Hae
Kuka huusi äiti?

53. Casting Call

Oletko aina haaveillut näyttelemisestä? Harmittaako, ettet koskaan kokeillut kameran eteen astumista nuorena? No nyt olisi tilaisuus! Voit osallistua koekuvauksiin 9.2.2021 suomalaisen draamasarjan pilottia varten!

 

Ja miksi minä puhun tästä blogissani? No koska minä olen käsikirjoittanut tuon pilotin! Olen 36-vuotias ja ihan kohta yksi elämäni suurimmista haaveista on toteutumassa, olen päässyt käsikirjoittamaan ihan oikeasti kuvattavan jakson draamasarjaan. No toki kyseessä on pilotti, ja se tehdään vapaaehtois- ja opiskelijatyönä, mutta silti! Valmistuttuaan sarjaa tarjotaan ihan oikeille tuotantoyhtiöille ja sillä on kaikki potentiaali ottaa tuulta siipiensä alle, varsinkin nyt kun Suomessa tehdään ennätysmäärää uusia kotimaisia sarjoja!

 

Joskus silloin teininä ajattelin, että 30-vuotiaaksi mennessä elämä on suunnilleen ohi, on liian vanha opiskelemaan tai vaihtamaan alaa, ollaan urauduttu ja perheellistytty, juurruttu yhteen paikkaan ja yhteen elämäntilanteeseen – no höpö höpö! On kestänyt kymmeniä vuosia tajuta, että elämänsä suuntaa voi ihan vapaasti muuttaa vaikka kuusikymppisenä, jos vaan uskaltaa! Ei nykypäivänä enää tehdä samaa työtä samassa yrityksessä vauvasta vaariin. Ehei, nyt meillä on oikeus ja mahdollisuus luoda itsemme aina uudestaan ja uudestaan!

 

Olen ottanut opintovapaata voidakseni tasapainottaa elämääni hiukan ja keskittyä täysillä näihin uusiin tuuliin, eli opiskeluun. Siinä samalla, kun jatko-opiskelen radio alaa, olen päässyt nyt myös taklaamaan aihealueen, josta tähän asti olen voinut vain unelmoida – käsikirjoittamisen. Me kaikki kai jossain vaiheessa lapsuutta tai teini-ikää havaitsimme jonkin taidon tai mieltymyksen, joka oli yli muiden. Minulla se oli kirjoittaminen. Jo 13-vuotiaana aloin rustailemaan omia tarinoitani, sillä ihan pienestä pitäen rakastin lukemista.

 

Sain naputtaa vanhempieni tietokoneella (silloin niitä oli vain yksi per talous, jos sitäkään) mielikuvitukseni kyllyydestä, tai ainakin siihen asti, että minut häädettiin keskiyöllä hetkeksi nukkumaan. En antanut sellaisten asioiden, kuten lukihäiriön hidastaa tahtiani, ja äitini ruokki intoani antamalla kaikki kirjansa vapaaseen käyttööni (näin tutustuin mm. roskaromaanien äklöromanttisuuteen ja kolmen muskettisoturin klassiseen sankaruuteen). Viihdyin myös kirjastossa ja napsin hyllyiltä sitä sun tätä, löytäen lopulta suurimman rakkauteni sellaisista fantasia sarjoista kuin Ajan pyörä tai Elfquest.

 

En ollut viittätoistakaan, kun aloitin oman fantasiamaailman rakentamisen. Ensimmäinen versio oli tietysti kopio kaikista lukemistani kirjoista, mutta niin kai kaikki taiteilijat aloittavat? Kopioimalla suuruuksia. Niin sitä hiljalleen löytää oman äänensä ja parikymppisenä aloitin alusta, luoden todellisen, oman maailmani. Aivan kuten nykyään maalaan omalla tyylilläni vaikka aikanaan pensseli jäljensi vain muiden töitä, niin nyt öljyvärit asettuvat kankaalle kuvastamaan minun sielunmaisemaani. Näin on kaikessa, nyt kun kolmekymppisenä olen vihdoin löytänyt minut, oman ääneni, enkä pelkää enää näyttää sitä tai yritä olla mitä muut haluavat. En enää vertaile ”mutta kun tuo on paljon parempi” tai ”osaisinpa tehdä samalla tavalla kuin hän”, ei ei. Kukaan muu ei voi luoda sitä taidetta mitä minä voin, ja se on asia mistä olla ylpeä, vaikkei kriitikoiden silmissä olisikaan paras. Minä olen silti ainutlaatuinen.

 

Kiitän vanhempiani siitä, että minun on aina annettu valita oma tieni, valettu uskoa siihen, että voin olla mitä tahansa ja minusta ollaan silti ylpeitä. Koskaan ei ole kuitenkaan unohdettu sanoa, että kirjoittamisella ei sitten elä. Kylmä totuus siitä, että vain minimaalinen prosentti taiteilijoista tienaa tarpeeksi töillään, on isketty silmilleni kaunistelematta. Eivätkä kirjoittamani näytekappaleet ja ehdotukset ole kiinnostaneet kustantajia, vaan palautuneet aina sanoilla ”emme juuri nyt etsi tällaista”, ”kiitos, mutta ei kiitos”. Olen lannistunut, monesti. Olen ollut jopa vuosia kirjoittamatta sanaakaan.

