Hae
Kuka huusi äiti?

55. Lemmikin lopettaminen

Menimme kiireesti käymään isäni luona, kun uusi perheenjäsen oli saapunut. Ovella vastassa pomppi pienen pieni päivän tähti, kahden kuukauden ikäinen koiranpentu, täynnä tarmoa ja teräviä naskali hampaita. Siitä se lähti. Pörröisen suloinen nelijalkainen astui uuteen taloon, johon juuri hänet oli valittu, ja siellä tuhoaisi puolet kalustosta, pissaisi ja kakkaisi joka paikkaan, ja kuin huomaamatta luikertelisi isäntäväen sydämeen.

 

Minkähän takia me ihmiset olemme tuhansia vuosia halunneet pitää lemmikkejä? En nyt tarkoita kotieläimiä, hyötykäyttöön valjastettuja olentoja, vaan ihan lemmikkejä. Joidenkin tutkijoiden mukaan ihminen on pitänyt eläimiä lemmikkeinä jopa 12 000 vuotta. Miksi meillä on tämä tarve, ottaa itsellemme ”hyödytön” luontokappale omaan kotiin? Tiedemiehet ovat pitkälti sitä mieltä, että eläimet tuovat omistajilleen henkistä ja psyykkistä hyvinvointia, kumppanuutta ja seuraa. Koska eläimen ylläpito vaatii resursseja, se on ennen ollut myös status symboli.

 

Mutta mitä mietti se ensimmäinen alkeellinen ihminen, joka vain päätti, että tämä elukka on hei niin kiva, että enpä syö sitä, vaan ruokin ja pidän aina mukanani? Hänelle minun tekisi mieli sanoa juuri tällä hetkellä, että hei kaveri, sinun vikasi! Sinun takiasi minun sydämeni särkyi! Pistä se elukka takaisin sinne mistä löysitkin ja anna olla! Mutta se on vain aggressiivinen reaktioni suruun.

 

Kun hankin ensimmäisen koirani olin jo parikymppinen. Meillä oli ollut koiria useampi lapsuudessani, mutta toinen oli ollut isäni ja toinen siskoni ja olin muuttanut pois kotoa ennen kuin kummastakaan aika jätti. Niinpä en lainkaan tajunnut, kun oman koirani otin, että mitä se tarkoittaa, että eläin elää vain murto-osan ihmisen elinkaaresta. Se, että kultakalat olivat kupsahdelleet ei tuntunut miltään. Kilpikonnani kuolema sen sijaan oli tuntunut aika surulliselta, mutta siinäkään tapahtumassa en ollut paikalla. En siis tiennyt ollenkaan mihin olin ryhtymässä.

 

Ensimmäinen koirani Sizuka oli mukana elämäni haasteellisimmassa vaiheessa, jolloin itse yritin aikuistua. Työttömyys, pettäminen, avioero, yksinäisyys, raskaus, yksinhuoltajuus – koirani oli mukana sen kaiken läpi. Kun kaikki muu muuttui pyörremyrskyn lailla ympärilläni, niin yksi asia pysyi vakiona, se märkänenäinen karvaturri, joka työnsi siron päänsä hellästi reittäni vasten, aivan sormieni ulottuville ja katsoi ylös ruskeilla silmillään niin vilpittömän luottavaisesti.

 

Koira on ideaali lemmikki, sillä se palvoo ihmistä. Ihan käsittämätöntä, miten jonkin toisen eläinlajin edustaja voi pitää meistä niin paljon. Ehkä se on vain tuhansien vuosien jalostuksen tulos, mutta koira tuntuu olevan onnellinen ihan vain, kun saa olla oman ihmisensä kanssa. Aivan kuin se olisi luotu meitä varten (tavallaanhan se onkin). Ei koiraa turhaan kutsuta ihmisen parhaaksi ystäväksi. Niiden viiden vuoden aikana, kun Sizuka oli elämässäni, se toi minulle mittaamattoman määrän onnea ja lohtua, oli turvasatamani, kun kaikki muu murtui ympäriltä.

