Joka sunnuntai kirjoitan liitutaululle, keittiön ja olohuoneen kulmaan, seuraavan viikon aikataulun. Siitä löytyy esikoisen koulupäivät ja harrastukset, äidin työt, treenit ja koulu, isän työt ja menot sekä kaikki poikkeava, mitä pikkupentujen tarhapäivissä on. Ennen sunnuntain kohdalla luki ”perheuinti klo 10”, mutta vaikka merkintä on edelleen kalenterissa, en kirjoita sitä taululle, sillä uimahalli on ollut suljettuna jo viime vuoden puolelta. Tänään oli taas aika avata kalenteri ja märällä rätillä putsata taulun musta pinta, jotta voisin raaputella valkoisella liidulla uuden viikon tärkeimmät merkinnät. Huomasin kuitenkin kalenterin avatessani istahtavani tuolille, märkä rätti toisessa kädessä, ja tuijottavani lauantain kohdalle punaisella kynällä raapustettua merkintää.

”Korona pandemiasta 1v.” siinä luki 13.3. kohdalla. Pienen, lähes huomaamattoman merkinnän merkitystä oli vaikea sisäistää. Olin ottanut tämän kalenterin käyttöön joulukuun alussa 2020 ja samalla kun olin lisännyt syntymäpäivät ja muut merkittävät ajankohdat monenkirjavilla kynillä kunkin kuukauden sivuille, jolloin tämä nopea raapustus oli saanut paikkansa maaliskuulle. Se ei ollut ensimmäisen suomalaisen koronatartunnan päivämäärä, ei korona pandemian syntymisen päiväys, vaan se päivä, kun minä yksilönä tiedostin, että pandemia oli puhjennut ja tuona päivänä se alkoi vaikuttamaan minun elämääni.

Hallitus oli torstaina 12.3.2020 päättänyt suosituksista koronaviruksen leviämisen estämiseksi. Yli 500 hengen tilaisuudet peruttiin ja kansalle ilmoitettiin ensikertaa suosituksista vähentää kontakteja, välttää harrastustoimintaa ja varoitti mahdollisista, kovemmista toimista. Jo seuraavana päivänä, perjantai kolmastoista, hallitus ja tasavallan presidentti julistivat poikkeustilan. Maanantaina 16.3.2020 hallitus julkisti listan toimenpiteitä ja lisävalmiudet ja poikkeustila annettiin seuraavana päivänä eduskunnan käsittelyyn. Olin silloin kotona kuopuksen, Mr. Berlinin kanssa äitiyslomalla, ja poika olisi päivää vaille kahdeksan kuukautta 18.3. keskiviikkona, kun koulut suljettaisiin, kokoontumiset rajattaisiin 10 henkilöön ja Suomi laitettaisiin käytännössä säppiin.

Olin tallustanut tällä maankamaralla jo kolmekymmentäviisi vuotta, enkä olisi eläessäni kuvitellut, että jotain tällaista voisi tapahtua. 70-vuotiaita velvoitettiin pysymään karanteeninomaisissa olosuhteissa, terveydenhuollon ammattilaisilta vietiin oikeus lomiin ja heitä voitiin pakkosijoittaa eri tehtäviin. Todellisuus, jonka olin kuvitellut järkkymättömäksi, särkyi silmieni edessä. Rajat kiinni, matkustuskielto, koko yhteiskunta tuntui luhistuvan ympärillä. Löysin itseni rauhoittelemasta kakkosluokkalasta Miss Wiennaa, samalla kun olin itse aivan shokissa, paniikin rajamailla. Mitä helvettiä maailmassa oikein tapahtuu?

13.3.2020 siitä se alkoi. Lähdimme spiraalinomaiseen luisuun tietämättä lainkaan mitä kuilun pohjalla odotti. 7300 sairastunutta, 330 kuollutta. Poikkeustila, jonka piti raueta huhtikuussa kesti lopulta 17.3.- 15.6.2020. Melkein kolme kuukautta kaikki me suomalaiset elimme surrealistisessa tilassa, peläten näkymätöntä mörköä, josta kukaan ei varmuudella tiennyt mitään muuta, kuin että se tappoi ihmisiä eikä sitä vastaan ollut lääkettä. Tuntematon vihollinen aiheutti suunnatonta kauhua ja epävarmuutta, jonka keskellä oli vaikea hallita omia tunteita ja ajatuksiaan, kun tuntui siltä, että kaikki tuttu ja turvallinen oli livennyt otteesta ja haroimme sokeina tyhjyyttä.

Henkilökohtaisella tasolla alun epäusko muuttui nopeasti vihaksi. Olin suunnitellut elämäni hyvin tarkasti. Minut tuntevat ihmiset tietävät, että suunnittelen asioita pitkällä tähtäimellä ja syvällä harkinnalla. Lapset hankittiin tietyllä aikavälillä ja olin suunnitellut, että kaikki saisivat yhtä paljon huomiota ja keskittymistä vauva aikana kuin edellinen. Minun piti olla 11 kuukautta Mr. Berlinin kanssa kotona ja sen ajan Miss April, keskimmäinen, olisi ollut tarhassa, kun esikoinen Miss Wienna puolestaan kävi koulua. Kahdenkeskinen laatuaika kuopuksen kanssa romuttui täysin, kun yhtäkkiä päiväkodit ja koulut sulkivat ovensa. Ei ollut puhettakaan, että Mr. Scot olisi voinut jäädä kotiin hoitamaan lapsia kun ”minä olin siellä jo valmiina”.

Rakennustyömaat eivät sulkeutuneet ja miehen oli tuotava meille leipä pöytään niin kauan, kuin se vain olisi mahdollista. Etänä ei voinut valaa betonia tai hitsata metallia. Työpaikalla oltiin ihan sitä mieltä, että ”vaimo on siellä kotona työttömänä pyörittelemässä peukaloita” niin ei silloin isällä ole oikeutusta jäädä töistä pois. Todellisuudessa oli kuin seinät olisivat kaatuneet päälle. Mr. Berlin heräili kaikki yöt, hän kärsi vatsavaivoista, joka aiheutti itkuisuutta. Miss April tarvitsi jatkuvia virikkeitä ja huomiota. Yli puoli vuotta elämämme oli kulkenut tietyssä rytmissä ja yhtäkkiä hän ei päässyt enää tarhatätien ja ystävien luokse temmeltämään. Kaikkein rankinta oli kuitenkin kakkosluokkalaisen Miss Wiennan kanssa.

Äärimmäisen sosiaalisen lapsena, jolla oli useita harrastuksia, Miss Wienna oli todella järkyttynyt, kun kontaktit muihin lapsiin riistettiin häneltä. Hänellä oli myös oppimisvaikeuksia, hahmotusvika ja normaalisti hän kävi tukiopetuksessa. Yhtäkkiä kaikki tuki katkesi ja äidin olisi pitänyt vauvan ja taaperon lisäksi pystyä opettamaan. Senkin minut tuntevat tietävät, että olen surkea opettaja. Malttini on olematon. En vain sovi opettajaksi. Meillä oli kaksi päivää aikaa valmistautua etäopetuksen alkamiseen, eikä Miss Wiennan koulussa aluksi ollut etätunteja lainkaan. Opettaja laittoi whatsupissa ja wilmassa viestejä tehtävistä ja toivotti tsemppiä päivään.

Korona karanteeni alkoi siis niin, että heräilin parin tunnin välein koko yön vauvan kanssa, sitten nousin ylös seitsemältä lasten kanssa, ruokin heidät kahdeksalta, yritin viihdyttää ja lohduttaa pari tuntia, kunnes tein lounaan, vauva sylissä ja taapero lahkeessa roikkuen. Lounaan jälkeen nukutin pienemmät vuorotellen ja sen jälkeen opetin esikoiselle kakkosluokan tehtäviä surkealla menestyksellä, kunnes pienemmät heräsivät. Välipalan jälkeen taas pari tuntia viihdytystä, kunnes aviomies tuli kotiin töistä, jolloin mies otti lapset siksi aikaa, että sain päivällisen valmiiksi. Sen jälkeen viihdytettiin taas lapsia toisen vanhemman toimesta ja toinen opetti esikoista iltapalaan asti ja kunhan lapset oli saatu nukkumaan, piti hoitaa pyykit ja tiskit ja siivoaminen, samalla kun tuijotimme korona uutisia televisiosta.

Ensimmäisen viikon aikana minulla ei ollut sekuntiakaan itselleni. Ei yhtään kahvitaukoa, ei hetkeä hengähtää. Esikoinen oireili voimakkaasti karanteeniahdistusta ja pinnani kiristyi kiristymistä, kunnes annoin koululle niin katkeraa ja vihaista palautetta, että harvoin olen valittanut yhtä voimakkaasti mistään. Opettaja, tukiopettaja, rehtori, aluepäällikkö, annoin kaikkien kuulla kunniansa siitä, miten olin jäänyt aivan yksin lapseni kanssa, ilman mitään pätevyyttä tai edes luontaista taipuvaisuutta opettamiseen. Miten lapsi oli jäänyt ilman hänelle kuuluvaa tukea tai edes minkäänlaista kontaktia opettajaansa.

En ilmeisesti ollut ainoa palautteen antaja, sillä seuraavalla viikolla koulu jakoi oppilaille tabletit ja käynnisti etäopetuksen, vuolaiden pahoitteluiden kera. Ja sitten hiljalleen elämä alkoi lutviutua uusiin uomiinsa. Siihen meni useampi viikko, melkein kuukausi, kun kaikki tuntui hirveältä, joka aamu herätessä edessä odottava päivä tuntui mahdottomalta rastilta suorittaa, eikä valoa tunnelin päässä tuntunut olevan, kun rajoituksia kiristettiin ja poikkeustilaa jatkettiin. Mutta sitten, hiljalleen, kaikki meistä hyväksyivät vallitsevan tilanteen. Kotona lasten kanssa muodostui oma rutiini, joka toimi kaikille. Minäkin sain välillä levätä. Kauppojen hyllyiltä löytyi taas vessapaperia ja makaronia.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Mikä helvetti siinäkin oli, että hernekeitto ja talouspaperi loppuivat? Ei ollut vessapaperia, ei vauvan vaippoja? 13.3.2020 otin kuvan kaupan hyllyistä, jotka ammottivat tyhjyyttään. Millä tavalla vessapaperi suojaisi virukselta, jonka oireisiin ei silloin edes tiedetty kuuluvan ripulia? Koronapandemian alussa oli maailmanlopun meininkiä. Sitä ei voinut olla ajattelematta kaiken maailman zombie elokuvia ja maailmantuho leffoja, joissa virus levittäytyy ympäri maapallon ja yhteiskunta sellaisena, kuin sen tunsimme, tuhoutui. Rationaalinen puoli minussa kieltäytyi uskomasta Hollywoodin luomiin kauhukuviin, mutta toinen puoli pelkäsi, että vähättelin edessämme olevaa uhkaa.

Tänään, kun istuin liitutaulun edessä tuijottamassa kalenteria, huomasin kauhukuvien taas nousseen mielen syövereistä. Koronan piti olla jo ohi! Vuosi 2020 oli koronavuosi, ei sen pitänyt jatkua yhtään pidempään! Covid-19 oli vanha vihollinen, jonka me olimme jo oppineet kohtaamaan, miten se siis oli taas ryöpsähtänyt valloilleen? Oli ilmestynyt uusia, pelottavia vihollisia. Brittimuunnos, brasilialainen, eteläafrikkalainen. Korona oli kuin kreikan mytologian Hydra-hirviö. Leikkasit yhden pään irti niin kolme kasvoi tilalle. ”Ihmiskunnalla ei valitettavasti ole mitään keinoja estää tällaisia tauteja syntymästä” asiantuntija sanoi tv:ssä ja aiheutti minulle vain entisestään lisää ahdistusta.

Uutena vuotena olimme riemuinneet, että kirottu vuosi 2020 oli takana ja takertuneet epätoivoisesti siihen uskoon, että seuraava vuosi palauttaisi meidät takaisin normaaliin. Nyt tuntui siltä, kuin eläisin päiväni murmelina elokuvassa. 2021 oli edeltäjänsä peilikuva ja asiat toistivat itseään irvokkaalla tavalla. Alkuvuonna kukaan ei ollut jaksanut uskoa, että nyt sitä mennään taas. Maaliskuu oli koittanut ja hallitus ilmoitti poikkeustilasta. Covid-19 riehui Suomessa voimakkaampana kuin koskaan, mutta rajoitukset heijastelivat jotain muuta. Kuinka kauan eduskunta vielä epäröisi laittaa täyssulun päälle? Ihmisiä sairastui ja kuoli enemmän kuin koskaan. Yli 66 800 tartuntaa, kuolleita 786.

Maskipakko oli viittä vaille joka paikassa, joka ei ollut suljettu vielä. Toisin kuin edellisvuonna, jolloin maskeja ei ensin ollut, ja sitten niitä oli vähätelty, nyt naamarit peittivät kasvoja jo valtaosalla. Unohdin yksi päivä maskin autoon, kun kiirehdin kauppaan ostamaan vaippoja ja tajusin virheeni vasta kun olin jo hyllyjen välissä. Ironista, miten viime keväänä minua oli tuijotettu kuin spitaalista, kun olin ollut kaupassa maski päässä. Silloin alle 10% oli käyttänyt parjattua hengityssuojainta ja valtaosa oli tuntunut ajattelevan, että maskin käyttäjä piilotteli sen alla koronainfektiota. Nyt minua tuijotettiin taas kuin spitaalista, koska minulla ei ollut maskia. Valtaosa oli sitä mieltä, että levitin varmasti salattua koronainfektiota välinpitämättömyyttäni.

