi lapsen rinnalla eikä minun. Halusin luottaa, että vauvan tukena oli joku, joka varmasti välittäisi hänestä.

 

Silti se tuntui kamalalta, maata siinä ronkittavana ja yrittää samaan aikaan nähdä että kuulla mitä vauvan kanssa tapahtui. Ainakin hän sai 10 pistettä ja kaikki vaikutti olevan hienosti. Aika tuntui loputtoman pitkältä, vaikka mies ja poika olivat kadoksissa näkökentästäni ehkä pari minuuttia. Koko sen ajan kyyneleet valuivat pitkin poskiani, vaikken oikein edes tiennyt miksi. Lopulta kaksikko tuli takaisin luokseni ja vauvaa ryhdyttiin asettelemaan kanssani ihokontaktiin.

 

Oikean asennon löytäminen oli tuskaisen räpellyksen takana eikä se mennyt ihan putkeen silloinkaan. Sain kuin sainkin lopulta Mr. Berlinin jotenkin rintojeni päälle rötköttämään ja hänen huutonsa hiljenivät. Poikasen kasvot olivat turvonneet, silmät ummessa, nenä ihan rutussa. Aivan kuin hän olisi ollut liian kauan kylvyssä. Eikä hän näin ensihetkellä näyttänyt yhtään enempää minulta tai Mr. Scotilta. Tuijottelinkin lasta hämmennyksestä ja tunnemyrskystä sekaisin, höpisten hänelle hiljaa niitä näitä. Samaan aikaan lääkäri jatkoi työtään verhon takana, saaden kroppani heilumaan ja huojumaan.

 

Oloni romahti yllättävän nopeasti ja huomasin kohta ehdottavani miehelle, että hän veisi pojan mukanaan heräämöön tai edes ottaisi hänet ihokontaktiin. Mr. Scot ei heti tajunnut vihjettä, mutta kätilö äkkäsi nopeasti, että lapsi täytyisi siirtää. Niinpä kaikki kolme poistuivat leikkaussalista ja minä jäin turtana makaamaan paikalleni. Sain anestesialääkäriltä luvan sulkea silmäni, ne kun eivät meinanneet pysyä auki tahdonvoimalla. Leijailin jossain tajunnan rajamailla, kunnes yhtäkkiä aloin tuntea jotain outoa navan korkeudella.

 

Ilmoitin pistävästä tunteesta heti ja hoitaja alkoi selvittämään mistä se mahtoi johtua. Sain myös välittömästi lisää kipulääkettä, mutta se ei varsinaisesti poistanut paineen tunnetta, vaikka laimensikin sitä. Anestesialääkäri oli ehtinyt jossain vaiheessa poistua ja hänet kutsuttiin takaisin. Uusi annos lääkettä oli kuitenkin saanut pääni pyörimään ja huomasin sammaltavani pahasti yrittäessäni selittää mitä tunsin ja missä. Minua rauhoiteltiin, että viimeinen 15minuuttia oli menossa ja kohta olisi valmista.

 

Tämä olikin hyvä asia, sillä 15minuutin aikana tuo pistävä kohta laajeni ja laajeni, osoittautuen siis puudutuksen katoamiseksi. Mitään kauhean suurta kipua en onneksi ehtinyt kärsimään, vaikka ihan lopussa irvistelin jo henkilökunnan ronkkiessa juuri siitä navan läheltä. Lääkäri kuitenkin ilmoitti leikkauksen olevan ohi ja toivotti vielä onnen ennen kuin poistui paikalta. Alkuperäinen nelikko naisia jäi siirtämään minut leikkauspöydältä sairaalasängylle. Olin hiukan epäileväinen, että kuinkahan he siinä onnistuisivat, mutta päädyin sitten kuitenkin ihan mallikkaasti oikeaan paikkaan.

 

Aloin myös olla enemmän hereillä ja enemmän tolkuissani. Kaipasin jo kovasti vastasyntyneen poikani luokse, puolisosta nyt puhumattakaan. Onnekseni he odottelivat minua muuten tyhjässä heräämössä. Pääsin vihdoin aloittamaan tutustumisen uuteen perheenjäseneemme, samalla kun odottelin jalkojen tunnon palautumista (ja että laiskiaista hitaampi kätilö haki minulle pyytämääni särkylääkettä, tuo vatsan alue kun palautui puudutuksesta pikavauhtia). Aika kului siinä sitten varpaita pikkuhiljaa heilutellen ja kokemusta läpi Mr. Scotin kanssa puiden. Pääsin ensi-imettämään, kunhan ne särkylääkkeet oli saatu ja nyt kun lapsi ei enää ollut niin turvonnut hän näytti jo paljon enemmän minun pojaltani.

 

Tähän mennessä synnytyskokemuksena sektio oli aivan eri luokkaa kuin alatiekokemukseni. Piikkiä pahempaa kipua en ollut joutunut kokemaan, ja sekin oli joka kerta ollut ihan hetkellistä. Kaikki oli tapahtunut rauhallisesti ja suunnitellusti. Minusta tuntui, että niin lääkärit, hoitajat kuin kätilöt olivat kaikki olleet äärettömän mukavia, kunnioittavia ja ymmärtäväisiä. Olin tuntenut olevani turvassa. Hämmentävän erilainen kokemus kuin ne karmaisevat kidutukset, mitä alatiessä olin kokenut. Toki sektion suurin koettelemus lähtisi vasta nyt käyntiin – se pahaenteinen toipuminen, jonka sanottiin olevan tuskallista ja kestävän pitkään.

 

Itse syntymänä sektio oli kuitenkin miljoonasti helpompi ja parempi kuin ”luomusti”. Huokaisen edelleen helpotuksesta joka kerta kun tiedostan, että tällä kertaa minun ei tarvinnut astua alas helvettiin synnyttääkseni lapseni. Se, kuinka tästä eteenpäin sujuu, jää vielä nähtäväksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *