Hae
Kuka huusi äiti?

51. Sisko, sisko

Pyörin levottomana keittiössä ja kurkin vähän väliä ikkunasta. Valkoiset lumikinokset ja korkea valkoinen aita blokkasivat suurimman osan näkyvyydestä. Ihan kohta, ihan kohta. Asuimme mäen päällä ja jos ei suuria jasmiinipensaita sekä piskuisia pihlajia olisi istutettu pitkin mutkittelevan kävelytien vartta olisin nähnyt jo kaukaa sisareni saapumisen. Hääräsin keittiössä valmistamassa teetä, kun tupsullinen pipo vihdoin ilmestyi puskien takaa ja kiirehdin ovelle vapauttamaan hurtat, jotka pomppivat ja haukkuivat riemuissaan, tunnistaen jo kaukaa kasvonsa pakkaselta huivin taakse piilottaneen sisareni.

 

Vietimme seuraavat viisi tuntia yhdessä, lähinnä teemukit kädessä jutellen. Virallisesti siskoni oli tullut auttamaan minua kotistudion testaamisessa ja meidän oli tarkoitus nauhoittaa podcast lähetys. Mikit olivat auki ja editointi ohjelma valmiiksi käynnissä koneella, mutta en lopulta koskaan painanut rec nappulaa. Meillä oli vain yksinkertaisesti niin paljon kuulumisia vaihdettavana. Sisarellani on oma yritys parturi-kampaajana ja lisäksi hän on vähän päälle kaksivuotiaan pojan yksinhuoltaja, joten luonnollisesti hänellä oli aika kiireinen aikataulu. Minullahan puolestaan on ihan hirveästi aikaa, kun oli 1,5-vuotias, 3-vuotias ja kolmosluokkalainen pienessä uusioperheessäni, töiden ja opiskelun lisäksi. Heh.

 

Pääsimme näkemään aniharvoin ihan vain kahdestaan ilman häiriötekijöitä ja nyt kun kerrankin oli se tilaisuus huomasin, etten halunnut käyttää päivää mihinkään muuhun, kuin sisareni kanssa olemiseen. Meillä oli myös paljon henkilökohtaista likapyykkiä pestävänä, mistä tulikin mieleeni, että minulla kävi pieni fiblu näiden blogien numeroinnissa. Olin nimittäin kirjoittanut osan 51 jo, mutta se kertoo minun ja Mr. Scotin parisuhdeongelmista, ja lopulta en sitten kuitenkaan julkaissut tekstiä.

 

Minusta kulissien kiillottaminen ja todellisuuden piilottelu on yksi sosiaalisen median suurimpia ongelmia. Instaa scrollatessa tulee helposti sellainen fiilis, että minussa/meissä on jotain vikaa, kun oma todellisuus ei vastaa pariskuntien loputtomia pusuttelu kuvia ja rakkauden tunnustuksia. En kuitenkaan ole juuri parempi, sillä enhän minäkään sukella oikeisiin ongelmiimme julkisesti, nehän eivät kenellekään muulle kuulu. Kuka nyt haluaisi tuoda julki kaikkein haavoittuvimman puolensa ja suhteensa suurimmat ongelmat? Minun ja Mr. Sotin avioliitosta saakin usein aivan liian ruusuisen kuvan, ihan kuin meillä ei olisi ryppyjä rakkaudessa – aivan samoin kuin kaikilla muillakin.

 

Jänistin kuitenkin rehellisyydestä ja siirsin parisuhde blogini hyllylle, mutta unohdin muuttaa seuraavan blogin numeron. No hups! Tässä siis ”uusi” numero 51, jossa minun olisi kaiken tämän liirum laarumin jälkeen tarkoitus puhua sisaruudesta. Siitä miten juuri sisko on se, jolle voin vuodattaa jopa ne piilotelluimmat salaisuudet, ja joka tuntee minut aivan toisin kuin muut, ja juuri sen takia pystyy parhaiten auttamaan minua löytämään ratkaisut elämäni kipukohtiin. Hän on nähnyt minut hurmaavana pikkulapsena, sietänyt minua yli-innokkaana koululaisena, rakastanut minua epävarmana teininä, puistellut päätään kaksikymppisen sekoiluilleni ja tukenut minua vanhemmuuteni opettelussa.

