54. Lasten vertailu

Lupailin blogissa aikaisemmin, että tulisin kertomaan teille mitä seuraavalla neuvolakäynnillä Mr. Berlinin painosta sanottaisiin. Paino oli viime mittauksissa singahtanut korkeuksiin ja poika haluttiin laittaa terkkarin toimesta dieetille. Lääkäri ei onneksi ollut tässä samaa mieltä eikä nähnyt suurta huolta asiassa. Noh, nyt se todellisuus sitten testattiin, kun saavuimme märkänä talviaamuna päivän ensimmäisiksi kävijöiksi neuvolan harmaaseen huoneeseen.

Yritin pysyä rentona ja rauhallisena, kun nostin peppu paljaana neuvolan huonetta ihmettelevän pojan vaa’alle. Sillä hetkellä minut täytti kauhu. Ehkä olisi sittenkin pitänyt edes jossain vaiheessa tässä kuuden kuukauden aikana punnita poika itse. Olihan se mahdollista, että olin väärässä, silmäni todellisuudelta sokeita ja en tiennyt ollenkaan mitä olin tekemässä. Ehkä poikani oli sairaalloisen lihava ja minä paska mutsi.

Vaa’an punaiset numerot pysähtyivät 15,3 kiloon. Huokaisin helpotuksesta. Vähän päälle viistoista. Hetkinen. Mielestäni paino oli ihan sama kuin kesällä enkä enää ollutkaan varma siitä, mitä käyrät näyttäisivät. Pituusmittaus oli yhtä taistelua, mutta sen jälkeen Mr. Berlin sai pallon leikittäväkseen ja koska se on pojan mielestä ehkä siisteintä ikinä, minä sain hetken aikaa jutella neuvolatädille. Hän käänsi ruudun minua kohti naputeltuaan sinne lukemat.

Edelliskerran raketti yli painokäyrien oli sukeltanut takaisin alas ja päätynyt itseasiassa alemmas kuin se oli vuoteen ollut. Myös pituuden ja painon suhde oli korjaantunut omalle paikalleen. In your face! naureskelin mielessäni, vaikka edessäni oli siis eri terkka kuin aikaisemmin. Onneksi. Tosin olisihan tätä tulosta ollut kiva hieroa sen toisen neuvolatädin naamalle, en minä siis lapsellinen ole, mutta… Kehtasikin yrittää saada vuoden vanhan lapsen dieetille ja ravintoterapiaan ja mitä kaikkea! Olin niin huojentunut, että olin ollut oikeassa, ja kertyneet kilot olivat karisseet ihan itsekseen, kun pikkumies oli lähtenyt liikkeelle.

Vähän saman tyyppinen hyppyri löytyi esikoiseni Miss Wiennan kasvukäyristä, tosin se oli lähtenyt aikaisemmin alaspäin, tyttö kun oli alkanut liikkua aiemmin kuin veljensä. Mr. Berlin otti aikansa kaiken kanssa, hän ei hötkyillyt. Kuten hän ei kiirehtinyt puhumisessakaan. Yhtään sanaa ei vielä tullut. Siis sellaista, joita minä ymmärtäisin suomenkielisiksi. Omaa höpinäänsä Mr. Berlin pursusi kyllä tuutista ulos ihan tursuamalla. Tätä asiaa olin pähkäillyt nyt jo pari kuukautta ja lopulta olin tehnyt toimittajan työtä lukemalla tutkimuksia kielen kehityksestä, siihen vaikuttavista erilaisista biologisista tekijöistä, kuten sukupuolen vaikutuksesta verbaaliseen kykyyn.

Tiesitkö, että tutkimusten mukaan pojat kehittyvät kielellisesti keskimäärin puoli vuotta tyttöjä hitaammin? Eli jos standardi on, että tytöt osaavat 8-10 sanaa 1,5 vuotiaina niin jopa 50% pojista osaa saman vasta kaksivuotiaina? Sen sijaan on täysin tavallista, että tytöistä vastaava luku osaa saman jo paljon aikaisemmin. Esimerkiksi meidän Miss April, joka puhui puolitoistavuotiaana jo parin sanan lauseita. Hän osasi 20 sanaa jo vuosi ja neljä kuukautta vanhana, eikä hän ole edes poikkeuksellinen tässä, sillä keskiarvoa nopeammin puhumaan oppivista lapsista 70% on tyttöjä.

Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että tyttöjen ja poikien aivot kehittyisivät eri tahdissa, tämä teoria on kumottu ihan vastikää. Aivojen kehityksen vaiheet eivät ole sukupuolisidonnaisia, mutta sen sijaan kielellinen kehitys vaikuttaisi olevan nimenomaan jollain vielä tuntemattomalla tavalla sidoksissa X ja Y kromosomiin. Tarkemmin vielä nimenomaisesti kielellisten kykyjen heikkous on Y-kromosomin eli mieskromosomin liitännäinen ja erityislahjakkuus kielellisesti kulkee puolestaan X-kromosomissa. Tämän veikkailtiin johtuvan ihmisten alkukantaisesta kehityksestä, jolloin sukupuolten roolijako oli merkittävä tekijä ihmislajille ylipäätään. Ilmeisesti kommunikaatio oli naisille tärkeämpi väline selviytymisessä kuin miehille.

On myös näyttöä siitä, että testosteroni ja estrogeeni (eli mies- ja naishormoni) vaikuttavat kieltä hallitsevien alueiden kehitykseen aivoissa. Jo kohdussa näiden kahden hormonin määrä tuntuisi vaikuttavan lapsen kehitykseen huomattavissa määrin. Sillä tosin ei ole mitään merkitystä sitten äidin näkökulmasta, koska itsehän emme voi vaikuttaa tällaisiin asioihin, emme evoluution jättämiin jälkiin tai sikiöaikaiseen kehitykseen. Ainakaan vielä. Mutta se, mitä hyötyä näistä tutkimuksista oli ainakin minulle, niin oli se ymmärrys, että lapseni ei ole viallinen, vaan vain poika.

On niin helppo lähteä vertailemaan omaa lastaan muihin, varsinkin muiden ihmisten lapsiin, mutta myöskin sisaruksiinsa. Toisten vanhempien lapset ovat kuitenkin perineet ihan eri geenit ja on loppupeleissä jotenkin helpompi sivuuttaa heidän kehitykselliset erilaisuutensa. Toisin on kuitenkin omien lastensa kanssa. Geenit ovat samat, tai no vanhimman sisaruksen kohdalla puoliksi. Eikö sen pitäisi siis kertoa minulle, että asiat tulevat etenemään jotakuinkin samalla kaavalla?

En ollut ajatellutkaan sitä, miten paljon pelkkä sukupuoli vaikuttaa kehityksen tahtiin. Pojat esimerkiksi kasvavat pituutta aina kaksikymppiseksi asti, kun tyttöjen pituuskasvu tyssää yleensä 16-vuoden kieppeillä. Pojilla on suuria ongelmia pysyä opetuksessa perässä peruskouluissa, mutta saattavat sitten sen jälkeen huitaista tytöistä heittämällä ohi. Miksi? Valitettavasti tiedemiehetkään eivät oikein tiedä miksi meidät on rakennettu niin eri tavalla. He osaavat vain sanoa, että näin se nyt on.

Minusta on kiehtovaa katsoa lapsia geeniperimän pohjalta. Pelkistettynä tuntuu niin yksinkertaiselta se, miten lapset muotoutuvat. Alla esimerkki

Äidin geenit ovat X1X2 ja isän X3Y1

Tyttö 1 perii X1X3 ja Tyttö 2 perii X2X3 geenit.

Poika 1 perii X1Y1 ja Poika 2 perii X2Y1 geenit.

Siis neljä vaihtoehtoa. X ja Y sisältävät molemmat 23 kromosomia eli isältä ja äidiltä saa yhtä paljon elämän rakennuspalikoita, eikä niitä voi jakaa eteenpäin kuin tasan tällä kaavalla, neljällä eri vaihtoehdolla. Piste.

Miksi sitten sisarukset eivät ole toistensa kopioita? Koska jokainen (yhteensä 46 kuten juuri todettiin) kromosomi sisältää tuhansia geenejä. Geenit voivat mutatoitua (mutaatio on monesti hyvä asia, sillä tavalla ihmisrotu kehittyy) tai kohdatessaan erilaisia pareja ne luovat erilaisia lopputuloksia. Esimerkiksi silmien- tai hiusvärien periytymisessä on piileviä ja dominoivia geenejä, ja sitten sellaisia, jotka muuttuvat dominoiviksi tavatessaan toisia piileviä. No nyt menee ehkä vähän sekavaksi selitys, mutta esimerkiksi minä ja Mr. Scot olemme luonnostaan brunetteja molemmat. Silti tyttäremme Miss April sai vaaleat hiukset, koska me molemmat kannamme vaaleahiuksista geeniä ja kun nuo piilossa olevat geenit kohtasivat, lopputulos oli pellavapää lapsi.

Käytännössä alkion kehittymisprosessissa tapahtuu valtavasti mutaatiota ja tämä jatkuu koko sikiökehityksen ajan, minkä johdosta jokainen lapsi muokkaantuu omaksi, erilaiseksi yksilökseen. Jopa identtiset kaksoset, jotka ehkä ulkoisesti ovat lähes täysin saman näköiset (pieniä eroja on aina), kehittyvät erilaisiksi. Ja tämä on minusta välillä todella vaikea pitää mielessä omien lastensa kohdalla, varsinkin neuvolassa, kun siellä tuijotetaan vain keskiarvo käyrää. Meitä lokeroidaan tiettyyn muottiin jo ennen syntymää, yritetään sovittaa yhteiskunnan päättämään malliin siitä, mikä on normaalia ja mikä ei.

Tietysti tunnistan, että neuvolassa esimerkiksi pituus-painokäyrä on työväline, jolla yritetään tunnistaa avun tarve ja puuttua ajoissa ongelmiin, jotta ne voidaan paremmin ratkaista. Tämä johtaa kuitenkin helposti siihen, että oletusarvojen keskellä ei enää nähdä yksilöä omana kokonaisuutenaan. Erityisen ongelmallista tämä on ollut nyt meillä pojan kanssa, kun hän kulkee kaikkien arvojen laidoilla. Kuinka monta erikoislääkärin vastaanottoa meillä on jo ollut aivan turhaan? Fysioterapeutti ilmoitti, että älkää tulko takaisin tuhlaamaan kaikkien aikaa. Puoli vuotta olisi pitänyt muka ravata painokontrolleissa ja ravintoterapeutilla, mutta kappas ei lapsella sitten kuitenkaan ollut mitään ongelmaa.

”Siis, eikö hän puhu vielä ollenkaan?”

”Ei, ei yhtään sanaa, vain vauvakieltä.”

”Tässä vaiheessa olisi normaalia osata useampia sanoja jo.”

”Niin, mutta poikamme on ottanut aikansa ihan kaiken kanssa. Hän tulee kaikessa vähän jäljessä, kuten vaikka liikkumisessa.”

”Voisin laittaa teille lähetteen puheterapiaan, ihan vain arviota varten?”

Minun ei tarvinnut edes katsoa Mr. Scottiin, joka leikki pallolla pojan kanssa lattialla, mutta tiesin silti, että hänellä kiehui jo kattila.

”Ei. Ei tarvitse. Tässä pojassa ei ole mitään vikaa.”

”Teistä tuntuu, että puheterapiaa ei tarvita?”

Vilkaisin mieheen, harkiten asiaa. Mr. Scot ei tarvinnut harkintaa oman mielipiteensä muodostamisessa.

”Ei tarvita.”

”Puheterapia ei ole välttämätöntä ennen kahden vuoden ikää. Voimme odotella sitä seuraavaa käyntiä, jos nyt tuntuu siltä, että haluatte vielä odottaa.”

