Hae
Kuka huusi äiti?

55. Lemmikin lopettaminen

Menimme kiireesti käymään isäni luona, kun uusi perheenjäsen oli saapunut. Ovella vastassa pomppi pienen pieni päivän tähti, kahden kuukauden ikäinen koiranpentu, täynnä tarmoa ja teräviä naskali hampaita. Siitä se lähti. Pörröisen suloinen nelijalkainen astui uuteen taloon, johon juuri hänet oli valittu, ja siellä tuhoaisi puolet kalustosta, pissaisi ja kakkaisi joka paikkaan, ja kuin huomaamatta luikertelisi isäntäväen sydämeen.

 

Minkähän takia me ihmiset olemme tuhansia vuosia halunneet pitää lemmikkejä? En nyt tarkoita kotieläimiä, hyötykäyttöön valjastettuja olentoja, vaan ihan lemmikkejä. Joidenkin tutkijoiden mukaan ihminen on pitänyt eläimiä lemmikkeinä jopa 12 000 vuotta. Miksi meillä on tämä tarve, ottaa itsellemme ”hyödytön” luontokappale omaan kotiin? Tiedemiehet ovat pitkälti sitä mieltä, että eläimet tuovat omistajilleen henkistä ja psyykkistä hyvinvointia, kumppanuutta ja seuraa. Koska eläimen ylläpito vaatii resursseja, se on ennen ollut myös status symboli.

 

Mutta mitä mietti se ensimmäinen alkeellinen ihminen, joka vain päätti, että tämä elukka on hei niin kiva, että enpä syö sitä, vaan ruokin ja pidän aina mukanani? Hänelle minun tekisi mieli sanoa juuri tällä hetkellä, että hei kaveri, sinun vikasi! Sinun takiasi minun sydämeni särkyi! Pistä se elukka takaisin sinne mistä löysitkin ja anna olla! Mutta se on vain aggressiivinen reaktioni suruun.

 

Kun hankin ensimmäisen koirani olin jo parikymppinen. Meillä oli ollut koiria useampi lapsuudessani, mutta toinen oli ollut isäni ja toinen siskoni ja olin muuttanut pois kotoa ennen kuin kummastakaan aika jätti. Niinpä en lainkaan tajunnut, kun oman koirani otin, että mitä se tarkoittaa, että eläin elää vain murto-osan ihmisen elinkaaresta. Se, että kultakalat olivat kupsahdelleet ei tuntunut miltään. Kilpikonnani kuolema sen sijaan oli tuntunut aika surulliselta, mutta siinäkään tapahtumassa en ollut paikalla. En siis tiennyt ollenkaan mihin olin ryhtymässä.

 

Ensimmäinen koirani Sizuka oli mukana elämäni haasteellisimmassa vaiheessa, jolloin itse yritin aikuistua. Työttömyys, pettäminen, avioero, yksinäisyys, raskaus, yksinhuoltajuus – koirani oli mukana sen kaiken läpi. Kun kaikki muu muuttui pyörremyrskyn lailla ympärilläni, niin yksi asia pysyi vakiona, se märkänenäinen karvaturri, joka työnsi siron päänsä hellästi reittäni vasten, aivan sormieni ulottuville ja katsoi ylös ruskeilla silmillään niin vilpittömän luottavaisesti.

 

Koira on ideaali lemmikki, sillä se palvoo ihmistä. Ihan käsittämätöntä, miten jonkin toisen eläinlajin edustaja voi pitää meistä niin paljon. Ehkä se on vain tuhansien vuosien jalostuksen tulos, mutta koira tuntuu olevan onnellinen ihan vain, kun saa olla oman ihmisensä kanssa. Aivan kuin se olisi luotu meitä varten (tavallaanhan se onkin). Ei koiraa turhaan kutsuta ihmisen parhaaksi ystäväksi. Niiden viiden vuoden aikana, kun Sizuka oli elämässäni, se toi minulle mittaamattoman määrän onnea ja lohtua, oli turvasatamani, kun kaikki muu murtui ympäriltä.

 

Mikään ei olisi voinut valmistella minua siihen miten hirveältä tuntui se päivä, kun koirani kuoli käsivarsilleni. Hän oli sairastellut ja oireillut pitkään, mutta lääkärit eivät löytäneet syytä. Ennen kuin sillä viimeisellä käynnillä eläinklinikalla. Silloin oli liian myöhäistä. Sain pitää häntä sylissäni, kun lääkäri laittoi kanyylin kautta ensin nukutusainetta ja tuuditti karvaisen tyttöni uneen. Koira oli ollut yön yli tutkittavana, mutta aamulla minulle soitettiin, että hän lähtee ihan kohta. Ehdin paikalle, jotta loppu voitiin tehdä hallitusti, ja lemmikkini sai olla käsivarsillani turvassa viimeiset hetkensä, jolloin lääkäri laittoi kanyyliin sen sinisen nesteen.

 

Ei kukaan kertonut minulle miten kamalaa on antaa se suostumus. Haluan, että tapatte hänet. Eutanasia. Armomurha. Eläimen tuskat lopetetaan mieluummin, kuin annetaan niiden jatkua ties kuinka pitkään. Ymmärrän järjellä, että se on hyvä systeemi. Jotain, minkä toivoisin toteutuvan myös ihmisillä. Kunniallinen ja rauhallinen tapa lähteä tästä maailmasta. Mutta on se järkyttävän vaikea paikka. Se on helpompaa sille, joka lähtee, mutta ai helvetti miten vaikeaa se on hänelle, joka jää. Joka antaa sen käskyn.

 

Lemmikin ottaminen on valtava vastuu. Hyvä omistaja huolehtii siitä, että eläimellä on kaikki, mitä hän voisi tarvita koko elämänsä aikana. Ruokaa, suojaa, varusteita, liikuntaa, aktivointia ja seuraa. On oikeastaan aika helppoa pitää huolta, että eläin saa eläessään mitä tarvitsee, mutta kun omistajan velvollisuus on myös varmistaa, että lemmikki saa myös kuollessaan kaiken mitä tarvitsee, ei vain eläessään. Lähtiessään viimeiselle matkalle koira tarvitsee sen kaikkein rakkaimpansa siihen pitämään hänet turvassa. Se on järkyttävän kova paikka. Paljon kovempi kuin kuvittelisi.

 

Olin tänään mukana, kun sisareni joutui lopettamaan kolmannen koiransa. Se palautti kaikki muistot seitsemän vuoden takaa mieleeni. Joskus tuntuu siltä, etten vieläkään ole päässyt yli menetyksestäni. Sisareni oli jostain lukenut, että menetyksen tuska ei koskaan oikeastaan väistykään vaan muuttuu vain. Surun kanssa oppii elämään. Ja tänään olin mukana, kun vanhaksi ja sairaaksi käynyt karvakuono kuoli sisareni syliin. Aivan kuten hän oli minun rinnallani, kun Sizuka kuoli. Ja minä hänen edellisen koiransa kuollessa hänen rinnallaan. Toisen ihmisen henkinen tuki on mittaamattoman arvokas kun yrität pitää itsesi kasassa, estää paniikin ja epätoivon, jotka eläin haistaisi, ja olla urhea.

 

Olisi ihan kamalaa joutua lopettamaan lemmikkinsä yksin. Onneksi jopa korona aikana on pidetty kiinni siitä, että vaikkei klinikalle saa tulla kuin yksi omistaja muissa asioissa, niin eutanasian kohdalla on toisin. Itkimme hengitysmaskimme märäksi hyvästellessämme koiran, jota minä rakastavasti kutsuin Carolineksi. Olin ollut paikalla, kun sisareni oli hakenut hänet, pahoinpideltynä ja pelastettuna koirana, jolla oli kymmeniä tikkejä kaulassa puukotuksen jäljiltä ja pysyviä traumoja ihmisistä. Miten hän olikaan muuttunut matkansa varrella pienlapsiperheen sohvalla loikoilevaksi vanhaksi rouvaksi alun epävarmasta ja vapisevasta teinitytöstä?

 

Tavallaan tuntuu, että ihmiset ihmettelevät, kun itket lemmikkisi perään. Sehän oli vain koira. Tai kissa, kani, hamsteri, papukaija. Eläinklinikalla suru otettiin kuitenkin huomioon sen vaatimalla vakavuudella. Luulisin, että eläinten pariin töihin hakeutuukin pääasiassa vain eläin ihmisiä, jotka ymmärtävät. Ymmärtävät, kuten jo muinaiskreikkalaiset ja roomalaiset, joiden joukossa oli hyväksyttävää osoittaa avointa surua lemmikin menetyksestä. Jo silloin lemmikeille pystytettiin hautakiviä ja vaikkapa sotahevosille kirjoitettiin jopa muistopuheita. Kun taas Egyptissä koiria haudattiin omistajiensa mukana, ja koirat nimettiin, mikä Egyptissä oli poikkeuksellista, sillä nimellä uskottiin olevan taikavoimia ja se oli yksi suurimmista kunnianosoituksista.

 

Oikein erityinen lemmikki jättää jälkeensä ammottavan aukon sydämeesi. Joskus sitä kompensoi ottamalla välittömästi uuden lemmikin, kuten minä tein hankkimalla nykyisen koirani muutaman kuukauden sisällä edellisen kuolemasta. Kuten teki isäni nyt tällä pienellä pennulla, jota kävimme katsomassa. Joskus tuntuu siltä, että et vain kestä elämää ilman, että sinulla on lemmikki. Se on niin oleellinen osa päivärytmiäsi, onnellisuuttasi, elämän kokonaisuutta, että paikka on täytettävä, jotta voit jatkaa elämää. Uusi yksilö ei kuitenkaan korvaa edellistä, sillä sehän on ihan eri persoona, vaikka olisi kuinka samaa rotuakin.

 

Toisinaan sitten se aukko sydämessäsi lemmikin kuoltua on niin iso, niin aristava, niin kamala, että et voi enää ottaa uutta. Nyt kun katson tuota omaa koiraani, joka on elämänsä kunnossa, parhaimmassa iässä, en halua edes ajatella sitä päivää, kun hänestä aika jättää. Miten minä kestän sen taas? Kun toisen kerran sydämeni revitään rinnastani ja tuhkataan pieneen valkoiseen uurnaan hyllyn reunalle. Sisarellani on takanaan kolme koiraa, ja nyt hänelle riitti. Se kipu ja suru on iso taakka kantaa mukanaan. Ihmisten kanssa kokee menettämisen pelkoa, entä jos hänelle käy jotain? Mutta lemmikkien kanssa sen tietää. Koira ei elä kuin rajatun ajan. Ne täyttävät yhden vuosikymmenen elämästäsi ja sitten lähtevät.

 

Jos olisin tiennyt, silloin nuorempana, miten paljon se sattuu, miten vaikeaa se on viedä se lemmikki viimeisen kerran klinikalle ja sanoa ”eutanasia”, niin olisinko koskaan hankkinut koiraa? Tänään tuntuu siltä, että ei hemmetti mikään ole tämän pahan olon ja ahdistuksen arvoista, mutta totta kai tiedän, ettei se ole totta. Vaakakupissa se suunnaton ilo, mitä lemmikki sinulle voi elämällään tuottaa, painaa paljon enemmän kuin se suru, minkä hänen lähtönsä aiheuttaa. Ehkä aika laimentaa tuskaa jossain vaiheessa niin paljon, että taas voi ajatella ottavansa uuden koiran. Se ei kuitenkaan enää ole yhtään niin helppoa, kun tietää mikä on se vääjäämätön lopputulos, se tien pää, mitä ei pysty välttämään.

Yksi kommentti

  1. Katri Barrows kirjoitti:

    Voi Minna miten kauniisti kuvaat vaikeata päätöstä. Myös miten paljon lemmikit antavat ja miten paljon opettavat elämänsä aikana.
    On hienoa , että olette voineet olla toistenne tukena näinä vaikeina hetkinä.
    Lemmikit jättävät kuvansa elämäämme .

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *