67. Kesä mielessä

Joko teillä muilla on sitä? Nimittäin kevättä rinnassa? Huomasin eilen unohtuneeni tuijottelemaan ikkunasta ulos, vaikka istuin koneen äärellä mukamas tekemässä töitä. Ulkona paistoi aurinko ja puhalteli pieni tuuli, joka heilutti männyn oksia ikkunani edessä. Lämpömittari näytti +15 astetta ja taivas oli heleän sininen, kuin kaunis lemmikin kukka. Huokailin ja nojailin käteeni, katsellessa maisemaa, joka houkutteli minua siitäkin huolimatta, ettei puissa ole lehtiä ja maa on likaisen ruskean harmaa. Minulla olisi ollut vielä puolitoista tuntia hyvää työaikaa jäljellä, mutta hetken mielijohteesta sammutin kaikki ohjelmat ja löin läppärin kannen kiinni.

Kun Mr. Scot puolentoistatunnin päästä tuli kotiin lasten kanssa, olin haravoinut takapihan että etupihan, lakaissut kivetykset ja terassin, pyyhkinyt puutarhakalusteet ja kantanut roskat portille odottamaan. Mies hymyili minulle eikä sanonut mitään, suukotti vain ja vei iloisesti höpisevät lapset sisälle. Mr. Scot oli vain viikko sitten ahdistellut minua, että eikö jo voitaisi alkaa laittamaan puutarhaa? Olin silloin nyrpistänyt nenääni ja katsonut ulos, räntäsateeseen. Isot, märät lumihiutaleet putoilivat kohti kuollutta ruohoa harmaalta taivaalta. Juu ei, ei tarvitse vielä laittaa puutarhaa kuntoon. Ja sitten viikkoa myöhemmin käänsin kelkkani täysin.

Syytän säätä – kevätaurinko on vastustamaton! Enkä ole ainoa, joka on yhtäkkiä innoissaan. Viime vuonna koivuun kiinnittämämme linnunpönttö näyttäisi olevan talitinttiparin ja varpusten kiistan kohde, kun molemmat etsivät pesimispaikkaa. Pikkulinnut kuhisevat takapihamme korkeissa tuijissa ja parveilivat lintulaudan yllä kuin kauhuelokuvassa konsanaan, sen jälkeen, kun olin haravoinut laudan ympäristön. Kaiketi siivekkäät tulivat tarkistamaan, oliko haravointi paljastanut maahan pudonneita aarteita. Luonto alkaa muutenkin havahtua, herää henkiin yhtä taianomaisesti kuin joka vuosi. Elämä, se on maailman suurin ihme!

Miten pienen pienestä siittiöstä ja pallomaisesta munasolusta voi yhdistyessä kehittyä puhuva, kävelevä, ajatteleva ihminen? Miten kuolleelta näyttävät puut yhtäkkiä puskevat vihreää? Miten mustasta mullasta putkahtelee heiveröisiä varsia, jotka kohoavat kohti aurinkoa ja avautuvat yhtäkkiä upeiksi kukiksi kaikessa väriloistossaan? Se on kaikki käsitykseni tavoittamattomissa. Miten ”tyhjästä” voi tulla elämää? Vein Mr. Berlinin vaunukävelylle, kun hän oli muutaman päivän kotona nuhan takia ja näin naapurin aurinkoisella rinteellä kukkivien, monenkirjavien krookusten luona lentelevän jo perhosia ja kimalaisia. Missä ne ovat olleet talvipakkaset? Ja kuinka elämän kipinä syttyy niihin, vuodesta toiseen, sen valkean kuoleman jälkeen, josta minkään ei pitäisi herätä?

