Meillä kaikilla on esikuvia, ihmisiä, joita ihannoimme, henkilöitä, joiden saavutuksia, tekoja, luonnetta ja elämää me arvostamme yli muiden. Jokaiseen meistä jättää jälkensä toinen ihminen. Joskus se on joku, ketä emme tunne, kuten vaikka Albert Einstein tai Galileo Galilei, joka saattaa antaa kipinän ja pohjan tutkijan koko uralle. Se voi olla joku, joka inspiroi meitä edelläkävijänä, niin kuin vaikka Barack Obama tai Mahatma Gandhi, ja yritämme seurata hänen viitoittamallaan tiellä. Kovin paljon useammin se on kuitenkin joku, jonka olemme tavanneet, tunteneet henkilökohtaisesti. Ihmiset ovat aina palvoneet ikoneja, etäisiä kuvia ja ihanteita, mutta heitä voimakkaampia ovat oman elämämme johtotähdet, todelliset ihmiset.

Isoäitini Oivi Inkeri Aro, omaa sukua Turunen, olisi eilen täyttänyt sata vuotta. Hän oli sukunsa järkkymätön matriarkka, jonka vahvaa tahtoa tasapainotti suunnattoman suuri sydän. Minä tunsin hänet vain Mummina, mutta hän oli paljon, paljon enemmän. Oiva Turusen ja Inkeri Ryynäsen vanhin tytär oli yksi seitsemästä lapsesta. Kun katson kuvaa, jossa lapset seisovat siististi rivissä ikäjärjestyksessä Heikki, Erkki, Risto, Oivi, Marja-Liisa, Juhani ja Salme, on kuin edessäni olisi von Trappin perhe Sound of Music elokuvasta. Minun on vaikea kuvitella, että kuva on ihan oikeaa elämää. Meidän, jotka olemme syntyneet kahdeksankymmentäluvulla tai myöhemmin, on vaikea samaistua tällaisiin kuviin. Maailma on muuttunut niin hurjasti sadassa vuodessa.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Vaikka eihän tästä kuvasta ihan niin pitkä aika ole. Tässä Mummi on jo tyylikäs teini-ikää lähestyvä tyttö korkokengissä. Hänellä oli ranskalainen kotiopettaja, perhe asui Ruoholahdessa Helsingissä, kesät he viettivät Porkkalassa vuokratussa huvilassa. Tai näin minulle on kerrottu. On vaikea kuvitella, millaista oli kasvaa 1930-luvun Suomessa. Millaisia olivat Helsingin kadut? Miten ihmiset puhuivat ja pukeutuivat? Isoäitini elämä alkoi kiehtoa minua jo parikymppisenä ja koska olen kirjailija sielu ajattelin, että kirjoitan hänen elämästään romaanin. Niinpä pakkasin autoon itseni, sisareni kameramieheksi ja muistiinpanovälineet. Mummi asui silloin Kirkkonummella, mutta yhdeksänkymppisenäkin hän oli niin hyvässä kunnossa, että tarvitsi vain jonkin verran kodinhoito ja ruoanlaitto apua, muuten hän pärjäsi itsekseen. Toisessa silmässä oli kaihi, korvassa kuulolaite, mutta äly oli edelleen terävä ja muisti erehtymätön.

En ole kirjoittanut elämänkerta romaania koskaan, enkä noiden monien kuukausien jälkeenkään, kun olin haastatellut mummiani, sellaista sitten lopulta kirjoittanut. Yksi syy oli se, että videomateriaali, jota yli puolen vuoden ajan nauhoitimme, tuhoutui. Olin halunnut tallentaa isoäitini omat sanat, jotta kukaan ei voisi tulla kirjaa lukiessaan valittamaan, että ”Ei Oivi olisi ikinä noin sanonut!”, ja menetin sen turvaverkon. Toinen syy oli, että tajusin miten paljon historiallista taustatyötä minun olisi tehtävä. Ymmärrykseni 1900-luvun alun Suomesta oli aivan liian heikkoa, että olisin voinut kuvailla paikkoja ja henkilöitä paikkansapitävästi. Tajusin myös jossain vaiheessa, etten ollut elänyt tarpeeksi.

Törmäsin vähän aikaa sitten tekstiin, jossa todettiin, että vain aniharvoin kirjailija kykenee tuottamaan kypsempää tekstiä, kuin mitä itse elämänkokemukseltaan vastaa. Kuinka siis olisin voinut kirjoittaa isoäitini kokemista vastoinkäymisistä, kun en ymmärtänyt niitä? Hän asui Helsingissä, kun toinen maailmansota syttyi ja toimi ilmavalvonta-lottana eli hänen tehtävänsä oli tarkkailla tornista yötaivasta viholliskoneiden varalta. Miltä tuntui, kun tuore aviomies lähti rintamalle? Pelottiko mummiani, kun pommit tippuivat niin lähelle hänen kotiaan, että ikkunat räjähtivät sisään? Isoäitini puhui kaikesta niin rauhallisesti, että oli vaikea aistia mitään pelkoa. Yhdeksänkymppisenä hän oli hyväksynyt menneisyyden ja kertasi sitä minulle kahvikupin äärellä de facto asenteella. Esimerkiksi kun hän sai esikoisensa, oli vauvaa nukutettu sähköpatjan päällä pinnasängyssä ja yksi yö tuo patja syttyi tuleen. ”Onneksi heräsin ja huomasin ajoissa” isoäiti tokaisi tyynesti.

Olen itsekin äiti, voin kuvitella sen kauhun ja järkytyksen, kun löydät lapsesi palavasta sängystä. Varmasti isoäitini oli tuntenut jotain sellaista, ja voisin uskottavasti kirjoittaa kokemuksesta. Mutta pystynkö kuvittelemaan miltä tuntui, kun aviomies palasi haavoittuneena kotiin? Ja jonkin ajan päästä palasi rintamalle, vain tullakseen taas haavoittuneena takaisin. Millaista oli aikana, jolloin kirjeet olivat ainoa yhteydenpitoväline ja elit jatkuvassa tietämättömyyden tilassa siitä, selviäisikö rakkaasi? Samaan aikaan olit itse lottana ja sitten pienen lapsen uutena äitinä pääkaupungissa, joka oli suurin kohde kotimaassa. Mummi näki hirveitä asioita, hänen täytyi niitä jotenkin käsitellä. Mutta kuinka? Mistä syntyi se kipinä, että isoäitini ryhtyi aktiivisesti ajamaan sodassa sokeutuneiden auttamista ja toimi koko loppu elämänsä sotasokeiden avustajana ja rintamaveteraanien aktiivi jäsenenä? Miten minä sen tunteen ja tahdon saisin paperille?

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Tässä kuvassa vasemmalla istuu Oivi Aro ja keskellä takana isoisäni Uhmo Aro. Näky on kuin suoraan elokuvasta, jossa komeat upseerit viettävät iltaa tyylikkäiden naisten kanssa. Haluaisin niin tietää, mitä tuon pöydän äärellä keskusteltiin. Toki mummini kertoi minulle ihan kaiken, mitä vain silloin vuosia sitten tajusin kysyä. Kun yritin udella hänen suhteensa alkuajoista mummi naureskeli sille, miten joillekin nuorille pareille tuli kiire järjestää häät, kun he olivat ”vähän harjoitelleet” avioelämää ja sitten oli varmistettava, että jälkiseuraamukset syntyisivät hyväksyttävänä ajankohtana. ”Kaikki luulivat, että minä ja Uhmo harjoittelimme myös, koska olimme aina yhdessä, emme menneet minnekään ilman toisiamme, mutta me odotimme.” Isoäiti kertoi hymyillen.

Sitten hän kertoi ennen isoisäni tapaamista kihlautuneensa salaa Ruotsin kuninkaan serkun kanssa edeltävänä kesänä. ”Kun tapasin Uhmon hän vei minut soutelemaan ja lauloi minulle siellä keskellä vettä niin kauniisti. Oli selvää, että minun tieni kulki hänen kanssaan. Kihlattu ymmärsi kyllä, vaikkei hän iloinen ollut, mutta Uhmo oli elämäni rakkaus.” Toinen hämmästyttävä tarina mummilla oli kerrottavana Suomen kesäolympialaisista. ”Minut laitettiin istumaan Englannin kuningattaren kanssa samaan aitioon, hänen puolisonsa viereen. Olin niin kauhuissani, etten saanut sanaakaan suustani koko aikana.” Ja tämä naiselta, joka osasi suomen lisäksi ruotsia, ranskaa, englantia ja jonkin verran saksaa. Olen joskus miettinyt, että kyselisin Ylen arkistosta olisiko heillä kuvia kuningattaresta katsomossa ja tarkistaisin isoäitini tarinan, että hän tosiaan tapasi Englannin kuninkaalliset. Vaikkei minulla ole mitään syytä epäillä asiaa, mummilla ei ollut tapana keksiä tarinoita.

Uskon, että kuningatar Elizabeth olisi pitänyt isoäidistäni, jos olisi päässyt tutustumaan häneen. Mummista tuli minulle aina mieleen kuningatar, hänessä oli jotenkin samanlaista henkeä. Molemmat pitivät kiinni siitä, mikä oli soveliasta ja kulissia ylläpidettiin tilanteessa kuin tilanteessa. Heidän tyylitajussaan oli myös jotain samaa, mummini oli aina erinomaisen tyylikkäästi pukeutunut, mikä johtui ehkä kasvatuksesta, mutta varmasti myös siitä, että sodan jälkeen isoäidistäni tuli Pour Vous muoti- ja leninkiliike toimitusjohtaja. He vaatettivat muun muassa Armi Kuuselan, kun hän voitti Miss Universumi tittelin. Isoäidilläni oli oma auto, jolla hän matkusti ympäri Suomea business tapaamisesta toiseen ja hän olikin, terävän liikenaisen lisäksi, erinomainen kuski.

Kun olin pieni ja mummini oli viemässä minua ja sisaruksiani kotiin, autosta hajosi jarrut kesken matkan, mutta mummi totesi, että eipä se haittaa, kun on edelleen käsijarru ja moottorillakin voi jarruttaa, kun pistää pienempää vaihdetta. Pääsimme turvallisesti perille. Kuulostaako isoäitini uskomattomalta? Epätodelliselta? Siltä hän monesti minullekin tuntui. Hän oli neuvokas ja peloton nainen. Jos avaimet olivat jääneet sisälle autoon, hän näppärästi murtautui sisään ohi kulkevan miehen avustuksella, jonka kävi pysäyttämässä avuksi tuosta vain. Mitä enemmän sain isoäitini elämästä tietää, sitä vaikeampi sitä oli uskoa.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Tässä kuvassa ovat mummini Oivi (taaimmainen keskellä) ja hänen äitinsä Inkeri sekä molemmat sisarensa, jotka tunnettiin parhaiten lempinimillä Musteri ja Salmeri. Sisaruskatraan nuorimmat, Juhani ja Salme, esiintyivät monesti suomalaisten elokuvien taustanäyttelijöinä ja isoäitini kodin kalusteita käytettiin monen suomalaiselokuvan lavasteina. Useammin kuin kerran mummi tokaisi menneisyydestä kertoessaan nimenomaan Salmen kohdalla, että ”tätä ei sitten kirjaan pidä laittaa, mutta” ja sitten paljastui jotain herkullisia juoruja, jotka olisi nimenomaan pitänyt laittaa romaaniin. Hän ei myöskään ollut varma, pitäisikö sitä kertoa, että hänen vanhimmat veljensä pakenivat Venezuelaan sodan alkaessa. Mummi lähetti isoveljilleen vuosien aikana kaiken ylimääräisen rahan, mitä vain pystyi, auttaakseen veljiään pärjäämään. Eikä rahaa aina jäänyt omiin tarpeisiin, varsinkaan sitten kun muotiyritys jouduttiin lopettamaan, mutta köyhäksi mummi kieltäytyi itseään kutsumasta, ”kyllä me pärjäämme” hän sanoi sen sijaan.

Oivi Aron elämästä ei puuttunut myöskään murhetta. Kolmannen lapsen synnytyksessä isoäidille puhkesi tuntematon sairaus, joka sai hänet turpoamaan. Nestettä kertyi elopainon verran yhdessä yössä ja se ei lähtenyt pois seuraavien kymmenien vuosien aikana, huolimatta siitä, että mummi hakeutui lukuisiin lääkäri konsultaatioihin ja haki jopa apua ulkomaalaisista parantoloista. Hoikka nainen muuttui yhdessä yössä eikä koskaan palautunut. Hän kärsi anoreksiasta yrittäessään päästä painosta eroon, mutta lääkäreillä oli vaikeuksia diagnosoida syömishäiriötä oikein, kun mummi oli niin suurikokoinen. Sen lisäksi isoäiti menetti neljännen lapsensa. Tyttövauva eli vain kaksi päivää eikä häntä koskaan suostuttu näyttämään mummille, hänessä oli jokin vika mitä en tähän päivään mennessä tiedä. Kysyin, kuinka hän selvisi tragediasta, miten hän pystyi jatkamaan.

”Minulla oli Uhmo, ja kolme lastani. Olimme järjestäneet tapahtuman, joka oli pian synnytyksen jälkeen, ja minä olisin voinut jäädä pois, mutta tiesin, että selviän, kun Uhmo seisoi rinnallani.” En voinut edes kuvitella miten vaikeaa oli seistä vastaanottamassa vieraita hymy huulillaan, kun oli ihan kohta hautaamassa oman lapsensa. Sanoinkin sen mummille, joka hymyili minulle. ”Olin vain ollut niin onnellinen, että tulin raskaaksi, siitä sairaudestani huolimatta. Uskon, että se oli lapseni tarkoitus, vaikka hänet vietiin pois niin pian. Hän antoi minulle suunnattoman määrän onnea, koko raskaus ajan.” Yksi isoäitini määrittelevistä piirteistä oli tämä hänen elämänasenteensa. Kaikki vastoinkäymiset otettiin vastaan, hyväksyttiin, ja niistä huolimatta elämästä pystyi löytämään onnea. Hän ei takertunut menetettyyn vaan yritti aina nähdä mahdollisuudet edessä.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Minun äitini syntyi lapsista viimeisenä. Kuvassa Oivi ja Uhmo Aro lapsineen. Isoäitiä kehotettiin keskeyttämään raskaus jo alkuunsa, sillä lääkäri uskoi tämän lapsen olevan samalla tavalla viallinen, kuin menehtyneen siskonsakin. Monta vuotta äitini syntymän jälkeen lääkärit väittivät, että hänessä oli jotain vikaa, mutta mummi ei koskaan kuunnellut heitä. ”Tiesin aina sydämessäni, että he ovat väärässä. Höpö höpö, minä sanoin.” Kunnes lopulta Auroran sairaalan ylilääkäri, joka sattui olemaan sukua, ärähti, että ei tuossa tytössä ole mitään vikaa! Onneksi isoäitini luotti omaan vaistoonsa, muuten minua ei olisi edes olemassa. Hän uskoi tietävänsä parhaiten, eikä mikään kääntänyt hänen päätään, kun hän jotain oli päättänyt.

Erityisen hyvin minulle jäi mieleen kertomus siitä, miten mummi nuorena naisena oli laittautunut pitkään ja hartaasti peilin edessä. Hänellä oli uusi leninki ja sukkahousut, hiukset uusimman muodin mukaan laitettu. Hän oli lähdössä tanssiaisiin ja päätti mennä pyörällä, ettei myöhästyisi. ”Onnistuin ajamaan kiveen ja kaaduin maahan. Sain kamalat ruhjeet käsiin ja kasvoihin ja polviin, sukkahousut menivät rikki. Itkin siinä maassa jonkin aikaa, sitten nousin ylös. Totesin, että ei sillä väliä, minä halusin mennä tanssimaan, joten puistelin pahimmat pois ja menin. Kyllähän kaikki olivat aluksi vähän järkyttyneitä, mutta minulla oli hurjan hauska ilta.” Ja sellainen hän oli läpi koko elämänsä.

Hän oli myös joustamaton, tiukka, määrätietoinen, vahvin nainen, jonka olen koskaan tavannut. Isäni kuvaili häntä luonnonvoimaksi. ”Ei kannata taistella tuulimyllyjä vastaan” isäni sanoi, kun teinityttönä löin päätäni yhteen isoäidin kanssa. Asiat tehtiin mummin tavalla, tai sitten mummin tavalla. Se vain nyt aina lopulta sitten kuitenkin meni niin, ihan sama miten paljon yritti jotain muuta. Ja nuorena minä pokkuroin ja pyristelin, taistelin hänen auktoriteettiaan vastaan. Ajattelin, että minusta ei ikinä tule tuollainen! Ja siten kasvoin aikuiseksi, ja huomasin toivovani, että kunpa olisin edes vähän kuin isoäitini. Kunpa eläisin yhtä uskomattoman elämän, kiertäisin maailman, kirjaimellisesti, kuten hän teki jäätyään eläkkeelle.

Mummi selvisi isoisäni kuolemasta keski-iässä, vaikka se oli niin kova isku, että lääkärin soittaessa yllättäen, että kotiutumaan lähtevä potilas oli yhtäkkiä menehtynyt sydänkohtaukseen, isoäiti sekosi hetkeksi. Oma äitini oli vasta teini ja koska asui siis edelleen kotona, hän oli paikalla, kun tuo puhelinsoitto tuli. Äitini kuvaili, että mummi alkoi kirkua ja huutaa, juoksi ympäri asuntoa paniikissa ja suorastaan hyppi huonekalujen päällä. Jos menettää elämänsä rakkauden sitä voi ehkä hetkeksi menettää järkensä. En tosin tiedä, en ole koskaan kokenut sellaisia menetyksiä, kuin isoäitini. Olisin kuvitellut, että Uhmon menettämisestä olisi mahdoton toipua, mutta luonteelleen uskollisena mummi ei luovuttanut. Kymmenisen vuotta myöhemmin Oivi löysi uuden elämänkumppanin lapsuudenystävästään, joka vain käveli eräs päivä hänen ovelleen, selvitettyään isoäitini osoitteen, haikaillen salaisen lapsuudenrakkautensa perään.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Rainer, tai Raikku, kuten minä hänet tunsin, oli saanut hylkäyksen armeijasta, koska oli sairastanut tuberkuloosin lapsena. Sen sijaan, että olisi osallistunut sotaan, hän seilasi purjelaivalla Australiaan ja palasi myöhemmin takaisin Suomeen höyrylaivalla. Hänenkin elämänsä olisi kirjan kirjoittamisen arvoinen, mutta mummini osalta hän astuu kunnolla kuvioihin silloin, kun puhalsi uuden elämän isoäitini purjeisiin ja he viettivät yhdessä suunnilleen yhtä pitkän taipaleen, kuin Oivi ehti viettää Uhmon kanssa. Raikun kanssa mummi kiersi maailman ja hoiti lapsenlapsiaan, minua myös. Seisoin eilen mummini haudallaan, jonne menimme koko perheen voimin, ja mietin, miten isoäitini elämään oli mahtunut kaksi suurta rakkaustarinaa ja niin paljon kaikkea muuta. Miten hän oli aina ehtinyt olla kymmenen lapsenlapsensa juhlissa ja tärkeissä tapahtumissa paikalla, ja myöhemmin myös lastenlastenlasten?

Mummilla oli tapana lähettää minulle kirjeitä silloin, kun opettelin ala-asteella kirjoittamista ja lukemista. Hän oli ensimmäinen kirjekaverini, ja hänen kirjeensä olivat kipinä omalle kirjoitusinnolleni, sillä mummilla oli upea, kuvaileva ja kiehtova tapa kirjoittaa. Hän sai arkisimmankin askareen, kuten vaikka tiskaamisen, kuulostamaan ihastuttavalta ja taianomaiselta tapahtumalta. Hänen sanansa auttoivat mielikuvitustani matkaamaan hänen kotiinsa, tuntemaan keväisen tuulen kasvoillani, kuulemaan aaltojen liplatuksen rantakiviä vasten, haistamaan pelargonioiden tuoksun parvekkeella kuumana kesäpäivänä. Sen lisäksi, että hän synnytti mielenkiintoni kirjoittamiseen, hän on esikuva luomilleni hahmoille. Huomaan tuon tuosta kirjoittavani hänet omiin tarinoihini, uudestaan ja uudestaan. Häneen pohjautuu lukematon määrä eri hahmoja, jotka seikkailevat vielä julkaisemattomien kirjojeni sivuilla.

En tiennyt, että ikävöisin häntä näin paljon. Sitä miten onnellisena hän hymyili avatessaan minulle oven, kun tulin käymään, miten hän seisoi aina parvekkeella vilkuttamassa, kunnes auto katosi näkyvistä, kun lähdin. Vaikka mummini ehti elää vanhemmaksi kuin muut sisaruksensa ja hautasi enemmän ystäviä ja rakastettuja, kuin minulla ehkä koskaan on ollutkaan, silti häntä ikävöimään jäi varmaan sata ihmistä, joille kaikille hän oli äärettömän tärkeä. Miksi? Koska hän otti ihmiset avosylin vastaan, auttoi aina, tuki ja rohkaisi. Kun minä jäin esikoiseni kanssa yksinhuoltajaksi ei isoäiti tuominnut minua, vaikka sen olisi oikeastaan ymmärtänytkin, kun mietti mihin maailmaan hän sata vuotta sitten syntyi. Oivi Aro ei ollut kuitenkaan se, joka olisi tuominnut muut heidän virheistään, olivat ne sitten sotakarkuruutta, konkurssi, vankilatuomio, aviorikos tai äpärä lapsi. Hän ymmärsi elämää ja ihmisten luonteen heikkouksia, eikä mikään olisi saanut häntä kääntämään selkäänsä perheelle.

Ehkä siksi tuntuu edelleen siltä, kuin hän katselisi meitä jostain pilven hattaralta kuin suojelusenkeli. Huomaan joskus puhuvani mummille, varsinkin silloin, kun tarvitsen rohkeutta ja tukea. Saatan sanoa ääneen, että ”nyt olisi mummi hyvä hetki tulla apuun”. Isoäitini uskoi yliluonnolliseen, tai jumalaiseen, miten sitä nyt haluaa kuvailla, joten tuntuu luontevalta tavoitella häntä sen kautta vielä nytkin. On vaikea ajatella, että ihminen, jolla oli eläessään niin voimakas läsnäolo, olisi kokonaan täältä kadonnut. Hänen rakkautensa on helppo tuntea edelleen. Joka kerta, kun katson olohuoneen hyllyllä seisovaa kuvaa mummista, joka pitelee esikoistani sylissään, muistuu mieleeni sanonta, että olemme kuolemattomia niin kauan, kuin muut meidät muistavat. Ehkä joku päivä vielä kirjoitan sen kirjan, jotta mummini pääsee elämään senkin jälkeen, kun meistä hänet muistavista aika jättää.

Ennen kuin sain lapsia, tiesin kaiken lasten kasvattamisesta. Tiesin tarkalleen, miten halusin heidät pukea, miten opettaa heille asioita ja missä järjestyksessä. Minulla oli mielikuva siitä, minkä näköisiä lapseni olisivat, millaisia he olisivat luonteeltaan. Ajattelin, että lasten kasvattaminen tulisi olemaan vähän kuin koiran koulutus. Alussa olisi jonkin verran vastarintaa, mutta lopulta koirasta tulee kuuliainen, tottelevainen, miellyttämishaluinen ja se oppii tietämään paikkansa. Ahahhaha! Minä en tiennyt mitään! Ja kaikille teille, jotka ajattelette, että kyllähän me nyt yksi vauva hoidetaan, nyt kun ollaan harjoiteltu tämän koiranpennun kanssa ja se meni niin hienosti, niin teille sanon ”bahahahahhaha” parhaalla mahdollisella elokuvien pahis naurullani.