 

Mikään ei olisi voinut valmistella minua siihen miten hirveältä tuntui se päivä, kun koirani kuoli käsivarsilleni. Hän oli sairastellut ja oireillut pitkään, mutta lääkärit eivät löytäneet syytä. Ennen kuin sillä viimeisellä käynnillä eläinklinikalla. Silloin oli liian myöhäistä. Sain pitää häntä sylissäni, kun lääkäri laittoi kanyylin kautta ensin nukutusainetta ja tuuditti karvaisen tyttöni uneen. Koira oli ollut yön yli tutkittavana, mutta aamulla minulle soitettiin, että hän lähtee ihan kohta. Ehdin paikalle, jotta loppu voitiin tehdä hallitusti, ja lemmikkini sai olla käsivarsillani turvassa viimeiset hetkensä, jolloin lääkäri laittoi kanyyliin sen sinisen nesteen.

 

Ei kukaan kertonut minulle miten kamalaa on antaa se suostumus. Haluan, että tapatte hänet. Eutanasia. Armomurha. Eläimen tuskat lopetetaan mieluummin, kuin annetaan niiden jatkua ties kuinka pitkään. Ymmärrän järjellä, että se on hyvä systeemi. Jotain, minkä toivoisin toteutuvan myös ihmisillä. Kunniallinen ja rauhallinen tapa lähteä tästä maailmasta. Mutta on se järkyttävän vaikea paikka. Se on helpompaa sille, joka lähtee, mutta ai helvetti miten vaikeaa se on hänelle, joka jää. Joka antaa sen käskyn.

 

Lemmikin ottaminen on valtava vastuu. Hyvä omistaja huolehtii siitä, että eläimellä on kaikki, mitä hän voisi tarvita koko elämänsä aikana. Ruokaa, suojaa, varusteita, liikuntaa, aktivointia ja seuraa. On oikeastaan aika helppoa pitää huolta, että eläin saa eläessään mitä tarvitsee, mutta kun omistajan velvollisuus on myös varmistaa, että lemmikki saa myös kuollessaan kaiken mitä tarvitsee, ei vain eläessään. Lähtiessään viimeiselle matkalle koira tarvitsee sen kaikkein rakkaimpansa siihen pitämään hänet turvassa. Se on järkyttävän kova paikka. Paljon kovempi kuin kuvittelisi.

 

Olin tänään mukana, kun sisareni joutui lopettamaan kolmannen koiransa. Se palautti kaikki muistot seitsemän vuoden takaa mieleeni. Joskus tuntuu siltä, etten vieläkään ole päässyt yli menetyksestäni. Sisareni oli jostain lukenut, että menetyksen tuska ei koskaan oikeastaan väistykään vaan muuttuu vain. Surun kanssa oppii elämään. Ja tänään olin mukana, kun vanhaksi ja sairaaksi käynyt karvakuono kuoli sisareni syliin. Aivan kuten hän oli minun rinnallani, kun Sizuka kuoli. Ja minä hänen edellisen koiransa kuollessa hänen rinnallaan. Toisen ihmisen henkinen tuki on mittaamattoman arvokas kun yrität pitää itsesi kasassa, estää paniikin ja epätoivon, jotka eläin haistaisi, ja olla urhea.

 

Olisi ihan kamalaa joutua lopettamaan lemmikkinsä yksin. Onneksi jopa korona aikana on pidetty kiinni siitä, että vaikkei klinikalle saa tulla kuin yksi omistaja muissa asioissa, niin eutanasian kohdalla on toisin. Itkimme hengitysmaskimme märäksi hyvästellessämme koiran, jota minä rakastavasti kutsuin Carolineksi. Olin ollut paikalla, kun sisareni oli hakenut hänet, pahoinpideltynä ja pelastettuna koirana, jolla oli kymmeniä tikkejä kaulassa puukotuksen jäljiltä ja pysyviä traumoja ihmisistä. Miten hän olikaan muuttunut matkansa varrella pienlapsiperheen sohvalla loikoilevaksi vanhaksi rouvaksi alun epävarmasta ja vapisevasta teinitytöstä?

 

Tavallaan tuntuu, että ihmiset ihmettelevät, kun itket lemmikkisi perään. Sehän oli vain koira. Tai kissa, kani, hamsteri, papukaija. Eläinklinikalla suru otettiin kuitenkin huomioon sen vaatimalla vakavuudella. Luulisin, että eläinten pariin töihin hakeutuukin pääasiassa vain eläin ihmisiä, jotka ymmärtävät. Ymmärtävät, kuten jo muinaiskreikkalaiset ja roomalaiset, joiden joukossa oli hyväksyttävää osoittaa avointa surua lemmikin menetyksestä. Jo silloin lemmikeille pystytettiin hautakiviä ja vaikkapa sotahevosille kirjoitettiin jopa muistopuheita. Kun taas Egyptissä koiria haudattiin omistajiensa mukana, ja koirat nimettiin, mikä Egyptissä oli poikkeuksellista, sillä nimellä uskottiin olevan taikavoimia ja se oli yksi suurimmista kunnianosoituksista.

 

Oikein erityinen lemmikki jättää jälkeensä ammottavan aukon sydämeesi. Joskus sitä kompensoi ottamalla välittömästi uuden lemmikin, kuten minä tein hankkimalla nykyisen koirani muutaman kuukauden sisällä edellisen kuolemasta. Kuten teki isäni nyt tällä pienellä pennulla, jota kävimme katsomassa. Joskus tuntuu siltä, että et vain kestä elämää ilman, että sinulla on lemmikki. Se on niin oleellinen osa päivärytmiäsi, onnellisuuttasi, elämän kokonaisuutta, että paikka on täytettävä, jotta voit jatkaa elämää. Uusi yksilö ei kuitenkaan korvaa edellistä, sillä sehän on ihan eri persoona, vaikka olisi kuinka samaa rotuakin.

 

Toisinaan sitten se aukko sydämessäsi lemmikin kuoltua on niin iso, niin aristava, niin kamala, että et voi enää ottaa uutta. Nyt kun katson tuota omaa koiraani, joka on elämänsä kunnossa, parhaimmassa iässä, en halua edes ajatella sitä päivää, kun hänestä aika jättää. Miten minä kestän sen taas? Kun toisen kerran sydämeni revitään rinnastani ja tuhkataan pieneen valkoiseen uurnaan hyllyn reunalle. Sisarellani on takanaan kolme koiraa, ja nyt hänelle riitti. Se kipu ja suru on iso taakka kantaa mukanaan. Ihmisten kanssa kokee menettämisen pelkoa, entä jos hänelle käy jotain? Mutta lemmikkien kanssa sen tietää. Koira ei elä kuin rajatun ajan. Ne täyttävät yhden vuosikymmenen elämästäsi ja sitten lähtevät.

 

Jos olisin tiennyt, silloin nuorempana, miten paljon se sattuu, miten vaikeaa se on viedä se lemmikki viimeisen kerran klinikalle ja sanoa ”eutanasia”, niin olisinko koskaan hankkinut koiraa? Tänään tuntuu siltä, että ei hemmetti mikään ole tämän pahan olon ja ahdistuksen arvoista, mutta totta kai tiedän, ettei se ole totta. Vaakakupissa se suunnaton ilo, mitä lemmikki sinulle voi elämällään tuottaa, painaa paljon enemmän kuin se suru, minkä hänen lähtönsä aiheuttaa. Ehkä aika laimentaa tuskaa jossain vaiheessa niin paljon, että taas voi ajatella ottavansa uuden koiran. Se ei kuitenkaan enää ole yhtään niin helppoa, kun tietää mikä on se vääjäämätön lopputulos, se tien pää, mitä ei pysty välttämään.

54. Lasten vertailu

Lupailin blogissa aikaisemmin, että tulisin kertomaan teille mitä seuraavalla neuvolakäynnillä Mr. Berlinin painosta sanottaisiin. Paino oli viime mittauksissa singahtanut korkeuksiin ja poika haluttiin laittaa terkkarin toimesta dieetille. Lääkäri ei onneksi ollut tässä samaa mieltä eikä nähnyt suurta huolta asiassa. Noh, nyt se todellisuus sitten testattiin, kun saavuimme märkänä talviaamuna päivän ensimmäisiksi kävijöiksi neuvolan harmaaseen huoneeseen.

 

Yritin pysyä rentona ja rauhallisena, kun nostin peppu paljaana neuvolan huonetta ihmettelevän pojan vaa’alle. Sillä hetkellä minut täytti kauhu. Ehkä olisi sittenkin pitänyt edes jossain vaiheessa tässä kuuden kuukauden aikana punnita poika itse. Olihan se mahdollista, että olin väärässä, silmäni todellisuudelta sokeita ja en tiennyt ollenkaan mitä olin tekemässä. Ehkä poikani oli sairaalloisen lihava ja minä paska mutsi.

 

Vaa’an punaiset numerot pysähtyivät 15,3 kiloon. Huokaisin helpotuksesta. Vähän päälle viistoista. Hetkinen. Mielestäni paino oli ihan sama kuin kesällä enkä enää ollutkaan varma siitä, mitä käyrät näyttäisivät. Pituusmittaus oli yhtä taistelua, mutta sen jälkeen Mr. Berlin sai pallon leikittäväkseen ja koska se on pojan mielestä ehkä siisteintä ikinä, minä sain hetken aikaa jutella neuvolatädille. Hän käänsi ruudun minua kohti naputeltuaan sinne lukemat.

 

Edelliskerran raketti yli painokäyrien oli sukeltanut takaisin alas ja päätynyt itseasiassa alemmas kuin se oli vuoteen ollut. Myös pituuden ja painon suhde oli korjaantunut omalle paikalleen. In your face! naureskelin mielessäni, vaikka edessäni oli siis eri terkka kuin aikaisemmin. Onneksi. Tosin olisihan tätä tulosta ollut kiva hieroa sen toisen neuvolatädin naamalle, en minä siis lapsellinen ole, mutta… Kehtasikin yrittää saada vuoden vanhan lapsen dieetille ja ravintoterapiaan ja mitä kaikkea! Olin niin huojentunut, että olin ollut oikeassa, ja kertyneet kilot olivat karisseet ihan itsekseen, kun pikkumies oli lähtenyt liikkeelle.

 

Vähän saman tyyppinen hyppyri löytyi esikoiseni Miss Wiennan kasvukäyristä, tosin se oli lähtenyt aikaisemmin alaspäin, tyttö kun oli alkanut liikkua aiemmin kuin veljensä. Mr. Berlin otti aikansa kaiken kanssa, hän ei hötkyillyt. Kuten hän ei kiirehtinyt puhumisessakaan. Yhtään sanaa ei vielä tullut. Siis sellaista, joita minä ymmärtäisin suomenkielisiksi. Omaa höpinäänsä Mr. Berlin pursusi kyllä tuutista ulos ihan tursuamalla. Tätä asiaa olin pähkäillyt nyt jo pari kuukautta ja lopulta olin tehnyt toimittajan työtä lukemalla tutkimuksia kielen kehityksestä, siihen vaikuttavista erilaisista biologisista tekijöistä, kuten sukupuolen vaikutuksesta verbaaliseen kykyyn.

 

Tiesitkö, että tutkimusten mukaan pojat kehittyvät kielellisesti keskimäärin puoli vuotta tyttöjä hitaammin? Eli jos standardi on, että tytöt osaavat 8-10 sanaa 1,5 vuotiaina niin jopa 50% pojista osaa saman vasta kaksivuotiaina? Sen sijaan on täysin tavallista, että tytöistä vastaava luku osaa saman jo paljon aikaisemmin. Esimerkiksi meidän Miss April, joka puhui puolitoistavuotiaana jo parin sanan lauseita. Hän osasi 20 sanaa jo vuosi ja neljä kuukautta vanhana, eikä hän ole edes poikkeuksellinen tässä, sillä keskiarvoa nopeammin puhumaan oppivista lapsista 70% on tyttöjä.

 

Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että tyttöjen ja poikien aivot kehittyisivät eri tahdissa, tämä teoria on kumottu ihan vastikää. Aivojen kehityksen vaiheet eivät ole sukupuolisidonnaisia, mutta sen sijaan kielellinen kehitys vaikuttaisi olevan nimenomaan jollain vielä tuntemattomalla tavalla sidoksissa X ja Y kromosomiin. Tarkemmin vielä nimenomaisesti kielellisten kykyjen heikkous on Y-kromosomin eli mieskromosomin liitännäinen ja erityislahjakkuus kielellisesti kulkee puolestaan X-kromosomissa. Tämän veikkailtiin johtuvan ihmisten alkukantaisesta kehityksestä, jolloin sukupuolten roolijako oli merkittävä tekijä ihmislajille ylipäätään. Ilmeisesti kommunikaatio oli naisille tärkeämpi väline selviytymisessä kuin miehille.

 

On myös näyttöä siitä, että testosteroni ja estrogeeni (eli mies- ja naishormoni) vaikuttavat kieltä hallitsevien alueiden kehitykseen aivoissa. Jo kohdussa näiden kahden hormonin määrä tuntuisi vaikuttavan lapsen kehitykseen huomattavissa määrin. Sillä tosin ei ole mitään merkitystä sitten äidin näkökulmasta, koska itsehän emme voi vaikuttaa tällaisiin asioihin, emme evoluution jättämiin jälkiin tai sikiöaikaiseen kehitykseen. Ainakaan vielä. Mutta se, mitä hyötyä näistä tutkimuksista oli ainakin minulle, niin oli se ymmärrys, että lapseni ei ole viallinen, vaan vain poika.

 

On niin helppo lähteä vertailemaan omaa lastaan muihin, varsinkin muiden ihmisten lapsiin, mutta myöskin sisaruksiinsa. Toisten vanhempien lapset ovat kuitenkin perineet ihan eri geenit ja on loppupeleissä jotenkin helpompi sivuuttaa heidän kehitykselliset erilaisuutensa. Toisin on kuitenkin omien lastensa kanssa. Geenit ovat samat, tai no vanhimman sisaruksen kohdalla puoliksi. Eikö sen pitäisi siis kertoa minulle, että asiat tulevat etenemään jotakuinkin samalla kaavalla?

 

En ollut ajatellutkaan sitä, miten paljon pelkkä sukupuoli vaikuttaa kehityksen tahtiin. Pojat esimerkiksi kasvavat pituutta aina kaksikymppiseksi asti, kun tyttöjen pituuskasvu tyssää yleensä 16-vuoden kieppeillä. Pojilla on suuria ongelmia pysyä opetuksessa perässä peruskouluissa, mutta saattavat sitten sen jälkeen huitaista tytöistä heittämällä ohi. Miksi? Valitettavasti tiedemiehetkään eivät oikein tiedä miksi meidät on rakennettu niin eri tavalla. He osaavat vain sanoa, että näin se nyt on.

 

Minusta on kiehtovaa katsoa lapsia geeniperimän pohjalta. Pelkistettynä tuntuu niin yksinkertaiselta se, miten lapset muotoutuvat. Alla esimerkki

Äidin geenit ovat X1X2 ja isän X3Y1

Tyttö 1 perii X1X3 ja Tyttö 2 perii X2X3 geenit.

Poika 1 perii X1Y1 ja Poika 2 perii X2Y1 geenit.

Siis neljä vaihtoehtoa. X ja Y sisältävät molemmat 23 kromosomia eli isältä ja äidiltä saa yhtä paljon elämän rakennuspalikoita, eikä niitä voi jakaa eteenpäin kuin tasan tällä kaavalla, neljällä eri vaihtoehdolla. Piste.

 

Miksi sitten sisarukset eivät ole toistensa kopioita? Koska jokainen (yhteensä 46 kuten juuri todettiin) kromosomi sisältää tuhansia geenejä. Geenit voivat mutatoitua (mutaatio on monesti hyvä asia, sillä tavalla ihmisrotu kehittyy) tai kohdatessaan erilaisia pareja ne luovat erilaisia lopputuloksia. Esimerkiksi silmien- tai hiusvärien periytymisessä on piileviä ja dominoivia geenejä, ja sitten sellaisia, jotka muuttuvat dominoiviksi tavatessaan toisia piileviä. No nyt menee ehkä vähän sekavaksi selitys, mutta esimerkiksi minä ja Mr. Scot olemme luonnostaan brunetteja molemmat. Silti tyttäremme Miss April sai vaaleat hiukset, koska me molemmat kannamme vaaleahiuksista geeniä ja kun nuo piilossa olevat geenit kohtasivat, lopputulos oli pellavapää lapsi.

 

Käytännössä alkion kehittymisprosessissa tapahtuu valtavasti mutaatiota ja tämä jatkuu koko sikiökehityksen ajan, minkä johdosta jokainen lapsi muokkaantuu omaksi, erilaiseksi yksilökseen. Jopa identtiset kaksoset, jotka ehkä ulkoisesti ovat lähes täysin saman näköiset (pieniä eroja on aina), kehittyvät erilaisiksi. Ja tämä on minusta välillä todella vaikea pitää mielessä omien lastensa kohdalla, varsinkin neuvolassa, kun siellä tuijotetaan vain keskiarvo käyrää. Meitä lokeroidaan tiettyyn muottiin jo ennen syntymää, yritetään sovittaa yhteiskunnan päättämään malliin siitä, mikä on normaalia ja mikä ei.

 

Tietysti tunnistan, että neuvolassa esimerkiksi pituus-painokäyrä on työväline, jolla yritetään tunnistaa avun tarve ja puuttua ajoissa ongelmiin, jotta ne voidaan paremmin ratkaista. Tämä johtaa kuitenkin helposti siihen, että oletusarvojen keskellä ei enää nähdä yksilöä omana kokonaisuutenaan. Erityisen ongelmallista tämä on ollut nyt meillä pojan kanssa, kun hän kulkee kaikkien arvojen laidoilla. Kuinka monta erikoislääkärin vastaanottoa meillä on jo ollut aivan turhaan? Fysioterapeutti ilmoitti, että älkää tulko takaisin tuhlaamaan kaikkien aikaa. Puoli vuotta olisi pitänyt muka ravata painokontrolleissa ja ravintoterapeutilla, mutta kappas ei lapsella sitten kuitenkaan ollut mitään ongelmaa.

 

”Siis, eikö hän puhu vielä ollenkaan?”

”Ei, ei yhtään sanaa, vain vauvakieltä.”

”Tässä vaiheessa olisi normaalia osata useampia sanoja jo.”

”Niin, mutta poikamme on ottanut aikansa ihan kaiken kanssa. Hän tulee kaikessa vähän jäljessä, kuten vaikka liikkumisessa.”

”Voisin laittaa teille lähetteen puheterapiaan, ihan vain arviota varten?”

 

Minun ei tarvinnut edes katsoa Mr. Scottiin, joka leikki pallolla pojan kanssa lattialla, mutta tiesin silti, että hänellä kiehui jo kattila.

”Ei. Ei tarvitse. Tässä pojassa ei ole mitään vikaa.”

”Teistä tuntuu, että puheterapiaa ei tarvita?”

Vilkaisin mieheen, harkiten asiaa. Mr. Scot ei tarvinnut harkintaa oman mielipiteensä muodostamisessa.

”Ei tarvita.”

”Puheterapia ei ole välttämätöntä ennen kahden vuoden ikää. Voimme odotella sitä seuraavaa käyntiä, jos nyt tuntuu siltä, että haluatte vielä odottaa.”

 

Minulla oli hyvin ristiriitaiset tunteet asiasta. Molemmat tytöt olivat puhuneet jo tässä vaiheessa. Mutta he olivat tyttöjä, ja olin jo lääketieteellisistä tutkimuksista saanut selville, että pojat oppivat yleensä hitaammin. Ymmärsin, että Mr. Scot oli jo korviaan myöten täynnä turhia lääkärireissuja ja tutkimuksia, mutta pelkästään sen takia, että neuvola oli aikaisemmin liioitellut, ei välttämättä tarkoittanut, etteivätkö he voisi joku toinen kerta olla oikeassa. Vaaranahan oli, että turhien reissujen takia sitten lopulta viivyttelisimme jossain sellaisessa asiassa, mikä oikeasti tarvitsisi huomiota.

 

”Haluan edetä tässä asiassa lapsentahtisesti. Meillä ei ole mikään kiire, enkä halua pakottaa poikaa puhumaan. Parempi, että hän tekee sen omalla ajallaan, sitten kun on valmis.”

 

Tutkimukset olivat myös kertoneet minulle, että 85% puhevaikeuksista, kuten änkytyksestä, ilmeni pojilla. Syytä ei tiedetty, mutten voinut olla ajattelematta, että ehkä tässä oli yksi syy – yhteiskunnan painostus. Sano se, saa se ulos, puhu nyt! Minä en menisi sille linjalle. En halua, että Mr. Berlin kokee millään tavalla olevansa huonompi, kun ei puhu. Jos hänellä oli aivojen kehityksessä vikaa, ja puhetta hallinnoiva alue oli jollain tapaa vaurioitunut (kuten esimerkiksi yhdellä minun serkuistani), niin se ei parantuisi puheterapialla. Jos hän vain oli hidas, niin hän oppisi puhumaan kyllä, ilman, että siitä tehtäisiin jokin suuri mörkö ja pahimmassa tapauksessa aiheutettaisiin hötkyilyllä vain hallaa.

 

Yksilö. Jokainen lapsi on yksilö ja yksilöllisessä kehityksessä on valtavasti heittelyä, sukupuoleen katsomatta, sisaruksiin katsomatta, keskiarvoon katsomatta. Vertailu onkin vanhempien suurimpia perisyntejä. Sitä on niin vaikea olla tekemättä! Minusta poikani kasvukäyrät näyttävät ihan hyviltä, kun katson niitä itsekseen. Sitten laitan ne tyttöjen kasvukäyrien viereen ja hui mikä iso hirviö hän onkaan! Laitan rinnalle vielä siskonpoikani käyrän ja ero on vielä kammottavampi. Yhtäkkiä tuntuu siltä, kuin lapsessa olisi jotain vikaa, vaikka ennen vertailua kaikki oli mielestäni ihan hyvin.

 

Ja jos otan silmän käteen ja katson, katson tuota onnellista, naureskelevaa riiviötä, joka pulputtaa omaa höpinäänsä samalla kun kiipeilee sylistä sohvalle, siitä lattialle ja juosten portaille, ja sitten takaisin syliin, niin kyllähän minä näen, että hänellä on kaikki kunnossa. Tarhatädit nauravat, että Mr. Berlin pysähtyy vain silloin kun hän syö tai nukkuu, muuten hän juoksee ja touhottaa non-stop. Ikiliikkuja, pusuttelija, halailija, vitsailija, järjestelmällinen organisoija, utelias tutkija. Hän on kerrassaan ihana. Niin persoonallinen oma yksilönsä.

 

Neuvolan ajanvaraus ei suostunut varaamaan aikaa lääkärille ennakkoon, vaikka lääkärintarkastushan pitäisi tehdä puolentoista vuoden iässä tämän neuvolakäynnin yhteydessä. Nyt sitä ei siis ollut ja terveydenhoitaja varasi meille ensimmäisen ajan, minkä sai, maaliskuulle… Ehkä sitten siellä, vuosi ja kahdeksan kuukautta vanhana, poikamme läpäisee puolitoistavuotis-seulan? Vai mahtaako hän taas joutua silmätikuksi, kulkiessaan omaa polkuaan, sulautumatta valmiiksi asetettuun muottiin?