Joka vuosi kevät tuntuu yhtä ihmeelliseltä ja uskomattomalta. Ensimmäiset leskenlehdet ovat kuin toivon airuet, ne lupaavat, että uusi aika on täällä. Kesä tulee! Minulla ei ole mitään talvea vastaan, varsinkaan lumista sellaista. Nautin kimaltelevista hangista ja luonnon hiljaisesta rauhasta, kun se nukkuu talviuntaan. Mutta mikä voisi vetää vertoja kesälle? Suljen silmäni ja kuulen miten lehdet kahisevat, kun ihoani matkallaan hivelevä tuuli virtaa oksiston läpi. Odotan sitä ääntä epätoivoisena, sitä tuulen puhetta. Talvella tuuli on äänetön, kylmä ja armoton. Kesällä tuuli laulaa, se saa meren aallot liplattamaan rantakivillä ja koivut kuiskailemaan salaisuuksiaan korviini. Joka syksy, kun viimeiset, ruskeiksi ja rumiksi muuttuneet lehdet ovat juuri putoamassa, tunnen kamalan kaipuun sydämessä, aivan kuin rakas ystävä olisi lähdössä jonnekin ja tiedän, että en kuule hänen ääntään puoleen vuoteen.

Onko teillä muilla tällaista yhteyttä luontoon? Tiedän, että isäni rakastaa merta, hän purjehtii vesillä kaiket kesät. Ymmärrän sen vapauden tunteen, kun tuuli puskee alusta eteenpäin ja keula halkoo vettä roiskien suolaisia pisaroita kasvoillesi. Se avaruuden ja tilan ihana tunne, kun näet ulapalle, pitkälle, pitkälle horisonttiin. Suomalaiset elävät suppean näkökentän elämää – tasainen maamme ei suo meille vuoristoja, joiden rinteiltä tähyillä maisemia. Elämme suuren osan elämäämme korkealle päiden yli kohoavien puiden varjoissa ja samoilemme synkissä havumetsissä, tai harmaiden kerrostalojen katveessa, tallustaen tasaisia asvalttiteitä näkemättä kovin pitkälle eteen tai taakse. Silloin tällöin pelto halkoo maisemaa, mutta meillä etelässä ei ole valtavia tasankoja tai karuja tuntureita, jotka antaisivat silmän katsoa kauas kaukaisuuteen. Järvemmekin ovat pieniä, mutkaisia ja saarien pilkuttamia.

Kun ulappa sitten avartuu edessäsi, tunteen täytyy olla samanlainen, kuin silloin kun laukkaat hevosella suuren pellon poikki, tai kaasuttelet moottoripyörällä kolmikaistaista moottoritietä keskikesän valoisassa yössä ja tyhjää on joka suuntaan. Vapaus ja kesä kulkevat käsi kädessä. Pääsemme kuoriutumaan vaatekerroksistamme ja kirmailemaan pitkin nurmea kevyessä kesämekossa, jonka helmat hulmuavat tuulessa, tukka vapaana ja mieli avoinna. Jos talvella piiloudumme taloihimme ja kurkimme paksujen verhojen ja tuplakerros ikkunalasien läpi, niin kesällä ovi on auki puutarhaan aamusta iltaan. Ulkomaailma ja oma koti sulautuvat yhtäkkiä toisiinsa, kun parvekkeesta tulee ekstra huone ja pieni kerrostalokaksio muuttuu kolmioksi tai keittiö ja ruokahuone ovat yhtäkkiä muuttaneet takapihalle, jossa grillataan ja syödään joka päivä.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Minulta kysyttiin, että mitä odotan tältä kesältä ja vastasin, etten tiedä. Koronan takia ei oikein uskalla toivoa mitään. Voinko alkaa käymään terassilla juomassa siiderin tai kaksi ystävieni kanssa? Toteutuvatko ne häät, joihin meidät on kutsuttu vieraaksi? Voimmeko vuokrata mökin ja lähteä evakkoon keskelle ei mitään? Emme ainakaan uskalla varata lomamatkaa etelän aurinkoon palmupuiden alle, vaikka sinne onkin jo suuri kaipuu. Emme pääse road trip matkalle tuntemattomien maiden halki, vaikka meillä on jo seuraavan reissun ajoreitti suunniteltuna. Mutta yhtä hyvin olisin voinut vastata kysymykseen, että tältä kesältä minä odotan kesää.