Mutta niinhän minä itsekin joskus ajattelin, että parisuhteessa oli hyvä testata yhteistä vastuun jakamista ensin koiralla, ennen kuin hankitaan lapsia. Sillä ei ole kuitenkaan tuon taivaallista tekemistä sen kanssa, millaista on kasvattaa ihmisolentoa. Voin tunnustaa, että olin hyvin järkyttynyt, kun se aika, jolloin saat itse valita ja päättää mitä lapsellesi puetaan, on todella lyhyt. Hän ei ole mikään nukke, jonka voi asustaa miten huvittaa – ei ainakaan siitä päivästä eteenpäin, kun lapsi oppii ilmaisemaan oman tahtonsa. Kaksi vuotta, sen verran voin sanoa, että sinulla suunnilleen on armonaikaa. Suunnilleen siihen asti minä sain tytärteni kanssa päättää, että mitä he minäkin päivänä päällensä laittavat. Kunnes sieltä tuli se ”EI!”.

Puin esikoisen tumman punaiseen, syvään violettiin, murrettuun oranssiin, sinisiin ja vihreisiin – ja kaksivuotiaana hän ilmoitti, että vaaleanpunainen ja lila, kiitos. Vaaleansininen, ehkä, valkoinen kyllä, hei miten olisi harmaa? Periaatteessa kaikki ne värit, joita en IKINÄ itse käyttänyt. Mutta lapset eivät ole kuin koiria, heistä ei saa tottelevaisia ja kuuliaisia alamaisia. Ehei, ihminen on omatahtoinen! Pieni ihminen vielä enemmän kuin iso, sillä hän ei ole vielä oppinut, että yhteiskunnassa on jotain tyhmiä normeja, sääntöjä, näkymättömiä arvomaailmoja, joita pitäisi seurata. Pieni ihminen tietää jo mitä itse haluaa, muttei vielä kunnioita auktoriteettia tai pyri miellyttämään muita. He uskaltavat olla täysin omia itsejään ja vaativat, että maailma pyörii heidän tahtonsa ympärillä.

Se kupla, jossa elin, puhkesi oikein pamahtaen, kun tajusin ja irvistellen hyväksyin, ettei oma lapseni ollut minun tahtoni jatke. Sitä voisi kuvitella, tietämätön kun on, että jos omasta kehostasi teet uutta elämää, niin se uusi olento toimisi ja tekisi kuten sinä haluat. Lasten kanssa ei voitaisi olla kauempana totuudesta. Isäni joskus sanoi minulle, että turha yrittää survoa jälkeläistä mihinkään muottiin, he eivät synny tähän maailmaan toteuttamaan sinun tai kenenkään muun odotuksia. Se on jäänyt vahvasti mieleeni, sillä jotenkin olin siinä oletusarvossa, että lapsi, kuten koira, tekisi niin kuin käsketään, ja olisi siihen vieläpä tyytyväinen. Mitä isommaksi tuo esikoinen kasvaa sitä selvemmäksi tulee, että olin niin kaukana maailman realiteeteistä, kuin olla ja voi.

Lapsi ei ole vanhempiensa orja, jos näin järkyttävää kielikuvaa nyt voi edes käyttää. Orjilta puuttuu vapaa tahto, omat toiveet, he vain nöyristelevät ja elävät elämäänsä jonkun muun käskyjen mukaan. Ihminen olentona on kuitenkin jo syntymästään taistelemassa kohti vapautta. Ensin on uhmaikä kaksivuotiaana, sitten tahtoikä kolmevuotiaana, vaihe toisensa perään tulee ja tulee, ja jokainen niistä kertoo, miten ihminen haluaa olla enemmän ja enemmän oman itsensä herra. Teini-iässä homma leviää ihan käsiin, kun nuori alkaa taistella itseään irti viimeisistäkin esiliinan nyöreistä. ”Minä itse” alkaa kuitenkin jo paaaljon aikaisemmin. Kaksivuotiaana jokainen meistä kuvittelee olevansa maailman herra.

Toisen lapsen kohdalla se oli jo vähän helpompaa, kun osasin henkisesti varautua siihen, ettei minulla olekaan mitään valtaa tähän pieneen ihmiseen, jota kutsun omaksi lapsekseni. Miss April pitää kirkkaan pinkistä ja keltaisesta, pastellin vihreästä ja vaaleansinisestä. Ja mustasta. Värimaailmaa haastavampaa on kuitenkin se, että hän haluaisi olla aina mekko päällä. Ei hame – yritä pukea hänelle hame ja tyttö huutaa pää punaisena, kunnes hame otetaan pois – vaan nimenomaan mekko. Ja senkin pitäisi pyöriä oikealla tavalla. Hyvin tärkeä yksityiskohta. Isosisko rakastaa hameita, farkkuja, henkselihaalareita. Pikkusisko ei siedä mitään niistä. Sukkahousut ja mekko, kiitos. Muuten en lähde tarhaan. Kiljun vaikka koko aamun ja pidän sängyn tolpasta kaksin käsin kiinni, jos en saa mekkoa.

Huoh. Tuntuu, että vanhemmuus on yhtä tahtojen taistoa aamusta iltaan. Miss April huutaa, jos ei saa katsoa videota, huutaa jos ei saa piirtää, huutaa jos ei saa kylvettää vauvaa, huutaa ettei halua syödä, huutaa ettei halua nukkumaan. Kaikkein pienin, Mr. Berlin, vasta puolitoista vuotta, ei ehkä osaa vielä sanoa ei, tai kertoa minkä värisen paidan haluaa, mutta hän osaa kyllä heittäytyä selälleen parkumaan ja neliraaja huitomaan, jotta saa tahtonsa läpi. Isosisko Miss Wienna taas pyöräyttelee silmiään, jos käsketään siivoamaan, mulkoilee jos ei saa mennä pyöräilemään, inttää vastaan, kun ei saa olla kaverin kanssa, kysyy uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, että saako olla kännykällä, vaikka jo kiellettiin. Huutaminen ehkä vähenee, kun ikää tulee lapselle lisää, mutta se ei suinkaan tarkoita, että oma tahto vähenisi ollenkaan. Asenne muuttuu, pahemmaksi, mutta myös hillitymmäksi.

Ja se on tosi hyvä juttu! Olen ollut äiti kohta kymmenen vuotta ja parasta tässä kaikessa on, että minä en voi mitenkään päättää sitä, millaisia lapseni ovat. Heidän ajatuksensa ovat heidän omiaan. Jokaisen pieni mieli liikkuu ihan omalla, uskomattomalla tavallaan. He eivät rakenna dublo palikoista sellaisia taloja kuin minä tekisin, he eivät maalaa pääsiäismunaa sen väriseksi kuin minä maalaisin. Lapsen oma luovuus heijastaa hänen omaa persoonaansa, ja on niin mahtavaa päästä näkemään sen tuotokset! Vanhemmuuden suurin rikkaus on oppia tuntemaan oma lapsesi, tutustua hänen pikkuhiljaa, kerroksittain kuoriutuvaan luonteeseensa, kuulla hänen omaperäiset ajatuksensa. Ihaninta on voida tukea sitä ihmistä, persoonaa, yksilöä, joka on sinun lapsesi.

Tytärteni mielenkiinnonkohteet ovat yllättäneet minut kerta toisensa jälkeen. Halutut harrastukset, lemppari prinsessat, suosituimmat lelut, kaikki on jotain muuta kuin olisin veikannut. Heidän keskinäinen erilaisuutensa jaksaa ihmetyttää joka kerta. Ja samanlaisuutensa sulattaa sydämeni. Olemme juuri siinä kynnyksellä, kun Mr. Berlin alkaa paljastaa kuka hän on, enkä voisi suuremmalla innolla odottaa! Kohta hän saa sanottua ensimmäisiä sanojaan, ja sitä kautta kertomaan meille mikä tässä laajassa maailmassa häntä kiinnostaa, innostaa, pelottaa ja naurattaa. Tämä on sitä vanhemmuuden taikaa! Ehkä poikani mielestä siisteintä ikinä on vaikkapa olla hammaslääkäri! Tai jotain muuta, mikä on vastoin kaikkea mitä itse ajattelen – ja miten siistiä se on?

On ihan ymmärrettävää, tietysti, että me vanhemmat toivomme näkevämme heijastuksia itsestämme lapsissamme. Jälkeläiset ovat kaikki, mitä jätämme itsestämme jälkeen, lapset ovat kuolemattomuutemme. Suvun jatkuminen polvesta toiseen tuo lohtua meille, kun katsomme mitättömän lyhyttä elämän taipalettamme suuressa kokonaisuudessa. Olemme vain pieni välähdys maailmankaikkeudessa, ja jokaisella meistä on tarve tuntea, että merkitsimme jotain, että elämällämme oli syy. Minä, kuten monet muut, näen sen merkityksen lapsissani. Elä sitä parasta elämääsi, joka tuo sinulle onnea ja niitä kokemuksia, joita kaipaat ja joista nautit. Hanki lähellesi ihmisiä, joita rakastaa, ja jotka rakastavat sinua. Eikä ole suurempaa rakkautta, kuin vanhemman rakkaus, tai vilpittömämpää vastakaikua, kuin lapsen rakkaus vanhempaansa.

Mistä voisikaan tulla mielettömämpiä onnistumisen kokemuksia, kuin katsoa oman lapsen varttumista? Se on se elämäntyö, joka jää meistä jälkeen – toivottavasti. Lapseni ovat minun Gizan pyramidini, Kiinan muurini. Tietysti toivon jättäväni jälkeeni myös sata julkaistua kirjaa, joita kaikki rakastavat, enhän minä pelkästään lasteni vuoksi elä – kuten todettu, ihmisellä on tarve toteuttaa omaa itseään eikä elää jonkun muun vuoksi. Näin kuitenkin vastikää pätkän Bruce Springsteenin ja Barack Obaman keskustelua, jossa nämä jälkensä taiteellaan ja teoillaan maailmaan jättäneet miehet totesivat muista meriiteistään huolimatta olevansa kaikkein ylpeimpiä lapsistaan. He ovat suurin aikaansaannokseni, niin molemmat suurmiehet totesivat päätään nyökytellen. Pois sulkematta kaikkea muuta, mitä voi elämässään aikaan saada, tuntuisi suuri konsensus olevan siinä, että ylimpänä huipulla on silti omat lapset.

Kun Miss Wienna oli kolme-neljä vuotta vanha, hänellä oli pitkät, vaaleat ja kiharat hiukset. Ne olivat saaneet kasvaa valtoimenaan niin pitkäksi, että ylsivät takapuolen päälle. Ja hän vihasi niitä. Vihasi niiden harjaamista, niiden pesemistä, niiden letittämistä – kaikkea sitä, mitä pitkät hiukset vaativat. Kunnes lopulta minä vanhempana kasvoin sen verran, että annoin tytön leikata hiukset lyhyeksi, sen sijaan, että olisin pakottanut häntä pitämään ne pitkänä, vain koska minun mielestäni ne olivat ihanat. Nykyään esikoisen hiukset ovat kullanruskeat ja tummuvat koko ajan. Suvullemme tyypillisesti ne ovat vaihtaneet väriä enkelin vaaleista ja suuntaavat kohti sitä samaa tumman ruskeaa, joka esimerkiksi veljelläni on suurimman osan elämästään ollut, vaikka hän oli syntyessään blondi.

Minulla oli tietty mielikuva siitä, minkä näköisiä lapseni olisivat, ennen kuin heidät sain. Edelleenkin välillä haaveilen, että ehkä joku päivä Miss Wienna vielä antaa hiustensa kasvaa pitkiksi. Siitä huolimatta nousimme tänään aamulla autoon heti aamiaisen jälkeen ja ajoimme Arabianrantaan sisareni kampaamolle. Esikoinen oli jo hetken valitellut, että hiukset ovat liian pitkät, ne menevät jo pompulalle, ylettyvät harteille – yök! Minä huokaisin haikeasti, kun kummitäti ehdotti, että voisi hoitaa hiukset mallilleen. Enemmän kuin pitkiä hiuksia haluan kuitenkin, että lapseni on onnellinen. Hänellä on oma tyylinsä, niin vaatteissa kuin hiuksissa, ja hän on upeimmillaan, kun saa olla juuri sellainen, kuin tahtoo. Minun tehtäväni äitinä on tukea ja rakastaa häntä sellaisena, kuin hän haluaa olla.

Mitä minä edes tekisin omalla pienellä peilikuvalla? Emme ole itseämme kloonaava eliö, vaan me luomme aina vaan uutta, aina ”minä 2.0” version, kun lisäännymme. Enkä sitä paitsi voisi edes kuvitella eläväni oman itseni kanssa, argh, täydellinen klooni minusta olisi hirveä! Kaikkein vaikeinta omissa lapsissa on osoittautunut olevan ne piirteet, jotka ovat suoraan peritty äidiltä, hip hei! Mitä enemmän oma itsensä ja vähemmän ”minä” lapseni ovat, sitä parempi! Vaikka joskus kyllä sanon Mr. Scotille, että ihan kaikki paha EI VOI olla peritty minulta. Mihin hän nauraa, eikä vastaa… Mutta hei, älykkyyskin periytyy äidin puolelta, väitti joku tiedelehti, joten kai tässä jotain toivoa vielä on.

Ennen kuin sain lapsia, luulin tietäväni kaiken suunnilleen kaikesta, niin lapsista kuin elämästä. Eikö se ole jokaisen kaksikymppisen ongelma? Vai olinko minä vain niin itsekeskeinen ja omahyväinen silloin nuorena aikuisena? Onneksi omat lapset opettavat. Vaikka minä olen se tässä, joka kasvattaa, niin tuntuu, että minä itse olen kasvanut vielä enemmän kuin lapseni. Vanhemmuus vie turhat luulot ja kuvitelmat, asettaa maailman ihan eri perspektiiviin ja tuo vähän nöyryyttä sille ”maailman herralle” joka joskus kuvittelin olevani. Voin valehtelematta sanoa, että lapseni ovat tehneet minusta paremman ihmisen. Tiedän, etten tiedä mitään, sanoisi Sokrates, ja nykyään nyökyttelen ajatukselle hyvin ymmärtäväisenä ja pohdin olikohan antiikin kreikan filosofilla montakin lasta.