Oletko aina haaveillut näyttelemisestä? Harmittaako, ettet koskaan kokeillut kameran eteen astumista nuorena? No nyt olisi tilaisuus! Voit osallistua koekuvauksiin 9.2.2021 suomalaisen draamasarjan pilottia varten!

Ja miksi minä puhun tästä blogissani? No koska minä olen käsikirjoittanut tuon pilotin! Olen 36-vuotias ja ihan kohta yksi elämäni suurimmista haaveista on toteutumassa, olen päässyt käsikirjoittamaan ihan oikeasti kuvattavan jakson draamasarjaan. No toki kyseessä on pilotti, ja se tehdään vapaaehtois- ja opiskelijatyönä, mutta silti! Valmistuttuaan sarjaa tarjotaan ihan oikeille tuotantoyhtiöille ja sillä on kaikki potentiaali ottaa tuulta siipiensä alle, varsinkin nyt kun Suomessa tehdään ennätysmäärää uusia kotimaisia sarjoja!

Joskus silloin teininä ajattelin, että 30-vuotiaaksi mennessä elämä on suunnilleen ohi, on liian vanha opiskelemaan tai vaihtamaan alaa, ollaan urauduttu ja perheellistytty, juurruttu yhteen paikkaan ja yhteen elämäntilanteeseen – no höpö höpö! On kestänyt kymmeniä vuosia tajuta, että elämänsä suuntaa voi ihan vapaasti muuttaa vaikka kuusikymppisenä, jos vaan uskaltaa! Ei nykypäivänä enää tehdä samaa työtä samassa yrityksessä vauvasta vaariin. Ehei, nyt meillä on oikeus ja mahdollisuus luoda itsemme aina uudestaan ja uudestaan!

Olen ottanut opintovapaata voidakseni tasapainottaa elämääni hiukan ja keskittyä täysillä näihin uusiin tuuliin, eli opiskeluun. Siinä samalla, kun jatko-opiskelen radio alaa, olen päässyt nyt myös taklaamaan aihealueen, josta tähän asti olen voinut vain unelmoida – käsikirjoittamisen. Me kaikki kai jossain vaiheessa lapsuutta tai teini-ikää havaitsimme jonkin taidon tai mieltymyksen, joka oli yli muiden. Minulla se oli kirjoittaminen. Jo 13-vuotiaana aloin rustailemaan omia tarinoitani, sillä ihan pienestä pitäen rakastin lukemista.

Sain naputtaa vanhempieni tietokoneella (silloin niitä oli vain yksi per talous, jos sitäkään) mielikuvitukseni kyllyydestä, tai ainakin siihen asti, että minut häädettiin keskiyöllä hetkeksi nukkumaan. En antanut sellaisten asioiden, kuten lukihäiriön hidastaa tahtiani, ja äitini ruokki intoani antamalla kaikki kirjansa vapaaseen käyttööni (näin tutustuin mm. roskaromaanien äklöromanttisuuteen ja kolmen muskettisoturin klassiseen sankaruuteen). Viihdyin myös kirjastossa ja napsin hyllyiltä sitä sun tätä, löytäen lopulta suurimman rakkauteni sellaisista fantasia sarjoista kuin Ajan pyörä tai Elfquest.

En ollut viittätoistakaan, kun aloitin oman fantasiamaailman rakentamisen. Ensimmäinen versio oli tietysti kopio kaikista lukemistani kirjoista, mutta niin kai kaikki taiteilijat aloittavat? Kopioimalla suuruuksia. Niin sitä hiljalleen löytää oman äänensä ja parikymppisenä aloitin alusta, luoden todellisen, oman maailmani. Aivan kuten nykyään maalaan omalla tyylilläni vaikka aikanaan pensseli jäljensi vain muiden töitä, niin nyt öljyvärit asettuvat kankaalle kuvastamaan minun sielunmaisemaani. Näin on kaikessa, nyt kun kolmekymppisenä olen vihdoin löytänyt minut, oman ääneni, enkä pelkää enää näyttää sitä tai yritä olla mitä muut haluavat. En enää vertaile ”mutta kun tuo on paljon parempi” tai ”osaisinpa tehdä samalla tavalla kuin hän”, ei ei. Kukaan muu ei voi luoda sitä taidetta mitä minä voin, ja se on asia mistä olla ylpeä, vaikkei kriitikoiden silmissä olisikaan paras. Minä olen silti ainutlaatuinen.

Kiitän vanhempiani siitä, että minun on aina annettu valita oma tieni, valettu uskoa siihen, että voin olla mitä tahansa ja minusta ollaan silti ylpeitä. Koskaan ei ole kuitenkaan unohdettu sanoa, että kirjoittamisella ei sitten elä. Kylmä totuus siitä, että vain minimaalinen prosentti taiteilijoista tienaa tarpeeksi töillään, on isketty silmilleni kaunistelematta. Eivätkä kirjoittamani näytekappaleet ja ehdotukset ole kiinnostaneet kustantajia, vaan palautuneet aina sanoilla ”emme juuri nyt etsi tällaista”, ”kiitos, mutta ei kiitos”. Olen lannistunut, monesti. Olen ollut jopa vuosia kirjoittamatta sanaakaan.

Melkein yhtä paljon kuin kirjoittamisesta olen aina nauttinut elokuvista ja tv-sarjoista. Tarinat, kaikissa niiden muodoissa, ovat minun juttuni. Vaan enpä koskaan uskonut siihen, että minä voisin olla yksi noista, jotka luovat tarinoita suurelle ruudulle. Meni vuosikausia, että tajusin, että voisin edes yhdistää nämä kaksi rakastamaani asiaa. En ollut kuten jotkut, jotka tietävät jo pikkulapsesta mitä haluavat isona tehdä. Olen ajelehtinut mahdollisuuksien avomerella tuuliajolla, näkemättä rantaa. Mutta nyt se on horisontissa!

Kurssi kohti kohtaloa! Ja tässä on ensimmäinen mahdollisuuteni, draamasarjan pilotti, jonka kuvaukset alkavat maaliskuussa (jos korona ei kuse muroihini). Hurjaa ja jännittävää! Pääsen ensimmäisen kerran elämässäni näkemään tämän prosessin alusta loppuun, ja ehkä sen jälkeen pystyn ottamaan tämän ihan ammatikseni? Toki satoja kertoja kuullut varoituksen sanat kaikuvat korvissani ”sillä ei elätä itseään”, mutta mitä hittoa varten me olemme syntyneet tähän maailmaan? Tarpoaksemme eteenpäin tavallisessa tylsyydessä, varmassa ja vakaassa ammatissa, josta emme saa iloa tai täyttymystä? Pelkän rahan takiako minä tätä maankamaraa tallaan päivästä toiseen? Olen mieluummin köyhä kirjailija kuin rikas ja onneton.

Jos mitään, niin korona on opettanut, ettei mikään sellainen ammatti, jonka on luultu olevan varma ja turvallinen, todellisuudessa sitä edes ole! Elämän epävarmuus on läsnä kaikkialla. Emme voi ennakoida, että olen nyt tässä samassa tilanteessa seuraavat kymmenen vuotta. Todellisuus siitä, että minulla ei ehkä edes ole kymmentä vuotta elämää jäljellä on paljastunut monille. Onhan kuolevaisuutemme kaikilla tiedossa, jokainen päivä voi olla viimeisesi, mutta nyt, tässä maailmantilassa, sitä ei voi enää sivuuttaa.

Pohdin eilen sitä, että entä jos kuolisin juuri nyt, mitä mieltä olisin eletystä elämästäni? Olen saanut perheen, rakkaat ja kallisarvoiset lapseni. Olen löytänyt kumppanin, joka on arvoiseni, jonka kanssa rakkautemme kukoistaa. Kaksi kolmesta itselleni asettamasta elämän mittarista kurkottelee kohti huippulukemia, ja minusta olisi ihan kamalaa, jos menettäisin sen onnen, mitä on siunaantunut minulle. Mutta jos nyt kuolisin, en katuisi lainkaan näillä osa-alueilla. Sen sijaan urani, luovuuteni, se kolmas osa elämästä, johon käytän suurimman valveillaoloaikani, entä se?

Minua kaduttaisi, kyrsisi, suorastaan raivostuttaisi kuolla juuri nyt! Minulla on niin paljon annettavaa! En ole saanut yhtään kirjaani julkaistua vielä, ei perhana! Haluan tuoda tarinani maailmalle, haluan ihmisten kuulevan ääneni. Ainoa asia, jossa edelleen koen epäonnistuneeni, on urani, ja palaisin varmaan kummituksena märehtimään elämäni hukattua mahdollisuutta, jos nyt kuolisin. Yritän lohduttaa itseäni, että jotkut julkaisevat esikoisteoksensa vasta eläkkeellä. Haluan uskoa, että minulla on vielä aikaa ja mahdollisuuksia vuosikymmeniä! Työuraani on teoriassa edessä enemmän kuin sitä on takana.

Kaikki mitä haluan kimaltelee kuin keitaan heijastus aavikolla edessäni. Tuolla se on, ja jos vain kurkotan voin sen tavoittaa. Aikaisemmin mahdollisuudet ovat livenneet sormieni välistä kuin hiekka ja olen palannut takaisin Saharan autiomaahan kärvistelemään. Tahdon kaikella olemuksellani uskoa, että tällä kertaa asiat ovat toisin. Minulla on käsikirjoitus, tilaisuus, konkreettiset päivämäärät kalenterissa. Tässä on elämäni mahdollisuus ja tästä se kaikki saattaa lähteä liikkeelle. Miten herkullinen hetki elämässä, kun kaikki on mahdollisuutta ja pursut toivoa huomisesta!

Nyt olisi toki se yksi pieni juttu vielä, nimittäin näyttelijät, jotka pitäisi haalia pilottijakson kuvauksiin. En pysty visualisoimaan tarinaani kameralle, jos en saa ketään seisomaan sen toiselle puolelle. Siispä toistan saman, mitä kysyin jo alussa. Onko sinun unelmasi näytteleminen? Koetko samaa paloa kuin minä ja odotat vain mahdollisuuttasi? No tule ja osallistu minun unelmani toteuttamiseen! Parin viikon päästä olisi casting tilaisuus ja minä haluan sinut sinne. Tämä elämä on liian lyhyt, että tuhlaisimme yhtään hetkeä paikassa, jossa emme halua olla. Meillä on vain tämä yksi mahdollisuus maan päällä, ja joka päivä päätämme kuinka sen käytämme. Minä en kuollessani halua katua sitä, että en yrittänyt ja tehnyt kaikkeani. Olen valmis taistelemaan oman päämääräni puolesta. Oletko sinä?

Pyörin levottomana keittiössä ja kurkin vähän väliä ikkunasta. Valkoiset lumikinokset ja korkea valkoinen aita blokkasivat suurimman osan näkyvyydestä. Ihan kohta, ihan kohta. Asuimme mäen päällä ja jos ei suuria jasmiinipensaita sekä piskuisia pihlajia olisi istutettu pitkin mutkittelevan kävelytien vartta olisin nähnyt jo kaukaa sisareni saapumisen. Hääräsin keittiössä valmistamassa teetä, kun tupsullinen pipo vihdoin ilmestyi puskien takaa ja kiirehdin ovelle vapauttamaan hurtat, jotka pomppivat ja haukkuivat riemuissaan, tunnistaen jo kaukaa kasvonsa pakkaselta huivin taakse piilottaneen sisareni.

Vietimme seuraavat viisi tuntia yhdessä, lähinnä teemukit kädessä jutellen. Virallisesti siskoni oli tullut auttamaan minua kotistudion testaamisessa ja meidän oli tarkoitus nauhoittaa podcast lähetys. Mikit olivat auki ja editointi ohjelma valmiiksi käynnissä koneella, mutta en lopulta koskaan painanut rec nappulaa. Meillä oli vain yksinkertaisesti niin paljon kuulumisia vaihdettavana. Sisarellani on oma yritys parturi-kampaajana ja lisäksi hän on vähän päälle kaksivuotiaan pojan yksinhuoltaja, joten luonnollisesti hänellä oli aika kiireinen aikataulu. Minullahan puolestaan on ihan hirveästi aikaa, kun oli 1,5-vuotias, 3-vuotias ja kolmosluokkalainen pienessä uusioperheessäni, töiden ja opiskelun lisäksi. Heh.

Pääsimme näkemään aniharvoin ihan vain kahdestaan ilman häiriötekijöitä ja nyt kun kerrankin oli se tilaisuus huomasin, etten halunnut käyttää päivää mihinkään muuhun, kuin sisareni kanssa olemiseen. Meillä oli myös paljon henkilökohtaista likapyykkiä pestävänä, mistä tulikin mieleeni, että minulla kävi pieni fiblu näiden blogien numeroinnissa. Olin nimittäin kirjoittanut osan 51 jo, mutta se kertoo minun ja Mr. Scotin parisuhdeongelmista, ja lopulta en sitten kuitenkaan julkaissut tekstiä.

Minusta kulissien kiillottaminen ja todellisuuden piilottelu on yksi sosiaalisen median suurimpia ongelmia. Instaa scrollatessa tulee helposti sellainen fiilis, että minussa/meissä on jotain vikaa, kun oma todellisuus ei vastaa pariskuntien loputtomia pusuttelu kuvia ja rakkauden tunnustuksia. En kuitenkaan ole juuri parempi, sillä enhän minäkään sukella oikeisiin ongelmiimme julkisesti, nehän eivät kenellekään muulle kuulu. Kuka nyt haluaisi tuoda julki kaikkein haavoittuvimman puolensa ja suhteensa suurimmat ongelmat? Minun ja Mr. Sotin avioliitosta saakin usein aivan liian ruusuisen kuvan, ihan kuin meillä ei olisi ryppyjä rakkaudessa – aivan samoin kuin kaikilla muillakin.

Jänistin kuitenkin rehellisyydestä ja siirsin parisuhde blogini hyllylle, mutta unohdin muuttaa seuraavan blogin numeron. No hups! Tässä siis ”uusi” numero 51, jossa minun olisi kaiken tämän liirum laarumin jälkeen tarkoitus puhua sisaruudesta. Siitä miten juuri sisko on se, jolle voin vuodattaa jopa ne piilotelluimmat salaisuudet, ja joka tuntee minut aivan toisin kuin muut, ja juuri sen takia pystyy parhaiten auttamaan minua löytämään ratkaisut elämäni kipukohtiin. Hän on nähnyt minut hurmaavana pikkulapsena, sietänyt minua yli-innokkaana koululaisena, rakastanut minua epävarmana teininä, puistellut päätään kaksikymppisen sekoiluilleni ja tukenut minua vanhemmuuteni opettelussa.

Kehuin vastikää, sohvalla Mr. Scotin sylissä loikoillessani, kun meillä oli Netflixin Bridgerton sarjan ”binge watch” käynnissä, että kerrankin totuudenmukaisesti oli esitetty se, miten sisarukset voivat yhtenä hetkenä riidellä ja heti seuraavana juoda sovussa teetä yhdessä. Kuinka he voivat olla raivon partaalla toistensa erilaisuudesta, kykenemättä samaistumaan sisaruksensa elämänvalintoihin, ja sitten hetken päästä pyyteettömästi rakastaa ja tukea näitä. Koska veri on vettä sakeampaa ja sisaret ovat kultaakin kalliimpaa.

Olen ennenkin kertonut, että meitä sisaruksia on kolme, isoveli, minä ja pikkusisko. Kun olimme pieniä, vanhemmat kuljettivat meitä mukanaan joka paikkaan. Kaikki tehtiin yhdessä, perhe yksikkönä. Oletan, että siitä johtuukin läheisyytemme näin aikuisenakin. Ollessamme yhdessä kuin Tupu, Hupu ja Lupu jatkamme toistemme lauseita, yllytämme toisiamme vieläkin kuin kakarat, vaikka olemme yli kolmekymppisiä, ja myös uskallamme antaa rakentavaa kritiikkiä. Monesti pohdin, että mikä mahtoi olla se ratkaiseva tekijä, se täydellinen resepti siihen, että meistä tuli niin läheisiä, ja kuinka voisin toistaa sen omille lapsilleni.

Nythän minulla on sama setti täällä kotona, vain käänteisessä järjestyksessä. Pikkuveli, keskimmäinen tyttö ja isosisko. Onko ”kolme” se ratkaiseva tekijä? Ihmisillä tuntuu olevan jokin viehätys kolmeen. Kolme muskettisoturia, kolmen kopla, lasken kolmeen, kolmas kerta toden sanoo, Kasper, Jesper ja Joonatan, usko, toivo ja rakkaus. Game of Thrones sarjassa lohikäärmeellä on kolme päätä, mikä viittaa nimenomaan suvun kolmeen perustaja sisarukseen. Kolmen teema toistuu uudestaan ja uudestaan genrestä ja asiasta huolimatta. Ja kuten Sherlock Holmes sanoi: ”There must be something comforting about the number three. People always give up after three.”

Olen tätä asiaa mielessäni paljonkin pyöritellyt, kun yritän päättää, onko lapsilukumme täynnä vai ei. Yleistäen valtaväestön mielipide tuntuisi olevan, että sopiva lukumäärä lapsia on 1, 2 tai 3. Yhteiskunta on myös rakennettu tämän ihanteen ympärille. Autoissa on kolme takapenkki paikkaa, perhehuoneissa on 4 sänkypaikkaa ja korkeintaan mahdollisuus yhdelle ekstra pedille, eläintarhan perhelippu kattaa kaksi aikuista ja kolme lasta ja niin edespäin. Jo pienestä pitäen meille syötetään tiettyä mallia perheestä, sillä jos ette ole huomanneet, niin niin lastenohjelmissa kuin aikuisten elokuvissa perheet kuvataan lähes poikkeuksetta 1-3 lapsisiksi.

Tämä on normi ja lasten hankkiminen tapahtuu yleensä yhdellä seuraavista kaavoista:

1. Saadaan yksi lapsi ja todetaan, että ei muuten haluta lisää (tosin iltatähti saattaa sitten kuitenkin paljon myöhemmin liittyä perheeseen).
2. Saadaan yksi lapsi ja halutaan sille sisarus (tai halutaan tyttö ja poika), jonka jälkeen ollaan joko a. tyytyväisiä tai b. saatiin kaksi samaa sukupuolta ja tahdotaan kokeilla, jos vaikka tulisi vielä tyttö/poika lisäksi tai c. ollaan aina haluttu enemmän lapsia, mutta lopetetaan kolmeen, kun se tuntuu juuri sopivalta.

Aina lasten hankkiminen ei tietenkään ole näin yksiselitteistä. Meidän perheessämme lisääntyminen on pitkälti kiinni hedelmöityshoitojen onnistumisesta, toisille lapsia tulee lisää vahingossa tai huolimattomuutta, joillain ehkäisy on vastoin uskonnollista vakaumusta. Tai sitten kumppani puuttuu, ikä tulee vastaan, seksuaalinen suuntautuminen estää perheen hankkimisen, onhan näitä. Mutustelenkin tässä nyt sitä ”jos voisin päättää” scenaariota, eli että lapsia saisi ihan vaan päättämällä (kuten ideaali tilanteessa monille käykin). Mikä silloin on ratkaiseva tekijä siinä, että hankitaan sisaruksia, ja kuinka monta?

Sisareni on harmitellut, että hänen poikansa kasvaa ilman sisarusta, leikkikaveria, joka olisi mukana jokapäiväisessä arjessa. Tiedän tunteen hyvin, sillä itsekin harmittelin aivan samaa, kun Miss Wienna oli pieni. Mietin silloin mahtaako hän koskaan päästä kokemaan sitä raivoa ja rakkautta, minkä sisko saa aikaiseksi ihanuudellaan ja ärsyttävyydellään, miten kiukuttaa, kun on pakko jakaa lelut, huomio, oma huone, ihan kaikki. Ysinhuoltajana sisaruksen hankkiminen lapselle on kuitenkin harvalle vaihtoehto. Kuusi ja puoli vuotta meni, ennen kuin minä tein esikoisestani uusioperhe isosiskon.

Siinähän nuo tyttäret nyt tappelevat sohvalla. ”Päästä irti!” ”Mene pois!” ”Mä olin tässä ensin!” ”Äiti, se löi mua!” ”Se on minun! Anna takaisin!” Ah, siskot. Molemmat ovat yhtä peräänantamattomia, itsepäisiä ja haluaisivat päättää. Miss April ärsyttää isosiskoaan tahallaan, tönii ja työntää. Miss Wienna puolestaan komentele ja määräilee pikkusiskoaan, yrittäen taivuttaa tahtoonsa. Kummankaan luonne ei ole sellainen joustava ja periksi antava, mikä olisi ollut hirveän kätevää siinä vaiheessa, kun etsitään kompromissia. Kuin kaksi pässiä he pukkaavat sarviaan vastakkain kerta toisensa jälkeen ja lopulta minä jouduin lähettämään lapset eri huoneisiin.

”Siskoooooo” alkaa Miss April itkeä heti kun Miss Wienna katoaa oman huoneensa rauhaan. ”Sisko, sisko” voi mikä ikävä! Sisko ei saisi käydä harrastuksissa, ei bio-isällään, ei edes vessassa ilman pikkusiskoa. Miss Aprilin mielestä Miss Wienna vaan on parasta mahdollista tässä maailmassa, ja kaiketi se isosisko on vähän samoilla linjoilla, pyydellessään neljättä sisarusta. Kas hänellä on sisko, niin kyllähän taloon tarvitaan toinen pikkuvelikin, ihan vaan tasapuolisuuden nimissä (yritin kyllä selittää, ettemme voisi luvata veljeä, vaikka yhden lapsen vielä tekisimme). Udellessani haluaisiko Miss Wienna itse isona paljon lapsia hän kuitenkin tyrmäsi ajatuksen ja totesi haluavansa korkeintaan yhden, jos sitäkään (ehkä perheemme hulabaloo on vähän liikaa sitten kuitenkin yli kuusi vuotta ainokaisena olleelle neidolle).

Sisarusten ilmeinen viha-rakkaussuhde saa taloudessamme tasapainoa molempien tyttöjen pyyteettömästä rakkaudesta pikkuveljeä kohtaan. Miss Wiennan mielestä pikkuveli ei voi tehdä mitään väärää ja on vain ihana. Mr. Berlin vastavuoroisesti kohtelee isointa siskoaan paljon helläkätisemmin kuin meitä muita, eikä kiukkua hänelle juuri lainkaan, saati vedä tukasta tai mätkäise avokämmenellä poskelle (ah, taaperot!). Hänelle kaikkein parasta maailmassa on kuitenkin tasan, päivälleen 1,5 vuotta vanhempi Miss April. Ja ehkei se tosiaan ole ihan niin auvoista aina näiden kahden nuoremman välillä, mutta äärettömän tärkeitä he ovat toisilleen.

Pitäisi olla sokea, että ei näkisi miten läheisiä Miss April ja Mr. Berlin ovat, pussaillen, kikatellen, halaillen ja tapellen jatkuvasti. Uudessa tarhassaan, jonne heidät lopulta ihan tähän 10 minuutin kävelymatkan päähän saimme, he eivät vielä ole löytäneet omia ystäviä. Päiväkoti päätti erottaa sisarukset ja laittaa heidät eri ryhmiin, Mr. Berlin kaikkein pienimpiin eli alle kaksivuotiaisiin ja sisko puolestaan huomattavasti isompiin. Miss April onkin 2-4 vuotiaiden ryhmän nuorimpia, eikä ryhmässä tämän lisäksi ole kuin kaksi muuta (vanhempaa) tyttöä, muuten 15 poikaa.

Oletan tämän olevan suurin ongelma Miss Aprilin kaverin puutteessa, ryhmässä ei vain ole sopivaa toveria.

Sen sijaan puolitoistavuotias Mr. Berlin ei vielä osaa, hänen sosiaaliset taitonsa eivät ihan riitä leikkimään muiden kanssa. Paitsi siskon. Siskon kanssa Mr. Berlin on leikkinyt jo puoli vuotta, ja heidän selkeä, erityinen yhteytensä alkoi jo paljon aikaisemmin. Miss Aprilillä oli tapana heittäytyä lattialle köllimään veljensä viereen tämän ollessa vasta puolivuotias mönkijä ja jotenkin lapset vain onnistuivat tavallaan leikkimään jo silloinkin. Leikkimisen taso on kehittynyt koko ajan, ja vaikkei veli vielä puhu sanaakaan on näillä kahdella pienellä selkeä ymmärrys toisistaan, osasihan Miss April tulkita veljeään jo vauvaiässä paremmin kuin kukaan muu. Joskus heillä on ihan oma kieli kuin kaksosilla.

Toki ensimmäisen puoli vuotta sisko oli todella mustasukkainen veljestään, mutta onneksemme nopeasti siitäkin päästiin yli. Yllättävät huitomis-yritykset muuttuivat hellimiseen ja lellimiseen, kunnes nykyään lapset ovat kyöhnäämässä ja kiipeämässä toistensa syliin vähän väliä. Sisaruus ei ole kuitenkaan koskaan pelkkää rakkautta, ja tavaroita viedään kädestä, itkua väännetään, leluista kiistellään ja vanhempien huomiosta kisataan. Tarhassa kuitenkin hakeudutaan aina leikkimään sen sisaruksen kanssa, Mr. Berlin karkaa pienten puolelta kuin ninja konsanaan tai Miss April livahtaa pihalla veljensä ryhmän sekaan. He vain haluavat olla ja tehdä yhdessä.

Kaikkein parhain on se hetki, kun lapset viedään päivähoitoon ja he saavat olla puoli tuntia samassa tilassa ennen ryhmiin jakautumista. Silloin he ovat kuin majakka ja perävaunu, Mr. Berlin edellä ja Miss April perässä huudellen koko ajan ”veliiii”. Tarhatäditkin ihastelevat miten poikkeuksellisen hienosti nämä lapset leikkivät yhdessä, malttaen tuskin äidille vilkuttaa, kun kerrankin saa ihan kaksistaan värkätä. Tulee mieleen se, miten minä aina itse hakeuduin leikkimään pikkusiskoni kanssa.

Vielä näin aikuisenakin tunnen samanlaista iloa, kun pääsen viettämään aikaa hänen kanssaan. Toivon todella, että niin tulee olemaan myös Mr. Berlinin ja Miss Aprilin tulevaisuudessa. En sitten tiedä onko siitä haittaa, että he ovat poika ja tyttö? Kai se jossain vaiheessa tulee heidän väliinsä, jää nähtäväksi. Ja tiedä sitten, jos hankimme neljännen lapsen, kuinka se muuttaa perheensisäistä dynamiikkaa. Näin jälkeenpäin kuvia katsellessani koen kauhistusta siitä miten pieni Miss April oli veljensä syntyessä ja jopa huonoa omaatuntoa siitä, miten nopeasti hän joutui ”kasvamaan” isosiskon saappaisiin ja luopumaan perheen silmäterän asemasta. Mitä enemmän sisaruksia vielä tulee, sitä enemmän joutuu jakamaan.

Vaikea on kuitenkaan katua, kun näkee noiden sisarusten rakkauden toisiaan kohtaan. Siinä on kaikuja omasta lapsuudestani. Niin onnellinen kuin olinkin vain yhden, Miss Wiennan äitinä, ja vaikka huomaankin, ettemme ehdi olla samalla tavalla yhdessä kuin ennen, kun elimme vain ihan kahden, niin silti olen varma, että nämä sisaret ja uusioperhe ovat esikoiselleni suurempi rikkaus kuin minun jakamaton huomioni. Jossei mitään muuta, niin sitten kun minusta aika jättää, tiedän ettei tyttäreni jää yksin. Veli ja sisko ovat aina siinä, niin hyvässä kuin pahassa.