 

Kehuin vastikää, sohvalla Mr. Scotin sylissä loikoillessani, kun meillä oli Netflixin Bridgerton sarjan ”binge watch” käynnissä, että kerrankin totuudenmukaisesti oli esitetty se, miten sisarukset voivat yhtenä hetkenä riidellä ja heti seuraavana juoda sovussa teetä yhdessä. Kuinka he voivat olla raivon partaalla toistensa erilaisuudesta, kykenemättä samaistumaan sisaruksensa elämänvalintoihin, ja sitten hetken päästä pyyteettömästi rakastaa ja tukea näitä. Koska veri on vettä sakeampaa ja sisaret ovat kultaakin kalliimpaa.

 

Olen ennenkin kertonut, että meitä sisaruksia on kolme, isoveli, minä ja pikkusisko. Kun olimme pieniä, vanhemmat kuljettivat meitä mukanaan joka paikkaan. Kaikki tehtiin yhdessä, perhe yksikkönä. Oletan, että siitä johtuukin läheisyytemme näin aikuisenakin. Ollessamme yhdessä kuin Tupu, Hupu ja Lupu jatkamme toistemme lauseita, yllytämme toisiamme vieläkin kuin kakarat, vaikka olemme yli kolmekymppisiä, ja myös uskallamme antaa rakentavaa kritiikkiä. Monesti pohdin, että mikä mahtoi olla se ratkaiseva tekijä, se täydellinen resepti siihen, että meistä tuli niin läheisiä, ja kuinka voisin toistaa sen omille lapsilleni.

 

Nythän minulla on sama setti täällä kotona, vain käänteisessä järjestyksessä. Pikkuveli, keskimmäinen tyttö ja isosisko. Onko ”kolme” se ratkaiseva tekijä? Ihmisillä tuntuu olevan jokin viehätys kolmeen. Kolme muskettisoturia, kolmen kopla, lasken kolmeen, kolmas kerta toden sanoo, Kasper, Jesper ja Joonatan, usko, toivo ja rakkaus. Game of Thrones sarjassa lohikäärmeellä on kolme päätä, mikä viittaa nimenomaan suvun kolmeen perustaja sisarukseen. Kolmen teema toistuu uudestaan ja uudestaan genrestä ja asiasta huolimatta. Ja kuten Sherlock Holmes sanoi: ”There must be something comforting about the number three. People always give up after three.”

 

Olen tätä asiaa mielessäni paljonkin pyöritellyt, kun yritän päättää, onko lapsilukumme täynnä vai ei. Yleistäen valtaväestön mielipide tuntuisi olevan, että sopiva lukumäärä lapsia on 1, 2 tai 3. Yhteiskunta on myös rakennettu tämän ihanteen ympärille. Autoissa on kolme takapenkki paikkaa, perhehuoneissa on 4 sänkypaikkaa ja korkeintaan mahdollisuus yhdelle ekstra pedille, eläintarhan perhelippu kattaa kaksi aikuista ja kolme lasta ja niin edespäin. Jo pienestä pitäen meille syötetään tiettyä mallia perheestä, sillä jos ette ole huomanneet, niin niin lastenohjelmissa kuin aikuisten elokuvissa perheet kuvataan lähes poikkeuksetta 1-3 lapsisiksi.

 

Tämä on normi ja lasten hankkiminen tapahtuu yleensä yhdellä seuraavista kaavoista:

  1. Saadaan yksi lapsi ja todetaan, että ei muuten haluta lisää (tosin iltatähti saattaa sitten kuitenkin paljon myöhemmin liittyä perheeseen).
  2. Saadaan yksi lapsi ja halutaan sille sisarus (tai halutaan tyttö ja poika), jonka jälkeen ollaan joko a. tyytyväisiä tai b. saatiin kaksi samaa sukupuolta ja tahdotaan kokeilla, jos vaikka tulisi vielä tyttö/poika lisäksi tai c. ollaan aina haluttu enemmän lapsia, mutta lopetetaan kolmeen, kun se tuntuu juuri sopivalta.

 

Aina lasten hankkiminen ei tietenkään ole näin yksiselitteistä. Meidän perheessämme lisääntyminen on pitkälti kiinni hedelmöityshoitojen onnistumisesta, toisille lapsia tulee lisää vahingossa tai huolimattomuutta, joillain ehkäisy on vastoin uskonnollista vakaumusta. Tai sitten kumppani puuttuu, ikä tulee vastaan, seksuaalinen suuntautuminen estää perheen hankkimisen, onhan näitä. Mutustelenkin tässä nyt sitä ”jos voisin päättää” scenaariota, eli että lapsia saisi ihan vaan päättämällä (kuten ideaali tilanteessa monille käykin). Mikä silloin on ratkaiseva tekijä siinä, että hankitaan sisaruksia, ja kuinka monta?

 

Sisareni on harmitellut, että hänen poikansa kasvaa ilman sisarusta, leikkikaveria, joka olisi mukana jokapäiväisessä arjessa. Tiedän tunteen hyvin, sillä itsekin harmittelin aivan samaa, kun Miss Wienna oli pieni. Mietin silloin mahtaako hän koskaan päästä kokemaan sitä raivoa ja rakkautta, minkä sisko saa aikaiseksi ihanuudellaan ja ärsyttävyydellään, miten kiukuttaa, kun on pakko jakaa lelut, huomio, oma huone, ihan kaikki. Ysinhuoltajana sisaruksen hankkiminen lapselle on kuitenkin harvalle vaihtoehto. Kuusi ja puoli vuotta meni, ennen kuin minä tein esikoisestani uusioperhe isosiskon.

 

Siinähän nuo tyttäret nyt tappelevat sohvalla. ”Päästä irti!” ”Mene pois!” ”Mä olin tässä ensin!” ”Äiti, se löi mua!” ”Se on minun! Anna takaisin!” Ah, siskot. Molemmat ovat yhtä peräänantamattomia, itsepäisiä ja haluaisivat päättää. Miss April ärsyttää isosiskoaan tahallaan, tönii ja työntää. Miss Wienna puolestaan komentele ja määräilee pikkusiskoaan, yrittäen taivuttaa tahtoonsa. Kummankaan luonne ei ole sellainen joustava ja periksi antava, mikä olisi ollut hirveän kätevää siinä vaiheessa, kun etsitään kompromissia. Kuin kaksi pässiä he pukkaavat sarviaan vastakkain kerta toisensa jälkeen ja lopulta minä jouduin lähettämään lapset eri huoneisiin.

 

”Siskoooooo” alkaa Miss April itkeä heti kun Miss Wienna katoaa oman huoneensa rauhaan. ”Sisko, sisko” voi mikä ikävä! Sisko ei saisi käydä harrastuksissa, ei bio-isällään, ei edes vessassa ilman pikkusiskoa. Miss Aprilin mielestä Miss Wienna vaan on parasta mahdollista tässä maailmassa, ja kaiketi se isosisko on vähän samoilla linjoilla, pyydellessään neljättä sisarusta. Kas hänellä on sisko, niin kyllähän taloon tarvitaan toinen pikkuvelikin, ihan vaan tasapuolisuuden nimissä (yritin kyllä selittää, ettemme voisi luvata veljeä, vaikka yhden lapsen vielä tekisimme). Udellessani haluaisiko Miss Wienna itse isona paljon lapsia hän kuitenkin tyrmäsi ajatuksen ja totesi haluavansa korkeintaan yhden, jos sitäkään (ehkä perheemme hulabaloo on vähän liikaa sitten kuitenkin yli kuusi vuotta ainokaisena olleelle neidolle).

 

Sisarusten ilmeinen viha-rakkaussuhde saa taloudessamme tasapainoa molempien tyttöjen pyyteettömästä rakkaudesta pikkuveljeä kohtaan. Miss Wiennan mielestä pikkuveli ei voi tehdä mitään väärää ja on vain ihana. Mr. Berlin vastavuoroisesti kohtelee isointa siskoaan paljon helläkätisemmin kuin meitä muita, eikä kiukkua hänelle juuri lainkaan, saati vedä tukasta tai mätkäise avokämmenellä poskelle (ah, taaperot!). Hänelle kaikkein parasta maailmassa on kuitenkin tasan, päivälleen 1,5 vuotta vanhempi Miss April. Ja ehkei se tosiaan ole ihan niin auvoista aina näiden kahden nuoremman välillä, mutta äärettömän tärkeitä he ovat toisilleen.

 

Pitäisi olla sokea, että ei näkisi miten läheisiä Miss April ja Mr. Berlin ovat, pussaillen, kikatellen, halaillen ja tapellen jatkuvasti. Uudessa tarhassaan, jonne heidät lopulta ihan tähän 10 minuutin kävelymatkan päähän saimme, he eivät vielä ole löytäneet omia ystäviä. Päiväkoti päätti erottaa sisarukset ja laittaa heidät eri ryhmiin, Mr. Berlin kaikkein pienimpiin eli alle kaksivuotiaisiin ja sisko puolestaan huomattavasti isompiin. Miss April onkin 2-4 vuotiaiden ryhmän nuorimpia, eikä ryhmässä tämän lisäksi ole kuin kaksi muuta (vanhempaa) tyttöä, muuten 15 poikaa.

Oletan tämän olevan suurin ongelma Miss Aprilin kaverin puutteessa, ryhmässä ei vain ole sopivaa toveria.

 

Sen sijaan puolitoistavuotias Mr. Berlin ei vielä osaa, hänen sosiaaliset taitonsa eivät ihan riitä leikkimään muiden kanssa. Paitsi siskon. Siskon kanssa Mr. Berlin on leikkinyt jo puoli vuotta, ja heidän selkeä, erityinen yhteytensä alkoi jo paljon aikaisemmin. Miss Aprilillä oli tapana heittäytyä lattialle köllimään veljensä viereen tämän ollessa vasta puolivuotias mönkijä ja jotenkin lapset vain onnistuivat tavallaan leikkimään jo silloinkin. Leikkimisen taso on kehittynyt koko ajan, ja vaikkei veli vielä puhu sanaakaan on näillä kahdella pienellä selkeä ymmärrys toisistaan, osasihan Miss April tulkita veljeään jo vauvaiässä paremmin kuin kukaan muu. Joskus heillä on ihan oma kieli kuin kaksosilla.

 

Toki ensimmäisen puoli vuotta sisko oli todella mustasukkainen veljestään, mutta onneksemme nopeasti siitäkin päästiin yli. Yllättävät huitomis-yritykset muuttuivat hellimiseen ja lellimiseen, kunnes nykyään lapset ovat kyöhnäämässä ja kiipeämässä toistensa syliin vähän väliä. Sisaruus ei ole kuitenkaan koskaan pelkkää rakkautta, ja tavaroita viedään kädestä, itkua väännetään, leluista kiistellään ja vanhempien huomiosta kisataan. Tarhassa kuitenkin hakeudutaan aina leikkimään sen sisaruksen kanssa, Mr. Berlin karkaa pienten puolelta kuin ninja konsanaan tai Miss April livahtaa pihalla veljensä ryhmän sekaan. He vain haluavat olla ja tehdä yhdessä.

 

Kaikkein parhain on se hetki, kun lapset viedään päivähoitoon ja he saavat olla puoli tuntia samassa tilassa ennen ryhmiin jakautumista. Silloin he ovat kuin majakka ja perävaunu, Mr. Berlin edellä ja Miss April perässä huudellen koko ajan ”veliiii”. Tarhatäditkin ihastelevat miten poikkeuksellisen hienosti nämä lapset leikkivät yhdessä, malttaen tuskin äidille vilkuttaa, kun kerrankin saa ihan kaksistaan värkätä. Tulee mieleen se, miten minä aina itse hakeuduin leikkimään pikkusiskoni kanssa.

 

Vielä näin aikuisenakin tunnen samanlaista iloa, kun pääsen viettämään aikaa hänen kanssaan. Toivon todella, että niin tulee olemaan myös Mr. Berlinin ja Miss Aprilin tulevaisuudessa. En sitten tiedä onko siitä haittaa, että he ovat poika ja tyttö? Kai se jossain vaiheessa tulee heidän väliinsä, jää nähtäväksi. Ja tiedä sitten, jos hankimme neljännen lapsen, kuinka se muuttaa perheensisäistä dynamiikkaa. Näin jälkeenpäin kuvia katsellessani koen kauhistusta siitä miten pieni Miss April oli veljensä syntyessä ja jopa huonoa omaatuntoa siitä, miten nopeasti hän joutui ”kasvamaan” isosiskon saappaisiin ja luopumaan perheen silmäterän asemasta. Mitä enemmän sisaruksia vielä tulee, sitä enemmän joutuu jakamaan.

 

Vaikea on kuitenkaan katua, kun näkee noiden sisarusten rakkauden toisiaan kohtaan. Siinä on kaikuja omasta lapsuudestani. Niin onnellinen kuin olinkin vain yhden, Miss Wiennan äitinä, ja vaikka huomaankin, ettemme ehdi olla samalla tavalla yhdessä kuin ennen, kun elimme vain ihan kahden, niin silti olen varma, että nämä sisaret ja uusioperhe ovat esikoiselleni suurempi rikkaus kuin minun jakamaton huomioni. Jossei mitään muuta, niin sitten kun minusta aika jättää, tiedän ettei tyttäreni jää yksin. Veli ja sisko ovat aina siinä, niin hyvässä kuin pahassa.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *