Kesäkuu on melkein täällä! Ja tiedätte kyllä mitä se tarkoittaa – loma on kohta ovella! Ainakin suurimmalle osalle meistä. Kesä tarjoaa meille monesti menemistä ja tekemistä haluamattammekin. On häitä (rakastan häitä!), ristiäisiä, valmistujaisjuhlia, juhannusbileitä, sukukokouksia, synttäreitä ja festareita. Tai ainakin tavallisena vuotena on. Monesti kalenteri täyttyy sinne tänne menemisestä jo ennen kuin ehdit ruveta miettimään miten viettäisit aikasi. Näinä poikkeuksellisina aikoina ei ehkä ole kuitenkaan sitä ulkomaan matkaa, ei festareita, ei suuria tapahtumia ja lomaviikot ammottavat tyhjyyttään. Mitä sitten ajattelit tehdä tänä kesänä? Siinäpä vasta kysymys!

Tässä loman odotusta fiilistellessä päätin jakaa teille pääkaupunkiseudun parhaat tärpit – tänä kesänä kun moni meistä ei tosiaan vielä uskalla lähteä ulkomaille niin vinkki vitosista saattaa olla hyötyä. On vaikka ja mitä, mitä voi toteuttaa ihan kotikulmien lähettyvillä! Tänä vuonna monet suosikki paikkani ovat myös auki, toisin kuin 2020. Osa on itsestään selvää, mutta lämpimikseni höpisen niistä silti, samalla kun haaveilen siitä mitä kaikkea itse tekisin! Ohessa kuvia vuosien varrelta, suurin osa ajalta, kun elämä oli huomattavasti huolettomampaa kuin nykyään.

Aloitetaan klassikoista. Numero yksi, Korkeasaari. Verrattuna muun maailman meininkiin ei tämä meidän pääkaupunkiseudun eläintarha ole mitenkään erityinen, mutta kyllä siellä hyvän kävelymatkan tarpoo ja joitain karvaturrejakin saattaa onnistua bongaamaan. Korkeasaaren paras puoli on se, että se on meren ympäröimä, joten maisemat ovat kauniit ja kuumana kesäpäivänä merituuli viilentää menoa sopivasti. Suomalainen kesä on kuitenkin harvoin kuuma, ja silloin merituuli on kylmä, rantakivillä makaavat levät haisevat pahalle ja eläinten häkit vielä pahemmille. Nostalginen paikka Korkeasaari kuitenkin on, minkä takia olenkin aina ollut valmis maksamaan hinnan, joka on ihan kohtuullinen verrattuna vaikkapa Linnanmäkeen tai Hoploppiin (niistä lisää kohta). Kesäkautena lippuhinta on luonnollisesti vähän tyyriimpi.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Korkeasaareen kannattaa ottaa hyvät kengät ja suhtautua reissuun enemmänkin tosi pitkänä kävelylenkkinä, jonka aikana ehkä näkee eläimen tai kaksi. Lasten kanssa vaunut on hirveän hyvä olla mukana. Rattaita on tarjolla myös Mustikkamaan sisäänkäynnillä, mutta vain rajoitetusti. Sen sijaan ensiapupisteet ovat ihan surkeat Korkeasaaressa! Kokemusta on. Edes laastaria ei meinaa mistään löytää, saati kyypakkausta tai muuta oleellista. Ota siis omat mukaan, lapsilla kun on tapana kaatuilla Korkeasaaren kallioisessa maastossa ja kokemusta on myös ampiaisen pistosta sekä aivotärähdyksestä ko. paikassa, avun saamisesta ei. Silti, joka vuosi lapset tänne kinuavat takaisin ja tähän asti aina ollaan menty, ja pennut ovat nauttineet.

Toinen klassikko on Linnanmäki. Pääkaupunkiseudun ehdoton ykkönen on minulle erityisen rakas. Jos hypätään yli ilmiselvän, eli lapsuusajan muistojen, niin olen Lintsillä käynyt ihan aikuisena kavereiden kanssa huvittelemassa, treffeillä poikaystäväehdokkaisen kanssa, aviomiehen kanssa päivällisellä, poikennut ihan vain vohvelille, viettänyt lasten kanssa vappua – Linnanmäki taipuu vaikka mihin! Ja minä menisin sinne mistä tahansa tekosyystä! Rakastan Linnanmäen kuhinaa ja tunnelmaa, lasten riemua ja hattaran tuoksua. Aika mitättömän kokoinen huvipuistomme toki on verrattuna ison maailman mittakaavaan, mutta sentään tämän paikan koluaa läpi yhdessä päivässä eikä aika lopu kesken. Tekemistä on myös ihan tosi pienille lapsille, jopa ilmaiseksi. Mikä onkin hyvä, kun hinnat ovat nykyään niin törkeät.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Linnanmäki on todella perheystävällinen, kuopukseni oli vajaa kuukauden vanha, kun hän oli ensi kerran mukana eikä mitään ongelmia tullut. Huvipuiston pieni koko tarkoittaa kompaktia sijoittelua eikä Lintsillä joudu hirveästi kävelemään päästäkseen minne haluaa. Lisäksi on tietysti Vuoristorata. The Vuoristorata, joka nitisee ja natisee, tuoksuu puulle ja on vaan niin nostalgisen täydellinen. Ja vohvelit! Ah, voisin mennä Linnanmäelle ihan vain näiden kahden asian takia. Hiukan kaukaisempi sijainti suhteessa mereen tarkoittaa, ettei huvipuistossa tuule ihan niin paljon, kuin Korkeasaaressa, mutta Helsingin epävakaa sää sielläkin vallitsee. Huonolla kelillä ei tosin ole kauheasti ruuhkaa, joten vähän pilvinen ja jopa tihkusateinen päivä on monesti osoittautunut parhaaksi lintsipäiväksi.

Jos sadetta sitten tulee enemmän, niin Linnanmäellä voi paeta jos minkälaiseen rakennukseen, ja parhaimpana niistä on Sealife. Sen verran nähtävää Lintsillä on, ettei Sealifessä tule yleensä käytyä samana päivänä kuin huvittelemassa. Sealife on kuitenkin ihan omanaan suositeltava vierailupaikka. Sielläkin olen käynyt treffeillä, mutta parisuhdetta paremmin se soveltuu lasten kanssa seikkailuun. Kovin nopeasti ei kannata kävellä, sillä tämä akvaariotalo ei ole kauhean iso. Lue siis ahkerasti ja pitkään kaikkia seinille kiinnitettyjä selityksiä, jos haluat rahoillesi vastinetta. Tämäkin tosin on aina ollut lapsista hurjan kiva paikka ja lyhyyden vuoksi he eivät ainakaan ehdi kyllästyä! Sellainen varoituksen sana, että se ei ole ollut vain yksi eikä kaksi aikuista että lasta, jotka ovat lyöneet päänsä ulos päin pallollaan oleviin akvaarioikkunoihin, jotka aiheuttavat optisen illuusion etäisyydestä. Onpa tuloksena ollut jopa yksi haljennut hammaskin.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Sadepäivien pelastus kesälomalla on ennen ollut ihan ehdottomasti risteilyt. Risteilyt kuuluvat vahvasti pääkaupunkiseutulaisten kulttuurielämykseen. Päiväristeilyt Tallinnaan eivät paljoa ole maksaneet ja pidemmätkin risteilyt yön yli tai Ruotsiin ovat hotelliyöpymistä vastaavissa hinnoissa. Tänä vuonna risteilyt ovat kuitenkin kysymysmerkki. Toteutuvatko ne? Kuinka suuri riski ne ovat? Mitä laivalla voi tehdä, jos sinne pääsee? Me menimme viime syksynä, kun korona tilanne oli vielä rauhallinen kesän jäljiltä, pyörähtämään Silja Linellä, jonne ennen pandemiaa varaamaamme risteilyä oli kolmesti siirretty ennen kuin vihdoin nousimme laivaan. Kaikki meni hienosti, mutta olihan se mahdotonta pitää taaperoikäiset lapset suunnilleen nuolemasta kaiteita, koskemasta kaikkeen ja pitämään turvaetäisyyksiä. Varovainen suositus siis risteilyille.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Niin ja eihän se ole pelkkä Viking Line tai Silja Line, jotka risteilevät Helsingistä. On kaikenlaista maisema laivaa ja ravintolana toimivaa alusta. Tässä rannikon tuntumassa kulkevat alukset ovat omanlaisensa viihdyke, mutta ehkä sellaiselle kauniimmalle päivälle. Ja pariskunnalle tai kaveriporukalle parempia kuin pikkulasten kanssa. Pennut pitävät paljon enemmän suurten alusten leikkihuoneista ja lasten klubeista, pelkkä maiseman tuijottaminen heitä harvoin kiinnostaa. Huomioita on myös, että merelle mentäessä isotkin laivat keinuvat huonossa säässä, niin luonnollisestikaan pienemmissä ei ole mukava matkata, jos ei ole suotuisat tuulet ja auringonpaiste. Nähtäväksi jää voiko tänä vuonna laivamatkalla kompensoida ulkomaanreissun tarvetta, vai kulkevatko alukset yhtään minnekään (laivareissu on ihan hauska Kanarian korvike).

Yksi alus kuitenkin kulkee, nimittäin Suomenlinnan lautta. Suokki jatkaa sarjaamme klassikoista ja sen kulttuurihistoriallinen perintö onkin tutustumisen arvoinen. Ennen lähtöä kannattaa varata vähän aikaa Kauppatoriin tutustumiseen. Mikäli ahneet lokit eivät pelota on Kauppatorilla kaikenlaista naposteltavaa, joilla aloittaa Suomenlinnan reissu. Tori aukeaa jo 6:30 aamulla (sunnuntaisi klo 10) joten sinne voi aamuvirkku lapsensa viedä ihastelemaan kaikenlaista ostettavaa ja sitten jätskikioskin kautta mennä kyytiin lautalle. Itse merimatka Suomenlinnaan on melkein säälittävän lyhyt, mutta sellaiseen tottumattomalle lapselle oma pieni seikkailunsa sekin.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Jos historia vähääkään kiinnostaa on Suomenlinnassa vaikka mitä nähtävää, mukaan luettuna Suomen ainoa sukellusvene. Rauniot eivät ole mitään päätä huimaavaa ja kaikkialle saa kävellä pitkiä matkoja (inhottavilla mukulakivikaduilla vieläpä), mutta merimaisemat, vehreät niityt ja hoidetut nurmet korvaavat paljon. Suokki onkin erinomainen piknik sekä rantapäivä kohde (niistä lisää myöhemmin). Suojaisan hiekkarannan löytäminen voi olla metsästyksen takana, sen verran sokkeloinen Suomenlinna on, ja ruuhkaakin saattaa olla, mutta joku soppi löytyy aina, minne levittäytyä tavaroineen. Aina voi myös syödä ja juoda yhdessä lukuisista ravintoloista ja kahviloista.

Ravintolat tosin ovat taas sitten auki vain JOS tilanne pandemian kanssa pysyy kurissa. Jos tavoitteena on syödä ja juoda ilman koronan pelkoa, niin Kasarmintori on tänä vuonna Helsingin kesätori. Viime vuonna se oli Senaatintori ja kävinkin ystäväni kanssa Tuomiokirkon maisemissa drinkillä ja purilaisella – enkä pettynyt! Ainoa ongelma on, että hirveästi joutuu jonottamaan ja pöytää voi joutua odottamaan, mutta se häiritseekö moinen on asenteesta kiinni. Kesällä torin vilinässä ajan viettäminen on jo itsessään sellainen kokemus, joka tuo lomaan sitä sisältöä ja jotain erityistä. Kasarmintorin alue aukeaa kesäkuun puolessa välissä ja itse ainakin aion sitä mennä testailemaan (ehkä aikuisseurassa kuitenkin).

Mutta jossei kaupungin hälinä lomalla ole ollenkaan se oma juttu niin tarjoaa pääkaupunkiseutu myös luontoa. Erityisen hyvin pääsee jättämään taakseen autojen hälinän menemällä jollekin Helsingin saarista. Itse olen pitänyt erityisesti Seurasaaresta, jonne pääsee ihan siltaa pitkin kävelemällä. Museosaarena toimiva Seurasaari tarjoaa luonnon lisäksi historiaa ja vaunuilla pääsee hyvin kulkemaan. Pihlajasaaret puolestaan vaativat pientä laivamatkaa, mutta hiekkarannat ovat otolliset niin pienemmille kuin isommille (erillinen nudistiranta) ja ravintola on osoittautunut erinomaiseksi. Samoin laivamatkan päässä on Vartiosaari, missä on mielenkiintoinen luontopolku (ei vainuille). Isosaari on pikkulapsiystävällisempi, mutta matka vähän pidempi – sen korvaavat maisemat ja tarjonta.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Jos koiriaan haluaa viedä jonnekin niin Rajasaari on kokonaisuudessaan koirapuisto, jossa lemmikit pääsevät uimaan (kulku sillan kautta). Ihmisiä ajatellen Mustasaari, Vallisaari ja Kaunissaari ansaitsevat maininnan ja saariahan riittäisi lisääkin, mutta yhden kesän aikana ei taida ehtiä niitä kaikkia koluta läpi. Suurin osa saarista tarjoaa rantoja, joilla ottaa aurinkoa, ja kätevästi välttää mantereen uimarantojen suuremmat ruuhkat. Jossei venereissu kuitenkaan kiinnosta, mutta veri vetää biitsille köllöttelemään, niin toki tarjolla on myös Stadin kuuluisin ranta, Hietaniemi. Hietsu on kuitenkin usein nuorison suosiossa ja meno on sitten sen mukaista. Kaikki eivät myöskään pidä meressä uimisesta ja silloin kannattaakin suunnata järven rantaan.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Rannalle meneminen on monen mielessä kesäloman ehdoton must. Jos lomalla ei ole päässyt rantsuun ei ole lomaillut. Itsekin rakastan uimista, tosin tehtyäni pari muksua putkeen murehdin aina kehtaanko mennä biitsille uikkareissa. Useimmiten kyllä ilmestyn rantaan köllimään kuin norppa konsanaan ja yritän vain olla välittämättä muista ihmisistä. Lapsille veden ääressä lotraaminen on jotain niin super ihanaa ja heidän intonsa on niin käsin kosketeltavaa, että vain sen lasten onnen takia sullon omat epävarmuuteni rantakassin pohjalle ja vuodesta toiseen päädyn veden ääreen omasta bikinikunnosta viis. Lapsiystävällisistä paikkoja on esimerkiksi Luukki Espoossa. Luukinjärven hiekkarannat ovat matalat ja varsinkin vanhan kartanon alueella on hehtaarikaupalla nurmea, jolla löhöillä ja pitää piknikkiä, iso suositus sille!

Vantaalaisille tutumpi on varmasti Kuusijärvi, joka ei ole kyllä yhtään niin hieno tai suuri kuin Luukki. Ympäristössä ei myöskään ole yhtä laajoja reippailumaastoja kuin Luukin luonnonpuistossa, mutta läheisyytensä takia olen paljon Kuusijärvellä viettänyt aikaa. Siellä on minikoossa kaikki mitä voisit haluta ja sateisella kelillä olemme reippailleet järven ympäristössä koirien kanssa piipahtaen sitten ravintolaan syömään lämmintä keittoa. Ainahan järveen ei tarvitse uimaan mennä, vaikka sellaisen rannalle päätyisi (eipähän tule iilimatoja jalkoihin).

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Nuuksion kansallispuisto osuu Espoon alueelle ja sieltä löytyy vaikka ja mitä! Kannattaa netistä kurkistaa vaihtoehtoja, mutta me olemme lähinnä käyneet mato-ongella retkeilemässä. Sellainen pikku paikka kuin Kattilajärvi on syrjässä kaikesta ja sopinut meille silloin, kun haluamme kauaksi ihmisistä ja kiireestä. Kalastelemme tosin Nuuksiossa yleensä keväällä tai syksyllä, harvemmin reissaamme sinne kesällä, mutta eräjormailu onnistuu varmasti helteilläkin. Meistä on ollut hauskaa opettaa lapsille onkimista ihan alkeellisella tasolla, mihin ei lupiakaan tarvita, ja voi sitä jännitystä ja riemua, kun ahven käy koukkuun! Elämyksenä kaupunkilaisille lapsille jotain omalaatuista ja mieleenpainuvaa, vaikka kalasaalis jäisikin köyhäksi.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Omanlaista luonnossa olemisen oppimista ovat kaikenlaiset metsäreissut. Itse koen, että loma on erinomaista aikaa viedä jälkikasvu luontoon patikoimaan ja makkaraa paistamaan. Vaikka vaahtokarkkien kärventäminen avotulella on elokuva klisee, jonka olemme oppineet jenkeiltä, ei se tee siitä vähemmän mahtavaa kokemusta lapselle. Sipoonkorpi on nimensä mukaisesti Sipoon puolella, mutta aika lähellä silti pääkaupunkilaiselle, ja kaikenlaista laavua ja grillipaikkaa löytyy, joille voi haastavuudesta riippuen reippailla lapsinensa. Myös vaunuille soveltuva reitti löytyy, mutta sen voin kertoa vähän turhankin ruuhkaiseksi hyvällä kelillä. Metsäreissulle kannattaa muuten ottaa mukaan vaihtovaatteet ja kengät (lapsille ainakin, joskus myös aikuisille), sillä vähintään joka toinen kerta joku putoaa vuorollaan järveen tai ojaan. Bingokortista puuttuu enää allekirjoittaneen pulahdus.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Jos metsä ei ole juttusi, eikä kaupunkikaan, vaan kaipaat maalaismaisemia niin sellainenkin toive on suhteellisen helppo toteuttaa päiväretken merkeissä. Pääkaupunkiseudulla on useita tiloja, joilla voi käydä pällistelemässä lehmiä, lampaita, vuohia, kanoja ja possuja. Itse tykkään viedä lapsiani tutustumaan tuotantoeläimiin, koska on mielestäni tärkeää opettaa heille mistä ruoka tulee ja mitä sen ilmestyminen lautaselle asti vaatii. Lapsia tosin kiinnostaa enemmän silitellä karitsoja, mutta koen, että kaikki kosketuspinta yhteiskuntamme monimuotoisuuteen on vain hyvästä. Maatilaeläimiä pääsee helposti katselemaan Haltialan tilalle, jossa on kiva kahvila ja pieni lasten leikkipaikka elukoiden lisäksi. Falkullan tila on pienempi, mutta ihan kiva sekin. Kovin kauan näiden paikkojen tutkimisessa ei tosin kulu ja suinkaan kaikkiin eläimiin ei pääse koskemaan, joten kyllästymistä saattaa olla havaittavissa.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Maalaiseläimiin tutustumisen voi myös yhdistää ”vähän siinä sivussa” jos käy ostoksilla Vihervimma puutarhaliikkeessä, jossa on näytillä pari vuohta ja kanaa. Samanlainen idea on Koiramäen Pajutallilla, josta voi ostaa sisustustuotteita ja ulkokäyttöön soveltuvia pajutuotteita, mutta myös käydä katsomassa possuja, kaneja ja lampaita. Täältä jälkimmäisestä löytyy myös kahvilapalvelut (ja mikä piristäisi lapsia enemmän kuin jättitikkari?). Oleellisimmaksi olen monesti lasten kanssa huomannut sen, että kunhan mennään jonnekin tekemään jotain arjesta poikkeavaa, niin se jo itsessään riittää jättämään erityisiä muistoja kesästä.

On toki asioita, mitä ei voi rahalla saada ja mitkä vaativat oikeiden ihmisten tuntemista. Jos tunnet ketään, jolla on purjevene, niin suosittelen vinkumaan kyytiä jollekin lähisaarelle ja takaisin. Purjeveneily eroaa moottoriveneilystä samalla tavalla kuin moottoripyörällä ajaminen eroaa tosi vanhalla avoautolla ajelusta. Kun alla on hurjan nopea ja tehokas menopeli itse matka ei ole oleellinen, vaan vauhdin huuma ja paikasta A paikkaan B pääseminen on se juttu. Mutta jos olet tosi vanhan ja siistin Cadillacin kyydissä niin se kyydissä oleminen ja cruisailu on se juttu, ja sama pätee purjehtimiseen. Sillä ei ole väliä minne mennään, vaan purjehtiessa nautitaan merellä olemisesta. Hyvällä kelillä et rusketu missään paremmin kuin purjeveneen kannella!

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Meidän lapset ovat jo ihan pienestä olleet mukana purjeveneellä ja hienosti on mennyt, vaikka tämä on sellaista hidasta ja rauhallista puuhailua, joten kannattaa olla mukana pelejä ja askartelutarvikkeita. Todella oleellista on myös sää! Myötätuulessa helteillä on meno aivan ideaalia, mutta kohtuullisen lämpimälläkin säällä vastatuuleen mennessä pitää olla takki päällä. Merelle ei koskaan voi ottaa liikaa vaatetta mukaan ja tietysti pelastusliivit iästä riippumatta on oltava kunnossa. Purjevenettä ei myöskään operoida tuosta vain ilman kokemusta, joten osaava kapteeni on myös tärkeä tekijä reissun onnistumisessa. Eikä tätä huvitusta siis ole kaikille tarjolla, MUTTA jos sinulle on, suosittelen!

Monet näistä kesätekemisistä liittyvät vahvasti mereen tai järviin, mutta kaikki eivät halua uida luonnonvedessä. Heille on tarjolla maauimaloita, kuten esimerkiksi Kumpula, jossa pääsee ulkona läträämään klooriveden kanssa. Näihin ei viitsi huonolla säällä mennä ja auringon paistaessa Kumpula on tupaten täynnä. Uiminen on kuitenkin, kuten todettu, monelle se juttu kesällä, eikä sade ja huono sää ole välttämättä sille este. Uimahalleja ei kannata karsastaa, niissä uiminen on monesti turvallisempaa ja helpompaa erityisesti ihan pienten lasten kanssa, jotka vielä opettelevat uimataitoa. Uimahalleissa säällä ei tosiaan ole väliä, aina on tarpeeksi lämmintä, vessa lähellä ja parkkipaikalla tilaa.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Toki uimahalli maksaa, eikä se välttämättä ole pandemian aikana auki. Viime vuonna, kun oli pidettävä etäisyyttä kaikkiin ja kaikkialle totesimme, että vaikkei siinä ehkä uimaan opi, niin lapset saa aivan yhtä hyvin viihtymään kotipihalla puhallettavassa kahluu altaassa. Aina ei ole rahaa ja jaksamista lähteä kauas kotoota uimaan. Joskus yleisten uimaloiden ja rantojen ihmispaljous ei vain kiinnosta. Silloin ihan lyömätön kesäloman pelastaja on kaupasta muutamilla kympeillä ostettu muovinen uima-allas. Sen täyttämiseen menee toki sitä enemmän vettä mitä isompi allas on tullut hankittua, eikä vesi ole ilmaista sekään. Puutarhaletkusta tuleva vesi on myös kylmää, joten voit joutua keittämään vettä hellalla kattilassa ja vedenkeittimessä litratolkulla saadaksesi uima-altaan sopivan lämpöiseksi.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Uima-altaan veden voi onneksi uimisen jälkeen hyötykäyttää puutarhan kastelemiseen eikä allasta ole pakko täyttää piripintaan. Ihan pieni vauva konttailee mieluummin nilkkamittaisessa vedessä, taapero korkeintaan polven korkuisessa. Isommatkaan lapset eivät tarvitse edes vyötäröön asti vettä viihtyäkseen päivät pitkät kotipihan lomakeskuksessa. Kun vesi sitten kannuilla ja ämpäreillä siirretään altaasta kukille kannattaa lapsi ottaa mukaan siihenkin touhuun. Puutarhan hoitaminen on hyödyllistä ja kivaa yhdessä tekemistä – ainakin teoriassa. Mitä pienempi lapsi kuitenkin on kyseessä, sitä haastavampaa hänet on ottaa mukaan multahommiin. Kannattaakin antaa lapsille joku syrjäinen nurkka pihasta, jossa hän sai kaivella ja repiä sydämensä kyllyydestä, koska vasta kouluikäisenä jälkikasvu todennäköisesti tunnistaa ja osaa kitkeä oikeat kasvit, omaa tarpeeksi motoriikkaa ja malttia noudattaakseen ohjeita ja ei tunge suuhunsa kaikkea mitä sinne ei kuulu.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Tavallaan ilmaista kesähupia on järjestää piknik reissu. Halvimmalla ja helpoimmalla pääsee, jos pitää piknikin omalla pihalla tai ihan oman pihapiirin lähistöllä. Toki ruoka ei koskaan ole ilmaista, mutta todennäköisesti piknik eväät eivät paljoa enempää maksa kuin se lounas, jonka tavallisestikin tekisit. Piknik ruoka tosin ei yleensä ole mitään suurta gourmet herkkua, se kun on kylmää. Kaikenlaiset kolmioleivät, piirakat, pienet naposteltavat ja herkut ovat kuitenkin taas lasten mielestä jotain tosi spesiaalia, ihan vain koska ne poikkeavat normaalista. Viltin päällä maassa syöminen on erikoista ja jännittävää, ja kunhan muistat pakata mukaan kaiken oleellisen, on piknikistä suhteellisen helppo suoriutua. Vinkkinä kuitenkin se, että jos mahdollista, pidä piknik jonkin leikkipuiston tai muun viihdykkeen läheisyydessä, jotta lapset pääsevät purkamaan energiaansa, he kun tuskin jaksavat kauan istua paikallaan, tai ota mukaan tarpeeksi ulkoleluja ja -pelejä.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Myös teltta voi olla hyvä ottaa mukaan piknikille, jos aikaa ja malttia on sellaisen pystyttämiseen. Silloin teltan sisällä voi leikkiä tai levätä ja kovassa auringonpaisteessa se tarjoaa suojaa auringolta, sateen yllättäessä kuivan paikan (kuten 2019 juhannuksena meille). Telttailureissuista minulla ei ole sen enempää sanottavaa, itse kun niitä inhoan. Olen todennut teltan käteväksi ”omaksi tilaksi”, joka on kiva olla jopa hiekkarannalla mukana varsinkin taaperoiden ja vauvojen kanssa, mutta yötä minä en siinä viettäisi. Mökki, miten piskuinen tahansa, on minusta aina parempi vaihtoehto. Mökille pääseminen onkin kai se suomalaisten unelma, vaikkei varsinkaan vuokramökillä välttämättä ole muuta tekemistä, kuin grillata, uida ja lätkiä itikoita.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Mökkeily, suomalaisten Graalin malja, siitä me haaveilemme ja itkemme kun emme sitä saa. Minäkin olen varannut mökin ja odotan lapsekkaan innoissani, että pääsen alkeellisiin oloihin pieneen hirsimökkiin, jossa on ulkohuussi ja – niin, mitä muuta siellä on? Kulutan viikkoni yrittäessä keksiä viihdykettä tabletteihin, televisioihin ja älypuhelimiin tottuneille lapsilleni. Käymme kävelyllä maalaistiellä ja näemme – tuota – pellonlaitaa? Koivuja? Voikukkia? Kun joku kysyy mitä teit kesällä ja sanot, että olit mökillä, se on kuin sulka hattuusi ja jos taas sanot, että ei tänä vuonna mökkeilty se on jonkinlainen epäonnistuminen. Vaikka todellisuudessa ei se mökillä olo ole mitään luksusta, ei välttämättä edes hauskaa. Se vain on se, mitä suomalaiset tekevät – saunovat ja ovat. Muistan sen vuoden, kun siskollani oli niin tylsää mökillä, että hän kutsui minut ja kaverinsa sinne yhdeksi illaksi pelaamaan trivial pursuittia, kun seinät kaatuivat päälle.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Melkein kaikki kesäaktiviteetit ovat kiinni hyvästä säästä, ja sitä taas ei välttämättä ole tarjolla. Jos vettä tulee taivaalta päivä toisensa jälkeen niin suosittelen ehdottomasti viemään neljän seinän sisällä höperöityvät lapset Hoploppiin. Sekään ei ole halpaa ja korona, blaah, mutta jos lompakko kestää ja pandemia ei sulje tiloja niin taaperosta teiniin asti lapset viihtyvät Hoplopissa tuntitolkulla. Se ei välttämättä tarjoa vanhemmille hengähdys hetkeä, sillä monesti pentujen perässä on juostava, kiivettävä, ryömittävä ja leikittävä tuomaria. Alle kaksi vuotiaat viihtyvät Hoplopissa huonoiten, mutta toisaalta he eivät maksa mitään ja on näille mineillekin omia leikkipisteitään. Kaikki meidän lapsemme ovat aloittaneet hoploppaamisen jo konttaus iässä.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Hoplopin lisäksi on vaikka kuinka monta erilaista sisäleikkipuistoa, joihin voit viedä lapsesi, ja suurin osa niistä on ihan yhtä hyviä (yleensä mitä halvempi sitä huonompi). Elokuvissa käyminen on toinen minulle hyvin rakas sisäaktiviteetti, mutta mitä leffoja tänä kesänä tulee? Pääseekö teattereihin? Ugh, ehkä kirjoitan leffailusta ihan oman bloginsa sitten, kun tiedän onko se edes järkevä vaihtoehto tänä vuonna. Eikä kesäloma tunnu kesälomalta, jossei yhtään vietä aikaa ulkona. Suomen kesä on lyhyt, meidän luontomme kukoistaa vain hetken, ja siitä pitää nauttia! Tai niin minä ainakin ajattelen. Loma hurahtaa ohi silmänräpäyksessä ja jos sen on kuluttanut kökkimällä vain sisällä tekemättä mitään tavallisesta poikkeavaa niin kyllä jälkikäteen harmittaa!

En nyt tarkoita, että lomalla pitäisi käyttää hirveä määrä rahaa tai joka päiväksi järjestää paljon ohjelmaa, ei suinkaan! Yhtä tärkeää kuin meneminen on oleminen. Oma piha tai parveke on ihan parasta kesällä. Suosittelen hyödyntämään sen lyhyen ajan vuodesta, kun täällä kotimaassamme voi vain olla mukavasti ulkona, ilman toppavaatteita, ilman harmaata, ruskeaa ja pimeää maisemaa. Sen kerran kun vihertää ja kukkii, ole ulkona! Istu mukavasti tuolilla tai puun juurella ja lue kirjaa, juo kahvia lempi mukista, katsele pilviä purjehtimassa taivaalla. Pikkulasten kanssa rentoutuminen ei ehkä ole ihan näin helppoa, mutta yritä löytää niitä hetkiä, kun voit pysähtyä ja vain ole.

mde

Olen puhunut kiusaamisesta ennenkin, mutta aina välillä se nostaa uudestaan rumaa päätään ja joka kerta huomaan, etten voi olla hiljaa. Minua kiusattiin ala-asteella ja yläasteella, erinäisistä syistä, joita en oikeastaan edes tiedä, voin vain olettaa. Ala-asteella minulla oli silmälasit, sitten raudat, sitten ylipainoa. Yläasteella olin hikke, en pukeutunut merkkivaatteisiin, hengasin hylkiöiden kanssa. Kouluasteesta toiseen muut lapset keksivät jotain, mitä minussa oli vialla. Ensimmäisen luokan koulukuvassa tytöt pilkkasivat, että pilasin ryhmäkuvan, koska pääni näytti lehmän perseeltä. Olin kauhuissani, että muut lapset saisivat tietää, että minulla oli lapsuudenajan epilepsia ja aina kun sain kohtauksia koulussa, se tuntui siltä, kuin elämäni olisi loppumassa. Olin friikki, erilainen, viallinen.

Hassusti minua ei koskaan kiusattu epilepsiani takia, vaikka se luokkalaisilleni jossain vaiheessa paljastui. Yläasteen loppuun mennessä paranin sairaudesta täysin kiitos nykylääketieteen eikä kukaan tuntunut enää edes muistavan, että olin vuosia aikaisemmin saanut kohtauksia. Muita syitä kiusaamiseen kyllä keksittiin. Tyttöjen lempi ase on psykologinen kiusaaminen. En voi sanoa, että minua olisi monestikaan fyysisesti kiusattu, vaikka niitäkin harvoja kertoja oli, kun on revitty repusta, kävelty jalkojeni päältä, vedetty tukasta. Paljon isommat iskut olivat ryhmästä ulos sulkeminen, pilkkaaminen, nimittely ja vähättely. Olin innokas opiskelija, istuin eturivissä, viittasin ja vastasin jatkuvasti, sain hyviä numeroita. En ole muuttunut niistä päivistä lainkaan.

Rakastan edelleen koulunkäyntiä, itse opiskelua ja uuden oppimista, mutten silti voi sanoa, että lukio tai ammattikoulu olisivat olleet hyviä kokemuksia nekään. Opiskellessani Laajasalon opistossa radiotoimittajaksi olin ensi kertaa enemmän mukana porukassa ja sain matkaani jopa pysyvän ystävän. Jos korona ei olisi ollut päällä ryhtyessäni viime vuonna jatko-opiskelemaan Keudassa media-alan ammattitutkintoa, olisiko kokemukseni koulusta ollut taas positiivisempi? Istumme etätunneilla omissa kodeissamme, emme näe muita opiskelijoita kasvotusten, olemme vain säriseviä ääniä kaiuttimessa. Alkuvuodesta meillä oli yksi läsnäolopäivä ja toinen tällä viikolla, monta kuukautta myöhemmin. Olin suunnattoman ilahtunut siitä, ensin.

Tiedän, että epävarmuuteni opiskelijatovereideni kanssa kumpuaa siitä, miten minua on koko lapsuuteni kohdeltu koulussa. Minulla on tasan yksi lapsuusajan ystävä – onneksi onkin! – ja häntä lukuun ottamatta en voinut koskaan luottaa muihin lapsiin. En edes lukiossa tai ammattikoulussa, jossa selkään puukottaminen ja näennäinen ystävällisyys jatkuivat ihan samalla setillä, kuin ala-/yläasteella. Pieni media-alan opiskelijoiden ryhmämme on tuntunut alusta asti eläväiseltä ja mukavalta joukolta ja minua on harmittanut, ettemme ole päässeet lähiopetuksessa ryhmäytymään kunnolla. Tai niin oletin. Mutta siinä tunnilla höpistessä kuulostelin muiden juttuja korvat höröllä. Selvisi, että muut, tai ainakin suurin osa, juttelee koulupäivien ulkopuolella, viestittelee whatsupissa ja tietää toistensa harjoitteluista ja koulunkäynnistä.

Yli kolmekymmentäviisi vuotta ikää ja istuin siinä koulun penkillä tuntien samaa ulkopuoliseksi sulkemisen tuskaa, kuin lapsena. Meitä oli epätasalukumäärä ja minä olin se, jolle ei osunut paria. Aivan kuin olisin taas ollut se lapsi, joka seisoo viimeisenä rivissä odottamassa, että hänet valitaan joukkueeseen. Aina se viimeinen, jota kukaan ei halunnut. Sattumaa ehkä? Luonnollisestikin, jos nämä muut ovat ehtineet tutustua paremmin toisiinsa, he nappaavat parikseen sen tutumman tyypin, käyvät hänen kanssaan lounaalla, tulevat kimppakyydillä. Enkä minä ole yrittänyt kaveerata heidän kanssaan koulun ulkopuolella, en ole kysellyt kenenkään numeroa, en ole lähettänyt facebook kaverikutsua, en kommentoi heidän menemisiä ja tekemisiä instassa. Tottakai syytän itseäni siitä, että he eivät ole ystävystyneet kanssani, koska enhän itsekään ole pyrkinyt ystävystymään heidän kanssaan.

Osittain se, etten yritä koskaan tuputtaa seuraani kenellekään johtuu siitä, etten uskon minun kelpaavan heille. Nuorempana yritin useinkin kaveerata työpaikalla, kysellä kollegoita lähtemään kanssani vaikka baariin tai hengailemaan jonnekin. Yleensä he olivat ystävällisiä, sanoivat joo ehkä joskus, ja sitten eivät koskaan lähteneet. Ainoat ystävät, joita sain, olivat ne, jotka itse tunkivat seuraani, alkoivat pommittamaan tekstiviesteillä, tarttuivat kädestä kiinni ja sanoivat nyt mennään! Ystävystyminen on minulla ollut kiinni siitä, että se toinen ihminen vain päättää, että tää on mun tyyppi eikä päästä irti. Jos itse olen yrittänyt vastaavaa, olen aina tullut torjutuksi, oli se sitten koulussa tai töissä. Ja olen varma, että iso tekijä tässä on se, miten minua kiusattiin lapsena.

Se syvälle juurtunut usko, että muut ihmiset eivät pidä minusta, juontaa juuri sieltä pitkältä lapsuudesta, kun luokkalaiseni tekivät selväksi, etten ole tervetullut joukkoon. Siksi olin niin onnellinen ja huojentunut, kun esikoiseni Miss Wienna syntyi sosiaalisesti niin hurjan lahjakkaana. Hänellä on aina ollut ystäviä ja paljon! Hän tulee toimeen kaikkien kanssa, leikkii kaikkien kanssa, on niin hirveän sympaattinen ja avoin. Elin siinä toivossa, ettei minun koskaan tarvitsisi pelätä, että hänet suljetaan joukon ulkopuolelle, kun joka paikassa hän oli hetkessä se ”suosituin tyttö”. No olen hölmö! Typerä hölmö, kun kuvittelin, ettei kiusaaminen ylettyisi minun lapseeni.

Samana päivänä, kun minä painiskelin koulussa ulkopuoliseksi jäämisen tunteita vastaan ja mietin synkässä yksinäisyydessäni, että mikseivät muut tykkää minusta, niin lapseni kärsi ihan samojen asioiden äärellä. Yksittäisiä kiusaamistapauksi Miss Wienna on kokenut silloin tällöin, mutta olen aina puuttunut niihin välittömästi ja olen kohdannut vain sellaisia vanhempia, jotka ovat laittaneet jälkikasvunsa ruotuun ja sitten elämä on jatkunut huolettomana eteenpäin. Miss Wienna käy kuitenkin balettitunneilla ja siellä hän on kohdannut viime aikoina jatkuvasti lisääntyvää kiusaamista. Viime vuoden lopulla balettitunnit olivat etänä jonkin aikaa ja kun tytöt palasivat taas tanssisaliin, ongelmat alkoivat.

Tämä yksittäinen tyttö on alkanut haukkumaan lapseni vaatteita, nimittelemään häntä, hän jopa löi Miss Wiennaa vesipullolla mukamas vahingossa, ja useammin kuin kerran. Opettaja näki yhden tällaisen tapauksen omin silmin, joten hän uskoi kyllä meitä, kun valitimme asiasta. Opettaja oli yhteydessä lapsen vanhempiin ja oletimme asian olevan siinä. Ei ollut. Nyt tämä tyttö on ottanut taktiikakseen sulkea Miss Wiennan joukosta. Hän juttelee kaikille muille oppilaille, oikein tekee selväksi, että huomioi muita, ja sitten jättää minun lapseni huomiotta. Jos Miss Wienna yrittää puhua tytölle hän kääntää selkänsä ja kävelee pois vastaamatta. Kuin tyttäreni olisi ilmaa.

Sitten kun siitä on tullut tarpeeksi paha mieli niin alkaa nimittely. Tyttö sanoo tarkoituksella Miss Wiennan nimeä väärin tai sitten nimittelee häntä niiskuneidiksi. Ilmeisesti tätä nimittelyä hän tekee suoraan opettajan naaman edessä. Vanhempana on mahdotonta hyväksyä, että tällaisen käytöksen annetaan jatkua. Eikö kukaan ole oppinut mitään siitä, miten mediakin on nykyään pullollaan kiusaamistapauksia, jotka äityvät lopulta joko kiusattujen itsemurhiin, väkivaltatekoihin tai sitten kiusaajien törkeisiin pahoinpitelyihin ja jopa kiusattujen murhiin? Ja jos sinä lukija ajattelen, että eihän tuollainen nimittely ja joukosta pois sulkeminen nyt ole kauhean pahaa, niin olet väärässä. Olen aikuinen, itsevarma moniammattilainen ja tänäkin päivänä minä edelleen kärsin omien kiusatuksitulemiskokemusteni syvistä jäljistä.

Kiusaaminen ei koskaan ole ”vain vähäistä” ja sitä mukaan jotenkin okei. Tyttöjen psyykkinen ikätovereidensa alistaminen on äärettömän raskasta ja pitkäkantoista toisen ihmisen vahingoittamista. Kiusatut eivät koskaan toivu siitä vaan kantavat arvet mukanaan. Ehkä he oppivat elämään kokemansa kanssa, tai ehkä menettävät itsearvon tunteensa, ehkä ajautuvat masennukseen. Minulla oli vuosikausia yläasteen jälkeen posttraumaattisia oireita enkä varmasti olisi tänä päivänä se ihminen, jollainen olen nyt, jos minua ei olisi kiusattu. En ehkä analysoisi kyyneleet silmissä yön pikkutunneilla joka ikistä sanaani ja tekoani, koittaessani keksiä syytä miksi luokkatoverini eivät pidä minusta. En olisi ajanut luokkatovereideni auton perässä, katsellen kimppakyydissä matkaavia, nauravia ja käsillään villisti viittovia naisia kateellisena, sydän särkien, kun en itse ollut samassa kyydissä.

Minä en hakeudu muiden seuraan tai yritä kaveerata kenenkään kanssa. Miksi? Koska olen koulukiusattu. Koska en tunne oloani luonnolliseksi muiden ihmisten seurassa. En usko, että minusta ajatellaan hyvää, mutta uskon kyllä, että minusta ajatellaan pahaa – vaikka todistusaineistoa ei olisi kumpaankaan suuntaan. Minulla on ikuinen kaipuu olla osa joukkoa, päästä mukaan piireihin, vaikken edes välttämättä sitä tarvitse! Se on kaikki peräisin sieltä kaukaa kasvuvuosistani, kun tuo joukkoon kuuluminen riistettiin minulta. En ymmärrä miten ihminen voi olla ihmiselle niin paha! Yritän aina selittää itselleni, että nämä kiusaaja lapset varmasti kärsivät kotona jotain kamalaa ja purkavat pahaa oloaan sitten muihin, mutta en silti pysty hyväksymään, että kukaan tekee niin. Tai sitä, ettei asiaan puututa!

Miltä sinusta tuntuisi, jos oma lapsesi tulisi jatkuvasti itkien kotiin harrastuksestaan, kun häntä nimitellään, lyödään ”vahingossa” ja jätetään joukon ulkopuolelle? Minä olen raivoissani! Silmittömän raivoissani. Se, ettei edes meidän vanhempien puuttuminen asiaan ole muuttanut tilannetta on minulle henkisesti kestämätön tila. ”Tytöt tekevät monesti tuollaisia tyhmiä juttuja” ei millään tavalla riitä selitykseksi sille, että minun lapseni traumatisoituu! Olen tehnyt tanssiopistolle valituksen aiheesta ja oletan heidän ryhtyvän järeämpiin toimiin, mutta jos he eivät niin tee, niin mitä sitten? Aikuisena ihmisenä ymmärrän, etten voi vain marssia tanssitunnille, tarttua kiusaajaa reveleistä kiinni, ravistella häntä ja huutaa täyttä kurkkua, mutta jumalauta lopeta, mutta niin minun tekisi mieleni tehdä.

Omien kokemusteni vuoksi nämä lapseni kokemat vääryydet ovat aina äärimmäisen vaikeita kohdata. Pysyminen asiallisena ja rauhallisena on täyden työn takana. Se pinnan alla kupliva väkivallan himo on ihan käsittämätön ja vaikka niin ei pitäisi ääneen sanoa niin ymmärrän ihan hemmetin hyvin, miten joillain lopulta napsahtaa päässä. Me olemme kaikki sisimmiltämme eläimiä, niin paljon kuin me sivistyneitä olentoja yritämmekin esittää olevamme. Ei leijonanaaras jää katselemaan sivusta, kun joku kiusaa hänen pentujaan – siitä syntyy ruumiita. Meillä on luonnollinen tarve suojella jälkikasvuamme ja omat kokemukseni kiusaamisesta sekä sen pysyvistä seuraamuksista vain moninkertaistavat pakottavan tarpeeni hyökätä tilanteeseen ja pistää tämä pieni paskiainen ruotuun.

Mutta sitten vedän syvään henkeä ja yritän käyttäytyä yhteiskuntakelpoisesti. Vielä. Edes vähän vielä. Mutta rajansa kaikella. Joko tämä lapseni kiusaaminen loppuu tai aion käyttää kaikki mahdolliset vaihtoehdot, mitä käsiini saan. En halua Miss Wiennan joutuvan vielä aikuisenakin miettimään, että miksi hän ei kelpaa, miksi kukaan ei pidä minusta, ja vain sen takia, että joku vanhempi epäonnistui täysin tehtävässään kasvattaa jälkeläisestään empaattisen yksilön, ja tanssiopettaja oli kuurosokea, eivätkä muut ryhmän tytöt uskaltaneet puolustaa – mitä helvetin tekosyitä niitä sitten onkaan!