Minulla oli hyvin ristiriitaiset tunteet asiasta. Molemmat tytöt olivat puhuneet jo tässä vaiheessa. Mutta he olivat tyttöjä, ja olin jo lääketieteellisistä tutkimuksista saanut selville, että pojat oppivat yleensä hitaammin. Ymmärsin, että Mr. Scot oli jo korviaan myöten täynnä turhia lääkärireissuja ja tutkimuksia, mutta pelkästään sen takia, että neuvola oli aikaisemmin liioitellut, ei välttämättä tarkoittanut, etteivätkö he voisi joku toinen kerta olla oikeassa. Vaaranahan oli, että turhien reissujen takia sitten lopulta viivyttelisimme jossain sellaisessa asiassa, mikä oikeasti tarvitsisi huomiota.

”Haluan edetä tässä asiassa lapsentahtisesti. Meillä ei ole mikään kiire, enkä halua pakottaa poikaa puhumaan. Parempi, että hän tekee sen omalla ajallaan, sitten kun on valmis.”

Tutkimukset olivat myös kertoneet minulle, että 85% puhevaikeuksista, kuten änkytyksestä, ilmeni pojilla. Syytä ei tiedetty, mutten voinut olla ajattelematta, että ehkä tässä oli yksi syy – yhteiskunnan painostus. Sano se, saa se ulos, puhu nyt! Minä en menisi sille linjalle. En halua, että Mr. Berlin kokee millään tavalla olevansa huonompi, kun ei puhu. Jos hänellä oli aivojen kehityksessä vikaa, ja puhetta hallinnoiva alue oli jollain tapaa vaurioitunut (kuten esimerkiksi yhdellä minun serkuistani), niin se ei parantuisi puheterapialla. Jos hän vain oli hidas, niin hän oppisi puhumaan kyllä, ilman, että siitä tehtäisiin jokin suuri mörkö ja pahimmassa tapauksessa aiheutettaisiin hötkyilyllä vain hallaa.

Yksilö. Jokainen lapsi on yksilö ja yksilöllisessä kehityksessä on valtavasti heittelyä, sukupuoleen katsomatta, sisaruksiin katsomatta, keskiarvoon katsomatta. Vertailu onkin vanhempien suurimpia perisyntejä. Sitä on niin vaikea olla tekemättä! Minusta poikani kasvukäyrät näyttävät ihan hyviltä, kun katson niitä itsekseen. Sitten laitan ne tyttöjen kasvukäyrien viereen ja hui mikä iso hirviö hän onkaan! Laitan rinnalle vielä siskonpoikani käyrän ja ero on vielä kammottavampi. Yhtäkkiä tuntuu siltä, kuin lapsessa olisi jotain vikaa, vaikka ennen vertailua kaikki oli mielestäni ihan hyvin.

Ja jos otan silmän käteen ja katson, katson tuota onnellista, naureskelevaa riiviötä, joka pulputtaa omaa höpinäänsä samalla kun kiipeilee sylistä sohvalle, siitä lattialle ja juosten portaille, ja sitten takaisin syliin, niin kyllähän minä näen, että hänellä on kaikki kunnossa. Tarhatädit nauravat, että Mr. Berlin pysähtyy vain silloin kun hän syö tai nukkuu, muuten hän juoksee ja touhottaa non-stop. Ikiliikkuja, pusuttelija, halailija, vitsailija, järjestelmällinen organisoija, utelias tutkija. Hän on kerrassaan ihana. Niin persoonallinen oma yksilönsä.

Neuvolan ajanvaraus ei suostunut varaamaan aikaa lääkärille ennakkoon, vaikka lääkärintarkastushan pitäisi tehdä puolentoista vuoden iässä tämän neuvolakäynnin yhteydessä. Nyt sitä ei siis ollut ja terveydenhoitaja varasi meille ensimmäisen ajan, minkä sai, maaliskuulle… Ehkä sitten siellä, vuosi ja kahdeksan kuukautta vanhana, poikamme läpäisee puolitoistavuotis-seulan? Vai mahtaako hän taas joutua silmätikuksi, kulkiessaan omaa polkuaan, sulautumatta valmiiksi asetettuun muottiin?