Olen ollut kotona etätöissä ja etäkoulussa vuodenvaihteesta asti. Kotona, toisin kuin työpaikalla, ei ole tottunut pitämään maskia koko ajan. Toimistolla se oli nopeasti muuttunut vaivasta vakioksi, kunnes oli tuntunut suorastaan oudolta olla ilman. Nyt olen taas päässyt etääntymään maskin käytöstä, vaikka se onkin kahdesti päivässä naamalla, jos vien tai haen lapset tarhasta. Ne harvat kerrat, kun koulussa on ollut läsnäolopäiviä tai palaveri on pidetty livenä, silloin maski on myös ollut kasvoilla. En edes tietäisi miltä opiskelutoverini näyttäisivät, josseivät he ottaisi suojia pois ruokailun ajaksi. Mutta valitettavasti tämän hetken korona rajoitukset osuivat juuri siihen hetkeen, kun tv-sarjan pilotin kuvaukset piti aloittaa.

Pandemian vuosipäivän lisäksi kalenterissani on lukuisia merkintöjä ja muistutuksia, joiden yli on vedetty isot ruksit. Kuvauspäivät menivät kaikki roskakoriin, tai oikeastaan ne siirrettiin, mutta samalla osa näyttelijöistä vetäytyi projektista ja nyt joudumme aloittamaan työt alusta. Tunne on äärimmäisen lannistava, kun jokin, minkä eteen olet työskennellyt niin intohimoisesti aamusta iltaan, hajoaa käsiin viime metreillä. Minun olisi pitänyt tähän mennessä jo tehdä vaikka mitä valmistellakseni uusia kuvauspäiviä, mutta koronatilanne tuntui olevan äärimmäisen herkkä, ja minulla oli kammottava tunne, että huonolla onnella huomaisimme taas olevan kesäkuu ennen kuin tilanne helpotti.

Niinpä olin lykännyt töitä pidemmälle ja pidemmälle, etten tekisi toistamiseen samaa duunia turhaan. Samalla kun pandemian kolmas aalto riehui, koronaväsymys painoi kaikkia. Deja vu kuukaudesta toiseen, kun taiteilijoiden kiertueet ja näytökset siirtyivät eteenpäin, projekti jos toinenkin lykättiin ja lykättiin hamaan tulevaisuuteen. Kukaan ei uskaltanut lyödä päivämääriä lukkoon oikein missään asiassa. Tulevaisuus oli piinaavan epävarma. Osa koululaisista oli jo kotona ja ihmisten pahoinvoinnin lisääntyminen tuntui olevan entistäkin suurempaa. Jos aluksi koronaa vastaan taisteltiin kansakuntana, niin nyt pandemian kasvot paljastuivat äärimmäisenä epätasa-arvoisuutena.

Oli aloja, joiden toiminta jatkui vakaana, puuskuttaen eteenpäin kuin veturi raiteillaan. Sitten oli heitä, joilla ei ollut ollut töitä vuoteen. Naiset kärsivät enemmän kuin miehet, sillä naisvaltaiset alat sattuivat olemaan ne, joihin korona vaikutti voimakkaammin. Naiset joutuivat synnyttämään ilman tukihenkilöä (varsinkin sektiossa), iseiltä riistettiin ensikosketus ja varhaisen yhteyden muodostaminen lapseensa. Perheet voivat huonosti. Yksin elävät menettivät sosiaaliset yhteytensä ja mahdollisuuden fyysiseen kosketukseen. Vanhusten terveys mureni liikkumattomuudesta ja mielenterveyden järkkyessä eristyksissä. Itsemurhat lisääntyivät ja ihmisten sympatia toisiaan kohtaan väheni hälyttävää vauhtia.

Oli helpompi riidellä ja purkaa pahaa oloaan muihin. Sen takia kai kouluruoka taas nosti rumaa päätään. Lasten eriarvoisuus sen mukaan, millä paikkakunnalla he asuivat, näkyi räikeänä siinä, miten ja millaista kouluruokaa jaettiin. Kritisoijat haukkuivat kaikkia, jotka toivat tämän epäkohdan esiin. Olisit tyytyväinen, kun saat jotain ilmaista! Rikkaan kunnan lapsi söi lämpimiä aterioita ja tuoreita vihanneksia ja hedelmiä joka päivä. Vantaalainen lapsi sai hyvällä onnella puuroa, hernesoppaa ja näkkäriä. Silti ei saisi valittaa, ettei tasa-arvo Suomessa toteudu, kun tarjotaan jotain ilmaista.

Kritisoijat eivät voineet ymmärtää, että jotkut vanhemmat olivat koronan takia työttömiä tai lomautettuja, olleet ehkä jo vuoden. Säästöt olivat jo huvenneet jo aikaa sitten. Vanhemmat laskivat sen varaan, ettei heidän tarvinnut ostaa lapselleen lounasta, sillä budjetti oli jo venytetty äärimmilleen. Huutaessaan kouluruoasta valittajille, kritisoijat eivät halunneet tiedostaa, että suomalaiset velkaantuivat tällä hetkellä enemmän kuin koskaan. Ihmiset olivat ahdingossa, rahat eivät riittäneet laskuihin, vanhemmat elivät jo valmiiksi valtion minimi tuella tai työttömyyskorvauksella. Ei saa valittaa, kun saa ilmaista.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen)

Viime keväänä myös minun esikoiseni oli Vantaan ruokajakelun varassa. Taso vaihteli hurjasti, välillä sekaan sattui jopa pilaantunut omena. Minä olin äitiyslomarahan varassa, joka on vain 75% normaali palkastani. Mies paiskoi töitä niska limassa kompensoidakseen tilannetta, jonka takia minä jäin yksin vastuuseen kodista ja kolmesta lapsesta. Sitten koronan piti olla ohi ja minä jäin opintovapaalle töistä, aika pian sen jälkeen, kun sinne olin palannut. Nyt saan taas suunnilleen samanlaista, vajaata tuloa ja uusinta edellisen vuoden taloudellisista vaikeuksista häilyy edessä. Jos koulut suljetaan, on lapseni taas Vantaan ruokajakelun varassa, jonka tiedän jo nyt olevan liian suppea terveelliseen ja monipuoliseen ravintoon kasvavalle lapselle. Ei saa valittaa, sinä olet elatusvelvollinen, sinun vastuullasi lapsi on, kouluruoka on ilmaista.

Lehdessä oli juuri synkkiä ennusteita siitä, miten Covid-19 tulee vaikuttamaan ihmisten lisääntymiseen. Kokonaislapsiluku tulee perheissä vähenemään heidän aiemmin suunnitelemastaan. Koetaan, ettei pystytä huolehtimaan suuresta määrästä lapsia. Tulevaisuus pelottaa, maailmaa ei nähdä sellaisena, jonka haluaa jättää jälkipolville. Tännekö kärsimään minä tekisin oman lapseni? Vastikään oli juttua terveydenalan ammattilaisesta, joka peräänkuulutti, että ihmisten pitäisi tehdä lapsia kaikissa elämäntilanteissa. Tehkää lapsia kesken opiskelun. Tehkää lapsia työttömänä. Tehkää lapsia, kun elämä on epävarmaa. Tehkää lapsia, kun rahat ovat loppu. Miksi? Miksi kukaan tieten tahtoen toimisi niin?

Ei lapsien kasvattamisen tarvitse olla tietoista toimintaa, tämä asiantuntija toitotti. Lapset menevät siinä sivussa muun elämän ohessa. Paskanmarjat sanon minä! Vähintäänkin rahallisesti lapset vaikuttavat aina ja mitä sitten tehdään, jos rahaa ei ole? Uskon paljon enemmän asiantuntijan arvioon siitä, että Suomessa syntyvyys tulee romahtamaan, kuten on tapahtunut jo suuressa osassa Eurooppaa. ”Ei nainen voi kuvitellakaan tulevansa raskaaksi kesken opiskeluiden, tietämättä lainkaan työllistyykö valmistumisensa jälkeen” uutisessa summattiin. Koronalla tulee olemaan valtavia, pitkäaikaisia vaikutuksia, joihin ollaan vasta heräämässä. Tämä aika tulee jättämään arven koko aikuisväestöön, mutta myös niihin lapsiin ja nuoriin, joihin rajoitukset kaikkein voimakkaimmin osuvat.

Ihmiset ovat vihaisia, he haluavat, että elämä helpottaisi jo. Miksei normaali palaa? Asiantuntijat sanovat, että ehkä vuoden päästä. Tuijotamme edessä odottavaa vuotta 2021, joka tuntuu edeltäjänsä tavoin kolme kertaa pidemmältä kuin normaali vuosi. Onko tosiaan kulunut vasta kolme kuukautta? Neljäsosa takana, ihan liikaa edessä. Rämmitään vaikeuksien ja vastoinkäymisten suosta toiseen. Pysy positiivisena, sanon itselleni päivästä toiseen ja yritän ottaa eteen tulevat iskut vastaan. On vaikea puistella harteiltaan maailmantilannetta ja sitä kasvavaa pelkoa, joka on taas valloillaan. Mihin tämä kaikki on menossa? Eikö korona koskaan lopu? Entä jos minä tai joku läheiseni saa sen?

Viime keväänä luontokin tuntui olevan aivan sekaisin. Vuorotellen paistoi lämmin aurinko tai satoi vain vuorokaudeksi maahan jäävä lumihuntu, kuin luontoäiti ei olisi osannut päättää missä mennään. Tänä vuonna talvi on pitänyt Suomea tiukassa otteessa, tälläkin hetkellä lunta tuprutti taivaalta ikkunan takana. Esikoinen ja Mr. Scot olivat kirveen ja sahan kanssa pilkkomassa viikko sitten öisessä myrskyssä kaatunutta puunrunkoa – jo toinen kuusi nurin tänä talvena. Pienemmät lapset olivat hetki sitten nukahtaneet päiväunille ja minä istuin tietokoneen ääressä kirjoittamassa. Elimme jonkinlaisessa kuplassa, jossa kotona asiat jatkuivat päivästä toiseen omalla painollaan, tavallista rataansa, eikä mikään viitannut siihen, että maailma, sellaisena kuin me sen tunsimme, oli mennyt rikki.

Muumit, tuo koko Suomen rakastama sarja, on kiehtonut minua siinä missä muitakin jo lapsesta asti. Ja kuten suurin osa Muumien parissa kasvaneista sukupolveni edustajista, olen suivaantunut ääninäyttelijöiden vaihdoksesta nyt, kun pyöritän näitä itselle rakkaita lapsuuden ajan piirrettyjä omille pennuilleni. Ostimme Mr. Berlinille hänen ensimmäisenä joulunaan Muumitalon, koska olin vain niin innoissani, enkä ajatellut ollenkaan, että hän ei voi sillä leikkiä vielä pitkään aikaan. Nyt reilu vuotta myöhemmin yhä avaamattomassa paketissa kaapissa odotellut Muumitalo tuli vastaan ja kasasin sen lapsekkaalla innolla kolmikkoni riehuessa ympärillä hankalaoittamassa asiaa, vain todetakseni, ettei puolitoistavuotias poika ole vielä nytkään tarpeeksi iso leikkimään tällä lelulla.

Muumitalon kasailu kirvoitti kuitenkin keskustelun tytärteni kanssa heidän lempi hahmoistaan. Miss Wienna piti Pikkumyystä ja Miss April oli taas Niiskuneidin kannalla. Isä huikkasi ovenraosta, että Nuuskamuikkunen on paras, kontatessaan iloisesti kiljahtelevan Mr. Berlinin perässä, jolta oli vielä turha kysellä omia mieltymyksiä. Nuorena minusta Aliisa noita oli ehdottomasti ollut paras, mutta sellaiset sivuhahmot kuin Merenneito, Jäärouva tai Vedenneito jäivät lähtemättömästi mieleen. Tiedän yhden ystäväni lempihahmon olevan Ninni näkymätön lapsi, toisen Tiuhti ja Viuhti, mutta nyt kun oikein istuin alas miettimään kuka Muumilaaksossa eniten minua kiehtoo, hämmästyin itsekin vastauksesta.

Mymmeli (vanhempi) ja hänen loputon lapsikatraansa. Tiedän, hyvin erikoinen valinta, mutta hänessä vain on sitä jotain. Muistan jo pienenä kauhistelleeni sitä Muumipeikon rakentamaa, kinkkerää taloa, johon Mymmeli äiti muutti vintölastensa kanssa. Lapset olivat polttaneet Mymmelin aikaisemman talon? Hurjaa! Ja tässä uudessa talossa oli liukumäki kerroksesta toiseen – wau! Ihmettelin omalle äidilleni, että miksei Pikku Myy asunut äitinsä ja sisarustensa kanssa. Näitä ihania kysymyksiä mihin vanhempien on niin helppo vastata. ”Koska lapsia on niin paljon” oli vastaus, joka ei tyydyttänyt minua lainkaan. Mymmeli (nuoremman) ymmärsin kyllä, sillä Myyn isosisko oli selkeästi nuori aikuinen ja hänen oma talonsa näytettiin joissain tv-sarjan jaksoistakin.

Lapsena jäänyt ihmetys Mymmeli (vanhempaa) ja hänen lapsilaumaansa kohtaan on säilynyt aikuisikään asti. Kun hän taas tuli vastaan joku sunnuntai aamu, kun tuijotin piirrettyjä lasten kanssa sohvalla, minun oli ihan pakko googlettaa hänet. Kuka oli noiden kymmenen riiviön isä ja missä hän oli? Millainen oli ollut Mymmelin oikea talo? Selvisi, että Mymmelin talo oli näytetty vain sellaisessa osassa, jota ei ollut suomennettu tai esitetty täällä lainkaan. Yksi kuva oli tarjolla netin syövereissä Japanissa esitetystä jaksosta ja kokonsa perusteella kartanomainen rakennus oli minusta ihan hyväksyttävä jopa kymmenen lapsen kasvattamiseen.

Aikuisena sitä katsoi lastensarjaakin ihan eri silmin. Miettii millaisessa talossa tuo perhe mahtuisi asumaan. Naureskelee, kun Mymmeli kaataa vettä kahden poikansa päälle heidän kiistellessään jousipyssystä lopettaakseen riidan ja Muumipappa kohottelee kulmiaan moiselle kasvatusmetodille. Vain kolmen lapsen äitinä minä pystyn hyvin kuvittelemaan, että jos lapsia olisi seitsemän lisää (kotona ja kaksi muualla asumassa), että kurinpito saattaisi olla varsin luovaa. Jos lapsena ihmettelin, että miten Mymmeli ei saanut kymmentä lastaan kuriin niin näin aikuisena tunnen suurta kunnioitusta hänen rauhallista ja rakastavaa asennettaan kohtaan. Se, että tuo yksinhuoltajaäiti pysyi järjissään ja lapset hengissä oli jo taidonnäyte itsessään.

Mymmelin lasten isästä en löytänyt mitään tietoa netistä. Voin vain olettaa hänen olevan työmatkalla, etsimässä jostain rahaa voidakseen rakentaa palaneen talon uudelleen, tai sitten hän ei ole kuvioissa lainkaan. Pikkulapsivuodet eivät ole helppoja, tuumin mielessäni. Olikohan isä lähtenyt ”hakemaan tupakkaa kaupasta” ja jäänyt sille tielle? Olihan näitä tarinoita oikeassakin elämässä, että toinen vanhempi murtui paineen alla, kun kotona oli vain liikaa hoidettavaa, ja otti ja läksi.

Kirjoissa Mymmeli on myös Nuuskamuikkusen äiti, ja hänen isänsä on Juksu, Muumipapan vanha kaveri. Googlettelemieni lähteiden mukaan Juksu ei kuitenkaan ole Mymmelin muiden lasten isä ja Tove Jansson ehkä muutti mielensä Pikku Myyn ja Nuuskamuikkusen sukulaisuudesta myöhemmin, eikä viitannut siihen kuin yhdessä teoksessa. Tälle tielle menivät myös TV-sarjan tuottajat, joten on todennäköisempää, että loppupeleissä Nuuskamuikkusen äiti oli mymmeli lajin edustaja, muttei Mymmeli itse. (Se tekee vähemmän ällön siitä muumisarjan kohtauksesta, jossa Myy ehdottaa Nuuskamuikkuselle, että he seurustelisivat.) Niinpä yliviivaisin Juksun isäehdokkaista.

Asia alkoi jostain syystä vaivata minua ja koska tietoa ei löytynyt ajattelin olla Sherlock Holmes ja yrittää päätellä kuka isä voisi olla. Niinpä rullasin läpi sen talonrakennus osan, jossa Mymmeli vanhempi saapuu Muumitaloon lastensa kanssa. Toisin kuin kirjoissa, joissa pikkusisaruksia on 18-19 niin tv-sarja rajasi lasten määrän kymmeneen. He liikkuvat koko osan ajan niin vilkkaasti, että heitä on vaikea laskea ja määrä tuntuu suuremmalta, mutta Mymmeli-äiti kertoo luvun itse muumeille. Oli siis suhteellisen helppo bongata kaikki kymmenen mymmeliä (joka on laji samalla tavalla kuin muumit) ja tässä heistä kuvat.

Kirjoissa lapset ovat tasapuolisesti poikia tai tyttöjä ja saman sukupuolen edustajat keskenään saman näköisiä. Animaatiostudio on kuitenkin tv-sarjassa nähnyt vähän vaivaa ja tehnyt sisaruksista vähän enemmän erinäköisiä. Poikia oli vain kaksi ja heidät oli helppo erottaa toisistaan erivärisistä hiuksista. Tyttöjä oli loput kahdeksan ja heidät pystyi jakamaan kolmeen ryhmään. Koska minulla oli tarve tarkastella tätä ”todellisuuden” kautta minusta oli hauska ajatella, että Mymmeli oli saanut kahdet kaksoset (identtiset tytöt, epäidenttiset pojat) ja kahdet kolmoset (identtisiä molemmat setit). Heillä oli myös selkeästi toisistaan poikkeavia piirteitä ja yhdistelemällä ne, poislukien mitä Mymmeli-äidillä oli, sain aikaiseksi piirustuksen potentiaalisesta isästä.

Oletan, että Mymmeli nuorempi ja Pikku Myy ovat samaa lapsikatrasta, joten otin heidänkin piirteensä huomioon. Niin syntyi tämä sinisilmäinen, punanenäinen hurmuri. Hänestä tuli minulle välittömästi mieleen Tuu-tikki ja ehdin hetken innostua, kunnes google kertoi, että Tuu-tikki on tyttö (anteeksi kuinka?). Hassusti Billy the Kid näyttää aika sopivalta, mutta on ihan väärän ikäinen. Hänen luonteensa selittäisi kyllä Mymmelin lasten riehakkuuden ja ammattinsa poissaolon. Joka tapauksessa salapoliisityöni ei tuottanut tulosta. Lähimmäs, mitä pääsin Pikku Myyn isää, oli oma piirrokseni.

Mymmeli vanhemman lapsista ei myöskään löytynyt mitään lisätietoja. He olivat tv-sarjassa yhtä nimettömiä kuin kirjoissa, vaikka olivatkin sentään vähän yksilöllisemmän näköisiä. Eipä sillä olisi ollut tarinan kannalta mitään lisäarvoa nimetä heitä, mutta minua tiedonpuute harmitti. Kaiketi Mymmeli-äiti ja hänen pyörremyrskyn kaltainen lapsikatraansa muistutti minua itsestäni ja siksi olin niin viehättynyt heistä. Vaikka minulla oli vain kolme lasta, minusta tuntui silti siltä, kuin olisin Mymmeli riiviöineen kun menin kylään jonnekin. Kuin tornado lapseni ryntäsivät uuden paikan läpi, jättäen tuhoa jälkeensä. Tähän vielä yksi vauva lisää niin mielikuva vain vahvistuisi.

Ihan tusinaan en lapsiluvussani onneksi pääse enää, vaikka yrittäisin kuinka. Ensinnäkin meillä on jäädytettyjä alkioita vain kolme ja minä olen jo 36-vuotias. Pystyn ehkä vielä tuplaamaan lapsilukuni, mutta ellen saa identtisiä kolmosia kolmea kertaa jään onneksi kahdestatoista vajaaksi. Toiseksi en edes halua kuin ehkä yhden lapsen lisää. Ollessani itse lapsi en ymmärtänyt miten Mymmeli vanhemman talo oli voinut palaa, mutta mitä enemmän näitä jälkeläisiä tässä on nyt siunaantunut, sitä kaoottisemmaksi elämä on muodostunut ja sitä lähemmäs suuronnettomuuden todennäköisyys on itselläkin kotona kasvanut.

Yhden lapsen vanhemmat eivät ymmärräkään kuinka helppoa heillä on. Eikä se edes helpolta silloin tunnu, kun on vain yksi lapsi. Kuusi vuotta Miss Wienna oli ainokaiseni ja se oli ihan tarpeeksi rankkaa, joten tiedän sen ajatusmaailman, missä yhden lapsen vanhemmat elävät. Nyt kun lapsia on kolme, sitä ihan nauttii niistä hetkistä, kun pääsee vaikka vain yhden kanssa kauppaan, viettää kotipäivää vain yhden kanssa (kun nenä vähän vuotaa ja koronan takia ei voi viedä muuten tervettä lasta päivähoitoon) tai kaksi lapsista on isovanhemman luona kylässä ja vain nuorimmainen tarvitsee illalla nukuttaa sänkyynsä. Luksusta.

Kävimme Mr. Scotin kanssa kaveripariskuntamme luona vuoden tauon jälkeen ja mukanamme oli vain puolitoistavuotias poikamme. Olin ihan järkyttynyt, siis minähän pystyin välillä istumaan pitkänkin tovin teekuppi kädessä höpöttämässä kuulumisia. Toki välillä piti nousta ylös estelemään Mr. Berliniä rämpyttämästä valoja tai repimästä kaikkia tavaroita kavereiden kaapeista ulos. Se ei ole kuitenkaan mitään siihen verrattuna, kun on kolme lasta, joista vanhin puhuu koko ajan päällesi ja haluaa tietää kaikkien lempivärin ja suurimman mokan, mitä he ovat kouluikäisinä tehneet, samalla kun keskimmäinen ja nuorin tappelevat tai juoksevat kiljuen ympyrää. Mitä enemmän lapsia, sitä enemmän kaaosta, ja sitä vähemmän ehdit olla mitään muuta kuin äiti.

Huomaan nyt, että olen oman elämäni Mymmeli (vanhempi). Sen tajuaminen oli hämmentävää. Meillä on kaikilla omat kuvitelmamme nuorena siitä, millaisiksi aikuisiksi kasvamme. En olisi ikinä uskonut, että oma kohtaloni oli olla Mymmeli, tai että se tuntuisi ihan ok vaihtoehdolta (asiat voisivat olla pahemminkin, voisin olla vaikka Viljonkka). Halusin olla jokin maaginen neito ja seikkailija, silloin nuorena, ja ehkä sellainen olinkin parikymppisenä. Ehkä Aliisa nai Nuuskamuikkusen ja hankki liudan lapsia, pikkunoitia ja seikkailijoita. Siinä missä kuvitteellisen maailman hahmot pysyvät ikuisesti sellaisena, kuin heidät on piirretty, emme me oikeassa elämässä onneksi jää staattiseen tilaan, vaan muutumme ajan myötä. Odotan innolla sitä päivää, kun huomaan esikuvani vaihtuneen Mymmelistä vanhaan Noitaan.

HUOM. En omista julkaisemistani kuvista kuin luonnoksen Pikku Myyn isästä. Hahmot ja maailma ovat Tove Janssonin luomia. Muumilaakson tarinoita tv-sarjan oikeudet omisti alunperin Yle ja nykyään MTV.