Kyllä, ihan sitä itseään! Kuulin eilen haravoisessa ensimmäiset lokin rääkäisyt. Esikoinen Miss Wienna, joka oli tullut ulos auttelemaan koulusta päästyään, ihmetteli mitä lokki täällä Vantaalla korvessa teki. ”Se tuo kesän mukanaan.” vastasin tytölle, joka sanoi vain ”häh?”. Kesällä rantakivillä rääkyviin lokkeihin on ehtinyt jo tottua, mutta nyt, juuri nyt, ne saavat katseen kohoamaan taivaalle ja herättävät odotuksen tunteen rinnassa. Kohta, ihan kohta se on täällä! Kohta saan paahtuvan ruohon tuoksu ympäröi minut kesän kuumimpana päivänä, kun aurinko korventaa maata ja heinäsirkat sirittävät jossain näkymättömissä.

Olemme lähtemässä nousukiitoon! Talvi on kuollut ja kuopattu – kyllä, minä julistin sen juuri nyt tässä! Meteorologi uhkailee auringonpaisteella ja plus kuudellatoista asteella täällä etelässä tänä viikonloppuna ja seuraavan viikon sateetkin pitäisi tulla vetenä eikä päivälämpötila putoa alle viiden asteen. Tiedän, tiedän, olen yli-innokas, säätiedotus lupaili yöpakkasia ja viime vuonna satoi lunta vielä toukokuussa, mutta huidon moiset ajatukset pois kuin pörräävät kärpäset kesällä. Ihan sama! Mr. Scot pystytti takapihallemme eilen puutarhakatoksen ja tänään aion kantaa tyynyt tuoleille ja sitoa pehmusteet kiinni riippukeinuuni. Vaikka joutuisin pukemaan nahkatakin päälleni ja käärimään jalkani vilttiin aion nauttia lasillisen viiniä lempi paikassani takapihan katoksen alla.

Kun joku kysyy sinulta, että mitä odotat tältä kesältä, niin pysähdy hetkeksi miettimään onko kesä kiinni tekemisestä? Vai voisiko kesä olla mielentila? Ehkä sen taika piilee vapaudessa ja elämän kukoistuksessa? Joka vuosi olemme menneet lasten kanssa ulos piknikille ja odotan sitä tänä vuonnakin innoissani, vaikka rehellisesti, piknikit ovat ihan kuraa! Istut jollain nurmi pläntillä viltin päällä maailman epämukavimmassa asennossa, lapset kiukuttelevat tai karkailevat sinne tänne, ruoka on kylmää, lasit eivät pysy pystyssä muhkuraisella maalla. Piknik käytännössä ei ole yhtään niin ihana ja kiva asia, kuin se on elokuvissa ja niiden synnyttämissä mielikuvissa. Pakkaat ruoan hirveällä vaivalla, kannat sen paikkaan X, yrität saada lapset syömään edes jotain, menetät hermosi, keräät kaiken taas kasaan ja menet kotiin.

Kesä on monesti tällaista – suuria odotuksia ja pieniä pettymyksiä. Meillä on mielikuva siitä, mitä meidän on saavutettava ja tehtävä kesällä. Jos sitten sataa viikosta toiseen tai suunnitelma peruuntuvat, kesä on pilalla. Ei nähdä niitä kukkia ympärillä, vaan huidotaan itikoita ja kiroillaan kun kaikki on perseestä. Kesä kärsii samasta kirouksesta, kuin kaikki muukin tämän päivän ihmisten hektisessä elämässä. Me suoritamme, suunnittelemme ja toteutamme – mutta unohdamme elää! Unohdamme nauttia hetkestä, emme pysähdy tuntemaan ja nauttimaan. Omaa kesälomaa vertaillaan kaverin instagram kuviin, joissa puolituttu kaveri seikkailee pitkin maita ja mantuja, hehkuttaa luksus hotelliaan ja infinity uima-allastaan, pusuttelee uuden ja kuuman rakkaansa kanssa eksoottinen sateenvarjodrinkki kädessään.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Toivon, etten tänä kesänä sorru siihen itse. Toivon, että osaan arvostaa elämääni juuri sellaisena, kuin se on. On tarhaikäiset lapset, joiden kanssa reissaaminen ei ole kivaa alkuunkaan. On näsäviisas koululainen, joka hyppii seinille, jossei tarjolla ole jatkuvaa aktivointia. On rahahuolia stressaavat vanhemmat, joilla ei ole mahdollisuutta omille harrastuksille tai yhteiselle laatuajalle. Nämä asiat eivät muutu kesällä, kukaan ei heilauta taikasauvaa ja kaikki on yhtäkkiä ihanaa. Ei, elämäsi ei muutu, kesä vain puhkeaa kukkaan kaiken sen ympärille. Ja suosittelen silloin hidastamaan tahtia, tekemään aikaa uusille mahdollisuuksille, mutta myös vanhasta nauttimiselle.

Eilen kun haravoin, lehtien alta paljastui kevätkukkien versoja, mansikan lehdet olivat jo vihreät ja elinvoimaiset, ja metsäkävelyllä silmiin pisti ensimmäiset valkovuokkojen kukinnot, jotka jo nyt ovat täysissä voimissaan kaikkein aurinkoisimmilla paikoilla. Tämä kevät tuli minulle yllätyksenä, se hiipi selän taakse kuin varkain. Ehkä syy on siinä, että kökötän nykyään vain etätöissä kotona enkä liiku minnekään muualle kuin tarhaan tai ruokakauppaan? Minulla ei ollut mahdollisuutta huomata pieniä muutoksia ympärilläni, jotka kaikki huutavat yhteen ääneen samaa asiaa: kesä tulee – tänäkin vuonna!

Olen itse heitä, jotka sortuvat siihen elämästä haaveiluun, elämisen sijaan. Varsinkin näin lapsiperhe arjen keskellä, kun rutiinit vievät kaiken ajan ja väsymys sekä stressi on koko ajan läsnä, niin silloin on välillä mahdoton vain pysähtyä nauttimaan. Kohta joku huutaa, repii lahkeesta, kenen vaippa pitää vaihtaa, toisen läksyt tarkistaa, kolmas kaatuu ja kaksi muuta repivät toisia hiuksista. Silloin on vaikea olla haaveilematta siitä, miten ”joku päivä”, sen sijaan, että ottaisi kotona vallitsevan kaaoksen vastaan ja nauttisi siitäkin. Minulle on jäänyt elävästi mieleen, kun olimme Mr. Scotin kanssa North Berwick nimisessä paikassa Scotlannissa ja päätimme extempore kiivetä hotelliamme vastapäätä olevalle kukkulalle.

Tuo muinainen, vulkaanisesta toiminnasta syntynyt vuoren tynkä, North Berwick Law, on vain 187 metrin korkeudessa, eli ei mikään mahdoton kiivetä. Tällaiselle kaupunkilaistytölle, joka ei jätemäkeä korkeammalle ole koskaan kavunnut, se oli kuitenkin aikamoinen rupeama. Aherruksen päätteeksi pääsimme kukkulan laelle, jossa oli jäänteitä Pronssiaikaisesta linnoituksesta, Napoleonin sodan aikaisista vartiopaikoista ja pelottavankin hyväkuntoinen Toisen Maailmansodan aikainen tähystyspaikka ja suoja. Ne eivät kuitenkaan jääneet päällimmäiseksi mieleen, vaan valkoinen kivitolppa, jonka kylkeen oli maalattu sanat ”live for the moment”. Se pysäytti minut silloin ja käy mielessäni välillä edelleen.

Elämä on kuin tuo hitaasti rapistuva kukkula, jota me kiipeämme ähisten ja puhisten ylöspäin, kompastellen ja lyöden polvemme kiveen silloin tällöin. Hyvällä onnella meillä on mukana joku, joka ottaa kädestä kiinni ja auttaa eteenpäin. Vaikka huippu on määränpäämme, niin mitä sen saavuttaminen olisi, ilman ponnisteluja, jotka sinne pääseminen vaati? Kun pysähdyt elä joka hetkelle. Niille, kun rinteen sora luisti jalan alta ja pelkäsit putoavasi, niille kun vaatteesi likaantuivat, ja nauti, kun olet huipulla.

Alla muutama kuva tuolta tuuliselta kukkulalta vuonna 2016.