 

Melkein yhtä paljon kuin kirjoittamisesta olen aina nauttinut elokuvista ja tv-sarjoista. Tarinat, kaikissa niiden muodoissa, ovat minun juttuni. Vaan enpä koskaan uskonut siihen, että minä voisin olla yksi noista, jotka luovat tarinoita suurelle ruudulle. Meni vuosikausia, että tajusin, että voisin edes yhdistää nämä kaksi rakastamaani asiaa. En ollut kuten jotkut, jotka tietävät jo pikkulapsesta mitä haluavat isona tehdä. Olen ajelehtinut mahdollisuuksien avomerella tuuliajolla, näkemättä rantaa. Mutta nyt se on horisontissa!

 

Kurssi kohti kohtaloa! Ja tässä on ensimmäinen mahdollisuuteni, draamasarjan pilotti, jonka kuvaukset alkavat maaliskuussa (jos korona ei kuse muroihini). Hurjaa ja jännittävää! Pääsen ensimmäisen kerran elämässäni näkemään tämän prosessin alusta loppuun, ja ehkä sen jälkeen pystyn ottamaan tämän ihan ammatikseni? Toki satoja kertoja kuullut varoituksen sanat kaikuvat korvissani ”sillä ei elätä itseään”, mutta mitä hittoa varten me olemme syntyneet tähän maailmaan? Tarpoaksemme eteenpäin tavallisessa tylsyydessä, varmassa ja vakaassa ammatissa, josta emme saa iloa tai täyttymystä? Pelkän rahan takiako minä tätä maankamaraa tallaan päivästä toiseen? Olen mieluummin köyhä kirjailija kuin rikas ja onneton.

 

Jos mitään, niin korona on opettanut, ettei mikään sellainen ammatti, jonka on luultu olevan varma ja turvallinen, todellisuudessa sitä edes ole! Elämän epävarmuus on läsnä kaikkialla. Emme voi ennakoida, että olen nyt tässä samassa tilanteessa seuraavat kymmenen vuotta. Todellisuus siitä, että minulla ei ehkä edes ole kymmentä vuotta elämää jäljellä on paljastunut monille. Onhan kuolevaisuutemme kaikilla tiedossa, jokainen päivä voi olla viimeisesi, mutta nyt, tässä maailmantilassa, sitä ei voi enää sivuuttaa.

 

Pohdin eilen sitä, että entä jos kuolisin juuri nyt, mitä mieltä olisin eletystä elämästäni? Olen saanut perheen, rakkaat ja kallisarvoiset lapseni. Olen löytänyt kumppanin, joka on arvoiseni, jonka kanssa rakkautemme kukoistaa. Kaksi kolmesta itselleni asettamasta elämän mittarista kurkottelee kohti huippulukemia, ja minusta olisi ihan kamalaa, jos menettäisin sen onnen, mitä on siunaantunut minulle. Mutta jos nyt kuolisin, en katuisi lainkaan näillä osa-alueilla. Sen sijaan urani, luovuuteni, se kolmas osa elämästä, johon käytän suurimman valveillaoloaikani, entä se?

 

Minua kaduttaisi, kyrsisi, suorastaan raivostuttaisi kuolla juuri nyt! Minulla on niin paljon annettavaa! En ole saanut yhtään kirjaani julkaistua vielä, ei perhana! Haluan tuoda tarinani maailmalle, haluan ihmisten kuulevan ääneni. Ainoa asia, jossa edelleen koen epäonnistuneeni, on urani, ja palaisin varmaan kummituksena märehtimään elämäni hukattua mahdollisuutta, jos nyt kuolisin. Yritän lohduttaa itseäni, että jotkut julkaisevat esikoisteoksensa vasta eläkkeellä. Haluan uskoa, että minulla on vielä aikaa ja mahdollisuuksia vuosikymmeniä! Työuraani on teoriassa edessä enemmän kuin sitä on takana.

 

Kaikki mitä haluan kimaltelee kuin keitaan heijastus aavikolla edessäni. Tuolla se on, ja jos vain kurkotan voin sen tavoittaa. Aikaisemmin mahdollisuudet ovat livenneet sormieni välistä kuin hiekka ja olen palannut takaisin Saharan autiomaahan kärvistelemään. Tahdon kaikella olemuksellani uskoa, että tällä kertaa asiat ovat toisin. Minulla on käsikirjoitus, tilaisuus, konkreettiset päivämäärät kalenterissa. Tässä on elämäni mahdollisuus ja tästä se kaikki saattaa lähteä liikkeelle. Miten herkullinen hetki elämässä, kun kaikki on mahdollisuutta ja pursut toivoa huomisesta!

 

Nyt olisi toki se yksi pieni juttu vielä, nimittäin näyttelijät, jotka pitäisi haalia pilottijakson kuvauksiin. En pysty visualisoimaan tarinaani kameralle, jos en saa ketään seisomaan sen toiselle puolelle. Siispä toistan saman, mitä kysyin jo alussa. Onko sinun unelmasi näytteleminen? Koetko samaa paloa kuin minä ja odotat vain mahdollisuuttasi? No tule ja osallistu minun unelmani toteuttamiseen! Parin viikon päästä olisi casting tilaisuus ja minä haluan sinut sinne. Tämä elämä on liian lyhyt, että tuhlaisimme yhtään hetkeä paikassa, jossa emme halua olla. Meillä on vain tämä yksi mahdollisuus maan päällä, ja joka päivä päätämme kuinka sen käytämme. Minä en kuollessani halua katua sitä, että en yrittänyt ja tehnyt kaikkeani. Olen valmis taistelemaan oman päämääräni puolesta. Oletko sinä?

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *