49. Vauvavuosi

Blogini on ollut tauolla melkein puolitoista vuotta. Kun kirjoitin viimeksi, vain vähän suunnitellun sektion jälkeen, ajattelin, että kunhan elämä pikkuisen helpottaa, niin sitten taas kirjoitan uuden julkaisun. Puolitoista vuotta. En kuvitellut, että elämän helpottamisessa menisi näin kauan. Viikkasin eilen illalla olohuoneessa vaatteita, kun mieheni Mr. Scot korjasi ruokapöydän ääressä Miss Aprilin katkennutta prinsessa valtikkaa, ja yritin aktivoida harmaita aivosolujani muistamaan Mr. Berlinin vauvavuotta.

”Koska ne allergiset reaktiot helpottivat ja ihottuma lähti, muistatko?”

”Hmm, tuota…”

”Eikö Mr. Berlin ollut vähän alle vuoden, kun hän sai sen kauhean virus flunssan ja oli tosi kipeä vaikka kuinka pitkään?”

”Niin se taisi olla…”

”Minkä ikäisenä yöt helpottivat?”

”Miten niin helpottivat? Eihän hän nuku kokonaisia öitä vieläkään.”

”Mutta helpottivat siitä, tiedätkö, ammun kohta aivoni pellolle, vaiheesta, kun hän heräsi tunnin välein koko yön?”

Poikani, jota blogissa kutsun nimellä Mr. Berlin, oli vaikea vauva. Kahden viikon vauvakuplan jälkeen alkoi todella haastava vaihe, joka kesti sinne kolmeen kuukauteen asti, jolloin poika tosiaan heräsi joka tunti, koko yön. Tämä johtui ilmeisesti suoliston kehittymättömyydestä, joka taas aiheutti kipuja, ripulia, puklailua ja suoranaista oksentelua. Kun parin kuukauden kohdalla minä päädyin päivystykseen tiputukseen (taas synnytyksen jälkeen vuodin verta kuin seula) kohdun komplikaatioiden takia ja lopulta operaatioon nukutuksessa, ja vietin sairaalassa yli vuorokauden, jonka päätteeksi sain vielä kolmen kuukauden lääkekuurin, niin imetys loppui ja aloitimme korvike taistelun.

Sellaisen korvikkeen löytäminen, joka ei olisi lisännyt ilmavaivoja ja vatsakipuja oli hakemalla haettava. Puolivuotiaaksi asti Mr. Berlin jatkoi yöhuutamista, sillä ainoa asia, joka vatsanväänteisiin auttoi, oli liike, joko sylissä hytkytellen ja kantaen, tai sitten koliikkikeinussa kiikkuen, ellei sitten tärisevässä sitterissä makaaminen. Mutta näitä kun ei voinut yöllä toteuttaa, niin yöt jatkuivat rikkonaisina, itkuisina (joskus myös äidin eikä vain vauvan) ja hoin itselleni vaan, että ”kohta tämä helpottaa, ihan kohta”.

Minä tiesin, olihan minulla jo kaksi lasta ennestään, joista esikoinen Miss Wienna oli myös ollut itkuinen, huutava ja huonosti nukkuva vauva, että lasten kehitys menee sykleissä. Ensin kaksi viikkoa, sitten kolme kuukautta, sitten puoli vuotta, sitten vuosi ja niin edespäin. Joka etapilla vähän helpottaa. Mutta kun elät sitä hetkeä, sitä vauvavuosi helvettiä, on välillä todella vaikea löytää lohtua siitä, että ”parin kuukauden päästä” ei olisi enää näin kamalaa. Koska ensin olisi selvittävä tästä päivästä, tästä tunnista, tästä hetkestä, ja toisinaan se tuntui ihan mahdottomalta.

Minua jännitti tänä aamuna, kun istuin tietokoneen ääreen, kirjoittaakseni tämän blogin. Puolitoista vuotta, voi miksen ollut kirjoittanut mitään muistiin! Tästä blogista löytyy keskimmäisen lapseni, Miss Aprilin vauva-ajasta vaikka mitä muistoja! Hänen ketunpoikasen naukaisujaan, hänen happy baby seikkailujaan. Mutta myös yhdeksän vuotta sitten kirjoitin blogia esikoisesta Miss Wiennasta, kaikista vaikeuksista ja murheista, vaikkakin toisaalle. Voisin koska tahansa sukeltaa takaisin menneisyyteen tytärteni kohdalla, kuin virtuaalisen päiväkirjan sivuille.

Mutta nyt, nyt edessäni oli tyhjä paperi. Miten ihmeessä saisin kaivettua pääkoppani syövereistä ne ohimenevät, pienet hetket, jotka haihtuvat ajan virtaan? Koko aikajana on kuin mudan peitossa muistoissani. Mitä tapahtui milloinkin? Ja miltä se tuntui, elää se hetki? Tiedän, että en olisi voinut mitenkään jatkaa blogia sen ensimmäisen puoli vuotta, sillä jokainen päivä oli selviytymistaistelua. Eikä pelkästään Mr. Berlinin takia, vaan koska minulle ja Mr. Scotille iski ensimmäinen aviokriisimme, siitä jotakuinkin selvittyämme päätimme muuttaa pieneksi käyvästä kerrostalo asunnostamme isoon rivitaloon kauas kaikesta, ja tämän takia vaihdoimme esikoisen Miss Wiennan koulua kesken toisen lukuvuoden aiheuttaen hänelle hänen tähänastisen elämänsä suurimman kriisin.

Miss Wiennan sopeutumisvaikeuksia ajatellessani olen kiitollinen, että emme saaneet Miss Aprilille uudelta asuinalueelta tarhapaikkaa, vaan jouduimme kuljettamaan häntä 20 minuuttia suuntaansa joka aamu ja iltapäivä. Loppupeleissä tässä kohtalo taisi puuttua asiaan, sillä pikkuveljen syntymä yhdistettynä muuttoon olivat jo niin ravistelevia kokemuksia silloin alle kaksivuotiaalle tytölle, että jälkiviisaana uskon tämän olleen hänelle paras vaihtoehto – vaikka se sitten vaikeuttikin vanhempien elämää. Ja kyllähän Mr. Berlinin kanssa alkoi vähän tosiaan helpottaa siinä puolen vuoden jälkeen.

Katselin kaikkia niitä satoja kuvia, mitä olen räpsinyt poikani alkutaipaleelta virkistääkseni muistiani. Aluksi hän oli aikamoinen toukka. Kellertävä perunapää vauva, jonka bilirubiini arvot olivat pitkään ihan vinkurallaan. Hän muuttuu kuvissa pikkuhiljaa tanakaksi, melkein kaljuksi köllöttelijäksi, ennen kuin tukka sitten myöhemmin ryöpsähti paksuksi pekkokiharaksi koristamaan menninkäisen korvia. Ja kolmen kuukauden kohdilla alkaa näkyä se luonne. Ensin maailmaa vain ihmetellään, milloin kenenkin sylistä, mutta jossain siinä kolmen kuukauden ja puolen vuoden välissä jonkin sortin luonne pikkuhiljaa paljastuu.

Mr. Berlin oli vauvana perusluonteeltaan tyyni ja lungi. Juuri mikään ei häntä pelästyttänyt, yllättänyt, eikä häirinnyt. Tasainen, on ehkä se sana, jota haen. Ja sitten toisaalta, hänen huumorintajunsa puhkesi kukkaan hurjan varhaisessa vaiheessa. Tämä poika suunnilleen syntyi pilke silmäkulmassa. Jo ihan vauvana Mr.Berlin piti nauramisesta. Siskojen vekkuilut saivat hänet räkättämään ja huhuilemaan lisää kuin pöllönpoikasen. Kutittelu aiheutti kikatus kohtauksia ja maailma tuntui olevan hänen mielestään aika metka paikka. Mr. Berlin ei huutanut turhaan ja hän oli selkeästi perusluonteeltaan positiivari.

Puolen vuoden jälkeen aloimme odottamaan, että elämä ryhtyisi taas helpottamaan vähän lisää, ja vaikka tosiaan nukkumisessa otettiin pieni askel eteenpäin, nyt poika nukkui jo kolmen tunnin pätkiä yöllä, mikä joka tunti heräämiseen verrattuna oli huima parannus, niin toisenlaiset vaikeudet ilmestyivät matkalle. Allergisia ihottuma läiskiä alkoi ilmestyä, erityisesti kasvoihin, ja aloimme epätoivoisesti etsimään, että millehän poika mahtaa reagoida, kun kiinteitä oli kuitenkin ruokailtu jo kaksi kuukautta. Vuoden ikään mennessä oireet yhtäkkiä katosivat, yhtä mystisesti kuin tulivat.

Tuon puolen vuoden ja vuoden välissä murheita oli laidasta laitaan. Neuvolatäti oli sitä mieltä, että poikamme silmät karsastivat. Olin tästä hiukan hämmentynyt, sillä esikoisen Miss Wiennan silmät olivat oikeasti karsastaneet ensimmäiset kolme kuukautta (se oli hävinnyt itsekseen) ja olin varma, etten ollut huomannut mitään vastaavaa pojallamme. Saimme kuitenkin lähetteen neuvolan lääkärille. Irina oli sitä mieltä, että silmät tosiaan karsastivat, ja kun ikää oli jo lapsella sen verran, hänelle kirjoitettiin lähete lastensairaalaan Helsinkiin jatkotutkimuksiin.

Tunnollisina vanhempina kiikutimme hänet erikoislääkärin vastaanotolle. Mr. Berlin ei lainkaan arvostanut perusteellisia tutkimuksia, joissa hänen silmiään tutkittiin jos minkälaisilla laitteilla, tippojen kanssa, jotka suurensivat pupillit. Hän huusi kuin hyeena, ja nyyhkytti hyvin loukkaantuneena, kun sain vihdoin luvan ottaa hänet syliini. Lääkäri katsoi minua pitkään, silmästä toiseen, kuin harkiten.

”Poikanne silmissä ei ole mitään vikaa, Mrs. Rune.”

Räpäytin silmiäni hiukan häkeltyneenä.

”Hän ei karsasta?”

Lääkäri puisteli päätään, ja tuijotti minua silmästä silmään.

”Ei, ei edes ihan vähän, mikä olisi normaalia. Oletan, että neuvolassa vain erehdyttiin luulemaan niin, kun hän on perinyt teidän silmienne muodon.”

”Minun – minun silmäni?”

Olin hiukan hämmentynyt, mutta lääkäri hymyili.

”Teillä on tuollaiset paksut sisäpoimut ja nenänvarsi on myös aika leveä, ihan samalla tavalla kuin teidän pojallanne. Tämä luo sen illuusion, että pojan silmät karsastavat, mutta se johtuu vain silmien rakenteellisesta muodosta. Silmät ovat täysin terveet.”

Mr. Scot oli varsin tuohtunut tästä tuomiosta. Olimme jo ehtineet stressata mitä kaikkia rakennevikoja olisi voinut löytyä, pelänneet korjausleikkausta, loppuelämää silmälaseissa. Minä olin niin huojentunut, että vain nauroin. Poika parka oli perinyt äitinsä silmät. Jossei elämä sen julmempia kortteja jakaisi hän pärjäisi varmaan ihan hyvin. Helpotuksen huokaus muuttui kuitenkin uudeksi huoleksi hyvin nopeasti, kun Mr. Berlin ei alkanut liikkumaan. Hän makasi vain tyytyväisenä selällään eikä osoittanut mitään kiinnostusta edes vatsalleen kääntymisessä.

Neuvolassa tartuttiin hanakasti tähän, vaikka selitin, että poikamme oli sellainen tarkkailija tyyppi, joka naureskeli siskojen leikeille ja viihtyi siinä mihin hänet nyt sattui laskemaan. Halusin antaa hänelle aikaa kääntyä itse, kehittyä omaan tahtiinsa. Neuvolan täti oli kuitenkin vakaasti sen kannalla, että poika oli vietävä fysioterapiaan. Tunnollisina vanhempina siis veimme hänet käynnille, ja selitin itselleni, että ei siitä ainakaan haittaa voisi olla.

Fysioterapeutti oli selkeästi vanha konkari. Hänellä oli tomera ote, tiukka asenne ja hän osasi käsitellä vauvaa sellaisella varmuudella, että olin hyvin vakuuttunut. Istuimme jumppamatoille terveyskeskuksen viileässä huoneessa ja fysioterapeutti ripotteli lattialle muutamia aktivointi leluja.

”Onko tämä ensimmäinen lapsesi?”

”Kolmas” vastasin.

”Katsoinkin, että sinulla oli hyvän rennot otteet, kun riisuit pojan haalarin. Ei mitään turhaa hössöttämistä. Eli vika tuskin on siinä, mitä sinä teet.”

Tunsin suupieleni kohoavan vinoon hymyyn. Muistin elävästi, miten epävarmasti ja ylivarovasti olin käsitellyt Miss Wiennaa yhdeksän vuotta sitten.

”Otetaan kuitenkin pojalta vielä housut pois.”

Hämmennyin.

”Anteeksi, siis – ”

”On parempi, jos pojalla ei ole sukkia, eikä mikään peitä reisiä. Reidet ovat yksi suurimmista tunto-alueista, joita hän voi hyödyntää liikkumisen opettelussa.”

Kun kintut olivat paljaat fysioterapeutti heilutteli kiinnostavaa lelua Mr. Berlinin kasvojen yllä ja siirsi sen sitten vasemmalle. Poika lähti lelua seuraamaan, ja nopealla liikkeellä fyssari pyyhkäisi toista vauvan jaloista aavistuksen taaksepäin, jolloin hän vaistomaisesti kääntyi mahalleen.

”Noin. Hyvinhän se poika kääntyy.”

Kasoin Mr. Scottiin hämmästyneenä, mutta mies vain hymyili omahyväisenä. Hän oli ollut koko tätä reissua vastaan ja istui murjottamassa nurkassa. ”Minun pojassani ei ole mitään vikaa.” hän oli tiuskinut. Lopulta fysioterapeutti oli täysin samaa mieltä. Hän sai Mr. Berlinin kääntymään kerta toisensa jälkeen mahalleen.

”Poikaahan voi aktivoida liikkumaan, ja ihan vähän avittaa tällä tavalla. ”

Fysioterapeutti tuuppasi pikkuisen ja Mr. Berlin vaihtoi asentoaan. Poika alkoi kitistä turhautuneena ja käteni nytkähtivät eteenpäin. Fyssari kohotti oman kätensä väliin.

”Ei tarvitse heti reagoida. Antaa hänen yrittää ensin itse.”

Tunsin välitöntä ärsytystä, kun joku puuttui tekemiseeni vanhempana, mutta nielin mölyt mahaani ja odotin. Mr. Berlinin kitinä ja ähinä jatkui, mutta sitten poika käännähti ihan itse. Fyssari nyökkäsi tyytyväisenä ja katsoi minuun.

”Tällä pojalla on kaikki kunnossa. Rakenteessa ei ole mitään vikaa. Hänellä on kaikki edellytykset liikkeelle lähtemiseen. Sanotaanko näin, että en halua nähdä teitä enää toiste täällä. Se olisi ajanhukkaa meille kaikille.”

Olin hurjan hyvällä tuulella kävellessämme autolle. Olin niin ylpeä pienestä pojastani. Tosin tunsin pienen omantunnon piston, sillä olin ehkä sitten kuitenkin suojellut lasta liikaa, kun en jättänyt häntä huutamaan ja kiukkuamaan, pärjäämään itse, vaan autoin liian aikaisin. Mr. Scot puolestaan oli kiukkuinen neuvolalle, eikä nähnyt meidän tehneen mitään väärää. Olimme ihan napit vastakkain siitä, pitäisikö neuvolan ohjeita enää edes kuunnella, kun sieltä kahdesti oli ohjattu meitä jo harhaan.

Yksi suurimmista vanhemmuuden epäonnistumisistamme Mr. Scotin kanssa tuli kuitenkin pian, eikä siitä voinut syyttää ketään muuta. Mr. Berlinin oli alkanut ryömimään ja otti jo joitain konttaus askeleitakin (neuvola oli aiheuttanut meille ylimääräistä stressiä uhkailemalla, että poika oli vietävä tutkimuksiin, jos hän ei liikkuisi 10kk ikään mennessä, mutta kaksi päivää ennen Mr. Berlin alkoi onneksi ryömiä). Leikimme kaikki viisi yläkerrassa tasanteella, mutta lounasaika lähestyi, joten minä päätin lähteä alas tekemään ruokaa. Huikkasin miehelle, että lähden nyt alakertaan. Meillä on lapsiportti portaiden ylä- että alapäässä, mutta se ei ollut koskaan kiinni, sillä Mr. Berlin ei ollut osoittanut mitään mielenkiintoa portaisiin menoa kohtaan.

Mr. Scot jahtasi juuri kiljuvia tyttäriä huoneesta toiseen, mutta hän huikkasi ok, minkä oletin tarkoittavan, että hän tiedosti pojan jäävän hänen vastuulleen. Kun lähdin Mr. Berlin makasi selällään matolla ja pureskeli lempi leluaan, ikeniä kun kutitti puhkeavat hampaat. Olin kuitenkin ehtinyt tuskin portaat alas ja keittiön kulmalle, kun portaikosta kuului kova mäiskähdys ja Mr. Scot karjaisi paniikissa poikamme nimen. Ai se karmiva, hirvittävä ääni, ”thumps, thumps, thumps” ja samaan aikaan alkoi kuulua pelästynyttä huutoa, joka muuttui kirkumiseksi, kun Mr. Berlin putosi alas portaita.

Minä käännyin kannoillani ja huusin täyteen ääneen ”EI” samaan aikaan kun yläkerrassa isä oli rynnännyt poikansa perään ja nappasi hänet viidennen portaan kohdalla kiinni, missä vaiheessa minä olin jo juossut portaiden alapäähän, kirkuen edelleen ”ei, ei, ei!”, kädet ojennettuna ylöspäin. Poika oli kuitenkin isänsä sylissä ennen kuin sain hänet näköpiiriini. Ja poika huusi kurkku suorana, naama punaisena, ja tärisi kauttaaltaan. Hänelle alkoi kohota otsaan iso kuhmu, jossa yritimme pitää kylmää, lapsen rimpuilusta huolimatta.

Kuhan pääsin yli siitä paniikista, että lapseni mahdollisesti kuolisi sillä siunaamalla sekunnilla käsivarsillemme, pystyin taas toimimaan, ja soitin päivystykseen. Oli tietysti pyhä, ja ilta, eikä meitä sitten lopulta edes pyydetty tulemaan käymään, sillä poika lopetti itkemisen nopeasti ja narisi ja valitti vain isänsä rintaa vasten. Saimme perus ohjeet: oli tarkkailtava aivotärähdyksen tuntomerkkejä, heräteltävä yöllä, lähdettävä näytille jos mitään oireita ilmaantuisi. Mitään oireita ei tullut. Poika heräsi ihan itse parin tunnin välein yöllä, kuten hänellä oli tapana, ja lopulta selvisimme säikähdyksellä ja isolla mustelmalla.

Mutta se trauma, se totaalinen epäonnistuminen, se jäi kyllä kytemään. Miksi en laittanut sitä porttia kiinni? Miksei mies lopettanut hippa leikkiä ja tullut vahtimaan poikaa? Olisimme voineet syytellä toisiamme, ja olisi ollut paljon helpompi elää itsensä kanssa, jos olisi voinut sanoa ”sinun vikasi”, mutta kun se oli molempien. Olimme molemmat epäonnistuneet vanhemmuuden tärkeimmässä tehtävässä, lapsemme suojelemisessa. Kohtalotar oli ollut tällä kertaa puolellamme, kuten hän onneksi monesti oli pienten lasten vanhempien kanssa.

Vain muutama viikko tämän jälkeen, kun otsan mustelma oli jo aikaa sitten hävinnyt, Mr. Berlinin nenä alkoi vuotamaan verta. Ihan yllättäen, mitä erilaisimmissa tilanteissa, ja ihan solkenaan. Yleisimmin verta alkoi tursuta sieraimista keskellä yötä, niin että sänky, unilelu ja vaatteet olivat veressä. Kolmen viikon ajan aina parin päivän välein, joskus jopa perättäisinä päivinä, erityisesti vasemmasta sieraimesta alkoi valua punaista elämän eliksiiriä. Haimme tähän apua neuvolasta, mutta sieltä saimme taas vain lähetteen lastensairaalaan erikoislääkärille ja löysimme itsemme pian kuuntelemassa kahden lääkärin tuomiota.

Ei mitään vikaa. Lääkäri oli aluksi ollut kovin huolissaan, kun Mr. Berlin oli kuitenkin vain vähän ennen verenvuoteluiden alkua pudonnut, mutta hän ja valmistuva lääkäri olivat pitkien tutkimusten ja nenän sorkkimisen jälkeen hyvillä mielin. Ei syytä epäillä verenvuototautia (sitä joka Venäjän viimeisen Tsaarin pojalla oli), ei mitään rakenne poikkeavuuksia, kurkku, nielu, nenä kaikki oikein mallikkaita. Syytä voitiin vain veikkailla, mutta se tuomittiin siksi kaikkein yleisimmäksi, eli ohuet verisuonet, kuivat limakalvot. Nenää kostuttavalla suihkeella ja ilmankostuttimella huoneessa yöaikaan ongelma poistuisi vähän kuin itsestään.

Lähdimme taas lääkäristä papukaijamerkin kanssa ja istuimme pitkään hiljaa autossa, tuijottaen edessä vaihtuvaa maisemaa. Kerrostalot vilahtelivat ohi ja muuttuivat moottoritien äänivalleiksi ja metsiköiksi, kun suuntasimme kohti kotia, kaukana keskustan vilskeestä. Mr. Scot rikkoi lopulta hiljaisuuden.

”Hänessä ei ole mitään vikaa.”

”Ei niin…” vastasin vaimeasti.

”Joka kerta kun meitä juoksutetaan lääkäristä ja tutkimuksesta toiseen, niin kaikki on aina hyvin. Ei, vaan priimaa.”

”Parempi katsoa kuin katua.”

Mies otti minua kädestä kiinni.

”Kaikki on ihan hyvin.”

Vedin keuhkot täyteen ilmaa ja huokaisin. Kukaan ei koskaan kerro sinulle, tai ehkei sitä vain pysty kunnolla selittämään, mitä huolta ja vastuuta kannat, kun saat lapsen. Se on sinun tehtäväsi varmistaa, että kaikki on hyvin, että lapsella on parhaat mahdolliset lähtökohdat. Koko tuon pienen ihmisen elämä on sinun käsissäsi ja jonkin maagisen vaiston pitäisi aina ohjata sinua tekemään oikeat valinnat. Ei kuitenkaan ole mitään taianomaista opasta, eikä sinulla ole vastauksia kaikkeen, ei välillä edes suurimpaan osaan asioista. Silmät sidottuna sitä haparoi eteenpäin ja toivoo, ettei astu ainakaan niihin suurimpiin sudenkuoppiin, niihin, joista ei ole enää paluuta.

Eikä kaikki suinkaan ole sinun hallinnassasi. Kuten maailmanlaajuinen pandemia, jonka aikaisista kokemuksista kirjoittanen myöhemmin. Sen kuitenkin tiedän, että vauvavuosi on vaikea, aina. Tasan eivät käy onnenlahjat tässä, ja joidenkin vanhempien vuosi on helvetisti vaikeampi kuin toisten, mutta vaikeaa se on aina. Äidin oma elämä on laitettu matkalaukkuun, kaikki haaveet lukittu pois, laukku tungettu ylähyllylle pois silmistä ja mielestä. Vauva vaatii täydellistä omistautumista, eikä siinä juuri ole aikaa muulle, ainakaan jos on kaksi aiempaakin lasta. Vuoden kohdalla alkaa kuitenkin helpottamaan.

Kun 1v. synttäreiden jälkeen käytin pojan neuvolassa, olin hyvin tyytyväinen siihen, millainen pieni miehen alku hänestä oli kuoriutunut. Mr. Berlin on edelleen positiivinen. Hän ottaa aika lungisti edelleen, rakastaa seurata sisartensa touhuja, hymyilee ja nauraa paljon. Paitsi kameralle, kameralle näytetään vain vakavaa naamaa.  Kolikon kääntöpuolella on sitten se, että jos jokin ei ole pojan mielestä hyvin, niin sitten mikään ei ole hyvin. Rauhaisan perusluonteen vastapainoksi pojasta löytyy äkkipikaisuutta ja kovapäisyyttä.

Asioiden on mentävä hänen mielensä mukaan, ja mikäli ei mene, niin hän alkaa huutaa, viskoa tavaroita, heittäytyy maahan kuin jokin huumori elokuvan pikkutaapero. Drama queen, sitä hän on, kuten myös nokkela vekkuli, joka rakastaa teknisiä pulmia, nappeja, vipuja ja vempaimia. Kaikesta pitää selvittää miten se toimii, mistä valo ja ääni tulevat. Siinä vuoden iässä kaikki tämä alkoi tulla ilmi, kun vauva muuttui taaperoksi, kun vertikaalinen maailma muuttui horisontaaliksi, kun poika uskaltautui seisomaan, ja ottamaan haparoivia askeleita.

Neuvola ei kuitenkaan ollut tyytyväinen. Pojalla oli liikaa painoa, hän oli aivan liian tanakka. Kun protestoin, että hän on ihan sopusuhtainen neuvolatäti myönsi, että no hyvä on, hän on myös hyvin pitkä, ja isoluinen. Katselin poikani temmellystä neuvolan lattialla, hän tutki palikoita hurjan kiinnostuneena. Olimme alkaneet kutsua Mr. Berliniä tankiksi, sillä kun hän päätti mennä jonnekin, vielä lähinnä kontaten, hän rynni läpi vaikka harmaasta kivestä. Sarvikuono oli hänen lempi hahmonsa, mikä sopi niin luonteeseen kuin ruumiinrakenteeseen. Olihan hän tanakka, mutta poika oli alkanut liikkumaan kunnolla ihan vastikää. Olin aivan varma, että kuten tytöilläni, se ylimääräinen vauvan pyöreys karisisi nopeasti kun liike lisääntyisi.

”Hänet täytyy ehdottomasti laittaa painokontrolliin, ja dieetille.”

Tuijotin naista kylmästi. Olimme vihdoin päässeet laajentamaan ruokavaliota, kun allergiaoireet hävisivät.

”En ole samaa mieltä. Hän syö jo nyt terveellisesti ja monipuolisesti.”

”Teidän täytyy pitää ruokapäiväkirjaa ja käydä säännöllisesti punnituksessa.”

Katsoin poikaani. Hän oli onnellinen, iloinen, söi hyvin, nukkui – no huonosti edelleen, mutta muuten kaikessa oltiin otettu harppaus oikeaan suuntaan. Hän ei ollut mikään yli-lihava pallo, ja painokäyrä oli ehkä hiuskarvan yli +2 käyrän. Siirsin katseeni terveydenhoitajaan.

”Ei kiitos. Meillä on kaikki hyvin.”

Neuvolatäti vaikutti tuohtuneelta.

”No, mutta, kyllä nyt pitäisi, minun mielestäni tässä olisi nyt syytä –”

”Ei, kiitos.”

Katsoimme toisiimme ja terveydenhoitaja punastui.

”Minun on kyllä sitten konsultoitava lääkäriä. Se kuuluu – se on ihan minun velvollisuuteni tässä tilanteessa!”

Kohautin harteitani.

”Ihan vapaasti.”

Nousin ylös ja aloin kerätä tavaroitani. Poistuin sen kummempia enää keskustelematta. Vasta pari viikkoa myöhemmin neuvolatäti soitti ja kertoi hiukan vaivaantuneena, että lääkäri ei ollut nähnyt syytä käydä painokontrolleissa tai ollut muutenkaan erityisen huolissaan. Terkka halusi välttämättä lähettää meille terveellisen ruokavalion oppaan, jota vilkaistuani totesin meidän jo noudattavan sitä. Hän myös sanoi, että hänen mielestään painokontrolli oli tarpeen, ja jos muuttaisin mieltäni, voisin koska vain varata siihen ajan. En korvia lotkauttanut painostukselle, olin ollut tunnollinen vanhempi ihan tarpeeksi monta kertaa ja juossut neuvolan pillin mukaan.

Tuota puhelusta on ihan kohta puoli vuotta. En ole varannut aikaa painokontrolliin. Kai minä sitten kuitenkin uskon, että jokin maaginen vaisto, äidinvaisto, kenties johdattaa minua, ja tunnen lapseni paremmin, kuin alati vaihtuva terveydenhoitaja. Loppupeleissä se on kuitenkin vanhemman harteilla, tehdä se päätös, mikä on minun lapselleni parasta. Kolmen viikon päästä on taas neuvola, voit silloin tulla lukemaan blogista, onnistuinko tekemään oikeita päätöksiä, ja mitä mieltä neuvola tällä kertaa on.